Tuula Pelttari - Susien aika

Tätä kirjaa olen katsellut pitkään, voisin kai sanoa jo kymmeniä vuosia, ja nyt se tarttui mukaani kirjaston poistomyynnistä. Kirjan suttuisen kannen takia en ole uskaltanut siihen tarttua, eikä takakansitekstin lupailema romantiikkakaan ole koskaan ollut oikein minun juttuni. Mutta noituus ja noitaoikeudenkäynnit kiinnostavat aina, samoin ihmissudet. Olin aikonut päntätä Länsimaisen filosofian historian ensimmäisen osan Klassikkohaastetta varten, mutta lauantaina tajusin että en ehtisi tavoitteeseen. Vaihdoin filosofian Susien aikaan.

Kirjan sankaritar Marietta Marketantytär on nuori ja tietysti kaunis. Tarinan alkaessa hän on vain kymmenen vuotias, mutta kiinnittää jo miesten huomion. Hänen äitinsä joutuu Villnäsissä (Louhisaari) noitana roviolle, ja ennen kuolemaansa neuvoo tytärtään etsimään Naantalin läheltä Sudenpään kylän jossa hän saisi turvaa suvultaan. Nuori ja kaunis Marietta lähtee matkaan ja löytää sukunsa ja kohtalonsa.

Susien aika oli tietyssä mielessä viihdyttävää luettavaa, tarina oli kevyt kuin hattara ja luin koko kirjan yhdessä illassa. Hyväksi kirjaksi tätä ei voi sanoa, mutta sain ainakin selville mitä vuosikausia ihailemani kannet pitävät sisällään.

Kirjassa ehkä eniten harmitti kliseinen romantiikka jota vyörytetään eteenpäin hirvittävällä vauhdilla ja antamatta tilaa hahmojen kehitykselle. Sankaritar on kuvankaunis korpinmustine hiuksineen ja hänellä on parantamisen lahja. Miehet tappelevat hänestä verissä päin. Himokas linnanisäntä Anton von Grewendorp raiskaa teini-ikäisen Mariettan, ja joutuu sitten pari sivua myöhemmin oman poikansa murhaamaksi, tämä kun on myös päättänyt saada tytön itselleen. Marietta menee naimisiin Sauli von Grewendorpin kanssa, mutta avioliitto on onneton ja lapseton. Hurjaakin hurjemmat käänteet seuraavat toisiaan hengästyttävällä nopeudella, on tietäjiä, noitia, ihmissusia, ruttoa, sotaa, kuolemaa, aviottomia lapsia ja fanaattisia pappeja, kaikki ahdettu 235 isotekstiseen sivuun.

Toinen harminaihe on kovin asiantuntemattomasti käsitelty noitavaino-teema, se kun ei oikein istu siihen mitä olen Suomen noitaoikeudenkäynneistä jo ennestään lukenut. Kirjan aikana poltetaan elävältä kolme ihmistä, yksi heistä on Mariettan rakastaja, nuori pappi, peräti kruunun lähettämä tiedustelija. Vihainen väkijoukko raahaa pappiparan pihamaalle, köyttää paaluun ja risukimput alkavat lennellä. Vain hetkeä myöhemmin pappi on kasa tuhkaa, eikä edes sankaritarta pelastamaan saapuva tietomies, Erkki Juhonpoika, ihmettele kartanon pihan kalabaliikkia. Kukaan ei tunnu joutuvan edesvastuuseen papin polttamisesta ilman oikeudenkäyntiä, ainakaan siitä ei kirjassa kerrota.

Kirjassa mainitaan nimeltä useita historiallisia henkilöitä, alussa Villnäsissä Klaus Laurinpoika Fleming ihailee nuorta Mariettaa, ja häneen törmätään myöhemminkin, tosin ilman mitään sen suurempaa juonikuviota hänen varaansa ei rakenneta. Jo aikaisemmin mainittu Erkki Juhonpoika Puujumala yritetään sitoa Mariettan elämään vähän tukevammin. Myös noituudesta syytetty Valpuri Kyni vilahtaa kirjan loppupuolella tekemäss pahojaan. Kovin vahvaa aikakauden kuvausta kirjassa ei kuitenkaan ole, enkä olisi ilman satunnaisia nimiä ja vuosilukuja pystynyt sijoittamaan kirjan tarinaa mihinkään tuntemaani hetkeen historiassa, tai edes Suomen kartalle. Hömppää alusta loppuun.

Jan Guillou – Noitien asianajaja

Noitien asianajaja
Jan Guillou
Johnny Kniga 2004
Suom: Tapio Koivukari

Jan Guilloun Noitien Asianajaja on kirja jonka olen lukenut useampaan kertaan. Monia noitavainojen aikaa käsitteleviä kirjoja vaivaa tietty kuivakkuus, ja tieteellinen ote, mutta Guilloun sujuva ja samalla tarkkanäköinen kerronta sopii proosan ystävällekin. Guillou on varmasti monelle tuttu Temppeliritari-sarjastaan.

Kirja alkaa vuonna 1667, kun Gertrud Svensdotter niminen yksitoistavuotias vuohipaimen pelasti pari eksynyttä kuttua joessa olevalta saarelta. Sinänsä harmiton tapahtuma, muutama eksynyt eläin ja ehkä sanomista kotona. Kuitenkin tapauksesta alkoi kiertää tarinoita joiden mukaan vuohipaimen olisikin kävellyt vetten päällä päästäkseen saareen kuttuja pelastamaan. Tarina kantautui Älvdalenin kirkkoherran, Lars Elviuksen korviin, joka ei voinut jättää moista vaille huomiota. Alkoi sarja pitkällisiä kuulusteluja joiden seurauksena Gertrud lopulta tunnusti tehneensä sopimuksen paholaisen kanssa. Tämä tapaus on alkusoittona sille tapahtumasarjalle joka länsinaapurissa tunnetaan nimellä Det stora oväsendet eli Suuri Meteli, ja joka levisi maaseudulta aina pääkaupunkiin, Tukholmaan saakka.

Guillou, kuten moni muukin vainoja tutkinut, painottaa että ”pimeimmällä” keskiajalla noitavainot olivat vielä kaukana tulevaisuudessa. Järjestelmällisiä vainoja ei pohjoismaissa kirkon puolesta edes harrastettu, suurin huoli katolisella kirkolla oli kerettiläisistä, ei taikauskoisesta rahvaasta. Vasta keskiajan ja uuden ajan taite, ja protestanttinen puritaanisuus antoi sopivan kasvualustan noitahysterialle.

Hysteriasta Guilloun mielestä on pääosin kyse. Lakimuutos vuonna 1608, oli myös noituudesta syytettyjen kannalta merkittävä, sillä silloin, kirkon vaatimuksesta, raamatun lait otettiin sellaisinaan käyttöön, lisäyksinä kuningas Kristofferin maanlakiin. Kuolemalla rangaistaviksi tulivat noituuden lisäksi uskottomuus, eläimiin sekaantuminen ja sukurutsa. Kirjassa käsitellään yhden luvun verran eläimiinsekaantujien kohtaloita uuden ankaramman lain kourissa. Yksi luku on myös omistettu Tanskan, Norjan, Suomen, Viron ja Islannin noidille.

Piru itse messua pitämässä, elokuvassa Häxan, vuodelta 1922

Guillou tutustuttaa meidät ruotsalaisiin noituuskäsityksiin, jotka ovat vaikuttaneett suuresti suomalaisiinkin noitaoikeudenkäynteihin. Ruotsissa noitien erikoisena tapana oli lasten vieminen Blåkullaan, uskomus, joka on muun euroopan noituusperinteessä tuntematon. Lapsien käyttö todistajina oli tavallista noitaoikeudenkäynneissä, vaikka se muuten olikin ajan oikeuskäsityksen vastaista. Huolestuneet vanhemmat pakottivat lapset puoli väkisin kertomaan olemattomia asioita, ja raahasivat näitä oikeuteen syyttämään naapureita noituudesta, paholaisen palvonnasta ja lasten turmelemisesta. Osa lapsista kertoi mielellään mielikuvituksellisia tarinoita, ja huomio sekä julkisuus varmasti innoittivat entistä hurjempien tarinoiden laatimiseen.

Noita lennättää lapsia pirun kekkereihin

Vaikka pääpaino onkin noitavainoissa, kirjoittajan tarkoitus on kuvata joukkohysteriaa ja sen uhreja, niin menneisyydessä kuin nykypäivänä. Kirjan viimeisessä luvussa käsitellään nykyajan ”noitavainoja”, kuin muistutuksena siitä että emme ole lopultakaan niin kovin erilaisia kuin neljäsataa vuotta sitten.Guillou rinnastaa lapsista puristetut tarinat eräisiin takavuosien pedofiilioikeudenkäynteihin joiden hurjat syytökset olivat vailla todellisuuspohjaa, ja tuhosivat monen ihmisen maineen ja elämän. Noitahysteria nosti monta merkityksetöntä ihmistä todistajanaitioon ja aikansa julkkikseksi. Useat tunnustivat vapaaehtoisesti ja mässäilivät seksuaalisilla ja väkivaltaisilla yksityiskohdilla. Pakonomaisen tunnustajan malliesimerkiksi nykypäivänä Guillou mainitsee pohjoismaiden pahamaineisimman sarjatunnustajan, Thomas Quickin, joka on ottanut niskoilleen syyt yli 20:stä ruotsissa, suomessa ja norjassa tehdystä henkirikoksesta. Todisteena veritöistä ovat ainoastaan miehen omat tunnustukset, mutta hänet tuomittiin lopulta kahdeksasta murhasta. Kertomuksillaan hän sai varmasti monta murhatutkintaa loppumaan ennen aikojaan.  

Guilloun kirja on viihdyttävää luettavaa ja hänen huomionsa tarkkanäköisiä. Suhtaudun itse tietyllä varauksella hänen historiantulkintaansa joka on useassa kohdin proosallisen tyylin värittämää. Historiallisista henkilöhahmoista saa kuitenkin elävän ja persoonallisen kuvan, kuin romaanihenkilöistä ikään. Kirjasta tehtiin myös dramatisoitu dokumenttisarja vuonna 2005, joka onnekseni tarttui videonauhalle ja odottaa digitointia. 

Noitavainoista on kirjoitettu paljon, erityisesti pitää mainita Marko Nenonen joka on julkaissut neljä noitaoikeudenkäyntejä käsittelevää populaaria tietokirjaa. Myös Jari Eilolan Rajapinnoilla: Sallitun ja kielletyn määritteleminen 1600-luvun jälkipuoliskon noituus- ja taikuustapauksissa, on mielenkiintoinen ja kiitettävästi aikakauden puupiirroksilla kuvitettu teos. Kuten pitkästä nimestä voi päätellä, se on kuitenkin selkeämmin akateeminen tutkimus, mutta antaa lisänäkökulmaa Guillounkin käsittelemiin Gävlen noitaoikeudenkäynteihin.