Tuulensuun torpan kummittelu ja tapauksen tutkinta

Seuraava selonteko kummittelevista "lapsen luista" löytyi Satakunta : Kotiseutututkimuksia -kirjan toisesta osasta.

Eräs ”ihmeellinen tapaus” vuodelta 1770.

Alkupuolella yllämainittua vuotta alkoi Satakunnassa levitä huhu, että eräässä Tuulensuu nimisessä sotamiestorpassa, Panelian kylässä Euran pitäjässä kummitteli. Porin rovastikunnan silloinen lääninrovasti, Ulvilan kirkkoherra, jumaluusopin tohtori Michael Lebell katsoi virkavelvollisuutensa vaativan häntä tutkimaan, paljoko tuossa huhussa oli perää, hän päätti sentähden itse matkustaa sinne ja otti mukaansa kaksi virkatoveriaan, Porin kappalaisen, fil. maisteri Eric Johan Levanin ja Porin pastorinapulaisen filos. maisteri Carl Magnus Sallgénin.
                           Helmikuun 8 p:nä saavuttuaan Paneliaan saivat mainitut herrat kuulla, että kysymyksessä oleva torppa oli monta vuotta ollut kylmillään. Kuusi vuotta takaperin oli siihen kuitenkin asettunut asumaan eräs itsellisleski Liisa Juhontytär kahden lapsensa kanssa, joista vanhempi, Liisa niminen tyttö, oli 15 vuotias ja nuorempi, poika, oli 12 vuotias. Kolme viikkoa ennen rovastin tuloa oli mainitun torpan pirtissä alkanut ankara kivien heittäminen uunilta ja sitä oli jatkunut aina kynttilämessun edelliseen sunnuntaihin saakka. Silloin oli pirtissä käynyt muutamia nuoria miehiä. Nämä olivat tulleet ajatelleeksi, että tuommoista varmaankaan ei voinut tapahtua ilman että siinä paikassa joku oli tullut murhatuksi. He päättivät sentähden purkaa laattian siinä paikassa, mihin nuo kivet enimmimmäkseen näkyivät putoavan. Nostettuaan ensimmäisen lattiapalkin he huomasivatkin kohta sen alla pienen kasan, niin kuin heistä näytti, pienen lapsen luita. Luut he olivat koonneet erääseen astiaan. Tämän jälkeen oli jo kivien heittäminen lakannut, mutta sen sijaan olivat luut alkaneet joskus ääneensä valittaa, niin että useakin oli sen kuullut.
                           Pari talollista oli sitten päättänyt matkustaa pitäjän apulaisen Juhana Wegeliuksen luo hakemaan häntä sinne. Tämä sai sinne saavuttuaan m. m. nähtäväkseen mainitut luut ja erotteli niistä osan, jotka hänestä näyttivät olevan lapsen luita. Toiset taas hän luuli karitsan tai vuonan luiksi. Hänen niitä tutkiessaan alkoi kuulua hento, valittava ääni siitä paikasta lattian alta, missä luut olivat maanneet. Sen kuullessaan hän asetti äänelle muutamia kysymyksiä, joihin ääni myöskin vastasi ja hänen esimerkkiään oli sitte useampi muukin seurannut.
                           Kun rovasti Lebell seuralaisineen sinne saapui, ei hengestä kahteen päivään ollut kuulunut mitään. He menivät kuitenkin torppaan asiaa tutkimaan ja tapasivat siellä ennen mainitun lesken ja hänen tyttärensä. Leski kertoi, että hän palattuaan kylän yhteisestä iltarukouksesta oli hengelle ilmoittanut, että lääninrovasti oli saapunut kylään, epäilemättä saadakseen puhua sen kanssa. Siihen henki myöskin oli vastannut äänellään. ”Silloin minä”, sanoo lääninrovasti, ”riemastuin ja astuin Vapahtajani nimessä samalle paikalle, missä henki oli ennen vastannut ja rupesin häneltä kyselemään.” Rovastin ensin huomautettua, että hän oli saapunut sinne saadakseen selkoa, kenen toimesta ja mitä tarkoitusta varten henki oli lähetetty ja että hän toivoi saavansa täyden totuuden, jos tämän taakse oli joku salaisuus kätkettynä, alkoi varsinainen hengen kuulustelu. Siitä pastori Levan toimitti tarkan pöytäkirjan, jonka sitte kaikki kolme pappia allekirjoitti, sitoutuen valallaan vahvistamaan sen oikeaksi.
                           Aluksi tosin ei hengeltä saatu mitään vastausta tehtyihin kysymyksiin, mutta kun rovasti useampia kertoja oli sitä kehottanut, alkoi ääntä kuulua, välistä heikompana, välistä vahvempana, välistä lyhyempänä, välistä kestävämpänä, riippuen siitä, kuinka tärkeitä kysymykset olivat. Ei ääni kuitenkaan koskaan sanonut suoraan: ”on” tai ”ei ole”, vaan maasta kuului valittava ääni kun kysymys koski totuutta tai semmoista mitä se tahtoi ilmoittaa. Josta taas kysymys oli semmoinen, ettei se näyttänyt koskevan henkeä tai sitä, mitä se tarkoitti, niin se oli vaiti, vaikka kysymystä olisi uudistettu kuinka monta kertaa tahansa. Lyhyesti sanoen, niin rovasti päätteli, hengen ääntäminen merkitsi muka myöntävää ja sen vaikeneminen kieltävää vastausta.
                           Tulisi liian laajaksi tässä luetella kaikki ne kysymykset, jotka rovasti Lebell hengelle teki. Koetan tehdä siitä selkoa niin lyhyesti kuin mahdollista.
                           Kun kysyttiin, oliko Jumala hengen herättänyt ja antanut sille voiman vastata tarpeellisiin kysymyksiin, vastasi se, samaten kun kysyttiin, oliko se tapahtunut sentähden, että hänen äitinsä oli hänet murhannut. Sitä vastoin se ei vastannut, kun kysyttiin, oliko isäkin murhaan osallinen. Taas se vastasi kysymyksiin: ”Pitikö hänen äitinsä kuolla? Pääsiköhän hän sitte rauhaan ja olisiko aivan tyydytetty? Eikö hänen äitiään vähemmällä voisi taivuttaa parannukseen, joka on autuuden ehto? Voiko Kristuksen ansio tulla hänenkin osakseen?” Vielä henki vastasi, kun kysyttiin, asuivatko sekä hänen isänsä että äitinsä samassa kylässä. Hänen äitinsä nimi ei ollut Brita, vaan Maria. Kun kysyttiin, oliko hän maannut samassa huoneessa yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi vuotta, oli henki vaiti. Mutta kun kysyttiin, seitsemänkö, niin se vastasi. Vielä hän ilmoitti tahtovansa, että hänen luunsa haudattaisiin kirkkomaahan. Kun kysyttiin, oliko hän autuas, tuntui hänen äänensä ilmoittavan suurta iloa. Ilmoitti myöskin nousevansa kuolleista viimeisenä päivänä. Sanoi olevansa poikalapsi. Tahtoi, että tämä asia oli ilmoitettava esivallalle. Vahvisti, että osa hänen luitaan vielä oli talossa, toisia oli viety pois ja että hän oli ollut haudattuna siihen paikkaan, mistä hänen äänensä nyt kuului. Ilmoitti valittavansa yleistä turmelusta ja tahtovansa että kaikki tästä tulisivat kehotetuiksi totiseen kääntymykseen ja parannukseen. Hän oli tullut murhatuksi toukokuussa ja eräänä tiistaina. Kun kysyttiin, millä hänen äitinsä oli hänet murhannut, vastasi hän vasta, kun satuttiin arvaamaan esiliinan nauhaa. Ilmoitti olevansa henki joka eli jumalassa ja että hän oli valmis vielä seuraavanakin päivänä puhumaan heidän kanssaan, jos se tarpeelliseksi huomattaisiin. Ei hän eikä kukaan ihminen ollut heittänyt kiviä samassa huoneessa, vaan sen oli tehnyt perkele, jolla ei ollut mitään valtaa hänen ylitsensä.
                           Kun rovasti Lebell seurakuntalaisineen seuraavana päivänä k:lo 9 2. p. saapui Tuulensuun torppaan, sanottiin olevan turhaa koettaakaan puhutella henkeä, sillä se ei ollut koskaan ennen vastannut päiväsaikaan. Kuluikin jonkun aikaa, ennen kuin onnistuttiin saamaan vastausta, niin että rovastin täytyi kutsua tuvassa asuvan lesken 15 vuotias tytär avukseen. Tyttökään ei saanut vastausta, niin että rovasti antoi hänen mennä ja arveli parhaaksi heidän kaikkien tehdä samoin. Mutta samassa kuuluikin taas tuo sama valittava ääni, jopa vielä paljoa lujempana kuin edellisenä iltana.
                           Seuraavia asioita saatiin tällä kertaa tietää lisäksi. Pienemmässä rasiassa olevat luut olivat hänen eikä kenenkään muun. Hänen äitinsä oli kotona ja hän tahtoi, että heidän piti mennä sinne ja koettaa taivuttaa häntä tunnustamaan. Hän oli leski Maria Simontytär Cajander. Hänen isänsä nimi oli Ägren. Lupasi lakata puhumasta, kun hänen äitinsä olisi tunnustanut. Ei samassa pirtissä asuva leski eikä hänen tyttärensä ollut taivuttanut häntä puhumaan niin, kuin hän oli puhunut. Kun kysyttiin, oliko hän syntynyt synnissä ja oliko hänellä siis myös perisynti, vastasi hän surkealla äänellä. Ilmoitti äitinsä olevan levottomana ja murheissaan tämän tapauksen johdosta. Tämän johdosta mainitsi se leski, joka asui samassa pirtissä, että nainen, jonka henki oli nyt ilmoittanut äidikseen, muutamia päiviä aikasemmin oli tullut sinne ja sanonut, että hänen täytyi tulla, koska hänen lapsensa makasi siellä.
                           Äiti Maria Simontytär haettiin sitte paikalle ja kysyttiin hengeltä hänen kuultensa oliko hän hänen äitinsä. Ensin hän ei vastannut, mutta kun kysymys uudistettiin, vastasi hän. Tämän syytöksen leski Maria kuitenkin torjui. Kun hänelle mitä vakavimmin huomautettiin, kuinka maan tomu näytti huutavan hänen ylitseen ja että tämä ei voinut tapahtua syyttä, niin hän otti Jumalan todistajakseen siitä, että hän oli viaton ja rukoili, että Jumala ilmoittaisi oikean äidin. Kun hengeltä kysyttiin, mitä hän arveli siitä, että hänen nimeltään mainittu äitinsä niin itsepintaisesti kielsi, vastasi hän pitkällä valittavalla äänellä. Varsin merkillistä oli myöskin, että mitä enemmän äiti vakuutti olevansa viaton, sitä tiheämmin henki valitti, niin että koko ajan kuuli yhtä mittaa jatkuvaa itkua.
                           Kolme tuntia kestäneen hengen kuulustelemisen jälkeen rovasti määräsi, että lesken ja hänen lastensa oli muuttaminen pois torpasta ja pirtti oli lukolla suljettava, ettei yhteien kansa enää saisi mitään tilaisuutta taikauskoon ja epäjumalanpalvelukseen.
                           Lähtiessään Paneliasta rovasti vei mukanaan ennen mainitut luut ja antoi ne Porissa piirilääkäri Bengt Biörnlundille tarkastettaviksi. Tämä antoi niistä semmoisen todistuksen, että osa oli ihmisen luita, osa pieniä elukan luita ja osa niin mädäntyneitä, ettei hän enää osannut sanoa mitä ne olivat olleet. (Eräs tothori Bergman antoi niistä myöhemmin toisen todistuksen, jonka mukaan niissä ei ollut yhtään ihmisen luita)
                           Kaikesta edellä kerrotusta ilmoitti rovasti Lebell sitte tuomiokapitulille sitä toimenpidettä varten, jonka tuomiokapituli mahdollisesti oli tarpeelliseksi katsova. Omasta puolestaan hän vain pyysi lupaa saada toimittaa kertomuksen tästä ihmeellisestä tapahtumasta Inrikes Tidningar – nimiseen lehteen yleisön arvosteltavaksi ja monen suruttoman syntisen herätykseksi ja varotukseksi.
                           Helposti tästä selostuksestakin huomaa, että rovasti Lebell aivan herkkäuskoisesti oli omistanut ajatuksia, joita toinen tai toinen oli hänelle esittänyt. Tuomiokapitulissa hänen kertomuksensa sitä vastoin näyttää heti herättäneen vakavia epäilyksiä. Se kielsi sentähden kohta eräässä helmik. 21 p:nä 1770 päivätyssä ja jumaluusopin professori Jacob Gadolinin allekirjoittamassa kirjeessä rovasti Lebelliä sanomalehdissä kertomasta tuosta tapauksesta. Ei oltu muka kylliksi tutkittu, eikö sen takana mahdollisesti ollut vain pahanilkisten ihmisten viekkautta.
                           Sen saattaminen yleisön tietoon näytti sitäkin arveluttavammalta, koska rovasti Lebellin toimeenpanemassa tutkimuksessa erinäisiä nimeltä mainittuja henkilöitä oli syytetty erinäisistä rikoksista. Konsistori olikin sentähden käskenyt rovasti Johan Laihianderin, jonka jo olisi pitänyt saapua Euraan, vielä tarkemmin tutkimaan tätä asiaa.
                           Niin tapahtuikin, sillä toukok. 22. p:nä piispa Carl Fredrik Menander ilmoittaa rovsti Lebellille että rovasti Laihiander oli tullut seuraaviin tuloksiin: 1) kahdennellatoista vuodella oleva itsellislesken  Liisa Juhantyttären poika Juha Antinpoika oli tunnustanut, että hänen 15 vuotias sisarensa Liisa oli opettanut häntä matkimaan valittavaa ääntä ja vastaamaan tehtyihin kysymyksiin, kun hän ei tarkoin ollut noudattanut sisarensa antamia määräyksiä, oli hänen juonensa tullut ilmi; 2) sama poika oli aina, kun sattui olemaan läsnä, ollut huomaavinaan, että ääni tuli sieltä, missä hänen sisarensa joko makasi tai seisoi etukumarassa; 3) edellä mainitun lesken ja lapsenmurhasta epäilyksenalaiseksi tehdyn Maria Simontyttären välillä oli kauan ollut jotain eripuraisuutta, joka usein oli antanut aihetta keskinäisiin riitoihin y. m. Tästä, sanoo Mennander, oli konsistori tullut vahvistetuksi siinä ajatuksessaan, että syynä oli ollut ilmipetos. Tosin oli tyttö Liisa Antintytär, joka oli tunnettu pahantapaiseksi ja taitavaksi peittämään ja salaamaan kolttosiaan, itsepintaisesti kieltänyt olleensa syynä äänen syntyyn. Koska hän sillä välin oli muuttanut Lapin pitäjään, oli Euran papistoa ja Lapin kirkkoherraa Carl Polvianderia käsketty tutkimaan sekä äitiä että tytärtä ja koettamaan taivuttaa heitä suoraan tunnustukseen. Rovasti Lebelliä käsketään tutkimusta valvomaan ja siinä auttamaan.



Tapauksen tiimoilta käräjöitiin vuonna 1770 ja 1771, jolloin Maria Cajander vapautettiin kaikista syytteistä. Papit sen sijaan saivat sapiskaa toimintansa ja herkkäuskoisuutensa takia. 

Luvian kappalainen Efraim Carenius oli itseasiassa lähettänyt Panelian kummittelua koskevan lausunnon tuomiokapitulille jo vuoden 1770 helmikuussa. Kirjeessään hän kertoo havaitsemistaan huiputusyrityksistä. 

Rovasti Lebell puolestaan joutui puolustamaan toimintaansa, "häntä oli kihlakunnanoikeudessa syytetty siitä, että yksinkertainen kansa ja muut vähemmin ajattelevat ihmiset hänen menettelynsä kautta olivat saaneet aihetta taikauskoisesti pitämään henkeä semmoisena jumaluutena, joka saattoi ilmoittaa tulevia asioita." Hän kertoi yrittäneensä myöhemmin saada lesken sekä tämän lapset tunnustamaan: "Kuitenkaan hän ei ollut saanut äitiä tunnustamaan vähitäkään ja lapsia vain sen verran, että kun ääntä jo kauan aikaa oli kuulunut ja kansaa oli alkanut kokoontua sinne joukoittoin sekä moni tytölle oli antanut rahaa saadakseen äänen vastaamaan, oli hän samaten kuin poikakin jonkun kerran matkinut ääntä, kun se itse ei kohta ollut vastannut. Tämä oli tapahtunut etupäässä siinä tarkoituksessa, että he pääsisivät vapaaksi kansasta, jota tulvaili sinne, ja saisivat maata rauhassa öisin. Sitä vastoin he kaikki jyrkästi kielsivät olleensa alkuna tuohon ääneen. Toisella kertaa kaikkki Panelian isännätkin olivat tutkimuksessa läsnä. He olivat tosin huomanneet lasten sekä lesken että muittenkin matkivan tuota ääntä, mutta he olivat myös valmiit valallisesti todistamaan, että ääni oli kuulunut silloinkin, vaikka ei leski, eivätkä hänen lapsensa eivätkä mitkään muutkaan olleet läsnä. Leski oli aina lastensa kanssa viettänyt hiljaista elämää."

Rovasti Lebell vetoaa Lutheriin ja muihinkin arvovaltaisiin tahoihin, jotka uskovat että yliluonnollisua asioita tapahtuu. Hän ei itse ollut uskotellut kansalle mitään, eikä ollut hänen keksintöään että ääni torpassa olisi jokin henkiolento, nämä seikat olivat jo ennen hänen saapumistaankin rahvaan keskuudessa tunnettuja. "Hän oli tämän maininnut, koska siitä näkyi, ettei hänen menettelynsä ollut niin taikauskoinen tai rangaistava, kuin kaikenlaiset jäljennökset hänen kertomuksestaan y. m. tahtoivat uskotella."

 
 

Mannilan räyhähenki

Kotiseutu 15.3.1914 

”Piruja” talossa

Mannilan talossa, Laihian kirkonkylässä, asusti ennen vanhaan tuossa 1700 luvun lopussa tai 1800 luvun alussa ”piruja”. Niitä ei kyllä varsinaisesti nähty, mutta sitä enempi kuultiin. Ne pitivät pahaa elämää, kolusivat ja rähisivät; usein yölläkin melullaan ihmisten yörauhaa häiritsivät. Toisinaan kuului perheen tuvan vinnistä sellaista ryskettä kuin joku siellä kävelisi ympäri hyvin raskain askelin. Kun mentiin katsomaan, ei mitään nähty ja ryskekin lakkasi. Toisinaan iltasilla heitettiin ”takan” orsille kuivamaan asetetut kengät sangen vinhaa vauhtia pöydän päähän. Väliin ”piru” autteli talonväkeä työntoimissakin. Niin esim. saattoi tapahtua, että kun piikain piti ruveta puhdistamaan navettaa, siellä oleva lanta alkoi itsestään kulkea ulos ovesta ja tunkiolle, ikään kuin joku sitä nopeasti lapiolla tai talikolla heittelisi. Mutta heittelijää ei näkynyt. Väliin taasen oli ”piru” pahalla tuulella ja, sen sijaan että olisi auttanut piikoja navetan puhdistuksessa, heittelikin aina takaisin lannan navettaan sitä mukaa kun piiat sitä uloskantoivat.

”Pirun” pääkortterin näyttää olleen muurin takana, tulisijan ja seinän välisessä raossa (siellä päin on sillä raolla nimenä ”nitsi”). Jos sinne pisti korennon ja huusi: ”Veretähän ny kissinhäntää!” niin tartuttiin korentoon niin lujasti kiinni, ettei viisi väkevää miestä jaksanut sitä pois kiskoa.

Kaikilla tavoin koetettiin ”pirua” saada pois talosta, mutta ei onnistuttu. Kerran jätettiin sydäntalvella kovien pakkasten aikaan tupa kylmilleenkin useaksi viikoksi toivossa että ”pirut” paleltuisivat tai lähtisivät kylmää pakoon, mutta sekään ei auttanut. Niitä myöskin loihduilla koetettiin manata, mutta sekin oli turhaa. 

Vihdoin tuli pitäjääseen nuori, hyvin jumalinen pappi. Hän kun kuuli noista, päätti koettaa voimaansa heihin. Hän sen vuoksi tuli eräänä päivänä mainittuun taloon ”pirujen” narraamisen tarkoituksessa. Mutta hänen astuttuaan tupaan, kuului ääni sanovan: ”emmä vain tuollaasta pappia pelkää enkä karkuun lähre, ei soo eles isämeirää lukenu huomeeltaan ylhä noustehnansa.” Pappi tämän kuultuansa jätti ajohommat tällä kertaa sikseen ja seuraavana aamuna ylösnoustuaan luki Herran rukouksen sekä muutenkin hartailla rukouksilla itseänsä vahvisti ja varusti. Sen tehtyään meni hän taasen kummittelijataloon, ottaen vielä varmuuden vuoksi raamatun mukaansa. Päästyänsä väentuvan keskilattialle, alkoi hän ”jumalan nimessä puhua ankaria manaussanoja pirulle”. Alussa ei kuulunut mitään, mutta kun pappi oli puolen tunnin verran pitkittänyt ankaraa puhettaan, alkoi muurin takaa kuulua kovaa räiskettä niin kuin olisi isoja kiviä kolhinut toisia vastaan. Sitä kesti jonkun aikaa. Sitte tuli hiljaisuus. Ja sen erän perästä ei Mannilassa ole piruja kuultu eikä nähty. 

M. Latva

Minua huvitti tässä tarinassa se että "piruja" yritettiin karkottaa talosta jättämällä se kylmilleen. Tällaisesta konstista en ole muistaakseni aikaisemmin lukenutkaan.

Meluava kummitus Leignitz’in linnassa. (Spiritisti 1.8.1909)

Spiritisti-lehti ilmestyi vuosina 1909-1913. Sitä toimitti innokas spiritualismin harrastaja Jaakko Jalmari Sten eli Jalo Kivi. Seuraava juttu räyhähengestä on julkaistu lehden kahdeksannessa numerossa vuonna 1909.

"Meluava kummitus Leignitz’in linnassa.

Monia kertomuksia eräänlaisista kummitusjutuista on kerrottu, vaan harvat ovat todistettu tosiksi niin kuin alla oleva.

Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, asui Ingelfinge nimisessä paikassa Saksassa Augustus Hahn, mies joka oli saanut hyvän kasvatuksen. Johan Gottlieb Fichte oli ollut hänen opettajansa, ja hän oli syventynyt Kantin teoksiin, jotka olivat saaneet hänen taipumaan materialismiin. Hän sai paikan neuvonantajana ruhtinas Hohenlohen luona. Otti osaa vapaaehtoisena sotaan Preussin ja Ranskan välillä, sotaan joka päättyi 1810 Tilsitsin rauhan teolla. Sodan aikana 1806 oli hän pakoitettu oleilemaan jonkun aikaa Leignitz’in linnassa Schlesienissä. Täällä tapasi hän vanhan ystävänsä ja koulutoverinsa Charles Kernin, joka jouduttuaan Ranskalaisille sotavangiksi oli saanut kunniasanaansa vastaan luvan oleskella Leignitz’issä. 

Ystävykset ottivat itselleen huoneen linnan ensikerroksessa. Se oli kulmahuone jossa oli akkunat kahdelle puolelle, pohjoiseen ja itään ja jonka lasiovi oli yhteydessä ainoastaan yhden huoneen kanssa, joka taasen ei ollut yhteydessä minkään muun huoneen kanssa koko linnassa. Näissä kahdessa huoneessa ei löytynyt minkäänlaista käytävää joiden kautta vieraat henkilöt olisivat voineet huomaamatta tulla huoneeseen. Paitsi ystävyksiä asui koko päärakennuksessa ainoastaan ruhtinas Hohenlohen kaksi kuskia ja Hahnin oma palvelia. Hahn ja Kern eivät uskoneet minkäänlaisia kummitusjuttuja, ja vielä vähemmän antoivat itseänsä pelottaa senlaisilla.

Muutamia päiviä oli kulunut rauhassa ja ystävykset kuluttivat iltansa sakkipelillä ja lukemisella, siihen asti kun he eräänä iltana puoli kymmenen aikana, istuivat pöydän ääressä keskellä huonetta, ja linnassa oli täydellisesti hiljaista, yhtäkkiä sinkoili heidän ympärillään iso joukko kipsinkappaleita heitettynä ylhäältä. He tarkastivat katon vaan se oli täydellisesti ehjä, ei pienintäkään halkeamaa missään, he koskettelivat kipsinkappaleita, ne olivat jääkylmiä, ikään kuin ne olisivat heitetty ulkoa, vaan sekin oli mahdotonta sillä akkuna oli suljettu. Se oli omituinen tapaus, vaan kun he eivät löytäneet siihen syytä niin menivät he levolle eivätkä sen enemmän ajatelleet koko asiaa. Kun he aamulla heräsivät oli koko lattia täynnä kalkkia, vaan katossa sen enempää kuin seinissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä, että kalkki olisi niistä varissut.

Seuraavana iltana heitettiin vielä enemmän kalkkia, josta osa putosi Hahnin päähän, samalla kuului omituisia ääniä, ikään kuin rummutusta katosta ja seinistä. Tämä piti heitä valveilla jonkun aikaa sen jälkeen kun he menivät vuoteeseen. Molemmat epäilevät toisensa tekevän pilaa, ja vasta kun kumpainenkin oli noussut vuoteesta toistensa viereen lattialle seisomaan, tulivat he varmuuteen että rummutuksen aiheutti jokin yliaistillinen voima. Lopuksi kuului ikään kuin kaukainen rummutus.

Nämä tapaukset aiheuttivat tarkastuksen kaikissa ympärillä olevissa huoneissa. Hankittiin avaimia ja ystävykset toimittivat tarkastuksen kaikissa tyhjissä lukituissa huoneissa jotka olivat ylhäällä ja molemmilla puolilla heidän huonettansa, tutkimuksessa he eivät voineet havaita mitään joka olisi voinut aiheuttaa kaiken yllämainitun. Keskenänsä pilaa laskien lukitsivat he kaikki ovet ja palasivat omaan huoneeseensa.

Tänä yönä piti heitä pitkän aikaa valveilla eräs ääni ikään kuin joku mies olisi käynyt tohveleissa heidän omassa huoneessansa, lyöden tavan takaa raskaalla kepillä latiaan.

Seuraavana iltana saavutti heidät uusi yllätys. Pari tohveleita oli lähellä tulisijaa, yhtäkkiä heitettiin ne yli pöydän toiselle puolelle huonetta, kun ystävykset ihmettelivät tohvelien heittoa ja puhelivat siitä niin tapahtui toinen ihme. Veitsi ja kynttiläsakset, jotka olivat noin 18 tuuman päässä toisistansa eräällä hyllyllä, siirrettiin yhteen jonkun näkymättömän käden vaikutuksella ja heitettiin kovalla vauhdilla Hahnin päätä kohden, mutta äkkinäisellä liikkellä hän sai heiton väistettyä.

Tuskin se oli ehtinyt tapahtua kuin kaikki huoneessa olevat esineet tulivat kovaan liikkeeseen. Saappaat, harjat, kirjat, kalkinpalaset, tina-astiat ja kynttilänjalat kynttelikköineen lentelivät ilmassa kuin höyhenet. Palveliat, linnan vahti ja kaikki muut linnassa olevat kutsuttiin paikalle todistamaan tuota mylläkkää, jota kesti toista tuntia, ja luonnollisesti ei kukaan voinut selittää syytä siihen.

Tämä mylläkkä oli ainoastaan alku sitä seuraaville tapauksille joita kesti lähemmä kolme kuukautta. Kolmena yönä jatkui tuota esineiden heittelemistä, jonka jälkeen ne loppuivat jättäen ystävyksille kolmen neljän yön levon. Sen jälkeen ne taasen alkoivat ja kestivät keskeytymättä kolme viikkoa. Ystävykset menettivät kaiken leponsa joten katsoivat parhaaksi muuttaa vuoteinensa seuraavaan kerrokseen.

Mutta tässä huoneessa tapahtui vielä ihmeellisempiä asioita. Elämää jatkui, ja he olivat tuskin ehtineet laittaa oloansa mukavaksi, kun raskas etulukko jonka he molemmat muistivat jättäneensä alempaan kerrokseen, tuli lentäen läpi ilman ja putosi Hahnin jalkoihin. Sitten rupesi muita esineitä lentelemään. Vaan väsyneitä kun olivat, päättivät he, etteivät he anna ajaa itseänsä pois tästä huoneesta. ”Nukkua minun täytyy saada”, sanoi Hahn ”tapahtukoon mitä tahansa.”

Kern rupesi riisumaan vaatteitansa kävellen ympäri huonetta. Yhtäkkiä hän seisahtaa kuin kivettyneenä peilin eteen, joka oli huoneen nurkassa. Hän seisoi liikkumattomana noin puolitoista minuuttia, jonka jälkeen hän kääntyi Hahnin puoleen lumivalkeana kasvoiltaan ja väristen koko ruumiiltansa. 

Hahn luuli sen johtuvan ilman vedosta ja riensi heittämään hänen hartijoilleen paksun peitteen. Hetken kuluttua Kern kertoi syyn säikähdykseensä. Kun hän käveli lattialla tuli hän luoneeksi katseensa peiliin, jolloin hän säikähti näkyä, jonka hän näki peilissä edessänsä. Sillä oli naisen vartalo, pää, kasvoja lukuun ottamatta, oli peittetty valkoisilla siteillä. Näky liikahti ja loi katseensa Kerniin. Tästä hän säikähti niin että ei voinut vähään aikaan liikahtaa.

Hahn päätti jos mahdollista saada itse nähdä näyt. Hän asettautui sen vuoksi peilin eteen, seisten siinä noin kaksikymmentä minuuttia, aina kehoittaen ”kummitusta” näyttäytymään. Mutta mitään ei näkynyt. 

Nyt oli jo aikainen aamu, mikään uni ei voinut tulla kysymykseen. Sen vuoksi päättivät he muuttaa takaisin entiseen huoneeseensa. He menivät herättämään palvelijoitaan ja lähettivät heidät noutamaan sängyt. Vaan he tulivat heti takaisin.

”Herra Hahn, te olette lukinneet oven, joten me emme voi päästä huoneeseen.”

”Minä en ole lukinnut ovea” sanoi Hahn. ”Te ette ole vielä kylliksi valveilla… Menkää takaisin ja koettakaa uudelleen.”

He tekivät sen, vaan palasivat takaisin. He olivat yhteisvoimin koettaneet painaa ovea, vaan se ei antanut vähintäkään myöden. Oli ikään kuin olisi työntänyt seinää.

Nyt meni Hahn ylös ja toisten läsnä ollessa aukaisi oven ilman pienintäkään ponnistusta.

Sängyt muutettiin nyt ales; mutta samaa esineiden heittelemistä jatkui yhä.

Huhut näistä omituisista tapauksista levisi Hahnin ja Kernin tuttaville, jotka sille naureskelivat. Heidän tuttavistaan pari, kapteen Cornet, ja luutnantti Morgele, molemmat upseereja Baijerin rakuunarykmentissä, ilmoittivat olevansa halukkaita itse tutustumaan tuon kummituksen kanssa. Heille lähetettiin kutsu saapua linnaan. Luutnantti Morgele meni huoneeseen yksin ja sulki tarkkaan oven. Hän oli tuksin tehnyt sen kun hän sai kourallisen kalkkia vasten silmiänsä, saapaspihti, kynttiläsakset ja kynttilänjalat lensivät halki huoneen häntä kohden. Hän katseli ympärilleen vaan ei keksinyt syytä tuolle tapaukselle. Nyt rupesi kaikenkaltaisia huoneessa olevia esineitä tulemaan läpi ilman häntä kohden, ja Morgele joka oli kiivas mies, suuttui ”tuonlaisesta leikistä”, tempasi miekkansa ja alkoi lyömään ympäri huonetta joten hänen ystävänsä olivat pakoitetut murtautumaan huoneeseen, nähdäksensä mitä siellä oli tapahtunut. 

Cornet ja Morgele jäivät linnaan illaksi, jolla ajalla he tulivat huomaamaan huhun todenperäisyyden. He pitivät tarkkaan silmällä molempia ystäviänsä, jos mahdollista keksiäkseen jotain petosta heidän puoleltansa, vaan tuloksetta. Esineitä heiteltiin lakkaamatta, pöytäliina kohosi kattoon asti josta sen jälkeen laskeutui ales entiselle paikallensa.

Pari päivää sen jälkeen ilmoitti Hahn toverilleen aikovansa ajaa partansa. Yhtäkkiä ilmestyivät kaikki parranajossa tarvittavat esineet – partaveitsi, pulveri, harja ja vaahtoastia – jotka kaikki olivat samalla hyllyllä, läpi ilman ja putosivat hänen jalkoihinsa. Hahn täytti astian lämpöisellä vedellä ja kun alkoi saippuoida leukansa, niin astia oli tyhjä vaikka vielä lämmin.

Eräs Darfel niminen mies, joka oli linnan hoitaja, oli ollut monta kertaa samanlaisten pettymyksien uhrina. Erään kerran oli hänen lakkinsa kadonnut siitä paikasta johon hän oli sen asettanut tullessaan huoneeseen, sillä ajalla kun hän sitä etsi toisaalta, ilmestyi se takaisin samaan paikkaan.

Erään kerran Kernin poissa ollessa päätti Hahn yksin ottaa selville ilmiöiden syyn; vaan ilman tulosta. Sillä ajalla uusiintui ilmiöt usean kerran. Useasti hän heräsi siihen että joku valeli hänen kasvojansa kylmällä vedellä, mutta kun hän kosketti kädellänsä kasvojaan ei hän tuntenut ensinkään märkyyttä. 

Kerran joulun edellä oli Hahn pakotettu matkustamaan Breslauhin muutamiksi päiviksi, sen ajan oli hänen palveliansa Kernin huonetoverina. Nyt tapahtui kaikista ihmeellisin ”ihme”. Eräänä iltana puheli Kern Johnin kanssa, joka seisoi lähellä ovea. Pöydällä keskilattialla oli olutastia ja juomalasi. Olkoon mainittu, että pieneen aikaan ei ollut mitään melua kuulunut; mutta mainittuna iltana nostettiin olutastia ilmaan ja kaadettiin lasi noin puolelleen. Sen jälkeen astia laskettiin pöytään. Nyt nostettiin lasi ylös, kallistettiin ja tyhjennettiin, ikään kuin joku näkymätön olento olisi juonut sen, ja ei pisaraakaan olutta näkynyt lattialla eikä pöydällä.

”Taivaan Jumala” huudahti John, ”katsokaa se nielee olutta”.

Joku aika sen jälkeen tapahtui häiritsevät ilmestykset, ja vasta sen jälkeen kun Hahn oli tullut pahoin haavoitetuksi lentävällä kahvelillä, suostui hän muuttamaan asuntoa. Kern oli sitä monesti tahtonut, vaan Hahn ei siihen suostunut, sillä hän olisi tahtonut päästä salaisuuden perille. Nyt ottivat he itsellensä huoneen toisesta osasta linnaa, tänne kuulivat useasti elämää entisestä asunnostaan, vaan itse saivat he olla aivan rauhassa.

Mitään selvitystä he eivät koskaan saaneet; vasta muutamia vuosia jälkeenpäin, iski salama ales linnan siihen osaan jossa he olivat ensiksi asuneet ja aiheutti perinpohjaisen korjauksen, ja kun revittiin särkyneet muurit siltä kohdalta missä ystävykset olivat asuneet, löydettiin sieltä hautaamaton miehen ruumis jonka pää oli lyöty halki, ruumiilla oli miekka kupeella."

 Tässä tarinassa on vanhan ajan kummitusjutun lumoa. Leignitz on puolalaisen Legnican saksankielinen nimi. Yritin hiukan googletella jotain tietoja tästä linnasta, mutta ainakaan englanninkielellä en löytänyt tarinaa jonka olisin osannut yhdistää tähän tapaukseen.

Peikkoja, piruja ja vaihdokkaita

Hyvin mielenkiintoisen selostuksen Ylistaron peikoista löysin Uudesta Suomettaresta vuodelta 1875. Kyseessä on peikkojen tai pirujen mellastus eräässä talossa, ja siitä nouseva kohu. Tarina on hyvin tyypillinen kansanomainen räyhähenkikuvaus, peikot eli pirut puhelevat talon keskenkasvuisen tytön kanssa, heittelevät kiviä ja taloustavaroita ja pitävät kaikin puolin pahaa elämää. Tämän tarinan kiehtovin piirre on kuitenkin siihen sisältyvä vaihdokas-motiivi.

Piru. Kuvitusta Kurikka-lehdestä. 

Vuoripeikot Ylistarossa talvella 1859 – 60

Jokseenkin yleinen ollee vielä taikausko maassamme. Sen poistamiseksi tarvitaan ennen kaikea selvempi tieto luonnonvoimista ja niiden vaikutuksista. Kansan ykspuoliset uskonnolliset tutkinnot ja mietteet nähtävästi eivät riitä taikaluuloja poistamaan. Pohjanmaan ”herännessä” on taika-usko joskus ehkä syvempi ja juurtuneempi kuin niin sanoituissa ”suruttomissa”. Samassa seurakunnassa, josta juttumme on kerrottava, kysyi pappi kinkerillä sen johdosta eräältä ”heränneeltä”, luuliko hänkin haltioita ja peikkoja löytymän. ”Luulen kyllä”, vastasi mies. Kysymykseen, josko hän Jumalan sanasta oli tullut siihen päätökseen, arveli mies: ”Kielletäänhän katekismuksessa niiden päälle uskomasta”. 

Ennenkun Jumala – niin kerrottiin Ylistarossa peikoista – loi äitimme Eevan Adamin kylkiluusta, loi hän, samalla kun Adaminkin, Heeva nimisen vaimon. Heevan vietteli perkele, ja heidän sikiöitänsä ovat vuoripeikot, jotka sittemmin samoin kuin ihmisetkin ovat enentyneet. Tuon vuoriväen syntyperän papit kyllä tietävät. Siitä on ennen puhuttu raamatussakin, mutta papit ovat sen siitä heittäneet pois ja talleltavat tiedot ”mustassa raamatussa”. Tuo tieto on jollain tavalla tullut kansalle ilmi, vaikka se ei ole yleinen. 

Isonkyrön ja Ylistaron kirkkojen keskivälillä on lähellä Kuivilan kylää vähäinen vuori, jossa vuoripeikoilla on, kansan puheen mukaan, Katajamäki niminen talo. Talo on jotensakin rikas ja elättää 18 lehmää. Peikot olivat siinä kauan hiljaisuudessa tuota taloansa asuneet inhimillisiä naapureitansa häiritsemättä, kunnes eräs itsellinen manasi heidät liikkeelle. Lähellä mainittua vuorta on mökki, jossa tuo mies, Mänttäri nimeltä, asui vaimoinensa lapsinensa, joita oli neljä, vanhin kahdentoista vuotinen tyttö. Syksyllä v. 1859 oli mökkiläinen kovasti kieltänyt lapsia syömästä vaaramia, joita kasvoi mökin ympäristöllä, mutta vaaramat yhtähyvin vähenivät vähenemistään. Pantuaan lapsensa kovalle syyttivät nämät kylän muita lapsia. Silloin oli ukko, vaimonsa puheen mukaan, juossut vihoissaan vuorelle, jossa hän polvin Uuden Testamentin päällä, kiroillen ja manaten käski peikkoja ja muita vuorenhaltioita niiden kimppuun, jotka olivat enimmät vaaramet syöneet.

Eikä pitkiä aikoja kulunut ennen kuin jo levisi huhu että ”vanhan talon isäntä” oli ruvennut mökissä asuntoa pitämään. Sekä tuvassa että ulkona lensi kiviä, niin että moni, joka mökkiä läheni, sai päätänsä varoa. Öisin tunsi mies maatessaan tukasta nykittävän; päivällä hänen köysiä tehdessään lensivät rohtimet huoneen ympäri siksi kun mies sai ne säkkiin kätketyksi. 

Tuo levottomuus ei ollut ukon mieleen ja kun eivät omat voimat riittäneet peikkoja karkoittamaan, haki hän noidan avuksensa. Tämän kansa sanotaan ukon käyneen Ylistaron kirkossa, jossa noita arvattavasti tahtoi voimansa vahvistaa. Sieltä lähtivät miehet hevosella Kuivilaan päin ajamaan, mutta jo puolivälillä oli koni niin vaahdossa ja väsyksissä, että täytyi ottaa Kiikkalan isännältä toinen hevoinen. Millä keinoin noita nyt koki peikkoja pakoittaa, sitä emme tiedä, mutta asiat eivät nähtävästi siitä ensinkään paranneet. Arvellen että tuo levottomuus oli rangaistus tehdystä manauksesta, pakeni ukko vihdoin joukkoinensa mökistä pois ja muutti joen yli Isoonkylään, ikään kuin ei peikko joen yli pääsisi. Ei aikaakaan niin tämä jo hänen joukkonsa saavutti ja piti uudessa majassa miltei vielä pahempaa meteliä kuin entisellä paikalla. Ukko, kun näki ettei pakeneminen auttanut, muutti muutaman viikon poisoltua vanhaan mökkiinsä takaisin ja koki nöyränän kärsiä vierastanasa.

 Peikon haahmua eivät muut nähneet kuin vanhin lapsista, tuo mainttu kahdentoista vuotias tyttö, joka peikkoa puhuttelikin. Milloin orsilla tai uunilla, milloin porstuassa sanoi tyttö peikon istuvan. Välistä vastasi peikko, tytön puhuteltua, muidenkin kuulten, mutta jos tuvassa puhuivat, piti kuuntelijain olla pihalla, mökissä sen sijaan, jos tyttö ja Katajamäkeläinen pihalla keskustelivat. Kevättalven kuluessa juoksivat ihmiset toinen toisensa perässä peikkoa imehtimässä. Toinen näki ja kuuli yhtä, toinen toista. Olipa muuan mies pannut viinalasinkin astialaudalle, kysellen josko viina peikoille kelpaisi. ”Kyllä se maistelee, arveli tyttö, jos antaja on pihalla”. Antaja meni ulos ja näki tupaan tultuansa lasin tyhjänä. ”Hauta-Maija” ja joku toinen vaimo oli ollut mökissä yötä ja maannut lattialla. Siinä heitä peikko nakkeli hiedalla ja muulla, haukkui eikä sanonut pelkäävänsä heitä, eikä muita heränneitä, eipä mustatakkejakaan, mutta valitti ettei Mänttäri tullut noutamaan tarjottuja kultarahojansa. Eräälle vieraalle oli tyttö kertonut että peikot paraikaa nylkevät lattialla härkää, häitä pitääkseensä Katajamäellä, ja niinikään pyhkivät puukkoa lavitsan syrjään; kuuntelija sanoin nähneensä veren jäännöksiä paikalla. Koska tyttö sanoi kuullensa peikoilta, ettei kukaan muu pappi kun E. naapuriseurakunnasta saisi heitä etenemään, lähtivät ukko ja tyttö tuon papin puheille, mutta heidän täytyi palata, kun koko Katajamäen hääjoukko tuli vastaan ja seurasi heitä mökkiin, jossa peikot sitten olivat hypellet koko yön. 

Plökkilässä Toppaalan kylässä oli eräällä syytinkiväelle 15-vuotinen tyttö, jonka lyhytkasvuinen ja huononnäköinen ruumis oli  muutamia vuosia ennen antanut syytä laukkuryssälle sanoa, että se oli peikkojen vaihettama. Lapset ovat näet ennen kastetta pirun hallussa, joka ne vaihettaa, jos ennen kastetta jäävät yksin huoneeseen. Loppiaisen aikana toi akka Kuivilasta Plökkilään sen tiedon, että Mänttärin tyttö oli mökin orsin lähnyt syytinkiväeltä vaiheteteun lapsen, valkoverisen, pitkäkasvuisen  kauiniin tytön, joka oli valittanut pahalla hoidolla olevansa Katajamäellä. Tuo tieto levisi; akat ja akkamaiset juoksivat Plökkilässä onnettomain vanhempien luona mikä mitäkin neuvomassa. Jos vaihokasta nälällä ja kurituksella kyllä vaivattaisiin, niin piru kyllä tulisi omansa korjaamaan ja toisi oikean lapsen takaisin. Nyt syntyi yleinen huuto että vanhempien pitäisi lyödä vaihokas seinään, ja onnettoman lapsen isä saatiin yllytetyksi Kuivilaan, tytöltä tietoa saamaan, koska oikea lapsi saataisiin jos pirun heittämä lopetettaisiin. Hetken puhuttua tytön kanssa, lähti isä paluumatkalle, mutta hänen pihalle tultuansa tuli tyttö juosten perässä ja sanoi peikon istuneen orrella ja arvelleen: ”Tuossa se mies oli, jonka lapsen minä ennen vaihetin”. Kaikeksi onneksi oli pappi samana päivänä saanut tiedon noista kauhistuttavista aikeista ja lähti kohta vanhempien puheille. Lapsi raukka juoksi peloissaan äitinsä ympäri kun oli tavallisesti nähnyt ihmisten irvihampain neuvovan vanhempia häntä surmaamaan. Itse vanhemmat olivat kohmelopäisiä imisten juoksusta ja neuvoista. Pappi käski ajaa ulos oitis kaikki vieraat, joilla ei ollut muuta asiaa talossa, ja luuli saaneensa vanhemmat parempaan ymmärrykseen. Hyvät ihmiset ievät kuitenkaan ensi hädässä tahtoneet luopua aatteistaan. Näköjä näkevä ja muka vallan jumalinen akka, joka oli tuonut ensimäisen sanan vaihokkaasta Plökkilään, surkutteli vanhempia, makasi potkien, syömättä, juomatta vuoteella hartaissa rukouksissa, ja ei aikojakaan, niin sanoi oikean lapsen jo tulleen joen yli Katajamäestä Isoonkylään ja olevan – Karitsan morsian.

Tähän loppuvat muistoonpanomme noista hullutuksista, jotka todistavat maassamme vielä tavattavan raakutta. Myöhemmoin kerrottiin että yllä mainittu naapurseurakunnan pappi oli kevätpuoleen käynyt peikkojen ahdistamassa mökissä asiaa tutkimassa; samoin saatiin, muistaaksemme, selville että peikko ei ollut kukaan muu kuin mökkiläisen 12-vuotias tyttö, jota arvattavasti tuo aika-ihmisten herkkäuskoisuus oli huvittanut. Koko asia, joka oli seurakunnassa niin suurta huomiota herättänyt, pian joutui unohduksiin.