Markku Sadelehto (toim.) Outoja tarinoita 3

Kiireiden keskellä olen pitänyt lukemisharrastusta yllä automatkoilla mummolaan, jolloin luen kirjoja ääneen kuskille (Eerolle) silloin kun lapsi on nukahtanut. Outoja tarinoita 3 tuli luettua lähinnä näiden mummolareissujen aikana, sitä onkin kuljetettu kuukausitolkulla Satakunta - Etelä-Pohjanmaa välillä.

Luulisi että näin harvakseltaan lukien ei samantyyppisiin novelleihin kyllästyisi, mutta kyllä tässä nyt vähän niin pääsi käymään.Tämä antologia ei vaan kolahtanut. Kohtaamiset outojen elämänmuotojen kanssa noudattivat samaa kaavaa, hirviö ulkoavaruudesta (tai jostain muualta) tappaa ihmisiä, ihmiset metsästävät hirviötä ja lopulta taistelun jälkeen tappavat sen. Sitten kauhistellaan ja todetaan että ihmiset ovat sentään tuntevia ja rakastavia olentoja, kun taas verenhimoiset alienit eivät tms...

Hyviäkin lukuhetkiä kuitenkin mahtui mukaan. Esimerkiksi Theodore Sturgeonin Se, jossa kuvattiin hienosti olentoa joka tuntui nousseen suoraan metsän sammalista ja mutaisesta maasta. Juuri kuvailu oli tämän novellin parasta antia. Dean R. Koontzin Kova kuori tarjosi pientä variointia edellä kuvattuun novellikaavaan. Tässäkin jahdataan ulkoavaruuden hirviötä jonka epäinhimillisyys kauhistuttaa sitä vastaan joutuvaa lainvartijaa. Lopussa asetelma kuitenkin käännetään päälaelleen.

Kirjan ehdottomasti paras novelli on Michael Shean Ruumiinavaus, jossa hiipivä kauhu koetaan yksinäisen tohtorin näkökulmasta ruumiinavauspöydän ääressä. Tämän novellin loppu oli bodyhorroria jos mikä.

Kirjan ehkä isoin pettymys oli John W. Campbellin Olento. Tähän novelliin perustuu siis Howard Hawksin elokuva 'Se' toisesta maailmasta, ja Carpenterin uusintaversio joka tunnetaan suomessakin paremmin nimellä The Thing. Novellin poukkoileva kerronta ei oikein synnyttänyt sellaista kauhkukokemusta kuin olin odottanut. Tarinassa myös seliteltiin liikaa, dialogi oli kankeaa ja äityi usein pitkiksi monlogeiksi. Kummallinen selittely saattaa johtua siitä että novelli, jossa kuvataan etelänavalla sijaitsevaa tutkimusasemaa, on kirjoitettu ennen kuin tällaisia asemia oli edes olemassa.

Tällä kirjalla nytkäytän novellihaastetta jälleen hiukan eteenpäin.
 Luettuja novelleja: 23

Novellihaaste: Spin 1/2016

Lupaukseni mukaan alan purkamaan kotiini kertynyttä novellisumaa lukemalla ensin kaikki lehdet. Vuoden ensimmäisessä Spinissä on tarjolla peräti viisi novellia. Kilpailumenestyjiä on iso pino, Aleksi Kuution Solmuntekijä voitti Nova-kirjoituskilpailun ensimmäsen sijan viime vuonna, sen lisäksi lehden sivuilta löytyy Noviisi 2015 kilpailun kolme parasta novellia. Mukana on myös yksi käännösnovelli; Oleg Kožinin Snegurotska, joka hyödyntää venäläistä satuperinnettä kauhistuttavalla tavalla.

Aleksi Kuution Solmuntekijä on sujuva fantasianovelli. Maailma oli riittävän omaperäinen eikä sitä selitetty puhki. Tarinan päähenkilöinä ovat rakastavaiset Miila ja Saura, joiden elämän ja rakkauden Sauran sairaus ja sen parantamisyritykset mullistavat. Kertomuksen tärkein ja omaperäisin osa on taikuus jota harjoittaa solmuntekijä. Hänen avullaan etsitään sekä nautintoa että parannusta. Novellin tekee myös kiinnostavaksi kahden naisen muodostama perheyksikkö. Lapsellistuminen on aiheuttanut sen että huolehdin eri tavalla kaikista lapsista, myös fiktiivisistä. Tätä tarinaa vesitti osaltani ehkä se, että mietin koko ajan mitä pariskunnan lapsille tapahtui, ja miten he kärsivät tilanteesta. Lapsista ei kerrottu paljoakaan, ja mietin olivatko selkeästi yläluokkaiset ja palvelijoiden ympäröimät äidit kuitenkaan jatkuvasti läsnä lastensa arjessa.

Noviisi -kisan kakkos- ja kolmossijoilta löytyy kaksi Elina Parkkisen novellia Isä häkissä sekä Sieluton. Isä häkissä kertoo pojan suhteesta alkoholisoituneeseen ja surun murtamaan isäänsä. Sieluton kertoo miten kone sulautuu ihmiseen. Molemmissa novelleissa on saatu muutamaan sivuun vahva tunnelma ja ripaus kauhuakin. Anna Peltomäen Taivanrannan takana on Noviisi-kilpailun voittajanovelli. Se on lyyrisen kaunis tunnelmakuva hetkeä ennen lopullista päätöstä. Nämä lyhyet novellit olivat ihan taitavaa kerrontaa. Hienoja tekstejä nuorilta kirjoittajilta.

Suosikkini tämän Spinin tarjonnasta oli Oleg Kožinin Snegurotska, jossa pieni etnografinen tutkimusretkikunta saapuu syrjäiseen kylään etsimään jälkiä lumityttö-tarinasta. Sen sijasta he löytävät jotakin paljon kammottavampaa. Kummallinen olento tuntuu pitävän kylässä asuvia mummoja ja vaareja vallassaan. Tämä oli nopeatempoinen ja mukavan hyytävä tarina.

Hyvin tämä novellien lukeminen taas pyörähti käyntiin.
Novelleja luettu tähän mennessä: 5

Hämärän jälkeen haastekoonti

Orfeuksen kääntöpiiri -blogin järjestämä Hämärän jälkeen -lukuhaaste sopi minulle kuin nenä päähän, sillä olen aina pitänyt kauhusta. Tänä vuonna olen lukenut vähemmän kuin yleensä, mutta ylsin sentään tasolle Zombie yhdeksällä kirjalla. Aika monet lukemani kirjat olivat vähän siinä kauhun rajoilla, mutta otin lopulta mukaan vain selkeästi kauhugenreen kuuluvat teokset.

Haasteen aikana luetut kirjat:

Haudankaivaja (1 kirja)

Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia 

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Aave (3 kirjaa)

Juri Nummelin (toim.): Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä

Tuomas Saloranta: Mahtavat ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Ihmissusi (5 kirjaa)

Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 4 

H.G. Wells: Tohtori Moreaun saari

Vampyyri (7 kirjaa)

Gustave Meyrink: Golem

Markku Sadelehto (toim.) Paha vieras
Zombie (9 kirjaa)

Marko Hautala: Kirottu maa

Ylivoimaisesti eniten luin kauhunovelleja. Yhdeksästä lukemastani kirjasta vain kaksi oli romaaneja, muut olivat novellikokoelmia tai antologioita. Vaikka olen viime aikoina muutenkin suosinut novelleja ajanpuutteen vuoksi, kauhun luen muutenkin mieluummin novellimittaisena. Lyhyt kummitusjuttumainen tarina on aina tehonnut minuun parhaiten. Lukulistallani on kuitenkin odottamassa iso läjä kotimaisia kauhuromaaneja, joihin voisin ehkä tarttua uuden kauhuhaasteen myötä.

Koontipostaus - Syksyn kauhukokemukset

Jälleen on vierähtänyt melkoinen tovi edellisestä postauksesta. Viime aikoina on ollut kaikenlaista pientä vastoinkäymistä; flunssaa, lapsen korvatulehdus, kipuja ja särkyjä nivelissä, sekä ankara syysväsymys. Olen lukenut hurjasti, mutta into kirjoittaa on ollut minimissä. Kokoan tähän nyt lyhyesti lukeman kauhua ja jännitystä sisältävät kirjat.

Gustav Meyrink: Golem

Kirja kertoo Athanasius Pernathista, miehestä jonka menneisyys on kadonnut. Hän asuu Prahan ghetossa ja etsii unien ja toden harhaisessa maailmassa palasia itsestään ja kohtalostaan. Välillä on vaikeaa erottaa unta todellisuudesta, niin surrealistisen vääristynyt on Meyrinkin kuvaama Praha.Tarinassa kurkistetaan kaupungin pimeään puoleen, tutustutaan moniin arkkityyppisiin hahmoihin, vaellellaan kummitustaloissa ja pelätään gheton kaduilla kulkevaa golemia.

Kirja luokitellaan monasti kauhuksi, mutta itse en oikein ollut tyytyväinen tähän määritelmään. Luokittelisin Golemin maagiseksi realismiksi. Golem on myyttien ja tarinoiden kudelma, täynnä kabbalistista mystiikkaa ja tarotkorttien kuvastoa. Gustav Meyrink harrasti joogaa ja oli jäsen Teosofisessa seurassa. Hänen kiinnostuksensa mystiikkaan näkyy tekstissä, paikoitellen mieleeni tulivat Herman Hessen ja G.K. Chestertonin kirjat. 

Tähtiä Goodreadsissa: 4

Markku Sadelehto: Paha Vieras

Markku Sadelehdon toimittama novelliantologia kokoaa yhteen okkultismista ja salatieteistä ammentavia kauhutarinoita. Kokoelma oli mielestäni hiukan puuduttava. Kirja oli paksu ja tarinoita oli paljon; 18 novellia ja yksi pienoisromaani. Enemmän kuin yksi tarina piirsi muotokuvaa Aleister Crowleysta, kirouksia ja demoisia vaaniskelijoita oli tarinoissa runsaasti.

Jospeh Conradin Idiootit oli hyytävästi kuvattu tarina yhden perheen onnettomuudesta. Tosin okkulttiset elementit jäivät tässä novellissa vain vihjailun asteelle. Thomas Hardyn Kuihtunut käsi oli mielenkiintoinen kurkistus brittiäiseen kansanperinteeseen, kateuteen ja 'pahaan silmään'. Tarinassa nainen saa aikaan entisen rakastajansa vaimon sairauden. Yhteydet kotoisen Suomemme vastaaviin uskomuksiin oli helppo havaita. M.P Shielin Jylisevä talo jäi mieleeni erityisen surrealistisen asetelmasa ansiosta. Arthur Machenin Valkea väki herätti mielleyhtymiä saman kirjailijan kuuluisimpaan teokseen Suuri Jumala Pan. Valkean väen suurin puute oli sen luonnosmaisuus sekä jotenkin irralliselta tuntuva kehyskertomus.
Muitakin tarinoita voisin ehkä nostaa esiin, mutta taistelin tämän kirjan kanssa tosi kauan ja muistijäljet alkavat jo hämärtyä.

Tähtiä Goodreadsissa:2

J.P. Koskinen: Paholaisen vasara

Tämä on ensimmäinen kirja jonka olen Koskisen tuotannosta lukenut. Eikä jääne viimeiseksi, sen verran viihdyttävää kirja oli kyseessä.
Kirja alkaa mielisairaalassa jossa päähenkilö Matias Rakola pääsee haastattelemaan mielenkiintoista psykiatrista potilasta. Käy ilmi että potilas kuvittelee olevansa Valakian ruhtinas Vlad III, paremmin tunnettu liikanimellä Seivästäjä. Potilaan muistelukset 1400-luvun Valakiasta ja sodista Ottomaaneja vastaan tuntuvat merkillisen aidoilta, ja hänen henkilöllisyytensä selvittäminen paljastuu vaikeaksi tehtäväksi. Sairaalaa johtaa Matiaksen entinen rakastettu Petra, joka on viehtynyt verileikkeihin. Matiaksen kihlattu Anna on matkustanut pois, eikä Matias pysty täysin vastustamaan entisen heilansa viehätysvoimaa. Verinen historia kietoutuu veriseen nykypäivään kun sairaalassa tapahtuu murha, ja tuntematon potilas katoaa.

Kirjassa on monia kummallisuuksia ja vihjeitä lukijalle. Melko pian kävi selväksi että kyseessä on epäluotettava kertoja. Eikä vain kertoja ole epäluotettava. Jokainen kirjan henkilöistä panttaa yhtä salaisuuden palasta, jotka lopussa kootaan yhteen niin että totuus paljastuu. Taitavasti rakennettu tarina, josta on hiukan vaikea kertoa mitään spoilaamatta liikaa.

Tähtiä Goodreadsisssa: 4

Marko Hautala: Kirottu maa

Marko Hautalan esikoisteos Kirottu maa sijoittuu 1920-luvun Berliiniin. Alex Schuller on yksityisetsivä jolla on psykoanalyytikon koulutus. Kuten tällaisissa tarinoissa yleensä, salaperäinen nainen antaa Alexille tehtävän joka vie hänet merkillisiin seikkailuihin. Lopulta Alex seuraa mystisen Sofian veljeskunnan jälkiä aina tarunhohtoiseen Istanbuliin saakka.
Kirjassa oli muutamia todella kylmääviä kohtia ja paljon toimintaa. Kovaksikeitettyä yliluonnollista dekkaria parhaimmillaan. Alexin psykonalayyttiset huomiot ihmisistä tuovat tekstiin mielenkiintoista lisäväriä, ja ne ovatkin mielestäni kirjan parasta antia. En ole vielä lukenut Hautalan muita teoksia, joten halusin ensin lukaista tämän muinaisen (vuodelta 2002) esikoinen, ja verrata sitä vastaisuudessa myöhempään tuotantoon.
Kirjoittajan taitavuudesta kertoo kuitenkin se, että aloin ihmetellä vasta jälkeenpäin että mitähän tässä kirjassa nyt oikein tapahtui. Salaperäisen Sofian veljeskunnan tarkoitus jäi kovin hämäräksi, ja monet mielenkiintoiset alkemistiset termit tuntuivat lähinnä päälleliimatuilta koristeilta joiden tarkoitus oli tuoda tarinaan lisämystiikkaa. Muuten kirja oli mallikelpoinen seikkailu jota luki ilokseen.

Tähtiä Goodredsissä: 3

Tässä eivät suinkaan ole kaikki bloggaamatta jääneet kirjat. Pimenevät illat ja yleinen laiskuus muissa toimissa on innostanut minua kirjojen ääreen. Niin tapahtuu joka vuosi. Löysin myös tällaisen pikahaasteen Tuijata. Kulttuuripohdintoja - blogista. Aion lukea viikon aikana vielä muutaman dekkarin ja sitten koota kaikki lukemani murhamysteerit samaan postaukseen. Jännittäviä iltoja tiedossa!

Kesäkuun kootut

Olen lukenut ison pinon kaikenlaista kirjallisuutta, mutta muiden kiireiden takia en ole ehtinyt niistä bloggaamaan. Tässä kuitenkin lyhyt katsaus kesäkuussa lukemiini kirjoihin.

Juha Vuorela: Sukututkijan aapiskirja ja Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi

Pikaisena välipalana lukaisin Juhan suku-uutiset blogin julkaisemia omakustanteita. Sukututkijan aapiskirja esitteli sukuhistorioiden lisäksi vanhojen asiakirjojen terminologiaa. Tutuiksi tulivat monet vanhahtavat sanat, kuten itsellinen tai hopmanni.

Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi: tarinoita rikoksista menneisyyden Suomessa kokoaa Juhan suku-uutisten rikosaiheisia blogitekstejä samoihin kansiin. Historian pikku-uutisista, paikallishistoriasta ja makaabereista murhista kiinnostuneet löytänevät näistä kirjoista kaikenlaisia aarteita. Pikku kirjojen ainoa puute oli selkeä oikoluvun puute, huolimattomuusvirheitä oli paljon.

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari

Tohtori Moreaun saari oli Eeron valinta. Me molemmat olimme lukeneet kirjan jo aikaisemmin, mutta itse en ainakaan muistanut lukemastani yhtikäs mitään. Tohtori Moreaun saari on tieteis- ja kauhukirjallisuuden klassikko, ja aivan ansaitusti. Haaksirikkoinen Edward Prendick pelastetaan laivaan joka on matkalla salaperäiselle saarelle. Siellä hän tapaa tohtori Moreaun, joka on paennut skandaaleja ja perustanut saarelle tukikohdan lääketieteellisille kokeilleen. Kirjan kauhu syntyy pääosiin tohtorin kokeiden epäinhimillisyydestä ja siitä käsinkosketeltavasta kivusta ja tuskasta joka tekstistä välittyy. Tieteellisten kokeiden tulokset liikkuvat vapaasti saarella, peläten ja palvoen kammottavaa luojaansa. Eläin-ihmiset ovat pääosin sympaattisia, jotkut ovat naurettavia, pelottavia, säälittäviä ja iljettäviä. Kirjan loppuyhteenvedossa voimme aavistella näiden kammottavien otusten edustavan ihmiskuntaa yleensä. Ainoa miinus kirjassa on sekava taitto. Usein tekstissä oli sama rivi kahteen kertaan, ja toisaalta sanoja puuttui. Näitä virheitä oli luokattoman paljon, ja ne haittasivat lukuelämystä huomattavasti.

Suvi Niinisalo: Äisin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Taidehistorioitsija Suvi Niinisalo on aikaisemmin julkaissut kirjoja muun muassa vedenneidoista ja keijukaisista. Äidin sylissä esittelee äitiyttä taidehistorian näkökulmasta. Äitimyytti paljastuu kalliopiirrosten ja katolisen Maria-kultin takaa. Kirjassa käsitellään myös äitiyteen liittyviä ennakkokäsityksiä. Millainen on hyvä äiti, ja miten käsitys äitiydestä ja sen ihanteista on muuttunut vuosien varrella. Kirja oli mielenkiintoinen ja antoi uutta ajattelemisen aihetta, vaikka olenkin pohtinut äitiyttä ja naisen roolia paljon viime aikoina. Suosittelen kirjaa kaikille äideille tai äideiksi aikoville, mutta myös niille jotka ovat kiinnostuneita kulttuuri- ja taidehistoriasta, naisen asemasta ja sukupuolirooleista. 

Vesa Sisättö, Jukka Halme, Toni Jerrman: Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 

Kirjassa esitellään 2000-luvulla suomennettuja fantasiakirjailijoita. Mukana on sellaisia nimiä kuin George R. R. Martin ja Jeff VanderMeer. Luin kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi, sillä uudempaa fantasiaa on tullut luettua luokattoman vähän. Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 päivitti tietojani, ja tarjosi lukuvinkkejä. Artikkelit olivat melko vaihtelevia. Toisissa kerrottiin ihan mielenkiintoisia juttuja kirjailijoista ja heidän elämästään, toiset tyytyivät lähinnä puuduttavasti referoimaan tuotantoa. Suuri osa bibliografioista oli vanhentunut, sillä lähes kaikilta kirjailijoilta on ehtinyt tulla uutta tuotantoa ja suomennoksia. Ihan pätevä opus joka tapauksessa. Jatkankin tästä epäkronologisesti lukemalla kirjan Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (osa1).

Markku Sadelehto (toim.) - Outoja tarinoita 4

Viimeisestä kirjabloggauksesta on kulunut jo hetki. Romaanit roikkuvat edelleen lukulistalla tai lojuvat yöpöydällä keskeneräisinä. Novelleja sen sijaan olen kuluttanut edelleen säännöllisesti. Outoja tarinoita 4 tarttui mukaan kirjaston poistomyynnistä, ja se tuli luettua saman tien.

Tämä novelliantologia oli poikkeuksellisen tasainen, eikä kovin puuduttavia lukuelämyksiä mahtunut joukkoon. Useimmat kirjoittajista ovat Lovecraftin aikalaisia ja ystäviä, ja Lovecraft toimi haamukirjoittajana kahdessa tämän kokoelman tarinassa.

Ensimmäinen niistä on C.M Eddyn Rakkaat vainajat, joka aiheutti skandaalin ilmestyessään. Tarinan päähenkilö ajelehtii dekadentissa synkkämielisyydessä ja on kyllästynyt elämäänsä. Uutta eloa häneen tuo vasta perheenjäsenen kuolema. Synkkä tapahtuma paljastaa uuden intohimon, ja nuorukainen hankkiutuukin viipymättä töihin ruumishuoneelle, missä hän pääsee päivittäin vainajien läheisyyteen. Nekrofiiliset tuntemukset on kuvattu varsin hienovaraisesti, mutta uskon kyllä että tarina on ilmestyessään järkyttänyt lukijoita. Weird Tales lehti perui lopetuspäätöksensä tämän tarinan tuoman julkisuuden myötä.

Zealia Bishopin Yigin lapset on toinen Lovecraftin avustama novelli. Ilmeisesti Lovecraft kirjoitti tarinan lähes kokonaan itse, vaikka se ilmestyikin Bishopin nimellä. Tässä tarinassa länteen vaeltaneet uudisraivaajat kohtaavat alkuperäisväestön kummallisen käärmekultin. Tarina aiheuttaa väristyksiä nykylukijassakin.

 Sadelehto tituleeraa Mearle Proutia 'köyhän miehen Lovecraftiksi', mutta minusta hänen novellinsa Madon temppeli oli kuvaukseltaan ja tunnelmaltaan yksi antologian parhaista teksteistä. Kummallinen kirous leviää syrjäisestä metsästä lähiympäristöön. Kuoleva metsä on ahdistava paikka, ja mädän löyhkän suorastaan haistaa. Ehkä pohdinta tapahtumien syistä ja seurauksista ei ole kovin hääppöinen, mutta tykkäsin novellista yhtä kaikki.

Mary Elizabeth Counselmanin Kirottujen riutta kertoo lohduttoman tarinan haaksirikkoisista. Seitsemän miestä pelastautuu pienelle, laskuveden paljastamalle riutalle. Eloonjäämismahdollisuudet ovat olemattomat ilman varjoa ja suojaa. Nousuveden aikaan miehet joutuvat istumaan kylki kyljessä riutan korkeimmalla kohdalla. Epätoivoinen tilanne muuttuu painajaismaiseksi kun yksi miehistä löydetään kuolleena; murhattuna. Loppuratkaisu jää avoimeksi ja se onkin osa tarinan ahdistavuutta.

Yksi kirjan heikoimmista lenkeistä on Lovecraftin oma Kammottu talo, jonka loputtoman tuntuiset sukuselvitykset alkoivat viedä mielenkiintoa jo tarinan alkuvaiheessa. Providenceen sijoitettu tarina pääsee kunnolla käyntiin vasta loppua kohden kun  kamalia asioita alkaa tapahtua.

Muita mieleen jääneitä novelleja ovat Clark Ashton Smithin Genius loci, sekä Edmond Hamiltonin humoristisiakin sävyjä saava Hän palasi kuolleista. Ihan jokaista novellia en ryhdy tässä ruotimaan, sillä lukemisestakin on kulunut jo jonkin aikaa. Outoja tarinoita 4 on hyvä kokoelma kauhua, ja tiedän palaavani näiden novellien pariin uudestaan.

Tämä antologia sopii jatkoksi Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.

James Reasoner - Paholaisen siivet

James Reasoner on minulle uusi tuttavuus. Kuoriaiskirjojen julkaisema Paholaisen siivet kokoaa yhteen kirjailijan Isku-lehdessä suomennetun tuotannon, sekä tarjoaa yhden aivan uuden tekstin.

Kannen on taituroinut Pertti Jarla

Kirjassa on aluksi useampia lyhyitä jännityskertomuksia. Nämä muutaman sivun mittaiset novellit kertovat rikoksista ja petoksesta, tarinan käänne on säästetty loppumetreille. Reasonerin teksti on tiivistä ja tapahtumat etenevät nopeasti. Silti tyyli ei tuntunut mitenkään hätäiseltä, vaan novelleista näkee, että Reasoner on harjaantunut sanankäyttäjä. Rikoskertomuksia ja lännetarinoita Reasoner on kirjoittanut jo 70-luvulta saakka, ja hän on julkaissut elämänsä aikana yli 150 kirjaa, useilla eri salanimillä.

Toiminnan ja jännityksen lisäksi kokoelmassa on muutama spekulatiivinenkin tarina. Paholaisen siivet Ranskan yllä kertoo ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankarista, joka joutuu kohtaamaan odottamattomia asioita, niin vihollisen, kuin omien ystäviensä taholta. Suosikkini kokoelmassa on Epätoivon kanjoni, jossa on yhdistetty kauhua perinteiseen lännentarinaan.

Tämä kokoelma ihan hyvä kirjallinen välipala. Jännitysnovellit ovat sellainen alue, jolla en usein vieraile. Vaikka tykkään lukea jännityromaaneja ja dekkareita, novellimittaista jännäriä tulee harvemmin edes tarjolle.

Tuomas Saloranta - Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Kuoriaiskirjojen lukeminen jatkuu tällä kertaa Tuomas Salorannan novellikokoelmalla. Kaikenlaiset muut kiireet ovat vieneet aikaa kirjallisuudelta mutta novelleja olen edelleen ehtinyt melko säännöllisesti lukemaan.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia kerää yhteen Tuomas Salorannan kauhunovelleja. En ihan joka tarinaa ala tässä tarkemmin ruotimaan, mutta kerron muutamista suosikeistani. Kirjan ensimmäinen novelli, Keväistä kauhua lenkkipolulla, aloittaa ryminällä. Pidin tästä tarinasta tosi paljon, siinä oli letkeää tarinointia, mutta samalla aidosti hyytäviä kohtia. 

Kirjan pelottavimpiin novelleihin kuuluu  Pyörätuolimummo, jonka aikaisemman version olin lukenut jo URS:n Valkoisesta antologiasta. Novellin päähenkilön huomio kiinnittyy puistossa kuljeskelevaan mummoon ja tämän työntämään tyhjään pyörätuoliin. Mystisen mummon puuhailujen selvittämisestä tulee pakkomielteinen missio, joka päättyy karmaisevalla tavalla.

Rillumapunkin ensimmäisiä uranuurtajia puolestaan on novelli Sammakkoprinssi. Pidin novellin vanhahtavasta tyylistä, ja siinä esiintyvistä sammakkomaisista olennoista.

 Äidin talossa on selviytymistarina, jonka pääosassa on keski-ikää lähestyvä Marjatta. Zombiekauhun näyttämönä on tällä kertaa nimettömäksi jäävä pikkukaupunki, jossa Marjatta elää äitinsä kanssa. Kaupungin asukkaat joutuvat merkillisen sairauden uhreiksi, vain harvat selviävät. Marjatan on opeteltava tulemaan toimeen täysin uudessa maailmassa. Äidin talo on edelleen hänen elämänsä kiintopiste, ja se on sitä loppuun asti. Tarinassa on jännällä tavalla myös lämminhenkisyyttä, ja tulevaisuudentoivoa.

Tämän kokoelman novellit ovat konstailematonta viihdettä, jonka juuret ovat syvällä kauhukirjallisuuden perinteissä. Jos pidät lovecraftiaanisista tunnelmista, tai zombeista, tämä novellikokoelma on kuin tehty sinua varten. Tarinoissa on välillä mukana huumoriakin, ihan sopivassa määrin ilman että kauhun tunne pääsee kärsimään.

Kirjan lopussa on mukavana lisänä kirjailijan selvityksiä novellien vaiheista, kirjoittamisesta, ja aikaisemmista julkaisuista. Tällaisia pieniä selontekoja on mukava lueskella, varsinkin jos itse harrastaa kirjoittamista.

Mahtavat Ammoiset on hyvä lisä Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen. Tähän väliin täytyy myös vinkata kaikille sähkökirjojen lukijoille, että tämän kirjan sähköinen versio on ilmaiseksi ladattavissa Aavetaajuuden e-kirjakaupasta!

Mahtavia Ammoisia on luettu myös seuraavissa blogeissa:
Routakoto
Kannesta kanteen, sivuista sivuille

Juri Nummelin (toim.) - Luurankomies

Populaarikulttuuriin ja pulp-kirjallisuuteen syväluotaavalla asiantuntemuksella suhtautuva Juri Nummelin, on koonnut teema-antologioita ihmissusista, vampyyreista ja zombeista. Luurankomiehessä aiheena on kauhuwestern. Kirja sopi kuin nenä päähän Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.

Tämä kahdestoista Kuoriaiskirja on jäänyt lukulistalleni roikkumaan, ja nyt urakoin sen parissa päivässä. Ehkä tämä oli virhe, sillä tarinat olisivat ansainneet enemmän sulatteluaikaa. Pötköön luettuna Luurankomiehen tarinoita vaivaa pieni toisto, jo pari ensimmäistä novellia tuntuivat rakenteeltaan ja teemoiltaan melko samankaltaisilta, loppua kohti variointia oli enemmän. Monessa tarinassa viitataan päähenkilön suomalaisiin sukujuuriin, mutta nämä maininnat eivät useimmiten anna itse tarinalle mitään suurempaa sisältöä. Antologiaa lukiessa tulee vain mielikuva että villissä lännessä ei voinut heittää tyhjää viskipulloa, osumatta johonkin Anselmi Virtaseen tai Hannes Jokiseen. Suurimmassa osassa tarinoita kauhun lähteenä on uuden mantereen muinaisuus, ja intiaanilegendat.

Kerron tässä muutamasta mieleen parhaiten jäänestä novellista. Markus Harjun Petojen sukua oli alusta saakka jännittävä tarina, jossa vihjataan wendigo-myyttiin. Novelli olisi saanut mielestäni kehitellä kissa ja hiiri-leikkiä pitemmäksikin, nyt jännittävä juttu loppui liian lyhyeen. Kuitenkin ehdottomasti yksi antologian parhaista novelleista.
Samuli Antilan Aavikon hopea yhdistelee länkkäriä Stepanin koodeksiin. Ihan mehevä keitos näistä aineksista syntyykin. Vesa Sisätön tarinassa Kaksi kirjettä Texiltä liikutaan sarjakuvien maisemissa, Coconinon pikkukaupungissa. Lovecraftiaanisiin tunnelmiin yhdistellyt sarjakuvaviittaukset ovat merkillinen kokonaisuus, ja mielestäni hyvin rakenneltu kauhuasetelma kärsin jonkin verran sarjakuvamaisesta huumorista.
Sami Myllymäen Tuhannen luodin mies on lyhyt tarina, joka erottui joukosta. Novellissa ei ole yliluonnollisia hirviöitä, eikä intiaanikirouksia. Pääosassa on vanha invalidi, veteraani, joka on oudossa räjähdyksessä saanut yliluonnollisia kykyjä.
Shimo Suntilan Verinaamio oli hieno lopetus antologialle. Tässä tarinassa viha intiaanien ja uudisasukkaiden välillä leimahtaa ilmiliekkiin. Intiaanikapinan kauhistuttava johtaja Punainen naamio ottaa valtaansa yhtä lailla intiaanin kuin valkoisen miehenkin.

Kirjan lopussa on Juri Nummelinin artikkeli kauhun ja länkkärin liitosta. Artikkelissa keskitytään nimenomaan kirjallisuuteen, ja siitä voi poimia itselleen lukuvinkkejä, jos antologia sytytti kauhuwestern innostuksen.

Luurankomies ei ole Kuoriaiskirjojen parhaita, mutta ihan kelpo antologia kaikesta huolimatta. Novelleja kannattanee lueskella pitemmän ajan kuluessa, aina kun tekee mieli länkkäriä.

Luurankomies on luettu myös Morren maailmassa. 

Ja sitten vielä sananen Kuoriaiskirjoista

Viime vuonna otin tehtäväkseni lukea koko Kuoriaiskirjojen tuotannon. Alussa luin ahkerasti, sitten muut luettavat kiilasivat väliin. Kevään mittaan on odotettavissa ihan uusia julkaisuja, joten tartuin itseäni niskasta kiinni. Ihan järjestyksessä en ole näitä lukenut, vaan fiiliksien mukaan. Bloggaaminen oli pitkään tauolla vauvakiireiden takia, mutta Goodreadsiin olen kuitenkin pyrkinyt kirjoittamaan kaikesta lukemastani muutaman sanan. Linkitän tähän vielä omat Goodreads-arvioni jokaisesta tähän mennessä luetusta Kuoriaiskirjasta.

Tuomas Saloranta - Juuri sellainen yö
Tuomas Saloranta - Hopea-arkun metsästäjät
Shimo Suntila (toim.) - Sillanrakentaja
Tuomas Saloranta (toim.) - Stepanin koodeksi
Shimo Suntila - Sata kummaa kertomusta
Lucilla Lin - Kuolema on ikuista unta
Samuli Antila - Rajat ja muita kauheita tarinoita
Shimo Suntila (toim.) - Hopeoitu vainaja

Jussi Katajala - Korpin silmät kaiken näkevät

Atorox-voittaja Jussi Katajalan toinen novellikokelma kerää yksiin kansiin kauhua, tai oikeammin yöpuolen tarinoita, kuten alaotsikko kertookin. Osa kirjaan kootuista tarinoista oli minulle jo ennestään tuttuja, sillä niitä on julkaistu antologioissa ja lehdissä. Tästä kirjasta aioin ensin lukea vain ne kolme uutta novellia Atoroxia varten, mutta innostuin lopulta lukemaan koko kirjan Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen. Ja mikäs oli lukiessa. Jussi Katajalan tyyli on napakkaa ja nopealukuista. Asiantuntemus paistaa jokaisesta tarinasta. Oli tapahtumapaikkanan sitten Tukholma, Antarktis, tai kansainvälinen avaruusasema, tekstistä voi helposti kuvitella että kirjoittaja on luultavasti itse käynyt kaikissa näissä paikoissa, ihan vain taustatutkimuksen vuoksi.

Suosikkejani kirjan novelleista olivat ihmissusinovelli Jos lähtee sutta karkuun, jossa erilaisuuden ongelmia on käsitelty elävästi, ja ratkaisu päähenkilön elämäntilanteeseen saadaan yllättävältä taholta. Novelli on enemmän sympaattinen ja ajatuksia herättävä, kuin pelottava. Tämä tarina on aikaisemmin julkaistu ihmissusiantologiassa Kuun pimeä puoli (Jalava, 2013).
Vampyyriteemaisiakin novelleja kokoelmasta löytyy. Verenperintö kertoo Helsinkiin asettuneista verenimijöistä. Pidin tästä kertomuksesta kovasti, siinä oli näin suomalaisesta vinkkelistä jännittävä vampyyrihistoriallinen paljastus. Niminovelli Korpin silmät kaiken näkevät, kertoo myös eläviä ihmisiä metsästävästä olennosta. Tässä oli tapahtumapaikkana jälleen Helsinki, ja juonessa oli käytetty mukavasti mausteena skandinaavista mytologiaa. Novelli on aikaisemmin ilmestynyt antologiassa Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita (Teos, 2011)
Ennen julkaisemattomista novelleista tykkäsin eniten Tukholman metroihin sijoittuvasta novellista Vuoronvaihto. Tässä novellissa oli tosi hieno tunnelma, ja maanalaiset maailmat oli kuvattu kutkuttavasti.

Kovin paljon en viitsi novelleista paljastaa, lukekaa itse. Osa tarinoista aiheutti aitoja kauhunväreitä, toisissa juoni pääsi yllättämään. Hieno ja tyylikäs kokoelma yöpuolen tarinoita. Huippu-upean kannen on tehnyt Jarno Kantelinen.

Hyvin erilaisia lukukokemuksia tästä samasta kirjasta esitellään muun muassa blogeissa:
Kirjahilla
Satun luetut
Mustemaailmani
Kannesta kanteen, sivulta sivulle
Villasukka kirjahyllyssä

Markku Sadelehto - Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia

Markku Sadelehdon toimittama Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia tarjoaa jälleen aimo kattauksen vanhempaa kauhunovellistiikkaa suomeksi käännettynä. Kirjan aloittaa Algernon Blacwoodin Wendigo, jossa Kanadan erämaissa hirviä jahtaava metsästäjäporukka kohtaa karun luonnon oudot voimat. Avaustarina oli mielestäni mainio, yksi kirjan parhaista. Luontokuvaus on kaunista ja samalla pelottavaa, yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne on paikoitellen käsinkosketeltava.

"...Simpson tunsi nahoissaan alkumetsän ainoalaatuisen ja syvän hiljaisuuden, kun tuuli ei värähdäkään... ja kuinka yöllä on oma painonsa ja olemuksensa, joka työntyy ihmisen sieluun sitomaan verhojaan sen ympärille..."

L. P. Hartleyn novelli Vieras maan ääristä, on tunnelmallinen mutta ennalta arvattava kostotarina. Lukuisat novellissa mainitut anglosaksisen maailman lastenlorut ja -leikit menivät ainakin minulta suurelta osin yli hilseen. John Buchanin Vihreä villieläin vie lukijan Etelä-Afrikkaan, jossa malminetsijät päätyvät alkuasukkaiden maille. Nuori Andrew loukkaa pienen kyläyhteisön pyhää lehtoa, ja ilmeisesti vapauttaa kirouksen joka alkaa vainota häntä. Novelli on siitä merkillinen, että se kertoo hyvin vähän, ja selittelee vielä vähemmän. Tarinassa pahuuden laatu jää mysteeriksi, mutta novelli on kuitenkin erittäin tunnelmallinen, ehkä sen takia että se sijoittuu juuri Afrikkaan.

E. F Bensonin Hornansarvi oli mielestäni kauhutarinaksi melko mitäänsanomaton. Alkukantainen luminainen ei herätä suurempia väristyksiä, vaikka novellin ympäristö onkin melko hyinen. Walter de la Maren Erakko ei myöskään kuulunut suosikkeihini. Osuvasta henkilökuvaksestaan ja hienosta tunnelmastaan huolimatta novellin lopetus jää epämääräiseksi ja kauhu etäiseksi.

Myös M. P. Shielin tarina Xélucha jätti minut kylmäksi. Teksti oli merkillisen melodramaattista. Henkilöiden pistävän dialogin pitäisi kai olla nokkelaa ja dekadenttia, mutta koin sen lähinnä ärsyttäväksi. Juonikin oli melkoisen ennalta arvattava. Kokoelman taso nousee uudelleen loppua kohti. Montague R. Jamesin Apotti Thomasin aarre on taas ihan mukiinmenevä kauhutarina, jossa aarretta etsivät henkilöt törmäävät yllättäviin ja kammottaviin esteisiin.

Arthur Machenin Suuri Jumala Pan, on Lovecraftin ylistämä klassikko. Repaleisen oloinen kerrota ja hyppely melko monen henkilön näkökulmien välillä teki lukukokemuksesta hiukan sekavan, varsinkin kun jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan kertaan. Tyylillisesti tämä novelli on yksi Lovecraftin esikuvista. Kauhu tulee jostain arkitodellisuuden tuolla puolen olevasta, ihmisten silmille näkymättömästä, uhkaavasta maailmasta. Ihan hieno novelli, tosin odotukseni taisivat olla vähän turhan korkealla.

Päiväkirjamaisesti etenevä Hanns Heinz Ewersin Hämähäkki, oli yksi suosikeistani. Kerronta on hyvin eloisaa ja vaikka lukijalle on alusta asti melko selvää millainen loppu tässä tarinassa tulee olemaan, ahdistus kasvaa tasaisesti onnettomien päiväkirjamerkintöjen myötä. Tarina on myös kirjan ainoa ei-anglosaksisen kirjailijan novelli.

Antologiana Wendigo on ehkä valjun puoleinen, sillä mukaan mahtui monta tarinaa josta en ihmeemmin pitänyt. Mutta jo pelkästään nimitarinan takia kirja kannattaa hankkia käsiisnsä. Pienenä miinuksena täytyy vielä todeta, että kokoelman kansikuva on melko muovisen oloinen.

Tällä kirjalla aloittelen Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen suunnittelemaani kauhunovellien luku-urakkaa. Tästä eteenpäin pyrin tosin lukemaan kotimaista kauhua.

Wendigo on luettu muun muassa seuraavissa blogeissa:
Vinttikamarin ikkunasta
 Kalaksikukko

Novellien lukeminen jatkuu...

Blogifiidissäni on tänään muistuteltu Atoroxista. Kirjailija J. S. Meresmaan Mifonkien matkassa-blogiin on linkattu Ursulallinen romanttisia spefinovelleja, joten käykäähän katsomassa. Ursulan lisäksi myös Usvan novelleja ehtii vielä lukemaan. Tässä viimeisimmän numeron kaunis kansi, sitä klikkaamalla pääsee käsiksi lehden PDF-versioon.

Itse olen lukenut jälleen Kosmoskynää. Komeaakin komeammalla kannella varustettu 2/15 Kosmari keskittyy tällä kertaa kauhuun. Se onkin erityinen Kuiskaus pimeässä-spesiaali, eli julkaistu yhteistyössä H. P. Lovecraft - historiallinen seura r.y:n kanssa. Lehteen oli mahdutettu jälleen peräti neljä lyhyempää novellia.

Kosmoskynän ensimmäisenä novellina on Jani Kankaan kirjoittama Rituaali. Juoni on suoraviivainen, novellissa on melko perinteinen asetelma pimeyden voimiin sekaantuvasta henkilöstä, joka joutuu maksamaan rituaalista kalliin hinnan. Pidin novellissa kuvaillusta mytologiasta, jossa olisi aineksia paljon laajempaankin tarinaan. 

Susanna Hynysen Synninsyöjä on kisamenestyjä. Se sijoittui neljänneksi vuoden 2014 Nova-novellikilpailussa. Tässä tarinassa oli kaunista, hiottua kieltä, ja omaperäinen idea. Novellin takaa kuultaa pitempi tarina ja tarkkaan mietitty mytologia, kristillistä symboliikkaakin löytyy. Ainoa miinuspuoli oli omaan makuuni turhan monisanainen dialogi, joka tuntui välillä hämmentävältä.

Lasse Lindqvistin novelli Ääniä yössä sijoittuu Jyväskylään, ja kuvitteelliseen Pupuhuhdan kaupunginosaan. Novellissa on hieno idea, vaikka teksti olikin mielestäni paikoin hiomatonta. Tämä oli oikein hieno pieni novelli, jossa pelon ja ahdistuksen tunne saavuttaa päähenkilön lisäksi myös lukijan.

Liisa Näsin kirjoittama novelli Tähkäpää oli jälleen suosikkini. Tarina oli hyytävä ja sopivasti vinksallaan. Itse mietin novellin luettuani että olikos tässä nyt mitään spefiä, ja tarkistin TSFS:sivulta novellin tilanteen. Se oli jätetty listalta pois. Kyseistä novellia ei siis voi ehdotta Atorox-listalle. Voin kuitenkin näin parin novellin luettuani sanoa että bongailen Liisa Näsin novelleja lehdistä vastaisuudessakin, sillä näitä on ilo lukea.

Lukaisin ohimennen myös Tähtivaeltajasta Maria Turtschaninoffin novellin Unenpunontaa. Tämä oli verbaalisesti tyylikäs, satumainen novelli, josta pidin kovasti. Muutamalla sivulla oli saatu maalailtua kuva omintakeisesta fantasiamaailmasta, ja sen henkilöistä.

Tässä viime päivien lukusaldo, vielä hyllystä löytyy lukemattomia lehtiä, joihin palailen pikapuoliin.

Kauhua lukuun!

Aion ottaa osaa Hämärän jälkeen lukuhaasteeseen.

Hyllyssä lojuu iso kasa vielä lukemattomia kauhuantologioita ja novellikokoelmia. Suurin osa niistä on kotimaisia, joten keskityn haasteen aikana kotimaiseen kauhuun. Tosin parhaillaan lukemani kirja on Markku Sadelehdon toimittama Wendigo, joten siitä tulee hämärän jälkeen haasteeni ensimmäinen kirja.

Kuoriaiskirjojen tuotannon lukeminen on sekin kesken. Kolmannen Stepanin koodeksi-antologian pitäisi putkahtaman olevaisuuteen tässä kevään mittaan, joten lisään koodeksinkin omalle kauhulistalleni. Osuuskummalta on lukematta Katajalan Korpin silmät kaiken näkevät, ja upouusi Rocknomicon. Marko Hautalan Kuokkamummo pitänee kiikuttaa kirjastosta kotiin, heti kun on aikaa tarttua romaaniin. Ja mitä olisikaan kauhuhaaste ilman Boris Hurttaa? Hurtalta on lukemtta kokoelmat Vuoden pimein päivä, Valdemarin kirja, sekä uusin romaani Kadonneet pojat.

Onhan näitä tässä. Päivitän lähiaikoina täydellisen listan kirjahyllyni kotimaisista kauhuromaaneista ja antologioista sivuilleni. Veikkaan että tämä vuosi on otollisin novellien lukemiseen, joten nyt urakoin viime vuosina ilmestyneitä antologioita pois lukulistalta. Katsotaan miten romaanien kanssa käy.


 

Stefan Spjut - Staalo

Innostuin kovasti kun luin ensimmäiset kuvaukset Stefan Spjutin Staalosta. Jännittävä kirja pohjoisten metsien peikoista. Ja vielä staalosta, vähemmän tunnetusta saamelaisen mytologian hahmosta. Odotin saavani uutta ja ihmeellistä tietoa pohjoisen perinteistä ja jännittävän fantasiaelämyksen. Kansikin oli hieno ja vakuuttava, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä Ruotsin Lapin kanssa. Kirjan avattuani kuitenkin tylsistyin.

Saamelaista mytologiaa ei kirjasta löydy; staalo on vain yksi synonyymi peikolle ja sana on päässyt mukaan ilmeisesti vain tuomaan pohjoista eksotiikkaa. Kuitenkin peikot ovat kirjan parasta antia. Niiden hahmoissa on hienoja ja omaleimaisia ideoita, mutta kirja keskittyy välillä liiaksi ihmisiin joista lukija ei kiinnostu pätkän vertaa. Luin kirjaa melkein sata sivua ennen kuin sain selville että päähenkilö on nainen, ja vasta seitsemänsadan sivun loppupuolella minulle kerrottiin että hänellä on silmälasit. Henkilöistä ei kerrota oikeastaan mitään vaikka heistä puhutaan ja heidän annetaan puhua koko ajan.

Realismia on tekstiin yritetty saada luonnollisilla toiminnoilla. Ihmiset niistävät, raapivat kutisevaa kohtaa ja käyvät vähän väliä vessassa. Nuuskaa henkilöt käyttävät kirjan aikana autolastillisen. Joka toisella sivulla kuvattu eritteiden virtaus jää itseisarvoksi eikä onnistu lisäämään mitään merkittävää tarinaan eikä uskottavuuteen. Myös joissain kohdissa käytetty äärettömän pikkutarkka ympäristön kuvaus muuttuu paikoitellen listaukseksi jossa sivuntäytteenä on luettelo auton lattialta löytyvistä roskista ja pikkutavaroista. Tuntuu kuin kirjasta olisi väkisin venytetty Stephen King tyylinen tiiliskivi. Kolmanneksen kirjasta luettuani toiminta alkoi hiljalleen käynnistyä, mutta siinä vaiheessa aloin toivoa että koko touhu olisi jo ohitse.

Tekstin hivenen kalsea ja realistinen ote on kaikesta huolimatta hieno kontrasti merkilliselle tarinalle. Kirjoittajalla on toteava tyyli joka sopii mainiosti pohjoisen tunnelmiin. Tarinaan on riemastuttavasti sotkettu mukaan myös itse peikkomestari John Bauer, jonka elämästä kerrotaan muutama mielenkiintoinen fakta. Tämäkin juonenkäänne olisi ansainnut mielestäni enemmän käsittelyä. Välillä tarina imaisee mukaansa mutta palauttaa sitten taas keskelle kalseaa nuuskanmakuista arkea jossa kellään ei ole järkevää sanottavaa. Henkilöt ovat tylsiä, dialogi huonoa ja kirja on noin 500 sivua liian pitkä. Loppuun, viimeiselle sivulle on säästetty juonenkäänne jonka lukija on jo osannut kuvitella mielessään monta kertaa. Hienoista ideoista ja mielenkiintoisesta aiheesta on onnistuttu keittämään harvinaisen haalea soppa.

Harmittaa että ostin.

Staalo
Kirjoittaja: Stefan Spjut
Julkaisija: Like kustannus

ISBN: 978-952-01-0873-1

Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita

Kurjet huutavat haikeasti metsän takana, usva hiipii pelloille ja varjot ihmisten sydämiin. Espoon science fiction- ja fantasiaseuran kauhuantolgia Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita ilmestyi sopivasti pimeneviin syysiltoihin ja sitä voikin lueskella vaikka Kekripyhinä.

Kansikuvan on taiteillut Arren Zherbin

Kuten otsikostakin voi päätellä, kauhutarinoiden yhtenä esikuvana on toiminut Lauri Simonsuuren ”Myytillisiä tarinoita” johon kootut kansantarinat kertovat ihmisen suhteesta yliluonnolliseen. Ken vainajia muistelee tutustuttaa meidät uudestaan näihin hurjiin kertomuksiin.

Shimo Suntilan raapale Sauna, nostatti hyytävää tunnelmaa heti kokoelman alkuun. Se oli sadassa sanassaan yksi parhaista teksteistä.

Juha Jyrkäksen Seitsemän hengen kertomus oli myös yksi suosikeistani. Siinä uppouduttiin ugrilaisen-kansan muinaisuuteen jossain Volgan mutkalla. Sankari Enä Sjanraja on tietäjä, joka joutuu selvittämään välejään pahan Pilmä Ätjän kanssa. Varsinkin novellin alku oli hienosti kirjoitettu, henkilönnimet tuntuivat kantavan kaikuja suomalaisten kantakielestä, ja uskoisin että kirjoittaja on harrastanut suomen-heimon historiaa laajemminkin.

(Täytyy tunnustaa että olen melko nirppanokkainen historiallisen fiktion lukija. Luen säädyttömät määrät sekä vanhaa kotimaista kirjallisuutta, että kulttuurihistoriallista tietokirjallisuutta. Yksikin moderni sana tai ilmaisu tarinassa jonka pitäsi sijoittua vaikkapa keskiajalle, saa minut tarpeettomasti tuohtumaan. Oli tarina kuinka hyvä tahansa.)

Anna Malisen Maria Antintytär oli mielenkiintoinen kuvaus kansanperinteen parasta. Vanha asiakirja noitaoikeudenkäynnistä herättää menneisyyden uudestaan eloon kammottavalla tavalla. Tapahtumat tosin seuraavat toisiaan hurjaa vauhtia, ja novelli loppui hiukan liian nopeasti. Olisin mielelläni lukenut noitien pikku apureista enemmänkin.

Jotenkin tuntuu että olen jäävi sanomaan yhtikäs mitään Eero Korpisen panoksesta antologiaan, mutta sanon nyt kuitenkin edes jotain. Vainajan palmikko sijoittuu Kuortaneen järvimaisemiin ja Lapuan Simpsiönvuorelle, jossa asuu ihka oikea piru. (Kävimme sitä Eeron kanssa jopa paikanpäällä etsimässä.) Ala-Kuljun Juho-poika yrittää saada apua sisarelleen kuuluisalta paholaiselta, mutta tulee lopulta katumapäälle. Paholaisen puijaaminen ei kuitenkaan onnistu, ja tarina vyöryy onnettomaan loppuunsa. Vainajan palmikko on kerronnaltaan ja teemoiltaan kokoelman eniten kansansatua muistuttava kertomus.

 

Samuli Antilan Rajat oli antologian pelottavimmasta päästä, koska olen aina pelännyt kummituksia. Tarinassa esiintyvä olento on kuvattu juuri sellaiseksi kuin sen kuvittelinkin ja tämä vanha tarina siirtyy nykypäivään harvinaisen vaivattomasti. Hyytävä tunnelma säilyi loppuun asti.

Monet kirjan yliluonnolliset olennot olivat minulle ennestään tuttuja, joissakin novelleissa oli kuitenkin aivan uusia ja odottamattomia, moderneja kauhuelementtejä. Etukäteen olin odottanut enemmän historiallisia tarinoita, pieniä paikallisia kertomuksia, joiden innoitus löytyisi vaikkapa kotiseutuyhdistysten kokoamista kylähistorioista. Kirjassa oli kuitenkin laaja ja monipuolinen valikoima erilaisten kirjoittajien näkemyksiä suomalaisesta kansanperinteestä. 

Kaikkia antologian tarinoita en tässä ehdi käsitellä, lukekaa itse! 

Kirjailijoina antologiassa ovat: Anne Leinonen, Jussi Katajala, Mari Saario, Tarja Sipiläinen, Juha Jyrkäs, Markus Harju, Anna Malinen, Eero Korpinen, Heikki Nevala, Mixu Lauronen ja Samuli Antila. 
Toimittajat: Samuli Antila ja Markus Harju
Julkaisija: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry. 
ISBN: 978-952-67158-4-1

 

Jos metsään aivan väen vängällä haluat mennä nyt... - The Jersey Devil

Syystä tahi toisesta olen jo vuosia ollut aivan höpsönä Jerseyn paholaisen legendaan. Onnettomalle rouva Leedsille syntynyt, tavalla tai toisella hirviöksi muuttunut ja pimeään yöhön paennut olento on kummitellut New Jerseyn Pine Barrensin metsissä jo 1800-luvulta asti. Lukuisat silminnäkijähavainnot sekä silloin tällöin löytyvät jäljet tekevät Jerseyn paholaisesta yhden mielenkiintoisimmista kryptozoologisista olennoista, joten kun eteen sattui aiheesta tehty elokuva, niin pakkohan se oli katsoa.

 

The Jersey Devil (The Barrens) kertoo Vineyardin uusioperheestä, joka suuntaa Pine Barrensiin telttailemaan tarkoituksenaan vahvistaa rakoilevia perhesiteitä ja levittää vaarivainaan tuhkat tämän aikoinaan suosimalle kalastuspaikalle. Perille päästyään perhe kuitenkin huomaa että meluisat tusinaturistit ovat vallanneet luonnonpuiston pääleiripaikan. Illalla leiritulen ääressä isot pojat alkavat pelotella perheen poikaa (Peter DaCunha) tarinoilla Jerseyn paholaisesta. Tästä ja tyttäreensä (Allie MacDonald) jatkuvasti kohdistuvista iskuyrityksistä suivaantunut isä (Stephen Moyer) johdattaa väkensä syvemmälle metsään äitipuolen (Mia Kirshner) vastusteluista huolimatta, minkä jälkeen asiat alkavat mennä odotetusti pyllylleen. Metsästä kuuluu ja löytyy kaikenlaista, ja kuumetautisen isän käytös muuttuu kaiken aikaa oudommaksi.

The Jersey Deviliä ei uskoisi kolme Saw leffaa ohjanneen ja yhden käsikirjoittaneen miehen, Darren Lynn Bousnanin, elokuvaksi. Raakuuksia näytetään varsin vähän eikä paljasta vertakaan ole kuin hieman sävyksi metsän vihreää ja ruskeaa vasten. The Jersey Devil on varsin vähäeleinen ja hienovarainen filmi, jopa hieman liikaakin. Elokuvan ensimmäinen puolisko omistetaan isän houreunien ja arvaamattomien tempausten eskaloitumiselle, toinen puoli juostaan ja huudetaan, sitten vähän enemmän, ja sitten vielä vähän, ja siinä se.

The Jersey Devil on enimmäkseen varsin laadukas elokuva. Näyttelijät, jopa yhdeksänvuotias Peter DaCunha, ovat todella hyviä, hahmot ovat uskottavia ja pidettäviä, erityismaininta pitää antaa siitä ettei perusteinityttömäinen teinityttö ole ärsyttävä tai kinaa pikkuveljensä kanssa kertaakaan. Katsojan odotuksilla ja ennakkoluuloilla pelaava tarina on sinällään mielenkiintoinen, mutta loputtomiin jatkuva juokseminen ja huutaminen alkavat tympäistä ennen pitkää todella raskaasti. Tunnelmaa latistaa myös se, ettei elokuvassa ole montaakaan pelottavaa, tai edes jännittävää kohtaa.

Haluaisin pitää The Jersey Devilistä, haluaisin todella, eikä se huono leffa olekaan, ei missään nimessä. Sinällään pätevä elokuva vain kompastuu katteettomiin lupauksiin tarinansa suhteen. Elokuva keskittyy niin tiiviisti juoksemiseen ja isän kuumeeseen, ettei millekään muulle ole jäänyt tilaa. Filmin aikana viitataan moniin mielenkiintoisiin sivujuoniin, kuten alueella asuvaan kummaan erakkoon ja isän väitteisiin siitä mitä hänelle tapahtui lapsena, mutta mitään näistä ei kehitetä mainintaa pidemmälle, mikä on sääli. Ne vaarin tuhkatkin, koko reissun perimmäinen syy, käsitellään kahdella lauseella. Sen sijaan juostaan ja huudetaan vielä vähän lisää. Käsikirjoituksessa on myös muutamia pienempiä tyhmyyksiä, kuten se miksi sairaanhoitajavaimo päästää jatkuvasti sairaammaksi käyvän miehensä telttailemaan. Kai ne tuhkat olisi ennättänyt toistekin viedä?

Suoraan sanottuna The Jersey Devil on yksinkertaisesti tylsä. Mielenkiintoinen aihe kuihtuu liian yksinkertaisen juonen varjoon, ja käteen jää vain mitäänsanomaton Blair Witch Shining.

Harmin paikka.