sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Pielaveden suuri hauki

Joskus hirviöitä metsästäessä törmää myös varsinaisiin kalajuttuihin. Suomenmaassa tarinat jättimäisitä kaloista saavat välillä suorastaan kalevalaiset mittasuhteet. Seuraavaksi esittelenkin tarinan Pielaveden suuresta hauesta, joka julkaistiin Savotar-lehdessä vuonna 1912.

Kuva ei liity tarinaan, onpahan muuten vaan hauska. (Metsästys ja kalastus-lehti, 1.9.1920)

 Kirjoittajana tarinassa on nimimerkki T. L. jonka tarkempaa henkilöllisyyttä en ole vielä saanut selville. Jos joku tietää kirjoittajan, olisin kiitollinen tiedosta. Artikkeli Pielaveden suuri hauki esittelee aluksi hiukan alueen vesistöjen historiaa ja kalarikkautta. Sitten kirjoittaja siirtyy kuvailemaan muistoja tästä merkillisestä kalajutusta:

"Varsinkin muikkuja on vesistössä runsaasti, mutta myöskin muita ja jalompiakin kaloja. Mainittavimmiksi kuitenkin ovat nuo Suuren Pielaveden valtavat, hartevat hauit tulleet. Joku vuosikymmen takaperin olivat koukkumiehille nuo kymmenen, jopa siitä ylikin painavat hauit vallan tavallisia ja jokapäiväisiä saaliita, nyttemmin vain ani harvoin sellaisten petojen kanssa pääsee tekemisiin. 

Tarkoitukseni olikin nyt kertoa eräästä tällaisesta pedosta, siitä Pielaveden usein kerrotusta hirviöstä, joka noin 30 vuotta sitten Pielaveteen laskevassa Petäjäjärvessä tavattiin.

Kun ne henkilöt, jotka pedon silloin olivat nähneet ja sen kanssa kalastumatkoillaan tulleet tekemisiin, olivat vallan luotettaviksi ja vilpittömiksi miehiksi tunnettuja henkilöitä, pidettiin silloin kuten vielä nytkin heidän tarinoitaan vallan uskottavina.


Värjärimestari Olli Virnes, mies kalastajista intohimoisin ja taitavin Pielavedellä (kuoli joku vuosi sitten) sen ensi kerran näki ollessaan onkiretkellään mainitulla järvellä. Kohtauksensa pedon kanssa tapahtui kertomuksensa mukaan seuraavasti: Oli aika noin puolen päivän seudussa kun hän venheensä perässä istuen siinä kaislikon rinnassa ongiskeli. Päivä paistoi heleästi ja niin raukaisevasti. Pieni poikansa, joka myös onkimista kokkatuhdolla oli mallaillut, oli päivän helteestä rauennut ja tuhdolle nukahtanut. Näytti kuin olisi ilma kaloihinkin laiskottavasti vaikuttanut, sillä toiset vain kuin sivumennen hiukan täkyä töppäsivät, kun toiset taas sitä tuskin haistoivatkaan. ”Toiset söivät, toiset ei”, kuten Ollin lakooninen vastaus tavallisesti kuului, jos ken, hänen ongella istuessaan, kalojen ruokahalua häneltä tiedustella halusi. 

Onget saivatkin näin ollen olla kuin omia olojaan, varsinkin suureen täkyonkeen ei Olli paljon huomiotaan kiinnittää viitsinyt. Mutta annapahan ollakaan. Suuren täkyongen mahtava vapa hetkahti, oli vähänllä luiskahtaa pois Ollin vantterasta näpistä. Mutta pian kohosi vapa vedestä, samoin siimakin, ojentuen suoraksi pitkin veden pintaa veneen keulapuolelle. Veden pinnalle, veneen vierelle oli ilmaantunut pitkä tumma olento. ”Oliko tuo nyt tukki tai muu puutos, mikä siihen niin omituisen kevyesti oli kohonnut, sillä kalahan tuommoinen ei kuitenkaan voinut olla?” arveli Olli ihmeissään. Annettuaan nyt vavan löysätä käsistään, huomasi hän, ettei tukki uponnutkaan, vain jäikin siihen veneen vierelle liikkumattonna makaamaan. Kauhukseen havaitsi hän samalla, että otus, mikä ongessaan oli kohonnut, olikin kala, kauhean suuri hauki. Sen pää lepäsi keulatullojen kohdalla ja pyrstö kaukana perän takana. Selän ympärys oli kuin vankan miehen vartalo ja pitkin selkä piirsi sillä syvä ojanne, joka vettä täynnä. Ihmetyksestä ja pelosta hämmentyneenä ei Olli uskaltanut liikahtaakaan pienessä venheessään; pelkäsi näet nukkuvan poikansa vuoksi pedon pian venheen kaatavan, jos sen kanssa kamppailemaankin olisi uskalnut. Minuutti tai pari kului näin äänettömässä jännityksessä, kunnes peto, tyynesti pyrstöllään melastaen katosi syvyyteen. Voimakas, kurimoiva pyörre siinä vain pyöriskeli, osottaen pyrstönsä valtavaa voimaa. Ongen oli se luiskauttanut pois suustaan. Mutta iloisena, Luojaansa kiitellen nyt Olli kaikki onkivehkeensä venheeseen, tempoi ylös kiviriipansa ja lähti voimainsa takaa melomaan kohti kotoista rantaansa.


Kun Olli tästä sitten kotoisilleen ja ystävilleen kertoili, ei kukaan ottanut häntä oikein uskoakseen. Ja valehtelijaksi olisi hän varmaan kyläläisten silmissä jäänytkin, ellei sattumalta erään toisen Ollin, Väisänen sukuaan, välityksellä olisi pälkähästä pois tullut päästetyksi. Olli Väisänen, joka vieläkin elää ja näkemänsä todeksi vakuuttaa, näki näet kohta sen jälkeen tuon saman hirviön. Se oli tarttunut samoilta seuduilta hänen uistimeensa ja kohonnut yhtä tyynenä kuin edelliselläkin kerralla veden pintaan. Seisten venheessään, oli hän onnistunut kohottamaan sen pään ylös veden pinnasta ja, niin kertoi Olli, oli osa kitasia silloin vielä järvessä. Ja kun se avasi sitten suunsa, oli sen punainen kita vallan peloittavan suuri, jonne aivan helposti mies hänenkin moisensa olisi mahtunut. Uistin luiskahti tällöin pois ja peto painui jälleen tyynenä, rauhallisena syvyyteen. 


Nytpä ruvettiin jo Ollien kertomuksille panemaan enemmän huomiota. Eräs nuottue läksi heti paikan päälle ja potki syvänteeseen apajansa. Nuottaa vedettiin ja selvästi huomattiin että apajassa oli kaloja runsaasti. Mutta kun perät tulivat käsiin, niin ei niin veripäätääkään niissä näkynyt, ainoastaan vain miehen mentävä reikä osoittamassa, mistä kalat olivat opis paenneet. Perät korjattiin, apaja uudelleen potkittiin. Mutta samalla seurauksella. Kuin torpedo suhahti se vain läpi perien vieden muutkin kalat aina perässään. 


Sen jälkeen oli herrasmies kokeillut dynamiittipatrunoilla saadakseen pedon surmatuksi, mutta ainoastaan seurauksella, että pienempää kalaa aivan valtoimenaan kohoutui veden pinnalle. Liekkö sitten haukimmekin surmansa saanut, ei tiedetä, mutta sen koommin sitä kukaan vain ei ole enää niissä vesissä tavannut.


T. L."

Olihan tuo hauki jo sen kokoinen että siitä olisi kanteleen rakentanut. 

lauantai 26. toukokuuta 2018

Immosen kivi


Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti julkaisi seuraavanlaisen jutun vuonna 1900. Siinä kerrotaan erikoisesta kivestä Ruskealan pitäjässä Kontio-Leppälahden kylässä. Uhrikivenä toimineeseen kiveen liittyy myös jättiläistarinoita.


Immosen kivi

Varsinaisilla suomalaislla on varmaan samoin kuin heidän heimokansoillaankin muinaisaikoina ollut pyhiä lehtoja, joissa ovat pakanallisille jumalilleen uhranneet, mutta muisto niistä on ehtinyt jo koko lailla hämärtyä. Varsin paljon on sitä vastoin säilynyt tietoja yksityisistä luonnonesineistä, niin kuin kivistä ja puista, jotka jollakin tavoin ovat olleet kansamme pakanuudenaikaisten uhritoimitusten yhteydessä. Virittäjällä on tässä numerossaan tilaisuus esittää lukijakunnalleen eräs uhrikivi, n. s. Immosen iso kivi, joka sijaitsee Jänisjärven länsirannalla Ruskealan pitäjässä. Kuvamme on jäljennös valokuvasta, jonka on ottanut tohtorinrouva Tilma Forsström ja lahjoittanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kivestä kertoo Kustaa Killinen Suomen Muinaismuisto-Yhdistyksen aikakauskirjassa näin: 


”Kontio-Leppälahden kylän pohjoispäässä on Immosen pellon pientareella suuri kivi nimeltä Uhrikivi eli Immosen iso kivi, jolle vielä näihin aikoihin asti on ahkerasti uhrattu. Alituisesti kuuluu sen vierillä olevan lepänvarpu-kimppuja, joissa on seitsemän kolmen tuuman pituista lepänvarpua punaisella langalla yhteen sidottu; tällaiset ovat tärkeitä tenhottimia kaikissa ”poikkipuoleisissa” asioissa. Myöskin kantavat naiset Immosen kivelle maitoa, lehmänkarvoja, villoja y. m. karjan- ja maantuotteita. Vaikeissa taudeissa potevan ihmisen kuva tehtiin puupökkelöstä tahi vaatteista ja se vietiin Immosen kivelle. Myöskin lempeä nostatettiin ihmisen kuvilla. Joka kerta kun kylvämään mentiin, piti Immosen kivelle viedä jyviä uhriksi. Sunnuntai aamu ennen auringon nousua ja torstai-ilta auringon laskun jälkeen oli paras uhriaika. Toivasen Kirsti oli pitkät ajat ollut kiven papittarena; hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän, niin kuin orakeli ainakin, kertoi uhraajille haltijan antamat vastaukset.
”Tarut kertovat että Immosen kiven paikalla oli ennen eräs jättiläispariskunta elänyt. Kerran kun jättiläis-ukko akkoineen keitti huttua, syntyi heille riita; rupesivat tuossa tappelemaan, niin toiset jättiläiset heittivät heidän päälleen tuon ison kiven. Toiset taas kertovat että itse Ukko ylijumala heitti kiven riitelevän pariskunnan päälle. Sentähden on se mainio uhrikivi"

perjantai 4. toukokuuta 2018

Tuulensuun torpan kummittelu ja tapauksen tutkinta

Seuraava selonteko kummittelevista "lapsen luista" löytyi Satakunta : Kotiseutututkimuksia -kirjan toisesta osasta.


Eräs ”ihmeellinen tapaus” vuodelta 1770.

Alkupuolella yllämainittua vuotta alkoi Satakunnassa levitä huhu, että eräässä Tuulensuu nimisessä sotamiestorpassa, Panelian kylässä Euran pitäjässä kummitteli. Porin rovastikunnan silloinen lääninrovasti, Ulvilan kirkkoherra, jumaluusopin tohtori Michael Lebell katsoi virkavelvollisuutensa vaativan häntä tutkimaan, paljoko tuossa huhussa oli perää, hän päätti sentähden itse matkustaa sinne ja otti mukaansa kaksi virkatoveriaan, Porin kappalaisen, fil. maisteri Eric Johan Levanin ja Porin pastorinapulaisen filos. maisteri Carl Magnus Sallgénin.
                           Helmikuun 8 p:nä saavuttuaan Paneliaan saivat mainitut herrat kuulla, että kysymyksessä oleva torppa oli monta vuotta ollut kylmillään. Kuusi vuotta takaperin oli siihen kuitenkin asettunut asumaan eräs itsellisleski Liisa Juhontytär kahden lapsensa kanssa, joista vanhempi, Liisa niminen tyttö, oli 15 vuotias ja nuorempi, poika, oli 12 vuotias. Kolme viikkoa ennen rovastin tuloa oli mainitun torpan pirtissä alkanut ankara kivien heittäminen uunilta ja sitä oli jatkunut aina kynttilämessun edelliseen sunnuntaihin saakka. Silloin oli pirtissä käynyt muutamia nuoria miehiä. Nämä olivat tulleet ajatelleeksi, että tuommoista varmaankaan ei voinut tapahtua ilman että siinä paikassa joku oli tullut murhatuksi. He päättivät sentähden purkaa laattian siinä paikassa, mihin nuo kivet enimmimmäkseen näkyivät putoavan. Nostettuaan ensimmäisen lattiapalkin he huomasivatkin kohta sen alla pienen kasan, niin kuin heistä näytti, pienen lapsen luita. Luut he olivat koonneet erääseen astiaan. Tämän jälkeen oli jo kivien heittäminen lakannut, mutta sen sijaan olivat luut alkaneet joskus ääneensä valittaa, niin että useakin oli sen kuullut.
                           Pari talollista oli sitten päättänyt matkustaa pitäjän apulaisen Juhana Wegeliuksen luo hakemaan häntä sinne. Tämä sai sinne saavuttuaan m. m. nähtäväkseen mainitut luut ja erotteli niistä osan, jotka hänestä näyttivät olevan lapsen luita. Toiset taas hän luuli karitsan tai vuonan luiksi. Hänen niitä tutkiessaan alkoi kuulua hento, valittava ääni siitä paikasta lattian alta, missä luut olivat maanneet. Sen kuullessaan hän asetti äänelle muutamia kysymyksiä, joihin ääni myöskin vastasi ja hänen esimerkkiään oli sitte useampi muukin seurannut.
                           Kun rovasti Lebell seuralaisineen sinne saapui, ei hengestä kahteen päivään ollut kuulunut mitään. He menivät kuitenkin torppaan asiaa tutkimaan ja tapasivat siellä ennen mainitun lesken ja hänen tyttärensä. Leski kertoi, että hän palattuaan kylän yhteisestä iltarukouksesta oli hengelle ilmoittanut, että lääninrovasti oli saapunut kylään, epäilemättä saadakseen puhua sen kanssa. Siihen henki myöskin oli vastannut äänellään. ”Silloin minä”, sanoo lääninrovasti, ”riemastuin ja astuin Vapahtajani nimessä samalle paikalle, missä henki oli ennen vastannut ja rupesin häneltä kyselemään.” Rovastin ensin huomautettua, että hän oli saapunut sinne saadakseen selkoa, kenen toimesta ja mitä tarkoitusta varten henki oli lähetetty ja että hän toivoi saavansa täyden totuuden, jos tämän taakse oli joku salaisuus kätkettynä, alkoi varsinainen hengen kuulustelu. Siitä pastori Levan toimitti tarkan pöytäkirjan, jonka sitte kaikki kolme pappia allekirjoitti, sitoutuen valallaan vahvistamaan sen oikeaksi.
                           Aluksi tosin ei hengeltä saatu mitään vastausta tehtyihin kysymyksiin, mutta kun rovasti useampia kertoja oli sitä kehottanut, alkoi ääntä kuulua, välistä heikompana, välistä vahvempana, välistä lyhyempänä, välistä kestävämpänä, riippuen siitä, kuinka tärkeitä kysymykset olivat. Ei ääni kuitenkaan koskaan sanonut suoraan: ”on” tai ”ei ole”, vaan maasta kuului valittava ääni kun kysymys koski totuutta tai semmoista mitä se tahtoi ilmoittaa. Josta taas kysymys oli semmoinen, ettei se näyttänyt koskevan henkeä tai sitä, mitä se tarkoitti, niin se oli vaiti, vaikka kysymystä olisi uudistettu kuinka monta kertaa tahansa. Lyhyesti sanoen, niin rovasti päätteli, hengen ääntäminen merkitsi muka myöntävää ja sen vaikeneminen kieltävää vastausta.
                           Tulisi liian laajaksi tässä luetella kaikki ne kysymykset, jotka rovasti Lebell hengelle teki. Koetan tehdä siitä selkoa niin lyhyesti kuin mahdollista.
                           Kun kysyttiin, oliko Jumala hengen herättänyt ja antanut sille voiman vastata tarpeellisiin kysymyksiin, vastasi se, samaten kun kysyttiin, oliko se tapahtunut sentähden, että hänen äitinsä oli hänet murhannut. Sitä vastoin se ei vastannut, kun kysyttiin, oliko isäkin murhaan osallinen. Taas se vastasi kysymyksiin: ”Pitikö hänen äitinsä kuolla? Pääsiköhän hän sitte rauhaan ja olisiko aivan tyydytetty? Eikö hänen äitiään vähemmällä voisi taivuttaa parannukseen, joka on autuuden ehto? Voiko Kristuksen ansio tulla hänenkin osakseen?” Vielä henki vastasi, kun kysyttiin, asuivatko sekä hänen isänsä että äitinsä samassa kylässä. Hänen äitinsä nimi ei ollut Brita, vaan Maria. Kun kysyttiin, oliko hän maannut samassa huoneessa yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi vuotta, oli henki vaiti. Mutta kun kysyttiin, seitsemänkö, niin se vastasi. Vielä hän ilmoitti tahtovansa, että hänen luunsa haudattaisiin kirkkomaahan. Kun kysyttiin, oliko hän autuas, tuntui hänen äänensä ilmoittavan suurta iloa. Ilmoitti myöskin nousevansa kuolleista viimeisenä päivänä. Sanoi olevansa poikalapsi. Tahtoi, että tämä asia oli ilmoitettava esivallalle. Vahvisti, että osa hänen luitaan vielä oli talossa, toisia oli viety pois ja että hän oli ollut haudattuna siihen paikkaan, mistä hänen äänensä nyt kuului. Ilmoitti valittavansa yleistä turmelusta ja tahtovansa että kaikki tästä tulisivat kehotetuiksi totiseen kääntymykseen ja parannukseen. Hän oli tullut murhatuksi toukokuussa ja eräänä tiistaina. Kun kysyttiin, millä hänen äitinsä oli hänet murhannut, vastasi hän vasta, kun satuttiin arvaamaan esiliinan nauhaa. Ilmoitti olevansa henki joka eli jumalassa ja että hän oli valmis vielä seuraavanakin päivänä puhumaan heidän kanssaan, jos se tarpeelliseksi huomattaisiin. Ei hän eikä kukaan ihminen ollut heittänyt kiviä samassa huoneessa, vaan sen oli tehnyt perkele, jolla ei ollut mitään valtaa hänen ylitsensä.
                           Kun rovasti Lebell seurakuntalaisineen seuraavana päivänä k:lo 9 2. p. saapui Tuulensuun torppaan, sanottiin olevan turhaa koettaakaan puhutella henkeä, sillä se ei ollut koskaan ennen vastannut päiväsaikaan. Kuluikin jonkun aikaa, ennen kuin onnistuttiin saamaan vastausta, niin että rovastin täytyi kutsua tuvassa asuvan lesken 15 vuotias tytär avukseen. Tyttökään ei saanut vastausta, niin että rovasti antoi hänen mennä ja arveli parhaaksi heidän kaikkien tehdä samoin. Mutta samassa kuuluikin taas tuo sama valittava ääni, jopa vielä paljoa lujempana kuin edellisenä iltana.
                           Seuraavia asioita saatiin tällä kertaa tietää lisäksi. Pienemmässä rasiassa olevat luut olivat hänen eikä kenenkään muun. Hänen äitinsä oli kotona ja hän tahtoi, että heidän piti mennä sinne ja koettaa taivuttaa häntä tunnustamaan. Hän oli leski Maria Simontytär Cajander. Hänen isänsä nimi oli Ägren. Lupasi lakata puhumasta, kun hänen äitinsä olisi tunnustanut. Ei samassa pirtissä asuva leski eikä hänen tyttärensä ollut taivuttanut häntä puhumaan niin, kuin hän oli puhunut. Kun kysyttiin, oliko hän syntynyt synnissä ja oliko hänellä siis myös perisynti, vastasi hän surkealla äänellä. Ilmoitti äitinsä olevan levottomana ja murheissaan tämän tapauksen johdosta. Tämän johdosta mainitsi se leski, joka asui samassa pirtissä, että nainen, jonka henki oli nyt ilmoittanut äidikseen, muutamia päiviä aikasemmin oli tullut sinne ja sanonut, että hänen täytyi tulla, koska hänen lapsensa makasi siellä.
                           Äiti Maria Simontytär haettiin sitte paikalle ja kysyttiin hengeltä hänen kuultensa oliko hän hänen äitinsä. Ensin hän ei vastannut, mutta kun kysymys uudistettiin, vastasi hän. Tämän syytöksen leski Maria kuitenkin torjui. Kun hänelle mitä vakavimmin huomautettiin, kuinka maan tomu näytti huutavan hänen ylitseen ja että tämä ei voinut tapahtua syyttä, niin hän otti Jumalan todistajakseen siitä, että hän oli viaton ja rukoili, että Jumala ilmoittaisi oikean äidin. Kun hengeltä kysyttiin, mitä hän arveli siitä, että hänen nimeltään mainittu äitinsä niin itsepintaisesti kielsi, vastasi hän pitkällä valittavalla äänellä. Varsin merkillistä oli myöskin, että mitä enemmän äiti vakuutti olevansa viaton, sitä tiheämmin henki valitti, niin että koko ajan kuuli yhtä mittaa jatkuvaa itkua.
                           Kolme tuntia kestäneen hengen kuulustelemisen jälkeen rovasti määräsi, että lesken ja hänen lastensa oli muuttaminen pois torpasta ja pirtti oli lukolla suljettava, ettei yhteien kansa enää saisi mitään tilaisuutta taikauskoon ja epäjumalanpalvelukseen.
                           Lähtiessään Paneliasta rovasti vei mukanaan ennen mainitut luut ja antoi ne Porissa piirilääkäri Bengt Biörnlundille tarkastettaviksi. Tämä antoi niistä semmoisen todistuksen, että osa oli ihmisen luita, osa pieniä elukan luita ja osa niin mädäntyneitä, ettei hän enää osannut sanoa mitä ne olivat olleet. (Eräs tothori Bergman antoi niistä myöhemmin toisen todistuksen, jonka mukaan niissä ei ollut yhtään ihmisen luita)
                           Kaikesta edellä kerrotusta ilmoitti rovasti Lebell sitte tuomiokapitulille sitä toimenpidettä varten, jonka tuomiokapituli mahdollisesti oli tarpeelliseksi katsova. Omasta puolestaan hän vain pyysi lupaa saada toimittaa kertomuksen tästä ihmeellisestä tapahtumasta Inrikes Tidningar – nimiseen lehteen yleisön arvosteltavaksi ja monen suruttoman syntisen herätykseksi ja varotukseksi.
                           Helposti tästä selostuksestakin huomaa, että rovasti Lebell aivan herkkäuskoisesti oli omistanut ajatuksia, joita toinen tai toinen oli hänelle esittänyt. Tuomiokapitulissa hänen kertomuksensa sitä vastoin näyttää heti herättäneen vakavia epäilyksiä. Se kielsi sentähden kohta eräässä helmik. 21 p:nä 1770 päivätyssä ja jumaluusopin professori Jacob Gadolinin allekirjoittamassa kirjeessä rovasti Lebelliä sanomalehdissä kertomasta tuosta tapauksesta. Ei oltu muka kylliksi tutkittu, eikö sen takana mahdollisesti ollut vain pahanilkisten ihmisten viekkautta.
                           Sen saattaminen yleisön tietoon näytti sitäkin arveluttavammalta, koska rovasti Lebellin toimeenpanemassa tutkimuksessa erinäisiä nimeltä mainittuja henkilöitä oli syytetty erinäisistä rikoksista. Konsistori olikin sentähden käskenyt rovasti Johan Laihianderin, jonka jo olisi pitänyt saapua Euraan, vielä tarkemmin tutkimaan tätä asiaa.
                           Niin tapahtuikin, sillä toukok. 22. p:nä piispa Carl Fredrik Menander ilmoittaa rovsti Lebellille että rovasti Laihiander oli tullut seuraaviin tuloksiin: 1) kahdennellatoista vuodella oleva itsellislesken  Liisa Juhantyttären poika Juha Antinpoika oli tunnustanut, että hänen 15 vuotias sisarensa Liisa oli opettanut häntä matkimaan valittavaa ääntä ja vastaamaan tehtyihin kysymyksiin, kun hän ei tarkoin ollut noudattanut sisarensa antamia määräyksiä, oli hänen juonensa tullut ilmi; 2) sama poika oli aina, kun sattui olemaan läsnä, ollut huomaavinaan, että ääni tuli sieltä, missä hänen sisarensa joko makasi tai seisoi etukumarassa; 3) edellä mainitun lesken ja lapsenmurhasta epäilyksenalaiseksi tehdyn Maria Simontyttären välillä oli kauan ollut jotain eripuraisuutta, joka usein oli antanut aihetta keskinäisiin riitoihin y. m. Tästä, sanoo Mennander, oli konsistori tullut vahvistetuksi siinä ajatuksessaan, että syynä oli ollut ilmipetos. Tosin oli tyttö Liisa Antintytär, joka oli tunnettu pahantapaiseksi ja taitavaksi peittämään ja salaamaan kolttosiaan, itsepintaisesti kieltänyt olleensa syynä äänen syntyyn. Koska hän sillä välin oli muuttanut Lapin pitäjään, oli Euran papistoa ja Lapin kirkkoherraa Carl Polvianderia käsketty tutkimaan sekä äitiä että tytärtä ja koettamaan taivuttaa heitä suoraan tunnustukseen. Rovasti Lebelliä käsketään tutkimusta valvomaan ja siinä auttamaan.




Tapauksen tiimoilta käräjöitiin vuonna 1770 ja 1771, jolloin Maria Cajander vapautettiin kaikista syytteistä. Papit sen sijaan saivat sapiskaa toimintansa ja herkkäuskoisuutensa takia. 


Luvian kappalainen Efraim Carenius oli itseasiassa lähettänyt Panelian kummittelua koskevan lausunnon tuomiokapitulille jo vuoden 1770 helmikuussa. Kirjeessään hän kertoo havaitsemistaan huiputusyrityksistä. 

Rovasti Lebell puolestaan joutui puolustamaan toimintaansa, "häntä oli kihlakunnanoikeudessa syytetty siitä, että yksinkertainen kansa ja muut vähemmin ajattelevat ihmiset hänen menettelynsä kautta olivat saaneet aihetta taikauskoisesti pitämään henkeä semmoisena jumaluutena, joka saattoi ilmoittaa tulevia asioita." Hän kertoi yrittäneensä myöhemmin saada lesken sekä tämän lapset tunnustamaan: "Kuitenkaan hän ei ollut saanut äitiä tunnustamaan vähitäkään ja lapsia vain sen verran, että kun ääntä jo kauan aikaa oli kuulunut ja kansaa oli alkanut kokoontua sinne joukoittoin sekä moni tytölle oli antanut rahaa saadakseen äänen vastaamaan, oli hän samaten kuin poikakin jonkun kerran matkinut ääntä, kun se itse ei kohta ollut vastannut. Tämä oli tapahtunut etupäässä siinä tarkoituksessa, että he pääsisivät vapaaksi kansasta, jota tulvaili sinne, ja saisivat maata rauhassa öisin. Sitä vastoin he kaikki jyrkästi kielsivät olleensa alkuna tuohon ääneen. Toisella kertaa kaikkki Panelian isännätkin olivat tutkimuksessa läsnä. He olivat tosin huomanneet lasten sekä lesken että muittenkin matkivan tuota ääntä, mutta he olivat myös valmiit valallisesti todistamaan, että ääni oli kuulunut silloinkin, vaikka ei leski, eivätkä hänen lapsensa eivätkä mitkään muutkaan olleet läsnä. Leski oli aina lastensa kanssa viettänyt hiljaista elämää."

Rovasti Lebell vetoaa Lutheriin ja muihinkin arvovaltaisiin tahoihin, jotka uskovat että yliluonnollisua asioita tapahtuu. Hän ei itse ollut uskotellut kansalle mitään, eikä ollut hänen keksintöään että ääni torpassa olisi jokin henkiolento, nämä seikat olivat jo ennen hänen saapumistaankin rahvaan keskuudessa tunnettuja. "Hän oli tämän maininnut, koska siitä näkyi, ettei hänen menettelynsä ollut niin taikauskoinen tai rangaistava, kuin kaikenlaiset jäljennökset hänen kertomuksestaan y. m. tahtoivat uskotella."

 
 

maanantai 26. helmikuuta 2018

Project Gutenbergin hyllyistä

Mikäli vanhempi kirjallisuus kiinnostaa, internet on oikea aarreaitta. Monet sivustot tarjoavat ilmaisia e-kirjoja, niitä löytyy mm. Elisa Kirjasta, Google Play-kaupasta sekä monista arkistoista. Itse olen vuosien saatossa käyttänyt eniten Project Gutenbergiä, jossa on tarjolla public-domain kirjoja joka puolelta maailmaa, myös runsaasti suomenkielistä kirjallisuutta.



Muinaisina aikoina latasin kirjoja tietokoneelle selailtavaksi, ja jokusen kirjan jopa luin alusta loppuun. Tietokone ei kuitenkaan ole kovin kätevä laite kirjojen lukemiseen, vasta lukulaitteen hankittuani pääsin toden teolla nauttimaan arkistojen aarteista.

Ilmaisissa kirjoissa on tietysti myös huonot puolensa. Digitoinnista johtuen e-kirjoissa on paljon "painovirheitä", erityisesti suomenkielisissä kirjoissa niitä on runsaasti. Samankaltaiset kirjaimet sekoittuvat helposti prosessissa ja lukijalta vaaditaan välillä hoksottimia että vanhahtavasta tekstistä saa vielä setvittyä virheelliset sanat.

Kirjabloggaus on jäänyt vähemmälle, mutta listaan nyt kumminkin tähän muutamia Project Gutenbergin kirjoja joita olen lukenut.

A.W. Ervasti: Suomalaiset Jäämeren rannalla - Matkamuistelmia
Ervastin kirjassa matkustetaan Kuolan niemimaalle ja sieltä Ruijaan. Hänen matkansa tehtävänä on kartoittaa suomalaisten asukkaiden määrää kulloisessakin pitäjässä. Suomalaiset haaveilivat tuohon aikaan omasta satamasta Jäämeren rannalla, joka toteutui kuitenkin vasta Tarton rauhassa.

Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja Suomen kaartin retkestä Konstatinopolin muurien edustalle vuosina 1877-1878
"Seuraava päiväkirja tarjoo lukijoillensa muutamia tietoja Suomen kaartin matkustuspaikoilta, viime itämaisen sodan aikana, ja sen toiminnoista siellä, niin myös kaikenlaisia hupaisia tapahtumia, päiväkäskyjä ja seikkailuja.
Kertomus on varmoista lähteistä, sen verran kuin sitä yksityisellä soturilla on tilaisuutta nähdä ja taitoa käsittää. Huomautan myös arvoisille lukijoille, että tässä parhaasta päästä puhutaan ainoastaan kolmannesta komppaniasta, syystä että kertoja koko sota-ajan oli mainitun komppanian rivissä, eikä siis voinut tarkoin seurata toisten komppanioin liikkeitä, koska sodassa hyvin usein yhdenkin pataljonan komppaniat toimivat eri paikoilla ja toisinaan eri tavallakin. Luonnollista on, että suuria erilaisuuksia siinä ei voi olla, jonkatähden tämä kertomus jotenkin kuvailee tapahtumia toisissakin komppanioissa. — Kertomus ei ole mitään vakinaista kirjakieltä, onhan vaan semmoista suoranaista soturin juttua, jonkatähden yhdyn tuohon tunnettuun ja virvoittavaan lauseparteen: "Vaikka voimia puuttuu, on tahto kuitenkin kiitettävä."


August Schauman: Kuuden vuosikymmene ajoilta: Muistelmia Suomesta
"Se teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun se noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta mielenkiintoa maassamme. Se oli — ja on vieläkin — ensimmäinen ja ainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee tuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu 1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja vaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa muodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja tunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja vaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta. Kosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin valoisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa historiallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa vertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa senvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen "Kuuden vuosikymmenen ajoilta", jonka on kirjoittanut mies, joka avoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta seurannut."

John Ashton: Curious Creatures in Zoology 
Myyttisten olentojen kattava käsikirja. Runsaasti kuvitettu.


Charles Gould: Mythical Monsters 
Gouldin kirja keskittyy erityisesti lohikäärmeisiin, niin länsimaisiin kuin kiinalaisiin ja japanilaisiinkin. Myös yksisarviselle ja feeniks-linnulle on varattu omat osionsa.

Albert Hämäläinen: Ihmisruumiin substanssi Suomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa
Ruumiinosiin ja -nesteisiin liittyvää taikauskoa. Erittäin mielenkiintoisia taikoja ja uskomuksia liittyen vereen, sylkeen, hikeen, hampaisiin ja irtileikattuihin kynsiin yms.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen: Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta - Yliopistollinen väitöskirja
Yrjö-Koskinen metsästää Suomalaisen suvun mahtavaa muinaista menneisyyttä. Monin paikoin historiallisesti virheellinen, mutta myös runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä kirja.

Arthur Conan Doyle: Kauhun Laakso 
Sherlock Holmes seikkailu joka ainakin minulle oli ennestään uppo outo. Tässä linkki ensimmäiseen osaan. Pitkään uusintapainosta odottanut kirja on muuten nyt jälleen saatavissa paperikirjana nimellä Pelon laakso


K.A. Tavastjerna: Suomenlahden salaisuus
Kirjassa kerrotaan venäläisen sotalaiva Rusalkan katoamisesta ja etsinnöistä. Välillä aika mielikuvituksellinenkin tarina, jossa on vaikea tietää mikä on totta ja mikä ei.

Tässä nyt pieni osa kaikista niistä kirjoista joita PG:n ilmaisista kirjahyllyistä löytyy. Muita hyödyllisiä kirja-tietokantoja Project Gutenbergin lisäksi ovat myös Projekti Lönnrot sekä
Project Runeberg.

Monista arkistoista löytyy myös skannattuja kirjoja joita voi lukea selaimella. Kuvituksien ja vanhojen kirjasinten ystävät löytävät näistä kirjoista paljon katseltavaa. Itse suosin e-pubina ladattavia kirjoja joita voin lukea sängyssä, mutta kuvat eivät tietenkään pääse oikeuksiinsa mustavalkoisen lukulaitteen ruudulla.

Jos joku on hurahtanut vanhaan kirjallisuuteen niin nyt olisi tilaisuus suositella omia suosikkejaan!


perjantai 19. tammikuuta 2018

Kauheita kansia ja muita viime vuoden projekteja

Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu etten saanut viime vuonna oikein mitään aikaan. Päällimmäisenä muistikuvana on jatkuva uupumus jonka takia kävin jopa lääkärissä. En käynyt oikein missään enkä tavannut ketään. Kökötin kotona ja nukuin pitkiä päikkäreitä. Mielikuva omasta saamattomuudesta on ehkä paras karistaa summaamalla hiukan kaikkea sitä mitä oikeasti tein, urakoin ja saatoin valmiiksi.

Kuvitukset

Tärkeimpänä viime vuoden saavutuksissa ovat kansikuvat. Niitä tuli valmiiksi useampikin, sen lisäksi tein aika moneen kirjaan kansitaiton. Worldcon ruuhkautti melkein kaikki kansikuvaprojektit kesäkuukausille. Muistan miten aurinko paistoi ulkona samalla kun itse istuin mummolan vinttikammarissa tietokoneen ääressä verhot tiukasti kiinni. Tässä pieni kollaasi kaikista viime vuonna tekemistäni kirjankansista:


Sen lisäksi piirtelin vielä kannen Kosmoskynään.


Ihan tyytyväinen saan olla että sain taitot tehdyksi ilman suurempia katastrofeja. Paljon on tällaisella amatöörillä vielä opittavaa.

Kirjalliset harrastukset

Kirjoittamisen osalta viime vuosi tuntui menevän täysin pilalle, en jaksanut, halunnut tai ehtinyt. Mutta kun nyt laskeskelen mitä on tullut kirjoitettua, niin ei vuosi 2017 aivan tyhjänpäiväinen kirjoitusrintamallakaan ollut. Syy saamattomaan oloon saattaa johtua siitä että aioin alunperin kirjoittaa sitä ensimmäistä romaaniani, kunhan saisin kaikki kansikuvat pakettiin. En sitten kirjoittanut. Syksy meni paria novellia ideoidessa ja lisää taustamateriaalia haaliessa.

Mutta entäs sitten julkaisut? Kyllä niitäkin kertyi ihan mukavasti vuoden mittaan vaikka mitään oikeasti uutta en kirjoittanutkaan. Erityisen tyytyväinen olen novelliin Neiti Madiganin lemmikki. Se julkaistiin Osuuskumman kissa-antologiassa Varjoisilta kujilta. Tarinassa seikkailevat samat henkilöt kuin Murhamystiikassa julkaistussa novellissani Rieseholtin valot. Eero auttoi minua rusikoimaan novellin julkaisukuntoon ja se julkaistiinkin meidän molempien nimissä.



Osuuskumman kolmannessa raapaleantologiassa Ajantakojat olen mukana muutamalla raapaleella. Aavetaajuuden bodyhorror-novelliantologiassa Tämä jalka ei ole minun ilmestyi novelli Yön labyrintti, jonka ensimmäisen version kirjoitin tosiaan jo 2014. Eerokin on samaisessa kirjassa mukana novellilla Peter Smithin päiväkirjasta. Nova 2015 -antologiassa taasen on mukana novellini Noidan perintö, joka ilmestyi ensimmäisen kerran jo edellisvuonna Kosmoskynässä.

Suomispefistä tehtailtiin Worldconia varten melkoinen kasa käännösnovelleja, itsekin pääsin mukaan muutamaan enkkuantologiaan, sekä Cosmos Pen-lehteen. Käännöksinä antologioissa ilmestyivät jo aikaisemmin suomeksi julkaistut Rieseholtin valot sekä Tähden hauta. Cosmos Penissä ilmestyi vielä tämän lisäksi novelli Touched by the Woods, jota ei siis ole suomeksi julkaistukaan.

Osa viime vuoden novelleista oli uusintajulkaisuja, mutta ihan tuoreita ja Atorox-kelpoisia tekstejäki on siis joukossa muutama. Viime vuoden novellilistalta listalta löytyvät minun ja Eeron osalta seuraavat tekstit:



Ajantakojat – Kummalinnun munia osa 3:
Anu Korpinen: Addiktio (r)
Anu Korpinen: Anatomiaa (r)
Anu Korpinen: Haaksirikkoinen (r)
Anu Korpinen: Lawsonin koe (r)
Anu Korpinen: Leikki (r)

Hänen huulensa ovat metsä:
Eero Korpinen: Helgronin tuomitsemat

Tämä jalka ei ole minun: Kauhuja omasta kehosta:
Eero Korpinen: Peter Smithin päiväkirjasta
Anu Korpinen: Yön labyrintti

Varjoisilta  kujilta:
Anu ja Eero Korpinen: Neiti Madiganin lemmikki


Listassa ovat mukana myös raapaleet (r), joita en oikeastaan pidä varteenotettavina Atorox ehdokkaina, mutta toki niitäkin voi äänestää. Äänestysohjeet sekä lomake löytyvät täältä.

Mutta entäs sitten edessä oleva vuosi? Viime vuonna muutamakin asia jäi ikävästi roikkumaan, nyt olisi aika tarttua niihinkin. Tämän vuoden ensimmäinen kansikuvaprojektikin on mietintämyssyssä ja yksi novelli on jo ideoitu tulevaan antologiaan. Uupumus vaivaa edelleen joten yritän olla itselleni armollinen. Näyttää nimittäin siltä että saan yleensä aikaan enemmän kuin miltä itsestä tuntuu.