Markku Sadelehdon toimittama
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia tarjoaa jälleen aimo kattauksen vanhempaa kauhunovellistiikkaa suomeksi käännettynä. Kirjan aloittaa
Algernon Blacwoodin Wendigo, jossa Kanadan erämaissa hirviä jahtaava metsästäjäporukka kohtaa karun luonnon oudot voimat. Avaustarina oli mielestäni mainio, yksi kirjan parhaista. Luontokuvaus on kaunista ja samalla pelottavaa, yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne on paikoitellen käsinkosketeltava.
"...Simpson tunsi nahoissaan alkumetsän ainoalaatuisen ja syvän hiljaisuuden, kun tuuli ei värähdäkään... ja kuinka yöllä on oma painonsa ja olemuksensa, joka työntyy ihmisen sieluun sitomaan verhojaan sen ympärille..."
L. P. Hartleyn novelli Vieras maan ääristä, on tunnelmallinen mutta ennalta arvattava kostotarina. Lukuisat novellissa mainitut anglosaksisen maailman lastenlorut ja -leikit menivät ainakin minulta suurelta osin yli hilseen. John Buchanin Vihreä villieläin vie lukijan Etelä-Afrikkaan, jossa malminetsijät päätyvät alkuasukkaiden maille. Nuori Andrew loukkaa pienen kyläyhteisön pyhää lehtoa, ja ilmeisesti vapauttaa kirouksen joka alkaa vainota häntä. Novelli on siitä merkillinen, että se kertoo hyvin vähän, ja selittelee vielä vähemmän. Tarinassa pahuuden laatu jää mysteeriksi, mutta novelli on kuitenkin erittäin tunnelmallinen, ehkä sen takia että se sijoittuu juuri Afrikkaan.
E. F Bensonin Hornansarvi oli mielestäni kauhutarinaksi melko mitäänsanomaton. Alkukantainen luminainen ei herätä suurempia väristyksiä, vaikka novellin ympäristö onkin melko hyinen. Walter de la Maren Erakko ei myöskään kuulunut suosikkeihini. Osuvasta henkilökuvaksestaan ja hienosta tunnelmastaan huolimatta novellin lopetus jää epämääräiseksi ja kauhu etäiseksi.
Myös M. P. Shielin tarina Xélucha jätti minut kylmäksi. Teksti oli merkillisen melodramaattista. Henkilöiden pistävän dialogin pitäisi kai olla nokkelaa ja dekadenttia, mutta koin sen lähinnä ärsyttäväksi. Juonikin oli melkoisen ennalta arvattava. Kokoelman taso nousee uudelleen loppua kohti. Montague R. Jamesin Apotti Thomasin aarre on taas ihan mukiinmenevä kauhutarina, jossa aarretta etsivät henkilöt törmäävät yllättäviin ja kammottaviin esteisiin.
Arthur Machenin Suuri Jumala Pan, on Lovecraftin ylistämä klassikko. Repaleisen oloinen kerrota ja hyppely melko monen henkilön näkökulmien välillä teki lukukokemuksesta hiukan sekavan, varsinkin kun jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan kertaan. Tyylillisesti tämä novelli on yksi Lovecraftin esikuvista. Kauhu tulee jostain arkitodellisuuden tuolla puolen olevasta, ihmisten silmille näkymättömästä, uhkaavasta maailmasta. Ihan hieno novelli, tosin odotukseni taisivat olla vähän turhan korkealla.
Päiväkirjamaisesti etenevä Hanns Heinz Ewersin Hämähäkki, oli yksi suosikeistani. Kerronta on hyvin eloisaa ja vaikka lukijalle on alusta asti melko selvää millainen loppu tässä tarinassa tulee olemaan, ahdistus kasvaa tasaisesti onnettomien päiväkirjamerkintöjen myötä. Tarina on myös kirjan ainoa ei-anglosaksisen kirjailijan novelli.
Antologiana
Wendigo on ehkä valjun puoleinen, sillä mukaan mahtui monta tarinaa josta en ihmeemmin pitänyt. Mutta jo pelkästään nimitarinan takia kirja kannattaa hankkia käsiisnsä. Pienenä miinuksena täytyy vielä todeta, että kokoelman kansikuva on melko muovisen oloinen
.
Tällä kirjalla aloittelen Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen suunnittelemaani kauhunovellien luku-urakkaa. Tästä eteenpäin pyrin tosin lukemaan kotimaista kauhua.
Wendigo on luettu muun muassa seuraavissa blogeissa:
Vinttikamarin ikkunasta
Kalaksikukko
