Lukupäiväkirja vuodelta 1994

Hetkellisessä mielenhäiriössä päätin järjestää kirjastohuoneen kirjahyllyt, ja tuli siinä sivussa sitten pengottua vähän kirjoituspöydän laatikoitakin. Löysin eräästä laatikosta aivan ensimmäisen lukupäiväkirjani, kirkuvan värisen ruutuvihkon, johon olen alkanut merkitsemään lukemiani kirjoja.

Ensimmäinen merkintä on 9. elokuuta, vuonna 1994. Olen ollut kuusitoistavuotias. En muista omista mietteistäni paljon mitään, en koskaan osannut pitää päiväkirjaa. Muistoni olivat joskus liian kipeitä, jotta niistä olisi halunnut kirjoittaa mitään ylös. Mutta lukupäiväkirjaa minä pidin, ja sitä uskallan vieläkin selailla. Jonkinlainen alkeellinen pisteytysjärjestelmäkin minulla on ollut. Kirjojen nimien alle olen raapustellut plussia ja miinuksia. Kirja saattoi saada molempia, jos vaikka olen tykännyt juonesta mutta inhonnut kirjassa käytettyä kieltä, olen jaellut molemmista pisteitä.

Vuoden -94 lukupäiväkirja lähti käyntiin keskeltä vuotta, mutta syksyn pimetessä on ollut aikaa lukea iso pino kirjoja. Selkeästi olen lukenut eniten dekkareita.

Luetut -94:
Ira Levin, Rosemaryn painajainen
Agatha Christie, Tuijottava katse
Agatha Christie, Ruumis kirjastossa
Tove Jansson, Muumipapan urotyöt
Agatha Christie, Lomahotellin murhat
Agatha Christie, Ikiyö
Tove Jansson, Vaarallinen juhannus
Elina Karjalainen, Murha C-mollissa
Arto Paasilinna, Ukkosenjumalan poika
Eeva Tenhunen, Nuku hyvin punahilkka
Eeva Tenhunen, Joka uniinsa uskoo
Eeva Tenhunen, Kuolema savolaiseen tapaan
Eeva Tenhunen, Keisari seisoo palatsissaan
Eeva Tenhunen, Mustat kalat

Ensimäinen kirja jonka olen lukupäiväkirjaani merkinnyt, on Ira Levinin Rosemaryn painajainen. En muistaakseni ole lukenut sitä koskaan uudestaan, mutta ehkä pitäisi. Kirja on saanut kuusitoistavuotiaalta itseltäni neljä plussaa. Olisi mielenkiintoista lukea uudestaan näitä silloin lukemiani kirjoja, ja tarkistaa miten mieltymykseni ovat muuttuneet. Haluaisin uskoa että olen kehittynyt lukijana, ja että myös kirjallinen makuni on kypsynyt jollakin tapaa. Mutta tapahtuuko niin todella?

Ira Levinia ja Tove Janssonia lukuunottamatta, olen tosiaan ollut hulluna dekkareihin. Nykyään tulee harvemmin luettua tuollaisia putkia saman kirjailijan kirjoja, kuten olen Christien ja Tenhusen kanssa tehnyt.

Nykyään minulla on tili sekä Goodreadsissa että LibraryThingissä. Merkitsen lukemani kirjat yleensä näihin säköisiin lukupäiväkirjoihin. Sitten on tietysti blogit, joissa jaetaan laajemminkin lukuelämyksiä ja mielipiteitä. Lukemisesta on tullut aika sosiaalinen harrastus. Ruutuvihko johon olen lukemani kirjat merkinnyt, oli tarkoitettu vain minua itseäni varten. Nykyään haluan että kaikki tietävät mitä olen lukemassa, ja mitä mieltä olin kirjasta. Tämä ei tietenkään ole mitenkään huono juttu, sillä lukemisessa ihaninta on kokemusten jakaminen. 

Vanhaa ruutuvihkoa selatessa tuli kuitenkin jollakin tapaa haikea olo. Ehkä aloitan uuden sivun huomenna.

Ääneen lukeminen ja äänikirjan viehätys

Lapselle kannattaa lukea
(jos tenava vaan jaksaa
istua paikallaan)

Ajattelin että voisin vastaisuudessa puhella enemmänkin äänikirjoista ja kuunnelmista. Olen äänikirjojen suurkuluttaja, koska pidän siitä että minulle luetaan ääneen. Isoisäni ja äitini lukivat minulle paljon jo ennen kuin osasin itse lukea, ja vielä kauan sen jälkeenkin. Sain lahjaksi satukasetteja, ja myöhemmin jopa oman kasettisoittimen. Se oli musta-punainen ja litteä, helposti siirreltävä leikkien mukana huoneesta toiseen. Vietin paljon aikaa yksin, ja minulla soi jatkuvasti touhujeni taustalla jokin kasetti. Radiosta nauhoitettu kuunnelma, tai äidin kirjastosta kiikuttama äänikirja. Äitini oli kirjastonhoitaja, joten kuunneltavasta ei tullut koskaan pulaa. Kaukolainaamalla äänikirjoja Porista äiti laajensi kuunteluelämystäni myös sellaisiin äänikirjoihin, joita ei Honkajoen varastoista löytynyt. Monissa vanhoissa kasettikirjoissa oli ankeat muovikannet joita oli vaikea saada auki. Niissä ei usein myöskään ollut minkäänlaista kansikuvaa, vain kirjan ja lukijan nimi, aina samanlaisella fontilla peessiä tai keltaista taustaa vasten. Tästä ankeudesta huolimatta minä kuitenkin kuuntelin kaikki kirjastosta löytyvät lapsille sopivat äänikirjat, ja pari lapsille sopimatontakin.

Jos mahdollista haluan lukea kirjoja ääneen. Tai kuunnella kun joku lukee. Jaetusta tarinasta saa enemmän irti, siitä voi keskustella tuoreeltaan ja vaihtaa mielipiteitä. Unettomuudesta kärsivänä olen myös huomannut että nukahdan paremmin kuunnellessani tarinaa. Eero tosin saattaa hermostua jos nukahdan kesken kirjan lukemisen, vaikka se ei merkitsekään sitä että tarina olisi tylsä. Se tarkoittaa vain että tarinaan voi uppoutua niin että muut huolet eivät enää valvota. Hyvä kertomus rentouttaa.

Kuuntelen äänikirjoja edelleen. Kiireiselle ne ovat hyvä ratkaisu. Jos ei ehdi lukea, niin varmasti ehtii kuunnella. Tiskaaminen, pyykkäys, ruoanlaitto ja työmatkat (jos käy töissä) kuluvat rattoisasti. Piirtämisen ja kuvankäsittelyn taustalla soi musiikin tilalla usein kirja. Tällä hetkellä auton levylautasella on matkakuuntelemisena Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, josta ajattelin postata myöhemmin muutaman sanasen. Nyt kuitenkin niistä c-kaseteille äänitetyistä teoksista vähän enemmän lätinää.

Hamilton-Jones

Kauko Helovirran ääni on monille kuunnelmien ja äänikirjojen ystävälle tuttu. Muistan Helovirran lukemana Agapetuksen huumoriteoksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin. Tällaista kirjaa en luultavasti olisi siinä iässä, noin kymmenvuotiaana, muuten tullut lukeneeksi, kuunneltuna se oli kuitenkin hauska ja viihdyttävä. Helovirta luki myös Aapelin kirjoittaman lastenklassikon Koko kaupungin Vinski, ja sen jatko-osan, Vinski ja Vinsetti, joiden ajaton huumori puree myös nykypäivän lapsiin. Helovirran monipuolinen ääni oli ilkamoivan lapsekas mutta myös äärimmäisen vakava. Ehkä hän siksi sopi niin mainiosti juuri lastenkirjojen lukijaksi.

Enimmäkseen ohjaajana tunnettu, mutta myös näyttelijänä kunnostautunut Lars Svedberg on erityisen huomattava kertoja-ääni. Oma äänitysstudio näyttelijävaimo Aila Svedbergin kanssa on nimetty hauskasti nimellä Ailars. En tiedä tekeekö Ailars enää aktiivisesti uusia äänityksiä, mutta CD-versioita tulee 80-luvn kasettikirjoista koko ajan uudestaan myyntiin. Noin sata kasettia käsittäneen Robinson Crusoen kuuntelin läpi monta kertaa. Tekstiltään välillä hyvinkin moralistinen ja syvällisiä inhimillisiä pohdintoja sisältävä seikkailukertomus on ikuisesti jäänyt mieleeni Lars Svedbergin lukemana. Tämän klassikon paperiversioon en ole koskaan tarttunut. Aarresaari oli myös Svedbergin tulkitsemana kammottavan jännittävä, varsinkin Ben  Gunnin laulama 'Viistoista vainaan arkulla viruu...', jäi päähäni soimaan siinä määrin, että ostin sittemmin tämän samaisen äänikirjan cd-version. Suoranaisia pelkotiloja aiheutti jo Sherlock Holmes seikkailu Kirjava nauha. Lars Svedbergin luenta Edgar Allan Poen Korppi runosta vetää vertoja Vincent Pricen ja Christopher Walkenin suorituksille.

Radioteatterin kuunnelmista täytyy mainita muutama esimerkki. Ennen muinoin istuttiin magnetofonin vieressä valmiina painamaan rec-nappulaa ja kääntämään kasettia jotta hyvän kuunnelman saisi talletettua myös uudelleen kuuntelua varten. Lapsena kuuntelin ja nauhoittelin Noita Nokinenää joka tutustutti minut noitien ohessa myös virkavaltaan, menninkäisiin ja ufotutkijoihin. Tässäkin sarjassa Kauko Helovirta oli mukana, hän esitti Nokinenän intohimojen kohdetta, velho Edvard von Boksista. Kuunnelmista ehdottomasti rakkain on tietysti Radioteatterin Knalli ja Sateenvarjo-sarja, jonka kaikki osat löytyvät tietokoneelta digitoidussa muodossa. Helovirta on toki mukana tässäkin esittäen ministeriön vanhempaa virkamiestä, Mr. Hannibal Hamilton-Jonesia. Sarja on ollut Suomessa niin suosittu, että sille on perustettu oma Facebook-ryhmä jossa käydään jatkuvasti heittämässä hauskoja sitaatteja. Henkilökohtaiseen elämääni Knalli ja Sateenvarjo on vaikuttanut muun muassa siten, että tapasin toisen puoliskoni, Eeron, aikoinaan irc-gallerian Knalli-ryhmässä. Häät ovat jo väistämättä edessä ensi lauantaina.

Monet jännityskuunnelmat ovat ikäväkseni unohtuneet jonnekin YLE:n arkistojen syövereihin. Yksi mielenkiintoisimmista kotimaisista kuunnelmista on Kukkahattu ja Kristallipallo, esoteerinen jännitysnäytelmä jonka kirjoittajaksi on kasetin kylkeen merkitty itse S. Albert Kivinen. Kuunnelma on efektien perustella jostain seitsemänkymmentäluvulta ja hivenen ylinäytelty, mutta silti yksi suosikeistani. R. D. Wingfieldin jännityskuunnelmia on käännetty suomalaiseen radioon kiitettävästi, uusintaesityksiä vain kaivataan, koska oma kokoelmani on epätäydellinen. Wingfield teki uransa radiossa, mutta parhaiten hänet tunnetaan komisario Frost kirjoistaan. Wingfieldin jännäreihin kuuluvat muun muassa Myytävänä talo meren rannalla, Varokaa herkästi räjähtävää, sekä Kuoleman juhlapyhät, joka täytyy kuunnella joka joulu.

Scifiä on sovitettu radioon paljon. Linnunradan käsikirja liftareille on alun perinkin kuunnelmaksi kirjoitettu ja jo klassikoksi muodostunut sarja. YLE:n ansiokas kuunnelma kuului olennaisena osana omaan lapsuuteeni (kirjat luin vasta myöhemmin), ja sitä esitetään edelleen ahkerasti uusintoina. Myös James Folletin Maata etsimässä on science fiction klassikko joka kestää monta kuuntelukertaa. Kotimaisia scifilyhäreitä on tarttunut myös muutamia c-kasetille. Johanna Sinisaloa löytyy kuunnelmina ainakin Tarina kuolleesta metsästä ja Sorsapuisto. Molemmat mukavia vartin mittaisia yhden näyttelijän esityksiä. Stanislaw Lemiltä on myös suomennettu muutama kuunnelma. Rikostutkimus on eräs hyytävimmistä radiojännäreistä joihin olen törmännyt. Antti Litjan kertojaääni ja surrealistiset unikuvat saavat väreet selkäpiihin. Suosittelen sitä kaikille. Ja suosittelen myös että kuunnelmien ystävät pistäisivät Radioteatterille palautetta ja toivoisivat uusintoina suosikkijännäreitään, monet vanhat kuunnelmat ovat jääneet vain harvojen ja valittujen herkuksi.

Tässä muutama kuunnelmamuisto. Suosituimpia sarjoja lukuunottamatta Radioteatterin tuotannosta löytyy harvinaisen vähän tietoja. Yritän parhaani mukaan tutkia kaseteille tarttuneita äänitallenteita ja tehdä jokaisesta oman postauksen, näyttelijälistojen ja muun tarpeellisen informaation kera. Kunhan vain Radioteatteri suostuu vastaamaan faniposteihini ja täydentämään tiedot.

Kun olin pieni kasetin magneettinauha kääntyi joskus nurinniskoin muuttaen luetun tekstin saatanalliseksi mongerrukseksi. Sitä sitten piti kaivella kasetin sisästä ja rullata takaisin kynän avulla. Joskus dekki söi kasetin ja pahimmassa tapauksessa nauha katkesi. Opettelin korjaamaan sen teipillä, suosikkikaseteista en luopunut. Nykyään kirjojen ja radio-ohjelmien kuunteleminen on muuttunut helpommaksi. Autoa ajaessa törkkään soittimeen tikun ja voin valita klikkaamalla useamman kirjan välillä. Enää ei tarvitse hosua edes CD-levyjen kanssa. Pieni mp3-soitin taskussa voi mennä vaikka sieneen tai lenkille eikä tarvitse pelätä että kasetti loppuu kesken, tai että levy naarmuttuu. Niin se kehitys kehittyy.

 
Ai niin, tässä vielä se Korppi Vincent Pricen lukemana:
Edgar Allan Poe’s “The Raven,” Read by Christopher Walken, Vincent Price, and Christopher Lee