Finncon 2016 - Eli haahuilua Tampereella

Olen käynyt Finnconissa kerran aikaisemmin vuonna 2014, mutta silloin visiitti jäi niin lyhykäiseksi että sitä tuskin kannattaa mainita. Tänä vuonna olimme Eeron kanssa mukana vähän paremmalla ajalla ja antaumuksella. Olen viikon aikana lukenut blogeista moninaisia coniraportteja, joissa on laveasti kertoiltu kirjallisuuspaneeleista ja kunniavieraspuheista, älykkäistä ajatuksista ja lennokkaista ideoista. Jostakin syystä omat kokemukseni Finnconista ovat huomattavasti hämärämmät. Tässä tulee nyt lyhyesti se mitä mieleen jäi.

Cthulhun tuoppi on tyhjä!

Etukäteen stressasin moninaisia asioita, ja epäilin tuleeko reissusta yhtikäs mitään, mutta perjantaina istuimme joka tapauksessa junassa kohti Tamperetta. Yliopistolle emme ehtineet, mutta illan tärkein tapahtuma Eeron osalta olikin Kuoriaiskirjojen ja Osuuskumman yhteinen Julkkarikvartetti, joka järkättiin Vihtorin kirjastossa. Tilaisuudessa julkistettiin yhteensä neljä teosta; Shimo Suntilan Tähtiviima, Tuomas Salorannan Musta tähti, Eero Korpisen Patli Dunin yö, sekä kolmas Stepanin koodeksi-antologia Teräskoura. (Linkit on lisätty sitä varten että käytte ostamassa kaikki kirjat saman tien!) Julkkareissa oli siis paikalla niin paljon kirjailijoita, että päät  vain yhteen kolkkasivat.

Aluksi odoteltiin että porukka valui hiljalleen paikalle. Kun riittävästi väkeä oli saapuvilla, kustannusmoguli Tuomas Saloranta kertoi muutaman sanan uutuuksista ja esitteli paikalla olevat kirjoittajat. Myös Shimo Suntila kertoi novellikokoelmastaan, ja toimittajan ominaisuudessa Teräskoura-antologiasta. Ilta kului rattoisasti, porukkaa tuli ja meni, keskusteluja syntyi. Join juhlakuoharin lisäksi siideriä ja italialaista olutta ja humalluin turhan helposti, olenhan ollut melkein kaksi vuotta lähes jatkuvasti selvin päin.

Lauantaina marssimme pääkallonpaikalle etsimään Osuuskumma pöytää, sillä minulla oli tiedossa ensimmäinen ja ainoa pöytäpäivystysvuoro. Finncon oli vallannut suuren alueen yliopistosta, ja aluksi en meinannut löytää oikeaan osoitteseen. Kirjailija J.S. Meresmaa opasti minua myyntityön saloihin ja vaikka aamu vaikutti hiljaiselta, myin sentään pari kirjaa. En ollut ihan niin krapulassa kuin olin pelännyt, mutta iloitsin suotta. Vasta iltapäivän puolella kohmelo iski täysillä päälle, joten minä ja Eero hipsimme takaisin hotelliin vaatteita vaihtamaan.

Sillä.

Pari viikkoa ennen h-hetkeä Eero tuli heittäneeksi ilmaan ehdotelman Finnconin naamiaisiin osallistumisesta. No vot! Ei kun pukuja suunnittelemaan. Kaikki illat ennen conia kuluivat ompelu- ja maalaushommissa, joten siinä yksi syy blogihiljaisuuteen. Muutamia epäonnistueneita kokeilujakin ehdimme tehdä ja hylätä, mutta lopputulos oli silti ihan mukiinmenevä. Eero oli valinnut hahmokseen Arkham Knight pelin Scarecrown, ja minä halusin olla Harley Quinn samasta pelimaailmasta.

Hotellista palasimme coniin täysin tälläytyneinä Batman-roistoina, sopivasti myöhässä juhlistamaan TSFS:n julkkareita. Tilaisuudessa julkistettiin kolme kirjaa, Mirka Ulannon Hämärä teehetki, Spekulatiivinen Turku-antologia, sekä Nova 2014-antologia. Komean näköisiä kirjoja kaikki!

Naamiaiset olivat lauantain pääasiallinen jännityksen aihe, varsinkin minulle, koska kärsin esiintymiskauhusta. Pakollinen valokuvaus sujui hyvin, vaikka poseeraaminen hermostutti. Naamiaisiin oli ilmoittautunut paljon upeita pukuja, erityisesti ilahduin kauniista sinisävyisestä vesinymfistä, jonka hahmo oli peräisin Nethack-pelistä.

Kun naamiaisten lavashow oli ohi, pakenimme hotelliin hengähtämään ennen iltabileitä. Telakalle pääsi naamiaisasussa ilmaiseksi sisään, joten pynttäydyimme uudestaan. Pääsymaksu oli vain 2 euroa, joten säästö oli marginaalinen. Kolikot katosivat myöhemmin kuin itsestään, kun huomasin tiskillä Kissojen Suojelu Kisu ry:n keräyslippaan. Muistakaa tamperelaistoverit lahjoittaa hilkkunne kodittomille kissoille kun käytte Telakalla kaljalla!

Kello kymmenen aikaan kokoonnuimme seuraamaan naamiaisten palkintojenjakoa. Olin iloisen yllättynyt siitä että kaikki osallistujat saivat hauskan kunniakirjan ja pientä palkintosälää. Itse sain parillisia sukkia ja Lauren Beukesin kirjan Zoo City. Eeron Scarecrow-asu oli menestys ja sijoittui kolmanneksi. Iltabileitä ei kai kannata raportoida sen tarkemmin, en ainakaan enää tästä eteenpäin muista paljoakaan. Liikehdimme hotellille jo kello yhden aikaan, sillä aamulla oli vielä edessä ankara pakkaaminen.

Rahatilanne ei ole niitä parhaita, mutta muutama
kirjakin tarttui mukaan.

Sunnuntaina oli vielä aikaa kuunnella muutama paneeli ja esitelmä. Aivan ensimmäiseksi eksyimme kuuntelemaan pelaajien paneelia Batman: Arkham series discussion. Arkham-pelit ovat enemmän Eeron heiniä, mutta kuuntelin kuitenkin keskustelua mielenkiinnolla. Vaikka en itse ole ehtinyt viime aikoina pelaamaan paljon mitään, olen kuitenkin sivusta seurannut näidenkin pelien tapahtumia.

Seuraavaksi oli vuorossa Sherlock Finland ry:n luento aiheesta Arthur Conan Doylen haudantakainen elämä ja teot. En edes tiennyt että suomessa on tällainen yhdistys. Olen ankara Sherlock-fani, joten tämä ohjelma kiinnosti. Esitelmä oli asiallinen ja mielenkiintoinen, mutta turhan lyhyt. Reilun puolen tunnin aikana käytiin läpi ACD:n elämä lyhyesti, hänen kiinnostuksen spiritualistisen liikkeen toiminnasta. Väitettyjä yhteydenottoja haudan takaa esiteltiin oikeastaan vain muutama kappale. Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan vielä tarkemminkin näiden viestien sisällöstä. Tapahtuman lopussa ostin kahdella eurolla yhdistyksen jäsenlehdin Holmesiinin.

Kirjallisuuspaneeleita aikatauluumme mahtui oikeastaan vain yksi. Maineentuhoamisantologia-paneelissa joukko eturivin antologisteja keskusteli totaalisesta antologiasta joka päättää koko antologianjulkaisutoiminnan. Yleisökin oli innolla mukana suunnitelemassa tätä antologioista suurinta ja kauneinta, tosin lopullisia päätöksiä lyöty lukkoon. Jäämme vain jännityksellä odottamaan tuleeko tästä antologiahulluudesta koskaan loppua. Näiden levottomien juttujen jälkeen olinkin jo kypsä kotimatkalle :)

Järjestyksesä vasemmalta oikealle: Stig-Peter Lund, Vanda Kalanainen, Sebastian Kalmari, Annastassia Miró ja  Pj. Melissa WonderHerr. (Kuva: Kyuu Eturautti)

Lopuksi vielä henkilökohtaista jeremiaadia imetyksestä ja tissimaidosta, joten jos sellainen ei kiinnosta, voit lopettaa postauksen lukemisen tähän.

Lyhyesti näin: Kärsin koko Finnconin ajan kiristyksestä ja tukalasta olosta, tosin tämäkin epämukavuus oli täysin ennakoitavissa. Olen imettänyt joka päivä vuoden ja kuusi kuukautta, joten parin päivän reissuun lähteminen tuntui ajatuksena hiukan pelottavalta. Päivittäiset imetyskerrat ovat vähentyneet radikaalisti, ja ajattelin että maidon pakkautumisen vaaraa tuskin riesaksi asti on. Väärin luultu! Jo ensimmäisenä iltana julkkareiden jälkeen sain havaita että tissini olivat muhkuraiset ja sinisenkirjavat, koska tyhjennyksestä ei ollut huolehdittu. Olen myös varma että nauttimani virvoitusjuomat edistivät osaltaan maidontuotantoa.

Heräsin lauantaiaamuna seitsemältä tukalaan olooni. Kävin aamulypsyllä ja palasin sänkyyn.  Päivän mittaan varsinkin Harley Quinnin asu tuotti hankaluuksia, sillä olin koko conin ajan noin kaksi kuppikokoa rintavampi kuin sovitusvaiheessa. Onneksi söin aika paljon buranaa krapulaani, joten luultavasti se turrutti osan tuskistani. Lontoosta ostettu burleskikorsetti jäi käyttämättä, siihen en uskaltanut ahtautua missään vaiheessa.

Helpotuksen sain sunnuntaina kello kuudelta illalla, kun palasimme mummolaan. Poika viipyi muutaman minuutin tissillä, ja sinertävät muhkurat olivat muisto vain. Sekä minä että poika olimme hiukan höpsähtäneitä jälleennäkemisen riemusta (iskä tietysti myös), ja koko ilta meni juoksenteluun, halailuun ja hihkumiseen. Ostin ötököistä tykkäävälle pojalleni tuliaisen steampunk-tuotteiden myyjältä. Jättimäinen kuoriainen on ollut kovassa käytössä.

Kyllä Finnconiin tulee lähdettyä uudestaankin, joten nähdään Turussa 2018! Ehkä koko viikonlopun viettäminen spekulatiivisissa tunnelmissa vaatii muutaman harjoituskierroksen näin tottumattomalta, sillä paljon jäi näkemättä ja kärsin ylettömästä väsymyskohmelosta vielä seuraavana tiistaina.

James Reasoner - Paholaisen siivet

James Reasoner on minulle uusi tuttavuus. Kuoriaiskirjojen julkaisema Paholaisen siivet kokoaa yhteen kirjailijan Isku-lehdessä suomennetun tuotannon, sekä tarjoaa yhden aivan uuden tekstin.

Kannen on taituroinut Pertti Jarla

Kirjassa on aluksi useampia lyhyitä jännityskertomuksia. Nämä muutaman sivun mittaiset novellit kertovat rikoksista ja petoksesta, tarinan käänne on säästetty loppumetreille. Reasonerin teksti on tiivistä ja tapahtumat etenevät nopeasti. Silti tyyli ei tuntunut mitenkään hätäiseltä, vaan novelleista näkee, että Reasoner on harjaantunut sanankäyttäjä. Rikoskertomuksia ja lännetarinoita Reasoner on kirjoittanut jo 70-luvulta saakka, ja hän on julkaissut elämänsä aikana yli 150 kirjaa, useilla eri salanimillä.

Toiminnan ja jännityksen lisäksi kokoelmassa on muutama spekulatiivinenkin tarina. Paholaisen siivet Ranskan yllä kertoo ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankarista, joka joutuu kohtaamaan odottamattomia asioita, niin vihollisen, kuin omien ystäviensä taholta. Suosikkini kokoelmassa on Epätoivon kanjoni, jossa on yhdistetty kauhua perinteiseen lännentarinaan.

Tämä kokoelma ihan hyvä kirjallinen välipala. Jännitysnovellit ovat sellainen alue, jolla en usein vieraile. Vaikka tykkään lukea jännityromaaneja ja dekkareita, novellimittaista jännäriä tulee harvemmin edes tarjolle.

Jim Corbett ihmissyöjätiikerien jäljillä

Eeron uusi kirja ilmestyy kesän kynnyksellä! Tällä kertaa tarina ei ole kauhua, vaan rehtiä seikkailua. Saamme sukeltaa Intian viidakoihin, ja jäljittää vaarallista tiikeriä. Kirjan päähenkilö ja tapahtumapaikat ovat todellisia, mutta tarina on muuten Eeron mielikuvituksen tuotetta. Sain kunnian suunnitella kirjalle kannen, ja päädyin kulahtaneeseen paperikanteen kaksiväripainatuksella. Valmis kirjahan on pokkari, mutta tällaista illuusiota yritän siis tavoittaa:

Patli Dunin yö on seikkailukirja, johon on punottu ripaus mystiikkaa. Intian itsenäistymisen vuoteen sijoittuva tarina kertoo Jim Corbettista, ja tämän viimeisestä metsätysretkestä Intiassa, ennen kuin hän joutui lähtemään Afrikkaan. Kirjan julkaisee Kuoriaiskirjat, ja julkkareita juhlitaan Finnconissa. Kyseessä on tuplajulkkarit, eli muutakin matskua on Kuoriaiskirjoilta luvassa. Eeron kirjan syntymistä olen seuraillut tiivisti sivusta, olen lukenut kässärin ekan version, ja oppinut aika paljon asioita Intiasta ja tiikereistä. Itse tarinasta en tähän mitään kirjoittele, sen sijaan halusin kirjoittaa muutaman sanan todellisesta henkilöstä, joka innoitti tämän kirjan, sekä tietysti ihmissyöjätiikereistä.

Metsästäjästä suojelijaksi

Jim Corbett oli metsästäjä joka rakasti luontoa. Britannian hallinnoimassa Intiassa hänen tehtäväkseen annettiin jäljittää ja surmata ihmissyöjätiikereitä. Corbett kulki ja metsästi viidakoissa yksin, tai mukanaan uskollinen seuralainen, pieni koira nimeltä Robin. Corbett hankki vanhemmalla iällään myös kameran, jolla hän alkoi taltioida tiikereitä. Hän joutui näkemään läheltä ihmisen ja tiikerin väkivaltaisen kohtaamisen, ja ymmärsi, että suurten petojen elintila oli käymässä vähiin. Nykyään Jim Corbettin kansallispuistona tunnettu alue on Intian vanhin kansallispuisto, ja osa Project Tiger-suojeluohjelmaa.

Vaikka olikin Britannian kansalainen, Corbett syntyi Intiassa ja eli siellä koko elämänsä. Hän kuitenkin joutui lähtemään kotiseudultaan Kumaonista Intian itsenäistyttyä, koska oli kansalaisuudeltaan britti. Hän muutti viimeisiksi elinvuosikseen Afrikkaan, Keniaan, jonka maisema ja ilmasto muistutti hänen rakasta Kumaoniaan.

Ihmissyöjätiikerit

Eurooppalaisesta näkövinkkelistä on vaikea kuvitella miltä tuntuu jakaa elinympäristönsä suuren ja vaarallisen petoeläimen kanssa. Mutta onhan meillä täällä sudet?! Susilla on toki huono maine, ja niitä kammoksutaan yleisesti, mutta niidenkin aiheuttama uhka ihmiselle on lähinnä teoreettinen.

Tiikerin hampaisiin on joutunut enemmän ihmisiä, kuin minkään muun ison kissapedon, ainakin näin kertoo Wikipedia.

"As tigers in Asia often live in close proximity to humans, tigers have killed more people than any other big cat. Between 1876 and 1912, tigers killed 33,247 people in British India."

Kuva: Wikimedia

Ihminen ei ole tiikerin luonnollista ravintoa, ja syy ihmissyöntiin onkin usein huonontuneessa metsästyskyvyssä. Ihminen on helppo saalis yksin metsästävälle pedolle. Monet ihmissyöjät ovat menettäneet hampaita, haavoittuneet tiikerinmetsästäjän luodista, tai kärsineet esimerkiksi piikkisian piikeistä. Jotkut terveetkin tiikerit ovat kuitenkin tiettävästi mieltyneet ihmislihaan, syynä tällaiseen käytökseen voi olla vaikka sota. Esimerkiksi Vietnamin sodan aikana tiikerit söivät ruumiita, ja saattoivat myös itse ryhtyä metsästämään ihmisiä.

Ihmissyöjätiikeri on poikkeuksellinen ja kammottava peto, ja sen ympärillä on aina taikauskoisen pelon ilmapiiri. Monet uskovat, että ihmisiä metsästävä tiikeri ei ole luonnollinen olento, vaan eläimen hahmossa liikkuva ihminen, ihmistiikeri. Usko ihmistiikereihin tunnetaan ympäri Aasiaa. Intiassa tiikerin hahmossa liikkuu usein sadhu, pyhä mies. Ihmistiikeri/ihmisleopardi on uskomuksena sen verran mielenkiintoinen, että kirjoitan siitä oman postauksen myöhemmin.

Jeffrey Moussaieff Masson kirjoittaa nettiartikkelissaan ihmissyöjätiikereistä. Hän kertoo teorian, jonka mukaan osa tiikereistä saattaa oppia tavan metsästää ihmisiä toisilta tiikereiltä, kyseessä olisi siis kulttuurinen ilmiö. Tämä selittäisi sen, miksi ihmissyöjät ovat erityisen yleisiä vain tietyillä alueilla, kuten Sundarbansissa, Bangladeshissa, jossa useita kymmeniä ihmistä joutuu tiikerin hyökkäyksen kohteeksi joka vuosi. Samassa tekstissään Masson esittää myös erikoisen keinon, jolla on yritetty vähentää ihmisuhreja.  Koska tiikerin tiedetään hyökkäävän vain takaapäin, Sundarbansissa jaettiin ihmisille naamareita, jotka puettiin takaraivolle. Naamarit säästivät selvästi ihmishenkiä, sillä 8000 hunajankerääjästä vain 29, jotka olivat riisuneet naamarinsa, joutuivat tiikerin yllättämäksi. Tämä naamarikikka on itseasiassa jo vanha keino, näin Eero minua valisti.

Tiikerin suojelu

Brittihallinon aikana tiikerit metsästettiin Intiassa sukupuuton partaalle. Nykyään luonnonvaraisia tiikereitä on vajaa neljä tuhatta, joista suurin osa elää Intiassa. Tiikerin elinympäristö on kutistunut vain noin seitsemään prosenttiin entisestä, ja  yhteetörmäyksiltä ihmisten kanssa ei voida välttyä. Yhä ahtaammalle ajettulla tiikerillä on entistä vähemmän tilaa metsästää, ja saaliseläimetkin ovat vähentyneet.  Nykyään ihmissyöjätiikerien lopettamiselle on tarkat säännöt, sillä tiikeri on täysin rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla. Tappolupia kuitenkin myönnetään, jos tiikeristä on tullut uhka ihmisille. Myös huonokuntoisia ja haavoittuneita tiikereitä voidaan metsästää erityisluvalla.
Tällainen käytäntö on olemassa ihmisten suojelemiseksi, mutta se ei kuitenkaan poista ihmisten tuntemaa vihaa ja pelkoa. Ihmisen ja luonnon intressit käyvät ristiin niillä alueilla, joilla väestönkasvu on runsasta. Maaseudulla tiikerit ovat haittana myös karjankasvattajille, ja tiikereitä saatetaan yrittää hävittää luvattomasti esimerkiksi myrkyttämällä. 
Suojelutyö on kuitenkin viime vuosina saanut tiikerikannan hienoiseen nousuun, ja juuri tänään luin YLE:n uutisen, jossa kerrottiin luonnovaraisia tiikereitä olevan noin 3900, mikä on enemmän kuin vuosiin.

Eeron tuleva kirja siis kertoo menneiden aikojen tiikerinmetsästyksestä, mutta samalla se on eräänlainen kannanotto tiikerin puolesta. Kaunis ja vaarallinen peto tarvitsee ihmisen suojelua. Kirjan painos tulee olemaan pieni, ja tuskin siitä kovin montaa euroa kirjailijalle ropisee. Eero kuitenkin päätti, että kun kirja vihdoin julkaistaan, hän lahjoittaa jokaista myytyä kirjaa kohden yhden euron WWF:n tiikerikampanjaan.




Lähteet:
Tiedebasaari:Salametsästys karsii rajusti uhanalaista tiikerikantaa Intiassa
Wikipedia
Jeffrey Moussaieff Masson:Big Cats Aren't The Natural Born Killers We Think They Are

Tuomas Saloranta - Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Kuoriaiskirjojen lukeminen jatkuu tällä kertaa Tuomas Salorannan novellikokoelmalla. Kaikenlaiset muut kiireet ovat vieneet aikaa kirjallisuudelta mutta novelleja olen edelleen ehtinyt melko säännöllisesti lukemaan.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia kerää yhteen Tuomas Salorannan kauhunovelleja. En ihan joka tarinaa ala tässä tarkemmin ruotimaan, mutta kerron muutamista suosikeistani. Kirjan ensimmäinen novelli, Keväistä kauhua lenkkipolulla, aloittaa ryminällä. Pidin tästä tarinasta tosi paljon, siinä oli letkeää tarinointia, mutta samalla aidosti hyytäviä kohtia. 

Kirjan pelottavimpiin novelleihin kuuluu  Pyörätuolimummo, jonka aikaisemman version olin lukenut jo URS:n Valkoisesta antologiasta. Novellin päähenkilön huomio kiinnittyy puistossa kuljeskelevaan mummoon ja tämän työntämään tyhjään pyörätuoliin. Mystisen mummon puuhailujen selvittämisestä tulee pakkomielteinen missio, joka päättyy karmaisevalla tavalla.

Rillumapunkin ensimmäisiä uranuurtajia puolestaan on novelli Sammakkoprinssi. Pidin novellin vanhahtavasta tyylistä, ja siinä esiintyvistä sammakkomaisista olennoista.

 Äidin talossa on selviytymistarina, jonka pääosassa on keski-ikää lähestyvä Marjatta. Zombiekauhun näyttämönä on tällä kertaa nimettömäksi jäävä pikkukaupunki, jossa Marjatta elää äitinsä kanssa. Kaupungin asukkaat joutuvat merkillisen sairauden uhreiksi, vain harvat selviävät. Marjatan on opeteltava tulemaan toimeen täysin uudessa maailmassa. Äidin talo on edelleen hänen elämänsä kiintopiste, ja se on sitä loppuun asti. Tarinassa on jännällä tavalla myös lämminhenkisyyttä, ja tulevaisuudentoivoa.

Tämän kokoelman novellit ovat konstailematonta viihdettä, jonka juuret ovat syvällä kauhukirjallisuuden perinteissä. Jos pidät lovecraftiaanisista tunnelmista, tai zombeista, tämä novellikokoelma on kuin tehty sinua varten. Tarinoissa on välillä mukana huumoriakin, ihan sopivassa määrin ilman että kauhun tunne pääsee kärsimään.

Kirjan lopussa on mukavana lisänä kirjailijan selvityksiä novellien vaiheista, kirjoittamisesta, ja aikaisemmista julkaisuista. Tällaisia pieniä selontekoja on mukava lueskella, varsinkin jos itse harrastaa kirjoittamista.

Mahtavat Ammoiset on hyvä lisä Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen. Tähän väliin täytyy myös vinkata kaikille sähkökirjojen lukijoille, että tämän kirjan sähköinen versio on ilmaiseksi ladattavissa Aavetaajuuden e-kirjakaupasta!

Mahtavia Ammoisia on luettu myös seuraavissa blogeissa:
Routakoto
Kannesta kanteen, sivuista sivuille

Juri Nummelin (toim.) - Luurankomies

Populaarikulttuuriin ja pulp-kirjallisuuteen syväluotaavalla asiantuntemuksella suhtautuva Juri Nummelin, on koonnut teema-antologioita ihmissusista, vampyyreista ja zombeista. Luurankomiehessä aiheena on kauhuwestern. Kirja sopi kuin nenä päähän Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.

Tämä kahdestoista Kuoriaiskirja on jäänyt lukulistalleni roikkumaan, ja nyt urakoin sen parissa päivässä. Ehkä tämä oli virhe, sillä tarinat olisivat ansainneet enemmän sulatteluaikaa. Pötköön luettuna Luurankomiehen tarinoita vaivaa pieni toisto, jo pari ensimmäistä novellia tuntuivat rakenteeltaan ja teemoiltaan melko samankaltaisilta, loppua kohti variointia oli enemmän. Monessa tarinassa viitataan päähenkilön suomalaisiin sukujuuriin, mutta nämä maininnat eivät useimmiten anna itse tarinalle mitään suurempaa sisältöä. Antologiaa lukiessa tulee vain mielikuva että villissä lännessä ei voinut heittää tyhjää viskipulloa, osumatta johonkin Anselmi Virtaseen tai Hannes Jokiseen. Suurimmassa osassa tarinoita kauhun lähteenä on uuden mantereen muinaisuus, ja intiaanilegendat.

Kerron tässä muutamasta mieleen parhaiten jäänestä novellista. Markus Harjun Petojen sukua oli alusta saakka jännittävä tarina, jossa vihjataan wendigo-myyttiin. Novelli olisi saanut mielestäni kehitellä kissa ja hiiri-leikkiä pitemmäksikin, nyt jännittävä juttu loppui liian lyhyeen. Kuitenkin ehdottomasti yksi antologian parhaista novelleista.
Samuli Antilan Aavikon hopea yhdistelee länkkäriä Stepanin koodeksiin. Ihan mehevä keitos näistä aineksista syntyykin. Vesa Sisätön tarinassa Kaksi kirjettä Texiltä liikutaan sarjakuvien maisemissa, Coconinon pikkukaupungissa. Lovecraftiaanisiin tunnelmiin yhdistellyt sarjakuvaviittaukset ovat merkillinen kokonaisuus, ja mielestäni hyvin rakenneltu kauhuasetelma kärsin jonkin verran sarjakuvamaisesta huumorista.
Sami Myllymäen Tuhannen luodin mies on lyhyt tarina, joka erottui joukosta. Novellissa ei ole yliluonnollisia hirviöitä, eikä intiaanikirouksia. Pääosassa on vanha invalidi, veteraani, joka on oudossa räjähdyksessä saanut yliluonnollisia kykyjä.
Shimo Suntilan Verinaamio oli hieno lopetus antologialle. Tässä tarinassa viha intiaanien ja uudisasukkaiden välillä leimahtaa ilmiliekkiin. Intiaanikapinan kauhistuttava johtaja Punainen naamio ottaa valtaansa yhtä lailla intiaanin kuin valkoisen miehenkin.

Kirjan lopussa on Juri Nummelinin artikkeli kauhun ja länkkärin liitosta. Artikkelissa keskitytään nimenomaan kirjallisuuteen, ja siitä voi poimia itselleen lukuvinkkejä, jos antologia sytytti kauhuwestern innostuksen.

Luurankomies ei ole Kuoriaiskirjojen parhaita, mutta ihan kelpo antologia kaikesta huolimatta. Novelleja kannattanee lueskella pitemmän ajan kuluessa, aina kun tekee mieli länkkäriä.

Luurankomies on luettu myös Morren maailmassa. 

Ja sitten vielä sananen Kuoriaiskirjoista

Viime vuonna otin tehtäväkseni lukea koko Kuoriaiskirjojen tuotannon. Alussa luin ahkerasti, sitten muut luettavat kiilasivat väliin. Kevään mittaan on odotettavissa ihan uusia julkaisuja, joten tartuin itseäni niskasta kiinni. Ihan järjestyksessä en ole näitä lukenut, vaan fiiliksien mukaan. Bloggaaminen oli pitkään tauolla vauvakiireiden takia, mutta Goodreadsiin olen kuitenkin pyrkinyt kirjoittamaan kaikesta lukemastani muutaman sanan. Linkitän tähän vielä omat Goodreads-arvioni jokaisesta tähän mennessä luetusta Kuoriaiskirjasta.

Tuomas Saloranta - Juuri sellainen yö
Tuomas Saloranta - Hopea-arkun metsästäjät
Shimo Suntila (toim.) - Sillanrakentaja
Tuomas Saloranta (toim.) - Stepanin koodeksi
Shimo Suntila - Sata kummaa kertomusta
Lucilla Lin - Kuolema on ikuista unta
Samuli Antila - Rajat ja muita kauheita tarinoita
Shimo Suntila (toim.) - Hopeoitu vainaja

Käymättä jääneet julkkarit ja kaupungintuliaisia

Boris Hurtan uusin kauhuromaani Kadonneet pojat julkistettiin viime lauantaina Tampereella. Olin innolla lähtemässä julkistusjuhlaan, sillä toden sanoakseni olen viimeisen vuoden aikana melko lailla erakoitunut äitiyteeni, joten tilaisuus olisi ollut minun viime aikaisen sosiaalisen elämäni huipentuma.

Matkaan tuli tietysti, näin jäkikäteen ajateltuna, täysin ennakoitavissa oleva mutka. Pojalla oli perjantaina yksivuotisneuvola, jonka ohjelmaan kuului muutama rokotus. Aikaisemmin rokotukset on kärsitty ilman mitään suurempia jälkioireita, mutta tällä kertaa iskikin kuume. Eikä se ollut mitään pientä lämpöä. Yöllä heräsin (kuten yleensä herään) tarkistamaan liikkuvaisen lapseni sijainnin ja olotilan, ja huomasin että tenava oli tulisen kuuma. Kuumelääke auttoi melko nopeasti, mutta yöuneni olivat jo pilalla. Aamulla poika oli sen verran kipeän oloinen että päätin jättää julkkarit väliin ja jäädä mummun ja papan avuksi. Patistin Eeron matkalle yksin ja jäin peruuttelemaan junalippuja. Lapseni on ollut ensimmäisen elinvuotensa suorastaan säädyttömän terve, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun koin olevani korvaamaton sairasvuoteen äärellä. Olihan sekin kokemus.

Lauantai kului siis kotoisasti mummolassa. Eero hengasi Tampereella pojan kummitädin seurassa, mutta oli sen verran huolissaan kotoväestä, että lähti aikaisemmalla junalla kohti Pohjanmaata. Tuliaisiksi sain Hurtan nimmarilla varustetun kirjan, jonka tyylilajina on jokin sellainen uudenuutukainen keksintö kuin 'armeijapunk'. Kirjan kylkiäisenä sain käteeni myös Shimo Suntilan kootut takakansitekstit, eli Kornetin koston, sekä lukupäiväkirjan vuodelta 2015.

Eero toi yhden kappaleen kirjaa myös isälleen, joka sentään on armeijan leivissä. Odotan innolla mielipidettä siltä suunnalta. Palailen kirjaan blogissani kunhan ehdin lukemaan.

Kirjan lisäksi sain vielä visuaalistakin viihdykettä. Testament of Sherlock Holmes vaikutti ensimmäisen kokeilun perusteella oikein jännältä. Edellisistä peleistä tuttu Baker Streetin huoneisto on ennallaan, joten fiilis on kuin kotiin tulisi.

Onneksi kirjanjulkistusjuhlia on kevään mittaan tiedossa enemmänkin. Johonkin tilaisuuteen minäkin ehdin maljoja kallistelemaan!