Antti Salminen - Lomonosovin moottori

Antti Salmisen Lomonosovin moottori voitti viime vuoden Tähtivaeltaja-palkinnon. Poesia-kustantamo keskittyy julkaisemaan runoutta. Onko Lomonosovin moottori siis runokirja? Mielenkiintoinen valinta Tähtivaeltaja-palkinnon saajaksi. Jo pelkästään kirjan nimi kiehtoi sen verran, että laitoin sen luettavien listalle. Kesken minulla on useampikin kirja, ja muutakin luettavaa olisi. Ehkä oli virhe tarttua näin merkilliseen kirjaan muiden kiireiden keskellä, sillä Lomonosovin moottori ei ole mikään helppo kirja. Se on runoutta, science fictionia, fantasiaa.

Kirja on sarja merkintöjä, jotka koostuvat muistiinpanoista, päiväkirjoista, filminauhoista, unista, ja todellisesta sekä kuvitellusta historiasta. Merkinnät ovat Novaja Zemljassa sijaitsevan oudon yhteisön kirjallinen ja kuvallinen jäämistö.

Minua kiehtoi kirjan kokeellinen tyyli. En ollut aivan varma miten olisin lukenut kirjan, sillä jokaisen merkinnän lopussa on ristiviitteitä, joiden opastamana voi lukea siihen liittyvät sivut. Olisin halunnut hypellä näiden viittausten perässä ja harhailla kirjan sivuilla, mutta koska aikaa lukemiseen on melko rajallisesti, päädyin lukemaan kirjan kronologisesti läpi. Lomonosovin mootoria lukee nopeasti, sillä merkinnät ovat lyhyitä, yleensä vain vajaan sivun mittaisia tekstikappaleita. Kirjaa voi lukea nopeasti, mutta tuskin kukaan haluaa niin tehdä.

Alkemistinen, astrologinen ja luonnontieteellinen termistö sekoittuu kiehtovaksi sopaksi, joka kiehuu, käy, mätänee ja höyryää. Viittaukset Hieronymus Boschiin ovat selkeitä. Välillä mieleeni vilahti mielikuvia Peter Greenawayn visuaalisesta tyylistä.

"Etanat kiinnostuvat tarjoamastin lampaanjuustosta. Tämä yksi Opisthobranchioihin kuuluva nilviäinen, Aplysia, on minun sankarini. Sen hermoston koko kytkentäkaavio on nyt ullakon seinällä kolme metriä korkeana ja seitsemän metriä leveänä mallipiiroksena. Olen kaivanut esiin labyrintin nilviäisen imuputkesta. Se on muinasempi kuin mikään helleeninen murju.

[...]

On kolmenlaisia sokkeloita. Ensinnäkin niitä joissa on vain yksi sisään- ja ulospääsy, eikä lainkaan haarautumia. Sellaisen suunnitteli Daidalos. Sitten toisia, jotka haarautuvat loputtomiin reittehin, mutta sisältävät ulospääsyn. Niihin eksyvät barokkiruhtinaiden lapset ennen lounasaikaa ja parfymoituja peruukkimeriä. Kolmannen tyypin labyrinteista ei tunneta ulospääsyä. Niissä voi oppia asumaan."

Luin kirjan loppuun väsyneenä, nautin vain kielestä, mutta Lomonosovin moottorin tarkoitus jäi hämäräksi. Söikö se elämää, vai loiko se sitä? Luultavasti molempia. 

Tämän kirjan lukemiseen pitää varata loputtomasti kesäisiä iltapäiviä, tai syksyisiä öitä.  Kirjalle pitää antaa aikaa, ja sitä pitää lukea hypähdellen sanojen ja viitteiden johdattamana sivulta toiselle. Täytyy palata omia jälkiään ja löytää jotain jonka oli jo kadottanut.

Kyllä tämä kirja on Tähtivaeltaja-palkinnon ansainnut, vaikka ei aivan perinteisintä scifiä edustakaan. Jos kokeellinen kirjallisuus ja nykyrunous eivät sytytä intohimojasi, niin älä tartu Lomonosovin moottoriin. Jos taas olet kiinnostunut kummallisuuksista, labyrinteistä, homunculeista, kalmarin silmistä, ja N. Teslan pyhyydestä, lue Lomonosovin moottori.

Armoton määrä scifiä ja fantasiaa

Olen kuukauden sisään lukenut noin 60 spefinovellia. Se tuntuu aika huimalta määrältä, ja itsekin yllätyin kun aloin summaamaan lukusaldoani. 48 lukemistani novelleista oli viime vuonna ilmestyneitä, ja ne siis ovat mukana kisaamassa Atorox-pystistä. Keskityin luku-urakassani lähinnä viime vuoden sf-seurojen lehtiin, luin Kosmoskynää, Tähtivaeltajaa ja Spiniä. Antologioista ehdin lukemaan Osuuskumman Käärmeenliekit (joka on vielä vähän kesken), sekä STK:n Supernovan. Suuri määrä novelleja, ja erityisesti spefinovelleja, on pistänyt pääni hiukan pyörälle, enkä ole enää ihan varma kuka on kirjoittanut minkäkin tarinan, joten nyt pitäisi selvittää ajatuksia, kirjoittaa suosikit ylös, ja laittaa äänestyslomake lähetyskuntoon. Maanantaina on viimeinen päivä ehdotella suosikkeja, tähän mennessä olenkin jo valikoinut noin 8 novellia, jotka mielestäni ansaitsevan jatkoon pääsy mahdollisuuden. Oikeastaan varsinainen jännääminen alkaa vasta kun lyhytlista julkistetaan. Silloin saan tietää onko omia suosikkejani päätynyt ehdokaslistalle. 

Viimeisen Atorox-postauksen jälkeen olen lukenut kaksi Kosmoskynää. Kosmarin 3/15 aiheena on tiede ja tieteelliset faktat scifissä. Teemana liittyen lehden ensimmäinen novelli, Inkeri Kontron Välitilassa, on scifitarina, jossa paljon tapahtuu näennäisesti lyhyessä ajassa. Novellissa seurataan Marsissa työskentelevää pilottia Alinaa, joka joutuu tekemään vaikean pakkolaskun. Toisessa aikatasossa käsitellään Alinan lapsuutta, ja sen vaikutuksta hänen tekemiinsä valintoihin. Novellin tieteelliset faktat ovat kohdillaan, erot Marsin ja Maan välillä tuodaan hyvin konkreettisesti esille. Novelli on sijoittunut kymmenenneksi vuoden 2014 Nova-kirjoituskilpailussa.
Lehden toinen novelli on tyylilajiltaan fantasiaa. Camilla Kantolan Sydämetön kertoo suljetusta velhojen palatsista, ja sen orjuutetuista palvelijoista. Kolmas novelli, Mikko Isomäen Tuomiopäivä, kertoo miehestä joka on rakentanut itselleen sangen omituisen vankisellin. Tämän viimeisen novellin spekulatiivisuudesta en ollut varma, mutta näyttäähän se löytyvän TSFS:n viime vuonna ilmestyneiden novellien listalta.

Kosmoskynä 4/15 käsittelee kansanperinnettä ja eläimiä. Lehdessä on peräti viisi lyhyempää novellia. Eeva-Liisa Tenhusen Mull' on kourat kontiolta - Tarina karhusta lapsille ja lapsenmielisille, on sadun muotoon kerrottua kansanunoutta, joka nimensä mukaan kertoo karhun synnystä, ja elämästä ihmisten mailla. Taru Hautalan Jo joutui amas eilinen kertoo naisesta, jolla on poikkeuksellinen suhde aikaan. Jyry Soinisen Muurahaisia tarjoilee tiiviin ja runollisen tarinan elämän kiertokulusta. Mixu Laurosen novelli Autiotalo kertoo sokean samaani Kontiaisen oppipoikavuosista ja henkieläimen etsinnästä.

Suosikkini lehdissä julkaistuista novelleista löytyivät Turun Science Fiction seuran julkaisemasta Spinistä. Maarit Leijonin Pyytävä tyttö, on tarina Annasta, joka hoitaa väkivaltaista ja voimakastahtoista Sonjaa. Pyytävä tyttö on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tarina, se sijoittui kuudenneksi Nova-kirjoituskilpailussa vuonna 2014.

Maiju Ihalaisen Maan mahlaa on mukaansa tempaava scifitarina, jossa ihmisten maailma on tuhoutunut ja outo tuuli puhaltaa vaarallisia, tartuttavia itiöitä. Novellissa on vahva visuaalinen tunnelma, ja se jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa (pyörii vieläkin). Novelli sijoittui Novassa yhdeksänneksi vuonna 2014.

Samassa lehdessä ilmestyi myös oma novellini, Tähden hauta. Sitä en kehdannut lukea. En oikein ole pystynyt lukemaan jo julkaistuja tekstejäni, luultavasti pelottaa huomata että olisihan tämänkin voinut paremmin tehdä. Ainakin lukemieni novellien rinnalla omat tekstit tuntuvat välillä kalpenevan.

Vielä olisi pari päivää aikaa lukea viime vuoden novellitarjontaa, ja huomenna teenkin loppukirin. Luen loppuun Käärmeenliekit-antologian, sekä joitakin valikoituja novelleja Usvasta. Sen jälkeen päästän aivot tauolle, ja jään jännittämään tuloksia.

Kimmo Saneri - Valon takana

Kimmo Saneri on Atorox-voittaja vuodelta 1987, ja hänen novellikokoelmansa Avaruussirkus (1988) valittiin Tähtivaeltajan äänestyksessä 80-luvun parhaaksi kotimaiseksi science fiction kirjaksi. Avaruussirkusta en ole lukenut, mutta silkasta mielenkiinnosta kotimaisen scifin historiaa kohtaan, hommasin Sanerin toisen novellikokoelman Valon takana.

Tämäkin kirja on julkaistu Kariston Scifin Parhaita-sarjassa, joita on hyllyssäni aimo liuta. Kansi on aika ruma, vaikka idea metron seinällä komeilevista kalliomaalauksista on hauska. Tällä kirjalla voisin siis merkata Helmet-lukuhaasteen kohdan 15. Kansi on mielestäsi ruma.

Ensimmäinen novelli Laite, oli idealtaan ihan kiva, pulpahtava agenttiseikkailu. Aloitus ei suorastaan hurmannut minua tyylillisesti. Teksti oli liian lyhyt että tarinalle olisi tullut tarpeeksi tilaa. Pitemmälle ehtiessäni huomasin että sama päti kaikkiin novelleihin. Suuri osa kirjan tunnelmoivista katkelmista ei edes mielestäni täytä novellin määritelmää. Kokeellinen kerronta, lyhyys, sekä selkeän juonen puute tuovat mieleen enemmän proosarunouden. Monet teksteistä pyrkivät selvästi enemmän luomaan lukijalle voimakkaan tunnetilan, kuin kertomaan selkeän tarinan. Siinäkin mielessä monet kirjan tekstit muistuttavat runoutta, ja monissa teksteissä on runonkatkelmia mukana.

"kaupunki on yksinäinen kuin kivinen perhonen

minä laskeudun lumisen kummun laelle lepäämään"

Toisissa teksteissä kerronta oli suorasanaisempaa, ja löysin jopa jonkinlaisen juonenpoikasen. Näistä mieleeni jäi tarina Kun Odrek ottaa esiin piippunsa, jossa joukko merimiehiä etsii salaperäistä velhoa tuntemattomalta saarelta. Nämä kertovammat novellit kärsivät mielestäni selkeästi juonen puuttesta, ne ovat katkelmia fantasiamaailmoista tai futuristisia välähdyksiä, mutta eivät oikeastaan kerro tarinoita. Puolessa välissä kokoelmaan koin jonkinlaista kyllästymistä, kun aloitin uuden jutun lukemisen. Parin ensimmäisen lauseen jälkeen ajattelin että tämähän vaikuttaa ihan hyvältä, mutta hetken päästä totesin itselleni että koko juttu kaatui hätiköivään kerrontaan.

Ajattelin että juttujen täytyy olla joko täysin nerokkaita, tai sitten paskaa, sen verran hämmentynyt olo joistakin jutuista jäi. Uskoisin että kokoelmaan mahtuu molempia. Joissakin Sanerin epänovelleissa on kaunista kieltä ja hienoja visioita, toisissa tahattoman töksähtelevää tekstiä, ja täyteen toimintaa ahdettua sekoilua. Henkilöhahmot huudahtelevat melodramaattisesti ja dialogista puuttuu kaikki luontevuus.

"Ällöttävän punaisen keskeltä Anu juoksenteli orientaalisen, kasvitieteellisenomaisen metsän uumeniin ja alkoi huutaa löydettyään kirnun. Hän hyppäsi sinne ja ryömi käytävää, kunnes saapui nojatuolihuoneeseen, jossa oli suuri puhuva taulu. Minä sukelsin myös massaan, ja ryömin ja menin istumaan Anun syliin nojatuoliin. Taulussa oli käärme, joka oli ahdistettu muurahaispesään, ja muurahaisissa oli numeroita ja punerva aurinko paistoi, sillä tauluun sen eteen oli ympätty ihan tavallinen punainen hehkulamppu. Ja silloin liukuovet liukuivat syrjään ja paljastivat valtavan naaman joka alkoi karjua olevansa Pluton perhosen toukka."

Nopeastihan tämä oli luettu, sillä novellien keskimääräinen pituus oli vain kymmenisen sivua. En tiedä uskallanko tarttua Avaruussirkukseen ihan heti, mutta toivon että sen sisältö on vähän laadukkaampaa. Tässä kirjassa tekstit tuntuivat huonosti kustannustoimitetuilta, kokoelmaan oli mahdutettu niin erilaisia laatikon pohjalta kaavittuja tekstejä että niistä on vaikea löytää mitään yhteistä teemaa. Kimmo Saneri on ennen novellikokoelmiaan julkaissut muutaman kirjallisen verran runoja. Runoilija näkyy kyllä novellien tyylissä, mutta mielestäni Saneri kaatuu näissä tarinoissaan silkkaan erikoisuudentavoitteluun.  

Kumman rakas

Novellikokoelman arvosteleminen on vaikeaa, varsinkin jos kirjoittajia on useita ja aihepiiri vähemmän tarkasti rajattu. Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen julkaisu, Kumman rakas-antologia, keskittyy ruotimaan rakkauden vaikeutta, mitä omituisimmissa kohtaamisissa ja ympäristöissä. Teemana on ’erilainen rakkaus’ ja aihepiiriin mahtuu niin vampyyreitä kuin vetehisiäkin, pulp-henkistä scifistelyä ja taiteellisella otteella kirjoitettua kummittelua. Kumman rakas siis tarjoaa jotain jokaiselle. Jos luettu tarina ei miellytä, voi hypätä huoletta seuraavaan, kirja kun ei tuomitse. Muutama heikompi novelli ei horjuta mielenkiintoista kokonaisuutta.

Antologian ainoa käännösnovelli, Jeff VanderMeerin Kannettu, on kaksi World Fantasy Awardia voittaneen kirjailijan taattua tyyliä. Omituinen, määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuva, surrealistisilla elementeillä kuorrutettu novelli, viehättää outoudellaan ja tarinallaan. Jussi Katajalan Katarsis, on historiallinen kertomus, jossa mies rakastuu kaupunkinsa agathodaimoniin eli suojelushenkeen. Dramaattinen tarina käyttää hyväkseen kreikkalaista sanastoa, mutta on silti tunnelmaltaan modernia fantasiaa. Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle- novellin rakkaustarina ei ole idealtaan mitenkään uusi, mutta elävästi kuvattu rakastumisen tunne siitä välittyy. Fyysiseksikin yltyvä lonkeroromanssi oli paikoitellen hiukan liian liukas minun makuuni, mutta kielen kauneuden takia sen luki mielellään. Antti Riimuvuoren Nettideitti tarjoaa ajateltavaa nykyteknologian osuudesta ihmisten elämässä ja kuolemassa. Tarinan idea oli hieno, mutta juonen jippo paljastettiin liian pian. Ainoa huono puoli oli novellin lyhyys. Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus pisti silmään antologian huumoripitoisimpana osuutena. Vaikka tarina ei suoranaisesti keskittynyt ruotimaan rakkaustarinaa, kevyttä romattista jännitettä aistin tässä rymistelyssä kuitenkin enemmän kuin monessa muussa novellissa. Onhan huumori seksikästä.

 

Tarinat siis liikkuvat sulavasti ajasta, paikasta ja maailmasta toiseen. Suosittelen Kumman rakas-antologiaa rohkealle lukijalle joka ei erikoista kerrontaa kavahda.

Kumman rakas, Toim:  Taru Luojola, Tarja Sipiläinen
Osuuskumma-kustannus 2012

J. Pekka Mäkelä - Alshain

Lukukokemukseni ovat viime aikoina rajoittuneet lähes pelkästään omituisempiin tietokirjoihin, mutta kaikenlaista fiktiotakin on vuosien varrella kerääntynyt hyllyihin odottamaan omaa vuoroaan. J. Pekka Mäkelän Alshain tuli hankittua pölyä keräämään joitakin vuosia sitten, mutta tartuin siihen vasta nyt, kun kaikki muut ovat jo sanoneen kirjasta kaiken mahdollisen. 

Evästin itseäni matkalle Mäkelän maailmoihin lukemalla ensin pari novellia, joista jäi mukava maku. Sitten hyppäsin tähtilaivaan. 

Kirjan määräävin piirre on Mäkelän kerrontatapa. Alshainin tarina ei ole lineaarinen vaan tapahtumia tarkastellaan viiden eri kertojan näkökulmasta. Vaihteleva teksti vaatii lukijalta tarkkuutta, sillä jokaisen kertojan osuudesta voi poimia ne tiedonmuruset joista pystyy rakentamaan mielessään kaikkien muiden, erityisesti neljän vallankumouksellisen naisen tarinat. Oma mielikuvitus täydentää tehokkaasti kaiken sen mitä ei kerrota.  Kerroksellinen tarina ei kuitenkaan soveltunut lukutapaani. Luin Alshainia puolen tunnin pätkissä ja välillä laskin kirjan kädestäni jopa viikoksi. Uudelleen kirjaan syventyessäni oli juonen mieleen palauttaminen vaikeaa. Alshain olisi ehkä parhaimmillaan luettuna alusta loppuun yhdellä istumalla.

Kirjan tekstistä välittyy ankeus. Alshainin maisema on karu ja yksinäinen, elämää löytyy ainoastaan planeetan meristä. Maasta siirtolaisina saapuneita ihmisiä on planeetalla vain pieni populaatio ja kertomukset emoplaneetta Maasta kuvailevat sen elämää ja ihmisiä kuhisevaksi ahtaaksi maailmaksi. Kirjan henkilöiden yksinäisyyttä korostaa vähäinen dialogi (vanhan miehen kertomassa osuudessa se puuttuu kokonaan) ja suuri osa kerrontaa tapahtuu kulloisenkin kertojan pään sisässä.

Myös avaruusmatkailun tuomat valtavat etäisyydet niin avaruudellisesti kuin ajallisestikin korostavat hahmojen pienuutta. Matka maasta Alshainiin kestää maan vuosissa yli viisikymmentä vuotta, joten avaruusmatkalta ei palata kotiin perheen ja ystävien luo. Lähellä valon nopeutta kiitävät alukset kuluttavat matkustajan elinvuosia vain murto-osan maassa vierähtävästä ajasta, joten matkustajalle se on kuin hyppy tuntemattomaan tulevaisuuteen. Miehistöt tähtialuksissa elävät eristyksissä planeettojen sivilisaatioista, joista he näkevät vain ohuita väläyksiä kerran vuosisadassa. Kirjan hahmoista kaksi on hypännyt ajassa eteenpäin avaruusmatkan keinoin.

Tähtimatkailua ei kuitenkaan itse kirjassa tapahdu. Siltä osin Alshain ei tarjonnut minulle sitä mitä yleensä odotan tieteiskirjallisuudelta, ei avaruusmatkoja eikä tekoälyjä, ei mielikuvituksellista leikittelyä tieteellisillä visioilla. Kybernetiikkaakin hyödynnettiin vain turvallisuuspalvelun miesten päänsisäisissä yhteysimplanteissa. Aina silloin tällöin ihmisiä kuulustelemaan ilmaantuva turvallisuuspalvelu antaa Alshainin poliittisesta ilmapiiristä lievästi dystooppisen vaikutelman, mutta pahaenteisyyttä ei viedä loppuun asti, ja hämäräksi jää kuka valvoo, ketä ja miksi.

Henkilöhahmojen keskinäiset konfliktit saavat alkunsa planeetan historiasta ja poliittisista valtataisteluista. Välillä tuntuu että kaikilla on toiminnalleen jokin synkeään menneisyyteen pohjaava motiivi. Melkein jokaisen elämää varjostaa salaisuus tai tragedia joka on jollain tavalla kytköksissä suurempaan kokonaisuuteen. Ainoastaan maasta muuttaneen Leonin ongelmat tuntuvat pieniltä ja yhden ihmisen kokoisilta.

En itse päässyt maailmaan sisälle vaikka pidinkin kielestä. Hyppely kertojasta toiseen jätti hahmot minulle jollain tavalla etäisiksi, pelkiksi taidokkaan kerronnan välineiksi, syventämättä niitä niin paljon kuin olisin toivonut. Paljosta olisi voinut kertoa paljon enemmänkin, mutta kirjailijan valitsema kerrontatapa toki itsessään rajoittaa liian selkeän kokonaisuuden rakentamista. ”Alshainissa kaikki tapahtuu siellä, minne yksikään ihminen ei katso,” mainostaa takakansiteksti, ja minä olisin halunnut katsoa juuri sinne. Liian moni kysymys jäi vaille vastausta, ihmissuhteiden sijaan minua olisi kiinnostanut vieras äly joka asuu Alshainin merissä. Saadakseni selville enemmän, minun pitänee lukea jatko-osa (ja tulevat jatko-osat), mikä ei ole sinällään ollenkaan paha juttu.

Moni arvostelu on suositellut Alshainia sellaisille lukijoille jotka eivät yleensä uskalla scifiin tarttua, ja minä liityn samaan kuoroon. Alshain on luonnosmaisen kaunis kuva vieraasta planeetasta, jonka toivoisi tulevan kuitenkin hieman tutummaksi.