Kesäkuun kootut

Olen lukenut ison pinon kaikenlaista kirjallisuutta, mutta muiden kiireiden takia en ole ehtinyt niistä bloggaamaan. Tässä kuitenkin lyhyt katsaus kesäkuussa lukemiini kirjoihin.

Juha Vuorela: Sukututkijan aapiskirja ja Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi

Pikaisena välipalana lukaisin Juhan suku-uutiset blogin julkaisemia omakustanteita. Sukututkijan aapiskirja esitteli sukuhistorioiden lisäksi vanhojen asiakirjojen terminologiaa. Tutuiksi tulivat monet vanhahtavat sanat, kuten itsellinen tai hopmanni.

Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi: tarinoita rikoksista menneisyyden Suomessa kokoaa Juhan suku-uutisten rikosaiheisia blogitekstejä samoihin kansiin. Historian pikku-uutisista, paikallishistoriasta ja makaabereista murhista kiinnostuneet löytänevät näistä kirjoista kaikenlaisia aarteita. Pikku kirjojen ainoa puute oli selkeä oikoluvun puute, huolimattomuusvirheitä oli paljon.

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari

Tohtori Moreaun saari oli Eeron valinta. Me molemmat olimme lukeneet kirjan jo aikaisemmin, mutta itse en ainakaan muistanut lukemastani yhtikäs mitään. Tohtori Moreaun saari on tieteis- ja kauhukirjallisuuden klassikko, ja aivan ansaitusti. Haaksirikkoinen Edward Prendick pelastetaan laivaan joka on matkalla salaperäiselle saarelle. Siellä hän tapaa tohtori Moreaun, joka on paennut skandaaleja ja perustanut saarelle tukikohdan lääketieteellisille kokeilleen. Kirjan kauhu syntyy pääosiin tohtorin kokeiden epäinhimillisyydestä ja siitä käsinkosketeltavasta kivusta ja tuskasta joka tekstistä välittyy. Tieteellisten kokeiden tulokset liikkuvat vapaasti saarella, peläten ja palvoen kammottavaa luojaansa. Eläin-ihmiset ovat pääosin sympaattisia, jotkut ovat naurettavia, pelottavia, säälittäviä ja iljettäviä. Kirjan loppuyhteenvedossa voimme aavistella näiden kammottavien otusten edustavan ihmiskuntaa yleensä. Ainoa miinus kirjassa on sekava taitto. Usein tekstissä oli sama rivi kahteen kertaan, ja toisaalta sanoja puuttui. Näitä virheitä oli luokattoman paljon, ja ne haittasivat lukuelämystä huomattavasti.

Suvi Niinisalo: Äisin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Taidehistorioitsija Suvi Niinisalo on aikaisemmin julkaissut kirjoja muun muassa vedenneidoista ja keijukaisista. Äidin sylissä esittelee äitiyttä taidehistorian näkökulmasta. Äitimyytti paljastuu kalliopiirrosten ja katolisen Maria-kultin takaa. Kirjassa käsitellään myös äitiyteen liittyviä ennakkokäsityksiä. Millainen on hyvä äiti, ja miten käsitys äitiydestä ja sen ihanteista on muuttunut vuosien varrella. Kirja oli mielenkiintoinen ja antoi uutta ajattelemisen aihetta, vaikka olenkin pohtinut äitiyttä ja naisen roolia paljon viime aikoina. Suosittelen kirjaa kaikille äideille tai äideiksi aikoville, mutta myös niille jotka ovat kiinnostuneita kulttuuri- ja taidehistoriasta, naisen asemasta ja sukupuolirooleista. 

Vesa Sisättö, Jukka Halme, Toni Jerrman: Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 

Kirjassa esitellään 2000-luvulla suomennettuja fantasiakirjailijoita. Mukana on sellaisia nimiä kuin George R. R. Martin ja Jeff VanderMeer. Luin kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi, sillä uudempaa fantasiaa on tullut luettua luokattoman vähän. Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 päivitti tietojani, ja tarjosi lukuvinkkejä. Artikkelit olivat melko vaihtelevia. Toisissa kerrottiin ihan mielenkiintoisia juttuja kirjailijoista ja heidän elämästään, toiset tyytyivät lähinnä puuduttavasti referoimaan tuotantoa. Suuri osa bibliografioista oli vanhentunut, sillä lähes kaikilta kirjailijoilta on ehtinyt tulla uutta tuotantoa ja suomennoksia. Ihan pätevä opus joka tapauksessa. Jatkankin tästä epäkronologisesti lukemalla kirjan Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (osa1).

Risto Pulkkinen; Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuihin

Eilisen Kalevalan päivän suru-uutinen kertoi että folkloristi ja suomalaisen samanismin tutkija Anna-Leena Siikala on kuollut. En ole akateemisesti koulutettu, mutta joskus lukion jälkeen haaveilin opiskelevani yliopistossa suomalais-ugrilaista kansatiedettä. Siikalan kirjoja olen sittemmin lukenut silkasta mielenkiinnosta kansanperinnettä kohtaan. Näitä kansanperinteellisiä kirjoja on tullut luettua Harvasta ja Haaviosta asti aina uuden uutukaisiin tutkimuksiin saakka.

Esittelenkin Kalevalan päivän jälkimainingeissa yhden teoksen, jonka sain juuri sopivasti luettua. Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko on ollut lukulistallani jo pitkään. Omaan kirjahyllyyni kirja eksyi viime vuonna, ja paljastui hyväksi hankinnaksi.

Suomalainen kansanusko on hyvä opas kaikille kansanperinteestä ja historiasta kiinnostuneille. Siikalan kirjoissa on melko akateeminen ote, mutta tämä Risto Pulkkisen teos oli helppolukuinen. Kirjan alussa on selitetty hiukan historiaa ja kirjassa esiintyviä termejä.

Kirjassa esitellään hienosti suomalaisen kansanperinteen eri kerrostumia; miten kansanuskomukset ovat muuttuneet eri kultturikausina. Miten siirtyminen metsästäjä-keräilijästä maanviljelykseen on muuttanut ihmisten maailmankuvaa, ja millaisia jäänteitä näistä kerrostumista nykypäivänä kerätystä aineistosta on havaittavissa. Kirjassa kerrotaan myös perinteentutkimuksen historiasta, ja oikaistaan joitakin jo vanhentuneita käsityksiä.

Vainajille ja sielu-uskomuksille kirjassa on varattu paljon tilaa, sillä suhde vainajiin ja esi-isiin on monella tapaa suomalaisen kansanuskon ytimessä. Erityisen mielenkiintoista luettavaa, ja minulle suurilta osin aivan uutta tietoa, oli metsäsuomalaisten keskuudesta kerätty aineisto. Ruotsin puolella eristyksissä eläneiden suomalaisten perinne on säilönyt monia sellaisia piirteitä, joista ei suomen puolella rajaa enää löydy mitään jälkiä.

Pulkkisen kirja on aivan välttämätön jokaiselle suomalaisesta mytologiasta kiinnostuneelle. Näin selkeää ja kattavaa opastusta muinaiseen mielenmaisemaan en ole ennen lukenut. Suosittelen!

"Toisaalta niin meillä kuin muidenkin kansojen parissa on pantu merkille karhun tietynlainen ihmisenkaltaisuus. Karhu esimerkiksi kulkee toisinaan ihmismäisesti kahdella jalalla. Tämä taas on johtanut ajatukseen, että karhun tapauksessa ihmisen ja eläimen välillä voi tapahtua transformaatio, eli muodonmuutos. Ihmisestä saattoi tulla karhu. Näin saattoi tapahtua tavallisellekin ihmiselle, eikä ainoastaan noidalle."

Merja Leppälahti - Vahvaa väkeä: Kotimaisia uskomus- ja fantasiaolentoja

"Ei tarvitse olla erityisen syvällisesti perehtynyt sen paremmin fantasiakirjallisuuteen kuin kansanperinteeseenkään huomatakseen, että niistä löytyy paljon yhteistä."

Tämän Merja Leppälahden tietokirjan lukaisin jo viime vuoden puolella, mutta ehdin kirjoittaa siitä vasta nyt. Kirjassa esitellään perustietoa kansanperinteen tutkimuksesta, sekä fantasiakirjallisuudesta. Kantavana ajatuksena on vertailla suomalaisen kansanperinteen olentoja fantasia- ja kauhukirjallisuuden popularisoimiin hahmoihin. Kirjassa käsitellään haltiat, peikot, elävät kuolleet, ihmissudet, vampyyrit ja lohikäärmeet, sekä millaisia kotimaisia vastineita niille voisi löytyä. Lukujen lopussa on myös listattu muutamia esimerkkejä koti- ja ulkomaisesta fantasiakirjallisuudesta.

Olin nähnyt kirjasta aikaisemmin vain kansikuvan, joten olin hiukan pettynyt kun sain sen käteeni. Kirja on ohut, noin 170 sivua. Aiheesta olisi saanut paljon paksummankin kirjan. Teksti on mielenkiintoista ja helppotajuista, joten tämä tietokirja sopii nuoremmallekin fantasian ystävälle.

Vertailu populaarikulttuurin olentojen ja suomalaisen kansanperinteen välillä on ehkä hiukan väkinäinen, sillä suoraa vastaavuuttaa ei löydy. Toisaalta esimerkiksi vampyyrin olemus on teräviä hampaita ja verenjuontia syvemmällä. Vainaja voi riistää elinvoimaa eläviltä myös suomalaisella hautuumaalla. 

Kansanperinteen osalta kirja ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Hyvän pintaraapaisun se kuitenkin tarjoaa aiheesta kiinnostuneille. Jos fantasiakirjallisuuden peruspalikat ovat hallussa, ja haluaa perehdyttää itsensä myös suomalaiseen kansanperinteeseen, tästä kirjasta on hyvä aloittaa.

Juho Kuorikoski - Suuret seikkailupelit, ja mitä sitten tulikaan pelattua...

Eeron mesenoima, kirjailijan nimmarilla varustettu kirja, tipahti postilaatikkoomme sopivasti pimenevien iltojen ratoksi. Vauvavuoden kiireiden keskellä tietokirjat ovat paljastuneet helpoksi luettavaksi kaunokirjallisuuteen verrattuna. Suuret seikkailupelit sopi lyhytjännitteisiin lukutuokioihin kuin nenä päähän. Tämäkin kirja on siis luettu jo viime vuoden puolella.

Juho Kuorikoski on toimittaja, joka kirjoittelee Pelit-lehteen, ja häneltä on aikaisemmin ilmestynyt muun muassa Sinivalkoinen pelikirja.  Suuret seikkailupelit-kirjassa käydään läpi pelinteon historiaa vuosikymmenestä toiseen, esitellään pelifirmat, alustat sekä vallalla olevat trendit, sen jälkeen lyhyet artikkelit summaavat kunkin vuosikymmenen tärkeimmät naksuseikkailut. Itselleni tuli yllätyksenä, että eräät tärkeimmät vaikuttajat peliviihteen alkutaipaleella, ovat olleet naisia. Kirja on asiantuntevasti kirjoitettu, ja vaikka suuri osa peleistä oli minulle ennestään tuntemattomia, esittelyt sytyttivät sielussani nostalgiannälän ja halun päästä kokeilemaan jo unohdettuja klassisia seikkailuja. Vanhoja tuttuja tuli pelattua uudestaan. Lukemisen aikana pyörähti käyntiin muun muassa Monkey Islandien uusintaversio xboxille.

Ainoa miinuspuoli kirjassa on kuvitus, sillä screenshotit ovat sen verran pienikokoisia että kaunis pikseligrafiikka ei pääse oikeuksiinsa. Kuvien koko on pidetty pienenä, sillä joka pelistä on pyritty tarjoamaan edes yksi pelikuva.

Seikkailupelit ovat kokeneet uuden tulemisen 2010-luvulla, ja pelityyppi on erityisesti indie-pelinkehittäjien suosiossa. Joukkorahoituskampanjat ovat avanneet tekijöille uusia mahdollisuuksia, ja netin avustuksella fanit löytävät kiinnostavat peliprojektit. Seikkailupelien ystäville onkin nykyään runsaasti pelattavaa, vaikka koko genren kohtalo näytti 90-luvun jälkeen melko synkältä. Monta mielenkiintoista peliä kirjasta on jäänyt poiskin, siinä ei ole esitelty esimerkiksi omia suosikkejani, Frogwaresin kehittäämää Sherlock Holmes-pelisarjaa. Suosittelen Suuria seikkailupelejä kaikille peleistä, pelinkehittämisestä ja pelien historiasta kiinnostuneille. Ja vasinkin niille, jotka ovat pelanneet seikkailupelejä jo tekstiseikkailu Zorkista alkaen.

Tänä vuonna en saanut joululahjaksi yhtään kirjaa, mikä on poikkeuksellista. Sen sijaan sain jo pitkään metsästämäni naksuseikkailun A Vampyre Storyn.  Vuonna 2008 julkaistua peliä on melkein mahdoton löytää mistään, joten Eero luultavasti osti vihoviimeisen kappaleen.

Pelin alkuasetelma on seuraava. Kaunis, nuori oopperalaulajatar Mona De Lafitte, on joutunut meko säälittävän vampyyrin, Shrowdy von Kiefferin, vangiksi Draxylvaniaan, Wargin linnaan. Kun Shrowdy eräällä retkellään joutuu vampyyrintappajien käsiin, on tullut Monan aika paeta ja etsiä tiensä takaisin kotiin Pariisiin. Pelkästään linnasta pois pääsy vaatii paljon pulmienratkaisua ja pähkintää. Kuorikoski ylistää Vampyre Storyn maasta taivaisiin, ja itsellänikin odotukset olivat korkealla. 

Petyin, mutta vain hiukan. Varsinkin päähenkilö Monan ääninäyttely on ärsyttävää kimitystä, ja tekstittämättömien välivideoiden aikana monien hahmojen hillitön aksentti (Monan ranskalainen ja muiden hahmojen itäeurooppalaista imitoiva) tekee dialogin seuraamisesta mahdotonta. Osat pulmista eivät ole loogisuudella pilattuja, ja vinkkejä tuli metsästettyä netistä useampaan kertaan. Vampyre Story on nätti kuin piparkakkutalo, ja tunnelmaakin löytyy. Huumori on astetta roisimpaa, tai huonompaa, kuin esimerkiksi LucAsartsin peleissä. Trilogiaksi suunniteltu peli päättyy cliffhangeriin, mutta jatko-osaa ei ainakaan näillä näkymillä ole tulossa.   

En usko että A Vampyre Storya tulee pelattua uudestaan, ellei nyt ihmettä tapahdu, ja jatko-osa Monan seikkailuille putkahda markkinoille.

Michel Meuger - Lake Monster Traditions, A Cross-cultural Analysis

Kirjan alaotsikko sanookin jo 'cross-cultural analysis', miksi kirja sitten oli sijoitettu luokkaan rajatieto?

No, hiuksia vaan halon... Ajankuluksi... Ja ajankuluksi kirja olikin varsin hyvä vaikka ei muuten olisikaan perehtynyt antropologiaan. Nimi ja luokka saattaa hämätä lainajaa luulemaan että pitää kädessään kryptozoologista kirjaa. Lähinnä kirja on kansatieteellinen ja olisi pitänyt sijoittaa kulttuurihistoriaan.

Koska kirjoittaja on kanadalainen, on vain luonnollista että hän keskittyy Kanadan järvihirviöperinteeseen, aina intiaanien Mishipizhiwistä uudisasukkaiden ilmestyksiin ja nykyajan Ponikeihin. Euroopan ja etelä-amerikan hirviöille on toki varattu runsaasti tilaa, mutta ensimmäiset luvut käyvät läpi Quebecin hirviöjärviä yksi kerrallaan ja varsin yksityiskohtaisesti. Kartat ja silminnäkijäkuvaukset siivittävät meitä matkalle kanadan pikkujärvien korpirannoille joilla intiaanit muinoin kanooteillaan kalastelivat.

Kirjassa on myös vakavaa tutkimusta merenneitojen, merikäärmeiden, ja jopa suomalaisten näkkinä tuntemien olentojen kulttuurillisesta taustasta. Sveitsin lohikäärmeistäkin löytyy liite kirjan lopusta jos pelkkä ylimalkainen viittaus itse tekstissä saa janoamaan vielä lisää. Ovathan monet lohikäärmeet amfibeja, niinkuin hyvin tiedetään, ja monet ovat ne joet joissa nämä veikeät olennot ovat pulikoineet, jopa aivan Euroopan suurkaupunkien keskustoissa.

Kirjasta ei siis löydy teorioita Loch Nessin hirviön alkuperästä, ei valokuvia joutsenliskoista, eikä muutakaan todistelua hypoteettisen liskoystävämme olemassaolon puolesta. Teksti on tiuhaa ja kuvat mustavalkoisia. Luonteeltaan kirja on vertaileva kansatieteellinen tutkimus outojen merellisten ilmiöiden havainnoinnista ja niiden vaikutuksesta ja leviämisestä alkuperäiskansoilta uudisasukkaiden kulttuuriin ja päinvastoin. Kysymyksessä on yhä elävä ja muuntautuva kansanperinne.

 

Järvet ovat aina ja kaikkialla olleet raja tämän ja tuonpuoleisen välillä, siksi ne, niiden rannat ja syvät vedet ovat aina olleet otollisia oudon ja yliluonnollisen havaitsemiseen. Jokainen aika näkee järvissä omat hirviönsä. Euroopan järvissä elivät ennen olennot joiden ulkonäkö ja käytös tuskin kelpaavat todistuskappaleeksi nykyajan liskonmetsästäjälle. Rationalisoitu myytti ja järkeistetty, hirviötutkimukseen valikoiden hyväksytty kansanperinne on synnyttänyt uuden myytin nykyisissä järvissä elävistä hirmuliskoista, elävistä muinaisjäänteistä. Näihin voidaan vielä uskoa vaikka merenneitoihin ei enää uskottaisikaan, tämä muutos on yksi kirjan teemoista.

Suuret kalat ja saksalaisten sukellusveneet saavat omat lukunsa, etenkin sotavuosina saksalaiset sukellusveneet suosivat syrjäisiä skotlantilaisia järviä, sittemmin nekin ovat ymmärrettävistä syistä kadonneet. Myös merenneidot, pohjassa kuljeksivat onnettomuutta ennustavat sikalaumat, ynnä muut sodan enteet, ja merihevoset ovat kokeneet inflaation vuosien myötä, vaikka muinainen hirmulisko elää ja voi hyvin tieteellisesti ajattelevien ihmisten mielissä. 

Outojen havaintojen yhteydet todellisiin meripetoihin ruoditaan tietysti myös. Suurimmat hylkeet, valaat, muinaisille kartanpiirtäjille tuiki tuntemattomat eläimet, joiden vääristyneitä hahmoja vanhat kuvat esittelevät. Olaus Mangnuksen painokuvat ja vanhat kartat paljastavat mereisen kuva-aarteen. Häränpäiset merihirviöt uiskentelevat pitkin pohjoisia meriä seuranaan hirveät valaat, mursut ja meri-ihmiset.

 

Ilahduttavan paljon löytyi tietoa erityisesti Skandinaavisesta 'lindorm' perinteestä joka ainakin suomalaiselle saattaa olla umpi outoa, vaikka naapurustossa liikutaankin. Suomen näkki- ja vetehisperinne on tullut lähinnä idästä, siksi germaaninen jättimato yllättää iloisesti uutuudellaan. Kirjoittaja kunnioittaa skandinaviaa erityisesti juuri merikäärme-perinteen viimeisenä linnakkeena, samalla tavalla kuin Sveitsi on euroopan lohikäärme-uskomusten kotimaa. Tutumpi varmasti sitten on kanadan vesi-hevonen, joka muistuttaa meikäläistä näkkiä ainakin siinä että kyseinen kostean elementin henki mielellään liikkuu hevosen hahmossa, houkutellen ihmisiä ratsastamaan selässään jotta voisi heidät sitten kantaa vedenalaiseen kotoonsa. Tämä vesi-hepo tuntee hauskan sukulaisen irlannissakin, Kelpie on kelttiläisen kulttuuripiirin oma näkki, häränhahmoinen sarvipää joka jahtaa erityisesti nuoria naisia. 

Populaarikulttuuriin eksyneet merelliset hirviöt ovat monin kuvin esillä. Sarjakuvien ja elokuvajulisteiden imukuppilonkeroiset tursaat kuvaavat osaltaan myytin elinvoimaisuutta. Pinnan alla vaani yhä suuri ja tuntematon uhka... 

  

Jan Guillou – Noitien asianajaja

Noitien asianajaja
Jan Guillou
Johnny Kniga 2004
Suom: Tapio Koivukari

Jan Guilloun Noitien Asianajaja on kirja jonka olen lukenut useampaan kertaan. Monia noitavainojen aikaa käsitteleviä kirjoja vaivaa tietty kuivakkuus, ja tieteellinen ote, mutta Guilloun sujuva ja samalla tarkkanäköinen kerronta sopii proosan ystävällekin. Guillou on varmasti monelle tuttu Temppeliritari-sarjastaan.

Kirja alkaa vuonna 1667, kun Gertrud Svensdotter niminen yksitoistavuotias vuohipaimen pelasti pari eksynyttä kuttua joessa olevalta saarelta. Sinänsä harmiton tapahtuma, muutama eksynyt eläin ja ehkä sanomista kotona. Kuitenkin tapauksesta alkoi kiertää tarinoita joiden mukaan vuohipaimen olisikin kävellyt vetten päällä päästäkseen saareen kuttuja pelastamaan. Tarina kantautui Älvdalenin kirkkoherran, Lars Elviuksen korviin, joka ei voinut jättää moista vaille huomiota. Alkoi sarja pitkällisiä kuulusteluja joiden seurauksena Gertrud lopulta tunnusti tehneensä sopimuksen paholaisen kanssa. Tämä tapaus on alkusoittona sille tapahtumasarjalle joka länsinaapurissa tunnetaan nimellä Det stora oväsendet eli Suuri Meteli, ja joka levisi maaseudulta aina pääkaupunkiin, Tukholmaan saakka.

Guillou, kuten moni muukin vainoja tutkinut, painottaa että ”pimeimmällä” keskiajalla noitavainot olivat vielä kaukana tulevaisuudessa. Järjestelmällisiä vainoja ei pohjoismaissa kirkon puolesta edes harrastettu, suurin huoli katolisella kirkolla oli kerettiläisistä, ei taikauskoisesta rahvaasta. Vasta keskiajan ja uuden ajan taite, ja protestanttinen puritaanisuus antoi sopivan kasvualustan noitahysterialle.

Hysteriasta Guilloun mielestä on pääosin kyse. Lakimuutos vuonna 1608, oli myös noituudesta syytettyjen kannalta merkittävä, sillä silloin, kirkon vaatimuksesta, raamatun lait otettiin sellaisinaan käyttöön, lisäyksinä kuningas Kristofferin maanlakiin. Kuolemalla rangaistaviksi tulivat noituuden lisäksi uskottomuus, eläimiin sekaantuminen ja sukurutsa. Kirjassa käsitellään yhden luvun verran eläimiinsekaantujien kohtaloita uuden ankaramman lain kourissa. Yksi luku on myös omistettu Tanskan, Norjan, Suomen, Viron ja Islannin noidille.

Piru itse messua pitämässä, elokuvassa Häxan, vuodelta 1922

Guillou tutustuttaa meidät ruotsalaisiin noituuskäsityksiin, jotka ovat vaikuttaneett suuresti suomalaisiinkin noitaoikeudenkäynteihin. Ruotsissa noitien erikoisena tapana oli lasten vieminen Blåkullaan, uskomus, joka on muun euroopan noituusperinteessä tuntematon. Lapsien käyttö todistajina oli tavallista noitaoikeudenkäynneissä, vaikka se muuten olikin ajan oikeuskäsityksen vastaista. Huolestuneet vanhemmat pakottivat lapset puoli väkisin kertomaan olemattomia asioita, ja raahasivat näitä oikeuteen syyttämään naapureita noituudesta, paholaisen palvonnasta ja lasten turmelemisesta. Osa lapsista kertoi mielellään mielikuvituksellisia tarinoita, ja huomio sekä julkisuus varmasti innoittivat entistä hurjempien tarinoiden laatimiseen.

Noita lennättää lapsia pirun kekkereihin

Vaikka pääpaino onkin noitavainoissa, kirjoittajan tarkoitus on kuvata joukkohysteriaa ja sen uhreja, niin menneisyydessä kuin nykypäivänä. Kirjan viimeisessä luvussa käsitellään nykyajan ”noitavainoja”, kuin muistutuksena siitä että emme ole lopultakaan niin kovin erilaisia kuin neljäsataa vuotta sitten.Guillou rinnastaa lapsista puristetut tarinat eräisiin takavuosien pedofiilioikeudenkäynteihin joiden hurjat syytökset olivat vailla todellisuuspohjaa, ja tuhosivat monen ihmisen maineen ja elämän. Noitahysteria nosti monta merkityksetöntä ihmistä todistajanaitioon ja aikansa julkkikseksi. Useat tunnustivat vapaaehtoisesti ja mässäilivät seksuaalisilla ja väkivaltaisilla yksityiskohdilla. Pakonomaisen tunnustajan malliesimerkiksi nykypäivänä Guillou mainitsee pohjoismaiden pahamaineisimman sarjatunnustajan, Thomas Quickin, joka on ottanut niskoilleen syyt yli 20:stä ruotsissa, suomessa ja norjassa tehdystä henkirikoksesta. Todisteena veritöistä ovat ainoastaan miehen omat tunnustukset, mutta hänet tuomittiin lopulta kahdeksasta murhasta. Kertomuksillaan hän sai varmasti monta murhatutkintaa loppumaan ennen aikojaan.  

Guilloun kirja on viihdyttävää luettavaa ja hänen huomionsa tarkkanäköisiä. Suhtaudun itse tietyllä varauksella hänen historiantulkintaansa joka on useassa kohdin proosallisen tyylin värittämää. Historiallisista henkilöhahmoista saa kuitenkin elävän ja persoonallisen kuvan, kuin romaanihenkilöistä ikään. Kirjasta tehtiin myös dramatisoitu dokumenttisarja vuonna 2005, joka onnekseni tarttui videonauhalle ja odottaa digitointia. 

Noitavainoista on kirjoitettu paljon, erityisesti pitää mainita Marko Nenonen joka on julkaissut neljä noitaoikeudenkäyntejä käsittelevää populaaria tietokirjaa. Myös Jari Eilolan Rajapinnoilla: Sallitun ja kielletyn määritteleminen 1600-luvun jälkipuoliskon noituus- ja taikuustapauksissa, on mielenkiintoinen ja kiitettävästi aikakauden puupiirroksilla kuvitettu teos. Kuten pitkästä nimestä voi päätellä, se on kuitenkin selkeämmin akateeminen tutkimus, mutta antaa lisänäkökulmaa Guillounkin käsittelemiin Gävlen noitaoikeudenkäynteihin.