Kaksi tarinaa Hyrsystä

Mielenkiintoinen katkelma Hämeen sanomien vuonna 1887 julkaisemasta tekstisarjasta Matkailijan havaintoja Etelä-Hämestä. Tapahtumapaikkana mainitaan Hyrsy, sen lisäksi tekstissä tulee ilmi muitakin paikannimiä. Näistä ei tosin ollut minulle mitään hyötyä. Paikansi yhden Hyrsynsuo-nimisen suokaistaleen lähelle Urjalaa ja oletan että kyse on samasta Hyrsystä. Mutta ehkä saan tällekin vahvistuksen myöhemmin. Mielenkiintoisia kansankertomuksia tähän Hyrsyyn liittyy kaksin kappalein, ensimmäinen kertoo jättiläisestä joka yrittää niittää koko valtavaa suoheinälakeutta, toisessa tarinassa sudenmetsästäjä surmaa jättiläismäisen liskon yhdellä luodikon laukauksella.

Hämeen sanomat 9.8.1887 

Matkailijan havaintoja Etelä-Hämeestä

Kuvaelma Hyrsystä

Mikäpä tuokin lienee, kysynee ehkä nimeä oudoksuen, arvoisa lukija. Hyrsy on eräs suuri niitty Etelä-Hämeessä, Tammelan pitäjässä, - siinä lyhyesti esitettynä selitys oudolle nimelle.

Etelä-Hämeessä alkaa näet pitkänlainen niittyjakso, joka ulettuu lähes kymmenen peninkulman pituudelta Tammelan pitäjästä lähelle Turun kaupunkia. Tämän niittyjakson varsinaisena alkupaikkana pidetään Tammelan pitäjässä sijaitseva ”Torron suoksi” nimitetty, hyvin avara ja vetelä suo, jota tottumaton kulkija ei saata pahaan pulaan joutumatta kulkea, sillä sieltä rimpipaikkojen välistä ei aina hevillä selkiäkään. Valkeat kalalokit ja kurjet ovat kesällä ainoat suon asukkaat. Ennen vanhaan kerrotaan löydetyn tuon suon rannoilta palaneita veneen jäännöksiä, laitoja, keuloja, airojen kappaleita y. m. s., joka saattaa arveluun, että suo on ennen ollut yhtenä vetenä, jossa on saattanut veneellä kulkea. Ympäri mitaten ei sanota sen suon olevan enempää kuin viisi peninkulmaa, mutta onhan sitä siinäkin. 

Niin kuin jo mainittu, alkaa tuosta suosta niittysarja, johon kuuluu monta eri nimityksillä tunnettavia niittyjä, niin kuin Hyrsy, Pillinsuo, Murittu, Rahkio, y.m.s. Nämä kaikki ovat varsin avaroita niittymaita, joista useammat tuhannet pikkutilusten omistajat heinänsä ammentavat. Syystä saattaakin tuota niittyjaksoa, joka on ikään kuin pikkuinen vesistö, sanoa yhdeksi Lounais-Suomen heinäaitoista. Ja koska nuo niityt yleensä ovat suomaita, niin kasvavat ne kuivinakin vuosina melkoisen heinän, sillä suoperä maa pysyy kauan kosteana. Kuivuutta pahempi vihollinen on useinkin tuo ”pohjolan halliparta-ukko”, joka kenties lappalaisten poroille täältä käy varkaisilla Juhannus herkkuja. Hyvin vaarallisia ovat myös noilla tilavilla alueilla vuosittain, niin kutsutut heinä-madot, jotka järjestään syövät nurmen ruskeaksi, ikään kuin etelämaiden vitsauksena peuhaavat heinäsirkat. Tarkkaa silmälläpitoa kysyy siis niitty heinän kasvunajalla, jotta jos matoja ilmestyy, ehditään niiden hävityskeinoihin käsiksi käydä.

Olen ajatellut että, kenties ovat kaikki nuo muhkeat, puheena olevaan niittyjaksoon kuuluvat niityt ennen levänneet Torronsuon kaltaisina hyödyttämättä ketään, vahingoittaen ympäristöä, sillä muotoa näetsen, että vesiperät maat ja etenkin nevat aina nostavat myrkyllisiä kylmiä hallakaasuja. Mutta sitten on jonkun Korpi-Jaakon ehdotuksesta valtio ryhtynyt kuivaus- ja perkaustöihin, ja nyt nuo sangen avarat, etäällä asutuilta seuduilta sijaitsevat lakeudet tuottavat jälkeisille ihmispolville arvaamattoman hyödyn. Samaa mieltä eivät ole sentään kanssa noilta niityiltä liikkuvat kansan tarinat. Ne tahtovat väittää että niityt ovat jo jättiläisten aikoina olleet nykyisessä suurudessaan, koska nuo ”voimapojatkin! ovat siellä niittäessään hikoilla saaneet. Tarina kertoileepi kerkein kielin – kuinka jättiläinen kerran niittää huhki Rahkion avaralla ”pustalla”. Ainoastaan yhden lakisen ennätti hän ponnistaa niityn poikki aamiaispäiviin, vaikka viikatteensa aina niin laajalta heinää pyyhkäisi kuin edellisen iskun kahaus kuului. Arvattavasti piti peikolla olla useamman kymmentä syltä pitkä viikatekin. Toiseen rantaan ehdittyään oli hän nostanut hattuaa ja pyyhkäissyt hikeä otsaltaan, virkkaen: Tuli vähän lämpönen, mutta on sitä parille vasikalle vuotuinen eläke tiedossa, eikä milloinkaan pidä tämän niity heinät kaikki korjuusen tuleman” Ja niin se on käynytkin; aina jää joitakin kohtia joko niittämättä, tai myöhäiset syyssateet mädännyttävät viimeiset heinät, tuolla Rahkiossa.

Isoja käärmeitä kertoo tarina myöskin olostelleen noiden niittyjen rannoilla ylenevissä mäissä, jotka monessa kohden, ikään kuin metsäiset saaret järvillä, erottavat suuremmat aukea toisistansa. Kerran oli suden ampuja käyskellyt Hyrsyn rannassa. Silloin kuuli hän etäältä kamalaa riusketta metsästä. Hiljaa vaanien pujotteli metsästäjä melua kohden ja erään mäen rinteessä keksi hän äärettömän paksun vertaisen matelian, joka antoi auringon säteiden lämmittää välkkyvää, lihakasta kylkeänsä. Hyys hiljaa! Metsästäjä kohotti luodikkonsa oikean silmänsä kohdalle… ampui jättiläisolentoa päähän ja samosi kepeästi tiehensä, pidemmin tarkastelematta, tekikö kuula vaikutusta eläimessä vai ei. Useamman kuuman kevätviikon vierittyä asteli sama metsämies jällensä näillä tienoin ja päähänsä pisti käydä katsomassa, näkyisikö mitään jälkiä enää tuosta otuksesta. Paikalle tultuansa keksi hän kuolleen lohikäärmeen luurankona. Korpit ja muut raatolinnut olivat tuolla erämaassa popsineet lihan käärmeraukasta, jonka pääluista metsästäjän kuula oli tehnyt tekosensa. Risukasan kaltaisena mureni siinä matelian kauhea luuranko, mutta pirstaantuneet ja kuivuneet puut useamman kymmenen sylen avaruudelta todistivat selvästi, että kuolinkamppaus oli ollut hirveä.

Tuhansien järvihirviöiden maa

Suomi on tuhansien järvien maa. Siihen nähden meidän kosteikkoluonnossamme on hirviön mentävä aukko. Ruotsalaisilla on oma versionsa Nessiestä, Isojärven Storsjöodjuret. Norjalaisilla on Selma, jonka kerrotaan asuvan Seljordsvatnetissa, Telemarkissa. Islantilaisilla on tunnetusti kaikkea mahdollista maahisista lohikäärmeisiin. Itänaapurissakin on vedenalaista toimintaa vähän siellä ja täällä. Eikö meillä täällä Suomessakin voisi olla oma hauskasti nimetty vesipeto? Vaikka Näsijärven Nässie? Onko Suomi väliinputoaja kryptozoologisella kentällä? Itse olen useinkin miettinyt mitä tummavetisten järvien syvyksissä mahtaa piillä. Onhan vesi perinteisesti kätkenyt pintansa alle vainajalat ja vetehisten valtakunnat. Suomalaisilla on erityinen suhde vesistöihin, järvien ja jokien haltijoista on lukematon määrä tarinoita, mutta järvihirviöt loistavat poissaolollaan.

Hirviö yrittää taidokkaasti naamioitua karahkaksi. 
Lassinojanlampi, Saariselkä, kuva: Hannu Varis

 

Asiaa tarkemmin tutkiessa kuitenkin selviää että Suomen järvissä sattuu ja tapahtuu. Kummallisuuksia löysin oikeastaan enemmän kuin osasin odottaa.

Höytiäisen Hirviö

Höytiäisen järvi on Suomen 15. suurin järvi, mikäli Wikipediaan on uskominen. Se on kuitenkin ollut vielä paljon suurempi entisinä aikoina, sillä 1800-luvulla sen pintaa laskettiin noin 9 metriä, ja tällä tavalla saatiin uutta viljelymaata. Ennen vedenpinnan laskemista Höytiäisen järvessä kuitenkin sanottiin asuvan jotain suurta ja hirviömäistä. Vuonna 1853 , juuri kun järven vedenpinnan laskua suunniteltiin, Suomettaressa julkaistiin erään Liperiläismiehen kirje, jossa kerrotaan seuraavaa:

“Täällä on aivottu Luojan avulla ruveta sitä suurta ja avarata Karjalan merta eli Höytiäisen järveä Oriveteen laskemaan. Päivätyöt talonpojat toimittavat ja hyödytys laskemisesta jaetaan miehiä myöten, sen jälkeen kuin kukin on osastansa kaivannossa työtä tehnyt. Toivotaan tässä työssä myös etuakin tulevan, sillä pohjoispuolelta on järvi matala ja paikoittain muta-pohja, vaan länsipuolelta, josta kaivannos aletaan, ovat rannat syviä ja kivikkoja; kuin järveltä vesi vähenee, niin mahtanee se suuri ja ihmeellinen elävä, jota kalaksi arvellaan ja toisinaan tyynellä ilmalla näytäksen, useimmiten näyttäytyä. Tämän elävän sanotaan monikin nähneensä veden päällä kellottavan, ja toisinaan suurella pauhinalla vedenpintaa piirtelevän. Niin kertoi yksi uskottu mies että, kuin hän kerran tyynellä ilmalla ja kirkkaalla päivänpaisteella venheellänsä souteli kalastamassa, äkkäisi hän jonkun mustan kappaleen järvellä; hän sanoi ensisti luulleensa sitä luodoksi, vaan kuitenkin kävi se hänelle oudoksi miten luoto niille paikoille olisi ilmestynyt, kussa sitä ei ennen nähty ole; jouduttansa lähemmäksi havaitsi hän ettei tämä luoto ollutkaan, vaan joku elävä, ja vähän aikaa katseltuansa, näki hän sen vähitellen veteen uppoavan.”

Karjalan sanomissa kirjoitettiin vielä vuonna 1909: “ Laajalla oli jo ennestäänkin Höytiäisen maine tunnettu ja kaukaisilla seuduilla puhuttiin tämän Karjalan meren suurista kalansaaliista, myrskyisistä ulapoista sekä suuresta vesihirviöstä, joka aina silloin tällöin näyttelihen Höytiäisellä liikkuville.”

Kuitenkin hirviöhavainnot ilmeisesti loppuivat jo 1859, kun vesiä laskettiin Pyhäselkään. Olisiko olento vaihtanut asuinsijaa moisen mullistuksen takia?

Iku-Turso on noussut kivelle lekottelemaan. Kuva: AnuKorpinen

Loukusanjärven hirviö

Loukusanjärvi sijaitsee Taivalkoskella, Lapinläänin rajalla. Paikallisten tarinoiden mukaan Loukusan hirviö on "kiltti ja lempeäluontoinen, järven hyvä haltia". Länsi-Savo lehti kirjoitti havainnoista 50-luvulla näin:

"LOUKUSANJÄRVEN HIRVIÖ ON TAAS NÄYTTÄYTYNYT

Taivalkoskella sijaitsevasta Loukusanjärvestä on tulossa itse kuuluisan skotlantilaisen Loch Nessin kilpailija, sillä Loukusanjärvessäkin on oma salaperäinen hirviönsä, joka tulee silloin tällöin pinnalle ja ihmisten näkyviin. Tämä kummallinen vesiotus ei näyttäytynyt viime kesänä lainkaan ja sen luultiin jo hävinneen, mutta tänä kesänä ovat useat ihmiset nähneet sen aivan selvästi ja jopa keskellä päivää. Vielä ei otusta ole onnistuttu valokuvaamaan.

Kuvaukset Loukusanjärven hirviöstä ovat hyvin erilaiset. Vanha kansa puhuu järvenhaltiasta tai Ahdista, jolla olisi lähinnä jonkin neli- tai kaksijalkaisen olennon hahmo. Viime vuosina nähty eläin sen sijaan on näkijöiden kertoman mukaan lähinnä kalaa, käärmettä tai hyljettä muistuttava olento. Tänä kesänä on salaperäinen olento näyttäytynyt tavallista useammin."

Loukusanjärven hirviöstä tehtiin myös juttu Apu-lehteen 60-luvulla, mutta vaikka toimittaja kuvasi järveä useana päivänä, hirviökuvaa ei artikkeliin saatu. Erään silminnäkijähavainnon mukaan Loukusan hirviö on väriltään punainen, ja sillä on kita kuin krokotiililla. Viimeinen havainto hirviöstä on ilmeisesti vuodelta 1989, mutta jos joku tietää tuoreemmista tapauksista, olisin erittäin kiinnostunut.

Merikäärme käy laivan kimppuun. Olaus Magnus

Yllä oleva kuva on peräisin Olaus Magnukselta, joka kuvaa erästä Norjan rannikon merihirviötä näin: 

"Käärme asuu Bergenin lähellä vedenalaisissa luolissa, joista se ui rannikolle nielläkseen vasikoita, lampaita ja sikoja, sillä valoisien kesäöiden aikaan se käyttää ravinnokseen mustekaloja, hummereita ja muita mereneläviä. Sillä on 18 tuumaa pitkä harja, joka roikkuu sen niskassa, ja liekehtivän punaiset silmät. Laivojen kimppuun se hyökkää kohottamalla itsensä korkeaksi kuin pylväs, tarttuu kiinni miehiin ja nielee ne. Ja mikä kauhistuttavinta: tiedetään että sen ilmestyminen aina ennustaa jotakin hirveää tapahtuvaksi; prinssi saatta kuolla tai joutua maanpakoon, väkivaltainen sota syttyy tai jotakin muuta pahaa tapahtuu."

Kyyveden merikäärme

Suomesta löysin yhden "merikäärme"-havainnon, tosin senkin sisämaasta.Tästä Kyyveden merikäärmeestä ei paljon tietoa löytynyt, mutta yksi lehtiartikkeli sentään. Tampereen sanomat kirjoitti 30.6.1886:

"Kaikenlaista.

Kuuluisa merikäärme alkaa jo liikkua sisävesilläkin. "Mikkelin Sanomissa" kirjoitetaan nimittäin: Kyyvedestä ovat kalamiehet nähneet tänä kesänä Haukivuoren kirkon kohdalla olevassa Hulkonkylässä erinomaisen suuren elävän, jota siellä ei ole ennen nähty. Ja jopa sitä on koetettu ampuakin.

Pari viikkoa sitten oli pari nuorta miestä ollut eräässä lahdessa kalastamassa, kun suureksi ihmeeksi näkivät jonkunlaisen kappaleen kulkevan selältä heitä kohden. Miehet tarkemmin katsottuansa näkivät, että se oli suuri elävä; hakivat pari pyssyä ja ampuivat kolme kertaa petoa, mutta tämä, ampujain sekä katsojain kertomuksen mukaan, sillä siihen saapui muitakin, ei heilahtanutkaan, vaikka nähtävästi haulit joka kerta siihen sattuivat, sillä se oli ollut ampuessa noin kyynärän verran vedestä ylhäällä.

Toisen kerran sen oli nähnyt eräs mies tyynellä ilmalla selältäpäin rantaa tulemasta sitä kyytiä, että laineet oli noussut sekä kohina oli kuulunut juuri kun masinan tullessa sekä että miehen arvion mukaan oli se ollut noin kolmea syltä pitkä, sekä aivan punainen.

Samoin eräs vaimo soutaessaan oli veneen perästä tullut jotain kohinaan ja souti pakoon minkä kerkesi, mutta kohina läheni ja viimein alkoi vene, kelluen edestakaisin, mennä toisaalle, vaikka koetti soutaa eteenpäin minkä jaksoi.  Turhaan ponnisteltuansa herkesi akka soutamasta, sanoen turvautuneensa Kaikkivaltiaan apuun, luullen elävältä vietävän h-tiin. Akalle olisi voinut piisata tuota rahatonta kyytiä ehken kauankin, mutta onneksi tuli kivi vastaan, näkymätön kyyditsijä käänsi suuntaa, ja vene pääsi valloilleen ja akka vielä suuremmaksi kauhukseen näki hirveän suuren, aivan punaisen elävän, joka häntä kyyditsi. Akka, päästyänsä pedosta vapaaksi, souti pakoon minkä kerkesi, kun pääsi vielä hengissä pois silminnähtävästä kuolemasta, mutta peto rupesi kiertämään kiveä, niin että avopäät laineet kimposivat kiviä vasten sekä tulivat kauas ulapalle."

Kyyvedellä on nähtävästi ollut enemmänkin järvihirviötoimintaa, koska havaintoja tähän yhteen uutiseen on listattu peräti kolme. Kuitenkin tämä kyseinen hirviö on sittemmin unohtunut lähes tyystin historian hämäriin.

Paasselän piru

Paasselällä ei ole hirviöitä, mutta monenlaisia tarinoita liittyy tähän kraaterijärveen. Paasselän piru on valoilmiö joka on saanut jo laajempaakin huomiota maailmalla. Valot keräävät vuosittain paikkakunnalle muun muassa ufo-turisteja, ja selitykseksi ilmiölle on, ufojen lisäksi, esitetty uponnutta laivaa tai purkautuvaa metaanikaasua. Ehkä valon aiheuttaa bakteeritoiminta joka on peräisin meteoriitin mukana saapuneista maan ulkopuolisista organismeista? Järvellä näkyvä valo on punainen, tai valkoinen ja joskus se saattaa liikkua. Kirjallisissa lähteissä Paasselän valopallo mainitaan ensimmäisen kerran jo 1700-luvulla. Paikkakunnan tarinperinteestä ja erityisesti järven oudoista valoista on kirjoitettu paikallishistoriallisia selontekoja, joihin en ikävä kyllä ole vielä tutustunut tarkemmmin.

Samantapainen valo on tunnettu nähtävyys Thaimaassa, Mekong-joella. Nämä Naga-valopallot nousevat joelta vedenpinnan yläpuolelta joskus huomattavan korkealle ennen kuin katoavat, ja niiden määrä vaihtelee vuodenajan mukaan. Useimmiten niitä voi nähdä lokakuun öinä.

Joskus lähden vielä itsekin metsästämään kraaterijärven aavevaloa. Olisiko Kuortaneen Kuhajärvessä hirviö bongattavaksi? Miltä tuntuu kun jättiläislonkero keikuttaa venettä kesäyön hämärässä?
Järvihirviöt ovat olennainen osa uudempaan kansanperinnettä ja niiden elinolosuhteita tulee vaalia.

Mielikuvitus liikkeelle ja silmät auki!

Lähteet:  

Erä-lehti: Ari Manninen, suomalaisia järvihirviöitä 

Erä-lehti, Ari Manninen, Kyyveden merikäärme

Totta ja tarua Kymmenen virran maasta 

Heli Saarinen, Pohjolan pimeä reuna

Jos metsään aivan väen vängällä haluat mennä nyt... - The Jersey Devil

Syystä tahi toisesta olen jo vuosia ollut aivan höpsönä Jerseyn paholaisen legendaan. Onnettomalle rouva Leedsille syntynyt, tavalla tai toisella hirviöksi muuttunut ja pimeään yöhön paennut olento on kummitellut New Jerseyn Pine Barrensin metsissä jo 1800-luvulta asti. Lukuisat silminnäkijähavainnot sekä silloin tällöin löytyvät jäljet tekevät Jerseyn paholaisesta yhden mielenkiintoisimmista kryptozoologisista olennoista, joten kun eteen sattui aiheesta tehty elokuva, niin pakkohan se oli katsoa.

 

The Jersey Devil (The Barrens) kertoo Vineyardin uusioperheestä, joka suuntaa Pine Barrensiin telttailemaan tarkoituksenaan vahvistaa rakoilevia perhesiteitä ja levittää vaarivainaan tuhkat tämän aikoinaan suosimalle kalastuspaikalle. Perille päästyään perhe kuitenkin huomaa että meluisat tusinaturistit ovat vallanneet luonnonpuiston pääleiripaikan. Illalla leiritulen ääressä isot pojat alkavat pelotella perheen poikaa (Peter DaCunha) tarinoilla Jerseyn paholaisesta. Tästä ja tyttäreensä (Allie MacDonald) jatkuvasti kohdistuvista iskuyrityksistä suivaantunut isä (Stephen Moyer) johdattaa väkensä syvemmälle metsään äitipuolen (Mia Kirshner) vastusteluista huolimatta, minkä jälkeen asiat alkavat mennä odotetusti pyllylleen. Metsästä kuuluu ja löytyy kaikenlaista, ja kuumetautisen isän käytös muuttuu kaiken aikaa oudommaksi.

The Jersey Deviliä ei uskoisi kolme Saw leffaa ohjanneen ja yhden käsikirjoittaneen miehen, Darren Lynn Bousnanin, elokuvaksi. Raakuuksia näytetään varsin vähän eikä paljasta vertakaan ole kuin hieman sävyksi metsän vihreää ja ruskeaa vasten. The Jersey Devil on varsin vähäeleinen ja hienovarainen filmi, jopa hieman liikaakin. Elokuvan ensimmäinen puolisko omistetaan isän houreunien ja arvaamattomien tempausten eskaloitumiselle, toinen puoli juostaan ja huudetaan, sitten vähän enemmän, ja sitten vielä vähän, ja siinä se.

The Jersey Devil on enimmäkseen varsin laadukas elokuva. Näyttelijät, jopa yhdeksänvuotias Peter DaCunha, ovat todella hyviä, hahmot ovat uskottavia ja pidettäviä, erityismaininta pitää antaa siitä ettei perusteinityttömäinen teinityttö ole ärsyttävä tai kinaa pikkuveljensä kanssa kertaakaan. Katsojan odotuksilla ja ennakkoluuloilla pelaava tarina on sinällään mielenkiintoinen, mutta loputtomiin jatkuva juokseminen ja huutaminen alkavat tympäistä ennen pitkää todella raskaasti. Tunnelmaa latistaa myös se, ettei elokuvassa ole montaakaan pelottavaa, tai edes jännittävää kohtaa.

Haluaisin pitää The Jersey Devilistä, haluaisin todella, eikä se huono leffa olekaan, ei missään nimessä. Sinällään pätevä elokuva vain kompastuu katteettomiin lupauksiin tarinansa suhteen. Elokuva keskittyy niin tiiviisti juoksemiseen ja isän kuumeeseen, ettei millekään muulle ole jäänyt tilaa. Filmin aikana viitataan moniin mielenkiintoisiin sivujuoniin, kuten alueella asuvaan kummaan erakkoon ja isän väitteisiin siitä mitä hänelle tapahtui lapsena, mutta mitään näistä ei kehitetä mainintaa pidemmälle, mikä on sääli. Ne vaarin tuhkatkin, koko reissun perimmäinen syy, käsitellään kahdella lauseella. Sen sijaan juostaan ja huudetaan vielä vähän lisää. Käsikirjoituksessa on myös muutamia pienempiä tyhmyyksiä, kuten se miksi sairaanhoitajavaimo päästää jatkuvasti sairaammaksi käyvän miehensä telttailemaan. Kai ne tuhkat olisi ennättänyt toistekin viedä?

Suoraan sanottuna The Jersey Devil on yksinkertaisesti tylsä. Mielenkiintoinen aihe kuihtuu liian yksinkertaisen juonen varjoon, ja käteen jää vain mitäänsanomaton Blair Witch Shining.

Harmin paikka.