Pomarkun ja Noormarkun järvihirviöt

Vaikka Honkajoki onkin järvihirviökiinnostukselleni siitä hankala asuinpaikka, että täällä ei ole yhtään järveä, löytyy aivan nurkan takaa muutama tutustumisen arvoinen vesistö. Pomarkkuun ja Noormarkkuun kannattakin nähtävästi lähteä järvihirvirviönbongausmatkalle. 

Viimeisin sukellukseni sanomalehtiarkistoon toi ilmi, että 1800-luvun loppupuoliskon merikäärmevillitys on iskenyt lonkeronsa Satakuntaankin. Isojärvi on Pohjois-Satakunnan suurin järvi ja jo pelkästään sen takia siellä kuuluisi olla oma vesipetonsa. Oudon olennon olemassaoloon vihjailee tämä mielipidekirjoitus Satakunta-lehdessä. Ainakin silminnäkijöiden lista on vaikuttava.

Satakunta no 29 21.07.1877

Kauhea käärme.

Satakunnan viime numerossa, kirjoitetaan meille, ilmoitetaan pomarkkulaisen M. Taipaleen saaneen suuren hauen; arvatenkin mainitun seurakunnan Isosta järvestä, jossa on nähty joitakuita suuria haukia ennenki. Mutta ei kukaan ole sanomalehdissä virkannut mitään siitä suuresta käärmeestä, jonka usea kalastaja on sillä samalla järvellä sanonut nähneensä. Ne, jotka käärmeen ovat nähneet, vakuuttavat sen olevan jonkun syllän pituisen ja vähäisen hirren vahvuisen. Tuon kauhean eläimen ovat muun muassa nähneet Kalle Rosenwall, Gabriel Stenfors, Mikko Marttila ja Juha Saari, jotka myöskin ovat kirjoittajalle siitä kertoneet ja vakuuttaneet tuon kauhean eläimen näkemisen antaneen heille kovan kauhun.

Muutamaa vuotta myöhemmin naapurikunnasta löytyy toinen vesihirviötapaus. Tässä kirjoittajalla on jo huomattavasti värikkäämpi ote aiheeseen. Tapahtumapaikkana on pieni, suorantainen metsälampi, jonka mustista syvyyksistä tämä hurja käärme kohoaa suorastaan kauhuelokuvamaisella dramaattisuudella.

Satakunta no 25 21.06.1879

Kaikkea elävän eteen sattuu

Painojärvi on isohko metsälampi Lassilan tienoilla Noormarkun kirkkokuntaa. Useampia vuosia sitten on jo tämän järven rantalaisten kesken liikkunut puhe kauhiasta vesikäärmeestä, joka tavan takaa sanotaan olleen nähtävänä sen mustassa veden pinnassa, hämmästykseksi ja kauhuksi kaikille näkijöille. Viime tuorstaista 2 vikkoa lähti järven syrjässä asuva torppari Kaarle Huidanlahti järvelle entiseen tapaansa kalastusta koittamaan, ja meloessaan siellä pienessä tukkiruuhessaan, sattui hänen silmiinsä eräs kummallinen vesi-olento, joka tavattoman suuren hauen tapaan kulki veden pinnassa vähän matkaa rannasta. Mies kun luuli tässä hänelle aika kalan tarjona olevan, kiiruhti kohta pitkällä laskuverkollaan sitä kierrokseen laskemaan ja onnistuikin tässä toimessaan jo niin pitkälle, että verkko vesi-olennon ympärillä oli melkein ummessa. Mutta vastapa nyt kumma häntä kohtasi. Sen sijaan kun hän toivoi hyvän tuttavan hauen pään kohta näkevänsä, huomasi hän kauhistuttavan suuren käärmeen pään nousevan vedestä ja laskeuvan ruuheensa, ja samassa kun peto toiselta puolelta ruuhta liukkaalla pyrstöllään luikaili miehen jalkojen ympärillä ruuhen laitojen sisäupolella. Lyömiseen ei hän voinut ryhtyä, sillä pelko oli hänessä väkevämpi, kuin rohkeus. Huomattava oli myöskin, että pedon sieraimista huokui myrkyllinen löyhkä, jota hengittäen mies joutui painontapaiseen tilaan. Mela osui kuitenkin miehen käsissä olemaan ja sitä liikutellen joutui hän melkein kuin tietämättänsä kotirantaansa, yhä vielä pahoinvoipana, päätä polttaen ja puolipyörryksissä. Kotiin tultuansa ja taas tervennä kaikesta kohtauksien vaikutuksesta, jutteli hän kauhistuttavan tapauksensa, jonka hän oli kohdannut järvellä ja varoittaa jokaisen sitä karttamaan, pikemmin kuin antautumaan sen kanssa taisteluun. Niin meille on  totena kerrottu.

Tässä vuoden 1879 uutisessa mainittu Painonjärvi merkittynä punaisella ympyrällä.

Tarinat Pohjois-Satakunnan järvien kummallisista asukkaista eivät ilmeisesti kovin nopeasti laantuneet, sillä muutamia vuosia näiden uutisten jälkeen ilmaantuu mielipidekirjoitus, jossa nimikirjamilla F.P. varustettu kansavalistaja yrittää todistaa Poosjärven kummalliset otukset saukoiksi. Selitettyään ensin muutaman muun käärmeisiin liittyvän kansanuskomuksen, hän vielä lopuksi mainitsee paikalliset jutut Poosjärven "traakeista".

"On täällä liikkunut kolmaskin kummallinen käärmejuttu. Poosjärvessä on pitänyt nähdyksi kauhean suuri käärme. Noita hirviöitä on täällä aina vuosittain nähty, milloin missäkin järvessä. Oikein vanhat vakaat miehet ovat minulle totiseksi todeksi vakuuttaneet, että he ovat nähneet niin suuren, että pää on ollut kuin koiralla ja ruumis paksu kuin hirsi. Mutta kun ei maassamme ole ollenkaan tuollaisia jättiläiskäärmeitä, niin niitä näkeminen täytyy olla erehdys. Nuo heidän ”traakinsa” ei ole muita, kuin saukkoja. Saukko kulkee vedessä aaltoilemalla, pari syltää veden alla, jolloin taas nostaa tuon lattean, pienikorvaisen, mustan ja vaalean juovikkaan päänsä (joka näyttää käärmeen päältä) vedenpinnalle, jolloin taaskin keikauttaa itsensä veden alle. Vaan pään vaipuessa näkyy tuo ”hirren vahvuinen” ruumis ja viimeiseksi paksu tanakka häntä, joka on käärmeen hännän kaltainen. Eräästä omasta erhetyksestäni, kun saukon uimassa nähtuäni myöskin ensi hämmästyksestä luulin ”traakin” näkeväni, voin vakuuttaa että nuo nähdyt ”traakit” ei ole muita kuin saukkoja."

Satakunta 27.08.1884, kirjoittanut F.P.

 

Tässä vielä samassa kuvassa tämä hirviökeskittymä. Isojärvi ja Poosjärvi ovat suhteellisen suuria, pienempi Painonjärvi sijaitsee jossain pikkuympyrän sisällä Lassilan ja Kairilan välimaastossa.

Tuulensuun torpan kummittelu ja tapauksen tutkinta

Seuraava selonteko kummittelevista "lapsen luista" löytyi Satakunta : Kotiseutututkimuksia -kirjan toisesta osasta.

Eräs ”ihmeellinen tapaus” vuodelta 1770.

Alkupuolella yllämainittua vuotta alkoi Satakunnassa levitä huhu, että eräässä Tuulensuu nimisessä sotamiestorpassa, Panelian kylässä Euran pitäjässä kummitteli. Porin rovastikunnan silloinen lääninrovasti, Ulvilan kirkkoherra, jumaluusopin tohtori Michael Lebell katsoi virkavelvollisuutensa vaativan häntä tutkimaan, paljoko tuossa huhussa oli perää, hän päätti sentähden itse matkustaa sinne ja otti mukaansa kaksi virkatoveriaan, Porin kappalaisen, fil. maisteri Eric Johan Levanin ja Porin pastorinapulaisen filos. maisteri Carl Magnus Sallgénin.
                           Helmikuun 8 p:nä saavuttuaan Paneliaan saivat mainitut herrat kuulla, että kysymyksessä oleva torppa oli monta vuotta ollut kylmillään. Kuusi vuotta takaperin oli siihen kuitenkin asettunut asumaan eräs itsellisleski Liisa Juhontytär kahden lapsensa kanssa, joista vanhempi, Liisa niminen tyttö, oli 15 vuotias ja nuorempi, poika, oli 12 vuotias. Kolme viikkoa ennen rovastin tuloa oli mainitun torpan pirtissä alkanut ankara kivien heittäminen uunilta ja sitä oli jatkunut aina kynttilämessun edelliseen sunnuntaihin saakka. Silloin oli pirtissä käynyt muutamia nuoria miehiä. Nämä olivat tulleet ajatelleeksi, että tuommoista varmaankaan ei voinut tapahtua ilman että siinä paikassa joku oli tullut murhatuksi. He päättivät sentähden purkaa laattian siinä paikassa, mihin nuo kivet enimmimmäkseen näkyivät putoavan. Nostettuaan ensimmäisen lattiapalkin he huomasivatkin kohta sen alla pienen kasan, niin kuin heistä näytti, pienen lapsen luita. Luut he olivat koonneet erääseen astiaan. Tämän jälkeen oli jo kivien heittäminen lakannut, mutta sen sijaan olivat luut alkaneet joskus ääneensä valittaa, niin että useakin oli sen kuullut.
                           Pari talollista oli sitten päättänyt matkustaa pitäjän apulaisen Juhana Wegeliuksen luo hakemaan häntä sinne. Tämä sai sinne saavuttuaan m. m. nähtäväkseen mainitut luut ja erotteli niistä osan, jotka hänestä näyttivät olevan lapsen luita. Toiset taas hän luuli karitsan tai vuonan luiksi. Hänen niitä tutkiessaan alkoi kuulua hento, valittava ääni siitä paikasta lattian alta, missä luut olivat maanneet. Sen kuullessaan hän asetti äänelle muutamia kysymyksiä, joihin ääni myöskin vastasi ja hänen esimerkkiään oli sitte useampi muukin seurannut.
                           Kun rovasti Lebell seuralaisineen sinne saapui, ei hengestä kahteen päivään ollut kuulunut mitään. He menivät kuitenkin torppaan asiaa tutkimaan ja tapasivat siellä ennen mainitun lesken ja hänen tyttärensä. Leski kertoi, että hän palattuaan kylän yhteisestä iltarukouksesta oli hengelle ilmoittanut, että lääninrovasti oli saapunut kylään, epäilemättä saadakseen puhua sen kanssa. Siihen henki myöskin oli vastannut äänellään. ”Silloin minä”, sanoo lääninrovasti, ”riemastuin ja astuin Vapahtajani nimessä samalle paikalle, missä henki oli ennen vastannut ja rupesin häneltä kyselemään.” Rovastin ensin huomautettua, että hän oli saapunut sinne saadakseen selkoa, kenen toimesta ja mitä tarkoitusta varten henki oli lähetetty ja että hän toivoi saavansa täyden totuuden, jos tämän taakse oli joku salaisuus kätkettynä, alkoi varsinainen hengen kuulustelu. Siitä pastori Levan toimitti tarkan pöytäkirjan, jonka sitte kaikki kolme pappia allekirjoitti, sitoutuen valallaan vahvistamaan sen oikeaksi.
                           Aluksi tosin ei hengeltä saatu mitään vastausta tehtyihin kysymyksiin, mutta kun rovasti useampia kertoja oli sitä kehottanut, alkoi ääntä kuulua, välistä heikompana, välistä vahvempana, välistä lyhyempänä, välistä kestävämpänä, riippuen siitä, kuinka tärkeitä kysymykset olivat. Ei ääni kuitenkaan koskaan sanonut suoraan: ”on” tai ”ei ole”, vaan maasta kuului valittava ääni kun kysymys koski totuutta tai semmoista mitä se tahtoi ilmoittaa. Josta taas kysymys oli semmoinen, ettei se näyttänyt koskevan henkeä tai sitä, mitä se tarkoitti, niin se oli vaiti, vaikka kysymystä olisi uudistettu kuinka monta kertaa tahansa. Lyhyesti sanoen, niin rovasti päätteli, hengen ääntäminen merkitsi muka myöntävää ja sen vaikeneminen kieltävää vastausta.
                           Tulisi liian laajaksi tässä luetella kaikki ne kysymykset, jotka rovasti Lebell hengelle teki. Koetan tehdä siitä selkoa niin lyhyesti kuin mahdollista.
                           Kun kysyttiin, oliko Jumala hengen herättänyt ja antanut sille voiman vastata tarpeellisiin kysymyksiin, vastasi se, samaten kun kysyttiin, oliko se tapahtunut sentähden, että hänen äitinsä oli hänet murhannut. Sitä vastoin se ei vastannut, kun kysyttiin, oliko isäkin murhaan osallinen. Taas se vastasi kysymyksiin: ”Pitikö hänen äitinsä kuolla? Pääsiköhän hän sitte rauhaan ja olisiko aivan tyydytetty? Eikö hänen äitiään vähemmällä voisi taivuttaa parannukseen, joka on autuuden ehto? Voiko Kristuksen ansio tulla hänenkin osakseen?” Vielä henki vastasi, kun kysyttiin, asuivatko sekä hänen isänsä että äitinsä samassa kylässä. Hänen äitinsä nimi ei ollut Brita, vaan Maria. Kun kysyttiin, oliko hän maannut samassa huoneessa yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi vuotta, oli henki vaiti. Mutta kun kysyttiin, seitsemänkö, niin se vastasi. Vielä hän ilmoitti tahtovansa, että hänen luunsa haudattaisiin kirkkomaahan. Kun kysyttiin, oliko hän autuas, tuntui hänen äänensä ilmoittavan suurta iloa. Ilmoitti myöskin nousevansa kuolleista viimeisenä päivänä. Sanoi olevansa poikalapsi. Tahtoi, että tämä asia oli ilmoitettava esivallalle. Vahvisti, että osa hänen luitaan vielä oli talossa, toisia oli viety pois ja että hän oli ollut haudattuna siihen paikkaan, mistä hänen äänensä nyt kuului. Ilmoitti valittavansa yleistä turmelusta ja tahtovansa että kaikki tästä tulisivat kehotetuiksi totiseen kääntymykseen ja parannukseen. Hän oli tullut murhatuksi toukokuussa ja eräänä tiistaina. Kun kysyttiin, millä hänen äitinsä oli hänet murhannut, vastasi hän vasta, kun satuttiin arvaamaan esiliinan nauhaa. Ilmoitti olevansa henki joka eli jumalassa ja että hän oli valmis vielä seuraavanakin päivänä puhumaan heidän kanssaan, jos se tarpeelliseksi huomattaisiin. Ei hän eikä kukaan ihminen ollut heittänyt kiviä samassa huoneessa, vaan sen oli tehnyt perkele, jolla ei ollut mitään valtaa hänen ylitsensä.
                           Kun rovasti Lebell seurakuntalaisineen seuraavana päivänä k:lo 9 2. p. saapui Tuulensuun torppaan, sanottiin olevan turhaa koettaakaan puhutella henkeä, sillä se ei ollut koskaan ennen vastannut päiväsaikaan. Kuluikin jonkun aikaa, ennen kuin onnistuttiin saamaan vastausta, niin että rovastin täytyi kutsua tuvassa asuvan lesken 15 vuotias tytär avukseen. Tyttökään ei saanut vastausta, niin että rovasti antoi hänen mennä ja arveli parhaaksi heidän kaikkien tehdä samoin. Mutta samassa kuuluikin taas tuo sama valittava ääni, jopa vielä paljoa lujempana kuin edellisenä iltana.
                           Seuraavia asioita saatiin tällä kertaa tietää lisäksi. Pienemmässä rasiassa olevat luut olivat hänen eikä kenenkään muun. Hänen äitinsä oli kotona ja hän tahtoi, että heidän piti mennä sinne ja koettaa taivuttaa häntä tunnustamaan. Hän oli leski Maria Simontytär Cajander. Hänen isänsä nimi oli Ägren. Lupasi lakata puhumasta, kun hänen äitinsä olisi tunnustanut. Ei samassa pirtissä asuva leski eikä hänen tyttärensä ollut taivuttanut häntä puhumaan niin, kuin hän oli puhunut. Kun kysyttiin, oliko hän syntynyt synnissä ja oliko hänellä siis myös perisynti, vastasi hän surkealla äänellä. Ilmoitti äitinsä olevan levottomana ja murheissaan tämän tapauksen johdosta. Tämän johdosta mainitsi se leski, joka asui samassa pirtissä, että nainen, jonka henki oli nyt ilmoittanut äidikseen, muutamia päiviä aikasemmin oli tullut sinne ja sanonut, että hänen täytyi tulla, koska hänen lapsensa makasi siellä.
                           Äiti Maria Simontytär haettiin sitte paikalle ja kysyttiin hengeltä hänen kuultensa oliko hän hänen äitinsä. Ensin hän ei vastannut, mutta kun kysymys uudistettiin, vastasi hän. Tämän syytöksen leski Maria kuitenkin torjui. Kun hänelle mitä vakavimmin huomautettiin, kuinka maan tomu näytti huutavan hänen ylitseen ja että tämä ei voinut tapahtua syyttä, niin hän otti Jumalan todistajakseen siitä, että hän oli viaton ja rukoili, että Jumala ilmoittaisi oikean äidin. Kun hengeltä kysyttiin, mitä hän arveli siitä, että hänen nimeltään mainittu äitinsä niin itsepintaisesti kielsi, vastasi hän pitkällä valittavalla äänellä. Varsin merkillistä oli myöskin, että mitä enemmän äiti vakuutti olevansa viaton, sitä tiheämmin henki valitti, niin että koko ajan kuuli yhtä mittaa jatkuvaa itkua.
                           Kolme tuntia kestäneen hengen kuulustelemisen jälkeen rovasti määräsi, että lesken ja hänen lastensa oli muuttaminen pois torpasta ja pirtti oli lukolla suljettava, ettei yhteien kansa enää saisi mitään tilaisuutta taikauskoon ja epäjumalanpalvelukseen.
                           Lähtiessään Paneliasta rovasti vei mukanaan ennen mainitut luut ja antoi ne Porissa piirilääkäri Bengt Biörnlundille tarkastettaviksi. Tämä antoi niistä semmoisen todistuksen, että osa oli ihmisen luita, osa pieniä elukan luita ja osa niin mädäntyneitä, ettei hän enää osannut sanoa mitä ne olivat olleet. (Eräs tothori Bergman antoi niistä myöhemmin toisen todistuksen, jonka mukaan niissä ei ollut yhtään ihmisen luita)
                           Kaikesta edellä kerrotusta ilmoitti rovasti Lebell sitte tuomiokapitulille sitä toimenpidettä varten, jonka tuomiokapituli mahdollisesti oli tarpeelliseksi katsova. Omasta puolestaan hän vain pyysi lupaa saada toimittaa kertomuksen tästä ihmeellisestä tapahtumasta Inrikes Tidningar – nimiseen lehteen yleisön arvosteltavaksi ja monen suruttoman syntisen herätykseksi ja varotukseksi.
                           Helposti tästä selostuksestakin huomaa, että rovasti Lebell aivan herkkäuskoisesti oli omistanut ajatuksia, joita toinen tai toinen oli hänelle esittänyt. Tuomiokapitulissa hänen kertomuksensa sitä vastoin näyttää heti herättäneen vakavia epäilyksiä. Se kielsi sentähden kohta eräässä helmik. 21 p:nä 1770 päivätyssä ja jumaluusopin professori Jacob Gadolinin allekirjoittamassa kirjeessä rovasti Lebelliä sanomalehdissä kertomasta tuosta tapauksesta. Ei oltu muka kylliksi tutkittu, eikö sen takana mahdollisesti ollut vain pahanilkisten ihmisten viekkautta.
                           Sen saattaminen yleisön tietoon näytti sitäkin arveluttavammalta, koska rovasti Lebellin toimeenpanemassa tutkimuksessa erinäisiä nimeltä mainittuja henkilöitä oli syytetty erinäisistä rikoksista. Konsistori olikin sentähden käskenyt rovasti Johan Laihianderin, jonka jo olisi pitänyt saapua Euraan, vielä tarkemmin tutkimaan tätä asiaa.
                           Niin tapahtuikin, sillä toukok. 22. p:nä piispa Carl Fredrik Menander ilmoittaa rovsti Lebellille että rovasti Laihiander oli tullut seuraaviin tuloksiin: 1) kahdennellatoista vuodella oleva itsellislesken  Liisa Juhantyttären poika Juha Antinpoika oli tunnustanut, että hänen 15 vuotias sisarensa Liisa oli opettanut häntä matkimaan valittavaa ääntä ja vastaamaan tehtyihin kysymyksiin, kun hän ei tarkoin ollut noudattanut sisarensa antamia määräyksiä, oli hänen juonensa tullut ilmi; 2) sama poika oli aina, kun sattui olemaan läsnä, ollut huomaavinaan, että ääni tuli sieltä, missä hänen sisarensa joko makasi tai seisoi etukumarassa; 3) edellä mainitun lesken ja lapsenmurhasta epäilyksenalaiseksi tehdyn Maria Simontyttären välillä oli kauan ollut jotain eripuraisuutta, joka usein oli antanut aihetta keskinäisiin riitoihin y. m. Tästä, sanoo Mennander, oli konsistori tullut vahvistetuksi siinä ajatuksessaan, että syynä oli ollut ilmipetos. Tosin oli tyttö Liisa Antintytär, joka oli tunnettu pahantapaiseksi ja taitavaksi peittämään ja salaamaan kolttosiaan, itsepintaisesti kieltänyt olleensa syynä äänen syntyyn. Koska hän sillä välin oli muuttanut Lapin pitäjään, oli Euran papistoa ja Lapin kirkkoherraa Carl Polvianderia käsketty tutkimaan sekä äitiä että tytärtä ja koettamaan taivuttaa heitä suoraan tunnustukseen. Rovasti Lebelliä käsketään tutkimusta valvomaan ja siinä auttamaan.



Tapauksen tiimoilta käräjöitiin vuonna 1770 ja 1771, jolloin Maria Cajander vapautettiin kaikista syytteistä. Papit sen sijaan saivat sapiskaa toimintansa ja herkkäuskoisuutensa takia. 

Luvian kappalainen Efraim Carenius oli itseasiassa lähettänyt Panelian kummittelua koskevan lausunnon tuomiokapitulille jo vuoden 1770 helmikuussa. Kirjeessään hän kertoo havaitsemistaan huiputusyrityksistä. 

Rovasti Lebell puolestaan joutui puolustamaan toimintaansa, "häntä oli kihlakunnanoikeudessa syytetty siitä, että yksinkertainen kansa ja muut vähemmin ajattelevat ihmiset hänen menettelynsä kautta olivat saaneet aihetta taikauskoisesti pitämään henkeä semmoisena jumaluutena, joka saattoi ilmoittaa tulevia asioita." Hän kertoi yrittäneensä myöhemmin saada lesken sekä tämän lapset tunnustamaan: "Kuitenkaan hän ei ollut saanut äitiä tunnustamaan vähitäkään ja lapsia vain sen verran, että kun ääntä jo kauan aikaa oli kuulunut ja kansaa oli alkanut kokoontua sinne joukoittoin sekä moni tytölle oli antanut rahaa saadakseen äänen vastaamaan, oli hän samaten kuin poikakin jonkun kerran matkinut ääntä, kun se itse ei kohta ollut vastannut. Tämä oli tapahtunut etupäässä siinä tarkoituksessa, että he pääsisivät vapaaksi kansasta, jota tulvaili sinne, ja saisivat maata rauhassa öisin. Sitä vastoin he kaikki jyrkästi kielsivät olleensa alkuna tuohon ääneen. Toisella kertaa kaikkki Panelian isännätkin olivat tutkimuksessa läsnä. He olivat tosin huomanneet lasten sekä lesken että muittenkin matkivan tuota ääntä, mutta he olivat myös valmiit valallisesti todistamaan, että ääni oli kuulunut silloinkin, vaikka ei leski, eivätkä hänen lapsensa eivätkä mitkään muutkaan olleet läsnä. Leski oli aina lastensa kanssa viettänyt hiljaista elämää."

Rovasti Lebell vetoaa Lutheriin ja muihinkin arvovaltaisiin tahoihin, jotka uskovat että yliluonnollisua asioita tapahtuu. Hän ei itse ollut uskotellut kansalle mitään, eikä ollut hänen keksintöään että ääni torpassa olisi jokin henkiolento, nämä seikat olivat jo ennen hänen saapumistaankin rahvaan keskuudessa tunnettuja. "Hän oli tämän maininnut, koska siitä näkyi, ettei hänen menettelynsä ollut niin taikauskoinen tai rangaistava, kuin kaikenlaiset jäljennökset hänen kertomuksestaan y. m. tahtoivat uskotella."