Elohopean taikavoimasta

Kotiseutulehdessä julkaistiin noin vuosina 1910 -1912 useampikin juttu elohopean käytöstä kansantaikuudessa. Tämä ensimmäinen leikekirjaani merkitty juttu on mielenkiintoinen siksi, että se kertoo kaksikin keinoa painajaisen (eli ajajaisen) karkottamiseen.

Elohopean taikavoima

Tavallisimpia aineita, mitä suomalainen taikuri tarvitsee, on elohopea, jolle onkin omistettu ihmeellinen voima. Toisin paikoin (Tammelassa) sitä käytetään lääkkeenä, annetaan esim. pistosta sairastavan niellä sitä ja samalla käsketään sen poistamaan tauti. Ehkä yleisimmin on sitä kuitenkin sekä länsi- että itä-Suomessa käytetty estämään painajaista navettaan tulemasta.: navetan kynnykseen kaivetaan reikä, sinne pannaan elohopeata ja reikä suljetaan puutapilla. Silloin ei painajainen tule. Antreassa taasen on erään asuinrakennuksen perustuksista löydetty pieni puinen pullo, jossa oli elohopeata; varmaan se sielläkin oli suojelevana voimana. Monen monta muuta tapausta sen käyttämisestä voisi luetella.

Mutta mistähän syystä on elohopealle tällainen voima omistettu? Tosin on useilla metalleilla jonkinlainen taikamerkitys ja elohopealle sitä olisi voinut erikoisesti sen elokkuus lisätä. Niinikään voisi hyvällä syyllä ajatella, kuten toht. V. J. Mansikka on huomauttanut, että elohopean kaikkea pahaa vastustava ja hävittävä voima olisi johtunut sen hävittävästä vaikutuksesta muihin metalleihin, esim. kultaan. Mutta nämä selitykset eivät kuitenkaan mielestäni oikein riitä. On sitä vastoin vielä eräs seikka, minkä luulisi antaneen elohopeale juuri siinä piilevän salaperäisen merkityksen ja voiman, jota sitten on eri tarkoituksiin alettu käyttää.

Jo vanhalla ajalla oli kreikkalainen lääkäri ja filosofi Empedokles (n. 495 – 435 e. Kr. s.) perustanut opin, että kaikki olemassa oleva on kokoonpantu neljästä elementistä: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Ihmisessä, eläimessä, kasvissa, kivissä, metalleissa, maassa ja taivaankappaleissa kaikissa oli palanen näitä alkuaineita. Myöhempi filosofi Platon (427 – 347)  hyväksyi myös tämän opin, mutta lisäsi siihen vielä sen, että neljä elementtiä olivat itse ensin muodostuneet yhdestä ja samasta alkuaineesta. 

Alkemistit, jotka metalleja muuttelivat ja sekoittelivat ja tällä tavalla sittemmin koettivat tehdä kultaa, selittivät edellisen opin mukaan, että jos tahtoo muuttaa metallin toiseksi, niin ei tarvitse muuta kuin ottaa siitä vissi määrä jotakin elementtiä pois ja panna sijaan jotain toista, niin on uusi metalli valmis. Vielä helpommin tämä käy päinsä, jos voi metallin johtaa takaisin sen alkuaineeseen, jossa se siis ei enää ole tulta, ei ilmaa, ei vettä eikä maata. Kun aines oli siinä muodossa, niin oli siitä helppo saada mitä metallia tahansa.

Puuttui siis vain tuon alkuaineen löytäminen. Heti kun elohopea tuli tunnetuksi, niin luultiin että siinä oli löydetty alkuaine. Elohopeahan helposti yhtyy toisiin metalleihin ja tällaisella sekoituksella on suuressa määrin toisenlaiset ominaisuudet kuin alkuperäisellä metallilla. Niinpä esim. kun tinaan sekoitetaan elohopeata, niin se menettää sen narisevan äänen, mikä siitä muuten syntyy, kun sitä käsissään taivuttelee. Sitä paitsi se tulee raskaammaksi ja enemmän hopean näköiseksi niin että pintapuolisesti katsottuna se todella näyttää muuttuneen hopeaksi. Miten suuri merkitys elohopealla oli alkemistien toimissa, näkyy erään 5:nnen vuosisadan alussa j Kr. s. eläneen alkemisti Synesiuksen lausunnosta: elohopa mukautuu kaikkiin muotoihin, niin kuin vaha ottaa vastaan kaikki värit; se tekee kaikki valkeaksi, vetää itseensä sielun kaikista aineista. Se muuttaa kaikki värit ja pysyy itse, kun sitä vastoin toiset eivät pysy; ja vaikka se itse näkyväisesti ei olisi olemassa, niin se kuitenkin sisältyy aineisiin.

Kun huomaa, minkälainen merkitys etenkin keskiajalla on sekä astrologialla että alkemialla, niin on hyvin luultavaa, että se arvo, minkä tutkijat antoivat elohopealle, teki sen kansan kesken salaperäisen voimalliseksi aineeksi. Ja vaikka alkemistit itsekin myöhemmin huomasivat, että elohopea ei ollutkaan kaivattu alkuaine, niin ei se sittenkään voinut kansassa menettää merkitystään. Samoinhan kävi sen kaksihaaraisen oksan, jolla vesi- ja metallisuonia etsittiin: kun tiedemiehet ihastuneina kävivät tutkimaan, mikä voima oksaa taivutti alaspäin vesien ja metallien luona, niin usko kansassa kasvoi tuollaisen oksan taikavoimaan. Ja vaikka sitten huomattiinkin, että tuo oksa vasta ihmisen kädessä joissakin kohdin taipui, niin ei kansa enää menettänyt luottamustaan siihen, vaan uskoo vielä tänä päivänä, että sellaisella oksalla voi löytää vesisuonia (kts. Antero Vipunen v. 1909)

Elohopean taikavoima perustuisi siis tämän mukaan alkujaan tieteelliseen tutkimukseen. Se on hyvin luultavaa, sillä onhan tunnettua, että monet muutkin taikaluulot ovat etenkin keskiajalla kokonaan saaneet alkunsa tieteestä. Siitä on paraana esimerkkinä suomamalaisten tarttumusta vastaan lukemat loitsut: ”jos olet maasta, niin mene maahan; jos olet vedestä niin mene veteen; jos olet ilmasta, niin mene ilmaan; jos olet tulesta, niin mene tuleen”, jotka ovat syntyneet ylläesitetystä tietellisestä opista, että kaikki on kokoonpantu ainoastaan maasta, ilmasta, vedestä ja tulesta. Samalla lailla oli tunnettu viisiloppinen eli viisikanta alkujaan Itämailla tähtitieteellinen kuvio, mutta Euroopassa se vähitellen sai salaperäisen merkityksen ja vihdoin sille Suomessa omistettiin sekä tauteja parantava että erikoisesti painajaista karkottava voima. 

F. A. H

Toinen teksti on poimittu sanomalehdestä. Satakunnan Sanomat vuodelta 1911 kertoo taikauskosta Honkajoella. Näiden kansan taikauskosta kertovien sanomalehtijuttujen tyyli on yleensä aina valistava. Tässä kertomuksessa mainitaan myös elohopean taikuuskäyttö. Jutussa mainittu tietäjä "Tilli" on Nikolai Still niminen mies, jonka elämästä toivon joskus voivani kirjoittaa enemmän.

Taikauskoa Honkajoella

Noin kolme viikkoa sitten laittoi Honkajoella erään talon vaari vaarinkaljaa ja kun on kaljaa, niin on vieraita. Mutta kun vieraat olivat menneet, olivat vaarin rahatkin, 70 markkaa huvenneet vierasten matkassa. Tästä ei vielä pahoin pelästytty, sillä tiedettiinhän Parkanossa olevan poppamiehen, joka voi toimituttaa takaisin mitä tahtoi. Vaari lähtikin poikansa seurassa tietäjältä rahojaan tiedustamaan. Mutta poppamies ei osannut niitä Parkanosta takaisin hankkia, sillä taijan onnistumiseen oli välttämätöntä käväistä sen pitäjän kirkossa, missä rahat olivat kadonneet. Tietäjä tekikin matkan Honkajoelle, kävi kirkon kellotapulissa ja pistin jonkun paperikäärön kelloin soitinhihnan juureen, missä se ensi kerralla kelloja soitettaissa putosi. Kertojamme ei tiedä tulivatko rahat takaisin, sillä sellaisia ei huudella, ne kun kuuluvat ammattisalaisuuksiin.

Mutta taikojalla oli toinenkin tarkoitus, samalla näet parannettiin vaarin pojan käräjäonnea ja vahvisteettiin häntä kateensilmän varalta, niin ettei häntä ja hänen huonettansa mikään vahingoittaa voisi. Kaiverrettiin reikiä veräjän pylväisiin, oven kynnyksiin ja pihtipieliin ja ankarien taikojen ohella valettiin elohopeata reikiin. Tästä sitte pitäisi miehelle onni paisua ennen luulumaton ja tottahan toki kun on sellaisen miehen ”reilaama” kuin Tillin.

Jannu

 

Vierailevat vainajat - Unihalvauskokemuksia

Kun olin kolmetoistavuotias, perheessä sattui kuolemantapaus, joka aiheutti minulle surun lisäksi myös monia fyysisiä oireita. Eräänä aamuna herätessäni tajusin etten pystynyt liikkumaan.Yritin huutaa ja huitoa, turhaan. Minua painoi jokin musta ja kammottava, ja samalla tuntui kuin olisin vajonnut alaspäin.  Minut täytti äkillinen pelko kuolemisesta ja tajunnan lopullisesta sammumisesta, jos en saisi itseäni liikkeelle. Sitten heräsin hätkähtäen. En löytänyt kokemukselleni selitystä, lapsipsykologi jonka luona säännöllisesti kävin, arveli minun nähneen unta, vaikka tiesin ettei asia ollut niin. Kohtauksia tuli säännöllisesti, ja lopulta pelkäsin nukkumista.

Eräänä päivän luin kirjastossa Tiede-lehden artikkelin unihäriöistä ja tajusin että minua vaivasi toistuva unihalvaus, jonka laukaisijana oli toiminut viimeaikainen stressi. Nukahtamisen tai heräämisen aikana ilmenevä halvaus on syntymekanismeiltaan monimutkainen, mutta täysin vaaraton nukkumiseen liittyvä häiriö. Tieto ilmiön syystä sai pelkoni loppumaan, ja lopulta unihalvauksetkin hiipuivat olemattomiin. Kiinnostus unihalvaukseen ei kuitenkaan kadonnut, sillä se on hyvin yleinen ja samalla hyvin vähän tunnettu.

"Heräsin varhain eräänä aamuna. Makasin selällänim enkä pystynyt liikkumaan. Jäseneni olivat valtavan raskaat, ja minusta tuntui kuin koko vartaloani, käsiäni ja jalkojani, olisi painettu alaspäin. Näin jonkinlaisen revontulimaisen vihreän, fosforinhehkuisen valoilmiön, joka väreili huoneessa. Sängyn ympärillä oli joukko mustia, epämääräisiä hahmoja, jotka näyttivät leijuvan ilmassa."

Terry Marks: Nightmare in a mirror

Tämä unihalvauskokemus on Eeron kertoma, ja siihen liittyy paljon sellaista, jota omissa lapsuuden halvauksissani en ikinä kokenut. Olen lukenut että valot ja vieraiden olentojen läsnäolo on hyvin yleistä unihalvauksissa, mutta kokemukset ovat yksilöllisiä ja vaihtelevia. Kohtaukseen liittyvät voimakkaat pelkotilat, ja monet näkö- ja kuulohallusinaatiot, ovat antaneet aihetta lukemattomille tarinoille. Usein unihalvaukseen liittyvä painon ja tukahtumisen tunne on synnyttänyt kuvitelman, että jokin olento istuu rinnan päällä, painaen. Tästä tuleekin suomenkielen sana painajainen.

Halvaus on niin pelottava, että sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut. Onneksi, tai ikävä kyllä, suurin osa ihmisistä kokee unihalvauksen satunnaisesti jossakin elämänsä vaiheessa. Jos pelostaan pääsee eroon, unhalvauksesta voi saada paljon irti, sillä siitä on helppo siirtyä selkouneen, uneen jossa tietää uneksivansa. Selkounen saavuttamiseksi on olemassa useita eri tapoja, ja kukapa ei haluaisi nähdä unta, jossa pystyy itse määrämään tapahtumien kulun. Itse olen kokenut selkounen vain kerran.

Mara tai mare nimitys on yleinen ympäri Eurooppaa, myös Suomessa ja Venäjällä käytetään painajaisesta nimeä mara. Samaa alkuperää on englannin nightmare, joka myös osaltaan selittää painajais-olennon yhdistämistä ratsastamiseen ja hevosiin. Mare tarkoittaa nykyenglannissa tammaa, mutta vanhaenglantilainen maere on merkinnyt peikkoa tai goblinia. Night hag on toinen tunnettu painajaisen hahmo. Monissa maissa yöllinen demoni kiusaa nukkujaa vanhan ruman akan hahmoisena. Henry Fuselin kuuluisa painajaismaalaalaus esittää yöllisen vierailijan peikkona, tosin hevonenkin on kuvassa mukana.

Mietteliään oloinen peikko on ilmeisesti saapunut ratsain naisia kaatamaan. Ratsu luuraa ikkunasta.

Suomalaisessa kansanperinteessä painajainen on usein tulkittu pahansuovaksi noidaksi tai kuolleen hengeksi, joka ahdistelee eläviä. Seuraava katkelma on M. Varosen kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla.

"Vainajan henki... oli myöskin vielä ankarampi, jos joku jälkeenjääneistä oli jotakin rikkonut häntä vastaan. Silloin se saattoi muuttua painajaiseksi, joka ahdisti eloonjääneitä kaikella tapaa, rasittaen heitä samalla tapaa kuin elävän pahansuovan noidan henki, joka myöskin voi painajaisena liikkua 

Omien kokemusteni perusteella on helppo kuvitella, että varsinkin perheenjäsenen kuolemasta seuranneen stressin aiheuttama unihäiriö, ja mahdolliset pahat unet, on tulkittu vainajan vierailuiksi.

Suomen kansan vanhojen runojen arkistosta löytyy hakusanalla "painajainen" 95 runoa. Suurin osa niistä on lyhyitä taikoja tai loitsuja, joiden avulla painajainen voidaan ajaa pois ihmisiä ja eläimiä vaivaamasta. Lehminen ja hevosten kohdalla painajaista vastaavaa olentoa kutsuttiin usein nimellä ajajainen. Eläinten kovan öisen hikoilun ajateltiin johtuvan niitä ajavasta pahasta noidasta tai henkiolennosta. Kyseessä on todennäköisesti ollut ähky tai muu sairaus, joka tekee eläimestä väsyneen saa sen hikoilemaan kovasti. Pikkulasten kohdalla muun muassa koliikki on voitu selittää painajaisen vierailuna.

Honore Daumierin kuvassa painajainen on ilmaantuu hevosena. Syynä painostavaan tunteeseen saattaa tosin olla ylensyönti, sillä kuvan otsikkokin on "Pferdefleisch ist gesund und bekömmlich, eli 'Hevosenliha on terveellistä ja helposti sulavaa.

Seuraavat taiat on poimittu Suomen kansan vanhoista runoista. Niistä voi päätellä, että painajaisen aiheutti useimmiten pahantahtoinen ihminen. Lehmän kimpusta painajaisen voi häätää näin.

 

"Jos "painajainen ajaa" lehmää, otetaan kolme taulanpalaa, sytytetään valkea kuhunkin palaan, sitte ne pannaan rasiaan, jolla kierretään lehmä kolme kertaa kolmasti ympäri; sitten otetaan isännän kaulassa rippikirkossa ollut silkki, jolla vedetään (silitetään) lehmää päästä häntään 3 kertaa, lausuen, "tule hakemaan minulta sitä, jota minulla ei ole sinulle antaa"! ja kolmen päivän ajalla tulee se henkilö, joka pahan on tehnyt, hakemaan sellaista, jota kutsujalla ei ole antaa, ja lehmä paranee myöskin samalla."

Ihmistä vaivaava painajainen pakotetaan esiin näin: "Kun näkee pahaa unta, tai painajainen ajaa, tulee nousta vuoteeltaan ja ottaa puukon, mieluummin sellaisen, jota on käytetty teurastukseen ja jonka tekijästä ei tiedä. Puukko lyödään makuuhuoneen oven päälle ja sanotaan: Se ihminen, joka mua on ajatellut, sen täytyy tulla tänne aamulla! Puukon täytyy ottaa oven päältä pois aamulla ennen auringon nousua.”

Hippolyte Flandrin, Pieta

Lars Levi Laestadius kertoo Lappalaisten mytologian katkelmissaan painajaisista seuraavaa:

"Yleisesti tunnettu mara ei ole tuntematon Lapissakaan. Lapiksi sitä kutsutaan yleisesti nimityksellä täddalmis, so. 'painajainen'; ja sen joka on painajaisen kynsissä sanotaan olevan täddatallat, so. 'tulevan painetuksi'. Suomeksi kutsutaan maraa nimellä 'painaianen', so. 'painajainen'. Lappalaiset luonnollisesti kuvittelevat, että se on ilkeitten noitien työtä, jotka joko omassa tai toisten hahmossa ahdistavat väkeä unessa. Jotkut kuvittelevat sen tapahtuvan valvetilassa. He sanovat selvästi näkevänsä ja tuntevansa tuon inhottavan noidan, kuinka se tulee uhrin päälle. Jos saa liikutettua sormeakaan tai sanotuksi yhdenkin sanan, siitä pääsee heti eroon."

Tuossa on hienosti kuvattu painajaisen kynsiin jotuneen voimattomuuden tunne, joka katoaa heti, jos saa itseään liikautettua.

Muisto öisestä. Kuva: Anu Varis

Länsisuomessa on myös runoja joissa painajaista, maraa, vastaa para, mutta kyseessä on myöhempi myyttisten olentojen sekoittuminen. Para on noidan apueläin ja varallisuuden kartuttaja, ja sanojen samankaltaisuus on aiheuttanut niiden sekoittumisen runotoisinnoissa.

Ajattara tai ajattaro mainitaan usein panajaisen ja ajattajan synonyymina. Suomen kansan vanhat runot - tietokanta ei ajattaraa tai ajattaraoa tunne, ja sanan yleisyys varmasti johtuu siitä että sitä käytettiin vuoden 1776 suomenkielisessä raamatussa.  Sana saattaa olla murteellinen muoto ajattaja-sanasta. Chrsitfried Ganander mainitsee Mythologia Fennicassaan hattaran, pahan metsänhaltijan, jonka alkuperä luultavasti on skandinaavinen ja josta ajattara-sana on saattanut johtua. Nykyään ajattara on tullut tutuksi lähinnä muusikinystäville.

Unihalvauksen katsottiin Euroopassa usein olevan demonien työtä. Vanhan noita-akan liittäminen yöllisiin kauhukokemuksiin on antanut unihalvaukselle modernin nimen Old-Hag-Syndrome. Myös vampyyriuskomuksen arvellaan saaneen pontta unihalvauksista. Succubus, viettelijädemoni, on myös usein näyttäytynyt ilkeänä vanhana akkana, joka yrittää tukahduttaa nukkujan. Kirjallisista painajaisista kuuluisin on Guy de Maupassantin Horla, jonka tekstistä voi päätellä kirjoittajan kokeneen yöllisen demonin vierailut omakohtaisesti.

Ernst Stöhr: Vampyyri, 1899

Nykyiset unihalvauselämykset ovat kokijasta riippuen niin erilaisia, että vanhojen tarinoiden johdonmukaiset kertomukset noidista ihmetyttävät. Oliko unihalvaus ennen vanhaan sen verran yleisempi ja sen oireet niin tunnetut, että kokija osasi yhdistää omat elämyksensä muiden kertomaan valmiiseen mytologiaan painajaisen hahmoisesta noidasta? Uskoisin näin. Varmasti öisestä ihmeellisestä elämyksestä keskusteltiin avoimemmin muiden kanssa kuin nykyään. Kukaan ei joutunut olemaan yksin merkillisen ja pelottavan vaivan kanssa, koska yhteisöllä oli jo valmiiksi siihen liityvä tarina, ja useita loitsuja pahan karkottamiseksi. Nykyään internet on tarjonnut unihalvauksesta kärsiville paljon tietoa, ja väylän jakaa kokemuksiaan. Vielä parikymmentä vuotta sitten kukin sai selittää asian itselleen miten parhaiten taisi. 

Unihalvausta muistuttaa myös herättävä haltia joka kansantarinoissa herättää esimerkiksi tulta vartioidessa nukahtaneen ihmisen. Itsekin herään joskus ääneen joka kuiskaa, huutaa tai lausuu nimeni. Uskon että tämä kokemus on myös yleinen ja yhteydessä unihalvaukseen vaikka en ole siitä muiden kokemana lukenutkaan.

 

Itselleni seikkailu pelottavan painajaisen kanssa on ollut pikemminkin antoisa kuin traumaattinen, vaikka se ehkä alkoi kauhutarinana.  Toistuvista episodeista kärsiviä neuvon nukkumaan vatsallaan, ja jos kohtaus pääsee yllättämään, on hyvä muistaa ettei painajainen pysty satuttamaan. Silloin voi antautua kokemukselle pelkäämättä, ja ehkä yöllinen vierailija muuttuu ystäväksi.