Juho Kuorikoski - Suuret seikkailupelit, ja mitä sitten tulikaan pelattua...

Eeron mesenoima, kirjailijan nimmarilla varustettu kirja, tipahti postilaatikkoomme sopivasti pimenevien iltojen ratoksi. Vauvavuoden kiireiden keskellä tietokirjat ovat paljastuneet helpoksi luettavaksi kaunokirjallisuuteen verrattuna. Suuret seikkailupelit sopi lyhytjännitteisiin lukutuokioihin kuin nenä päähän. Tämäkin kirja on siis luettu jo viime vuoden puolella.

Juho Kuorikoski on toimittaja, joka kirjoittelee Pelit-lehteen, ja häneltä on aikaisemmin ilmestynyt muun muassa Sinivalkoinen pelikirja.  Suuret seikkailupelit-kirjassa käydään läpi pelinteon historiaa vuosikymmenestä toiseen, esitellään pelifirmat, alustat sekä vallalla olevat trendit, sen jälkeen lyhyet artikkelit summaavat kunkin vuosikymmenen tärkeimmät naksuseikkailut. Itselleni tuli yllätyksenä, että eräät tärkeimmät vaikuttajat peliviihteen alkutaipaleella, ovat olleet naisia. Kirja on asiantuntevasti kirjoitettu, ja vaikka suuri osa peleistä oli minulle ennestään tuntemattomia, esittelyt sytyttivät sielussani nostalgiannälän ja halun päästä kokeilemaan jo unohdettuja klassisia seikkailuja. Vanhoja tuttuja tuli pelattua uudestaan. Lukemisen aikana pyörähti käyntiin muun muassa Monkey Islandien uusintaversio xboxille.

Ainoa miinuspuoli kirjassa on kuvitus, sillä screenshotit ovat sen verran pienikokoisia että kaunis pikseligrafiikka ei pääse oikeuksiinsa. Kuvien koko on pidetty pienenä, sillä joka pelistä on pyritty tarjoamaan edes yksi pelikuva.

Seikkailupelit ovat kokeneet uuden tulemisen 2010-luvulla, ja pelityyppi on erityisesti indie-pelinkehittäjien suosiossa. Joukkorahoituskampanjat ovat avanneet tekijöille uusia mahdollisuuksia, ja netin avustuksella fanit löytävät kiinnostavat peliprojektit. Seikkailupelien ystäville onkin nykyään runsaasti pelattavaa, vaikka koko genren kohtalo näytti 90-luvun jälkeen melko synkältä. Monta mielenkiintoista peliä kirjasta on jäänyt poiskin, siinä ei ole esitelty esimerkiksi omia suosikkejani, Frogwaresin kehittäämää Sherlock Holmes-pelisarjaa. Suosittelen Suuria seikkailupelejä kaikille peleistä, pelinkehittämisestä ja pelien historiasta kiinnostuneille. Ja vasinkin niille, jotka ovat pelanneet seikkailupelejä jo tekstiseikkailu Zorkista alkaen.

Tänä vuonna en saanut joululahjaksi yhtään kirjaa, mikä on poikkeuksellista. Sen sijaan sain jo pitkään metsästämäni naksuseikkailun A Vampyre Storyn.  Vuonna 2008 julkaistua peliä on melkein mahdoton löytää mistään, joten Eero luultavasti osti vihoviimeisen kappaleen.

Pelin alkuasetelma on seuraava. Kaunis, nuori oopperalaulajatar Mona De Lafitte, on joutunut meko säälittävän vampyyrin, Shrowdy von Kiefferin, vangiksi Draxylvaniaan, Wargin linnaan. Kun Shrowdy eräällä retkellään joutuu vampyyrintappajien käsiin, on tullut Monan aika paeta ja etsiä tiensä takaisin kotiin Pariisiin. Pelkästään linnasta pois pääsy vaatii paljon pulmienratkaisua ja pähkintää. Kuorikoski ylistää Vampyre Storyn maasta taivaisiin, ja itsellänikin odotukset olivat korkealla. 

Petyin, mutta vain hiukan. Varsinkin päähenkilö Monan ääninäyttely on ärsyttävää kimitystä, ja tekstittämättömien välivideoiden aikana monien hahmojen hillitön aksentti (Monan ranskalainen ja muiden hahmojen itäeurooppalaista imitoiva) tekee dialogin seuraamisesta mahdotonta. Osat pulmista eivät ole loogisuudella pilattuja, ja vinkkejä tuli metsästettyä netistä useampaan kertaan. Vampyre Story on nätti kuin piparkakkutalo, ja tunnelmaakin löytyy. Huumori on astetta roisimpaa, tai huonompaa, kuin esimerkiksi LucAsartsin peleissä. Trilogiaksi suunniteltu peli päättyy cliffhangeriin, mutta jatko-osaa ei ainakaan näillä näkymillä ole tulossa.   

En usko että A Vampyre Storya tulee pelattua uudestaan, ellei nyt ihmettä tapahdu, ja jatko-osa Monan seikkailuille putkahda markkinoille.

David Suchet - Hercule Poirot ja minä

Tunnustaudun faniksi. En muista olenko ensin lukenut kirjoja, vai katsellut sarjaa. Oli sen asian laita miten hyvänsä, kuvittelen Poirotin juuri sellaiseksi kuin miten Suchet hänet esittää. Peter Ustinovin ja muiden nimekkäiden näyttelijöiden tulkitsema belgialainen etsivä oli ennen Suchetin roolisuoritusta vain jonkinlainen karikatyyri itsestään. Tarvittiin oikeanlainen näyttelijä, oikeanlainen näkökulma ja omistautuminen roolille, ennen kuin Agatha Christien kuuluisin henkilöhahmo saatettiin herättää uskottavasti henkiin televisossa. David Suchet kertoo omaelämäkerrassaan tarinan siitä, miten hän astui pikku belgialaisen kiiltonahkakenkiin.

Tämä elämäkerta kiilasi juuri lukemieni kirjojen ohi, ja, nykyisen lukuvauhtini huomioon ottaen, sain sen loppuun ennätysajassa. Loppuun päästyäni olin kuitenkin hiukan pettynyt. Kirja ei ole mitenkään loisteliaasti kirjoitettu, varsinkin pari ensimmäistä lukua tuntui toistavan itseään, melkein kuin sanottavaa ei olisi ollut tarpeeksi. Poirotin ensimmäiset kaudet käydään läpi, jaksot ja niissä mukana olevat näyttelijät listataan, luetellaan hyviä ja vielä parempia arvosteluja eri lehdistä, ja lopuksi mietitään mahtaako seuraava tuotantokausi pyörähtää enää käyntiin. Suurin osa näissä luvuissa listatuista brittinäyttelijöistä oli minulle tuntemattomia, joten en saanut paljonkaan irti varhaisten kausien esittelyistä. Olisin kaivannut enemmän juttuja sarjan kestonäyttelijöistä mm. Hugh Fraserista, joka esittää kapteeni Hastingsia. Poirotin hahmon luominen aina puvustusta ja viiksiä myöten on kuitenkin kiinnostavaa luettavaa.

Kirjan puoliväliä lähestyttäessä mielenkiintoisten anekdoottien määrä lisäntyy, ja Suchet kertoilee kokemuksistaan teatterissa sekä Hollywoodin kulissien takana. Nämä teatterimuistelukset kiinnostivat minua, sillä pidän teatterista kovasti. Suchet korostaa joka käänteessä olevansa luonnenäyttelijä, ja kaipaavansa aina takaisin teatterilavoille, vaikka työ televisiossa ja varsinkin Hercule Poirotin hahmo on muodostunut hänelle rakkaaksi. Myös televisionkatsojille Suchetin esittämä hahmo muuttui lähes todelliseksi. Kohtaamiset Agatha Christien fanien, ja erityisesti televisiosarjan Poirotin fanien kanssa ovat koskettavia. 

Tämä kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä. Mainiona asiana voisin sanoa, että Suchet ei missään vaiheessa spoilaa yhtäkään sarjan jaksoa. Kirjaa lukiessa tuli into katsoa kaikki ne jaksot, joiden loppuratkaisu alkoi jälleen uudestaan kutkuttaa.

Kirjasta ovat bloganneet myös Leena Lumi  sekä Jokke