torstai 2. heinäkuuta 2020

Kauhea ja tavaton murha Tyrväällä

Lehtiä selatessani huomioni osui tällaiseen uutiseen. Tuon ajan murhauutiset ovat yleensä lyhyehköjä ja toteavia pikku-uutisia, mutta tästä murhasta on kerrottu poikkeuksellisen paljon, ehkä sen erityisen järkyttävyyden vuoksi. Isänmurha oli sentään tavaton rikos ja tässä tapauksessa tekijät olivat vieläpä naisia.

Tampereen Sanomat 17.5.1870
Kauhean ja tavattoman murhan sanomia on kuulunut Tyrväältä. Torppari, leskimies Antti Heikinpoika Lähdetkorpi lapsinensa, tyttäret Hilma 24 ja Thilda 21 vuotinen ja 14 vuotias poika Joel, asui Lähdetkorven torpassa Kalliolan kylässä Tyrväällä. Muutamana päivänä huhtikuun alussa kävi vanhempi tytär nimismiehen tykönä ilmoittamassa, että isänsä saman kuun 2. päivänä oli kadonnut tietymättömiin, murheenalaisen näköisenä arvellen, että isä oli jäihin pudonnu ja sinne hukkunut. Miestä tiedusteltiin ja etsittiin, mutta ei saatu hänestä vähintäkään tietoa. Kuitenkin rupesi leviämään kaikenlaisia pahaluuloisia huhuja lähdetkorven katoomisesta, jonka tähden nimismiehen määräämästä torpassa pidettiin tutkintokin, kuitenkaan mitään ilmi saamatta. Vasta huhtikuun 29 p. sattumasta löydettiin muutamasta, torpan lähellä olevasta metsämäestä Lähdetkorven ruumis, mattoon neulottuna ja kaivettuna maahan ja päälle oli levitetty katajanoksia. Ruumiin päässä tavattiin löydettäissä olevan toistakymmentä haavaa, joista moni oli pääkallon särkenyt ja siis yksikin olisi tuottanut surman, kuten lääninlääkärin tekemä ruumiinavauskin on osoittanut. Kohta ruumiin löydön jälestä pidetty poliisitutkinto on jotenkin selvästi saattanut toteen, että molemmat tyttäret yksissä neuvoin olivat tehneet hirveän isänmurhan. Asiaa ei vielä ole oikeudessa tutkittu, mutta saamiemme suusanallisten tietojen mukaan oli asian laita tämä. Vanhempi tytär, jolla oli sulhanen, toivoi kohdakkoin yhdessä vastaisen miehensä kanssa saavansa torpan haltuunsa, mutta kun kuului että isällä niinikään oli naimisen tuumia, pelkäsi tyttö, että torpan hallituksen toiveensa siten arvattavasti menisivät mitättömiin, ja rupesi sen tähden miettimään, miten estäisi isän naimisen, kunnes, houkuteltuaan sisarensa tuumansa osalliseksi, kauhean ja julman isänmurhan päätös vakaantui mielessään. Lauvantaina illalla Huhtikuun 2 p. oli talonväki maarahvaan yleisen tavan mukaan olleet saunassa kylpemässä, jolloin isä poikanensa oli edellä mennyt tupaan, mutta molemmat tytöt vielä joksikin aikaa jääneet saunaan. Ennen kuin tytöt palasivat tupaan, olivat isä ja poika, jotka makasivat samassa sängyssä, jo nukkuneet. Poika heräsi siitä, että toinen tytöistä loi isää kirveellä päähän, joka näkö pojassa nosti kauhistushuudon. Uhattuna pitämään suunsa, teljettiin poika sitten johonkin toiseen huoneeseen, ja kun sieltä pääsi irti, olivat kaikki murhateon jäljet visusti poistetut. Arvattavasti oli pojalle uhattu julmaa kostoa, jos tapauksesta sanaakaan hiiskuisi, josta syystä ei poika tohtinut asiaa ilmoittaa, eikä murhaa tutkittaissakaan ensin tahtonut tunnustaa mitään. Hyvin arvattava on, että tytöillä tässä hirmutyössään oli apulaisia, sillä murhattu oli varsin väkevä ja roteva mies. Murha asia oikeudessa tutkittuna , voimme antaa varmempia ja täydellisempiä tietoja.
-----------------------------
Pikaisella haulla en löytänyt lehdistä muita uutisia oikeudenkäynnistä tai murhaajattarien kohtaloista. Onko perintötorppa todella ollut syynä näin veriseen tekoon, vai onko tyttärillä ollut isäänsä kohtaan jotain muutakin kaunoja?

Tyrvään rippikirjoista löysin kyseisen torpan tiedot. Isä Antti (Anders), sekä tyttäret Hilma ja Mathilda, poika Joel. Perheen äiti Eeva Katariina Johansdotter, kotoisin Kiikasta, oli merkitty kuolleeksi vuonna 1867. Torpan rippikirjan marginaaliin on merkitsijä kirjoittanut pitkät selostukset torpparin kuolemasta, mutta käsiala on niin pientä, että siitä ei tahdo saada selvää.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että torpan tytär Hilma on synnyttänyt aviottoman lapsen, Johan Petterin 16.6 1871. Lapsin on syntynyt kuolleena tai kuollut muutamia tunteja syntymän jälkeen. Sen jälkeen tyttärien kohdalla on rippikirjassa ainoastaan merkintä: Sibirien

maanantai 29. kesäkuuta 2020

Alahärmän Kirkkopakan jättiläiset


Neuvottelusali
Kuva: Samuli Paulaharju - Museovirasto


Alahärmässä on Kirkkopakka niminen kallioinen muodostelma, johon myös liittyy tarinoita peikoista tai jättiläisistä.
Pohjalainen 23.7.1898

Tarina ”Kirkkopakasta”

Pohjalaiselle kertoi K.K.

Alahärmän seurakunnan Heikkilän kylässä noin puolentoista kilometriä Ekolan talosta länteenpäin synkän kuusikkometsän keskellä on monessakin suhteessa kummallinen vuori. Mistä on tämä vuori saanut nimen Kirkkopakka ei kansa tiedä. Luultava on, että paikkaa, siitä johtuvan tarunsa vuoksi on alettu pitää jonkinlaisena pyhimyspaikkana, ja että nimi on siitä johtunut. Voipi olla mahdollista, että se korkeudellaan on myöskin hankkinut isellensä nimen. Ja siitäkin syystä on vuori merkillinen, että se juuresta huippuunsa sakka on kokoonpantu enemmän irtonaisista hirmuisen suurista kivistä kuin kiintonaisesta kalliosta. Itse vuori, joka muuten on jotenkin kivettömällä seudulla, on leveyteensä nähden luonnottoman korkea. Se käsittää tuskin puolta tynnyrin alaa maata, ja kumminkin piisaa se korkeudessa tavalliselle kirkolle torneineen.

Heti ensi silmäyksellä tekee se katsojaan kummallisen melkeinpä pelottavan vaikutuksen. Itäpuolelta on vuori niin jyrkkää, että päälle kiipeeminen tältä sivulta ei tule kysymykseenkään. Se on ladottu satojen hevoskuoramin painavista kivistä, jotka ovat enimmän ulospistävässä kuin pystysuorassa asennossa. Joten siinä juurella seisoessa tuntee ikään kuin halua poistua takaisin. Vaikkapa tietääkin kivien siinä asennossa jo vuosisatoja olleen, melkeinpä tekee mieli uskoa, että ne juuri sillä hetkellä tulevat alas ja hautaavat raunioihinsa ihmisen, joka kaiken tämän suuruuden keskellä tuntee itsensä jotenkin pieneksi ja vähäpätöiseksi.

Länsipuolelta on vuori siksi rappuista ja pitkävierteistä, että sieltä ilman suurempaa ponnistusta voi päästä päälle. Kivien hakeamissa ja onteloissa kasvaa muutamia mäntynäreitä, jotka mullan ja riittävän kosteuden puuttessa viettävät jotenkin kituvaa elämää.

Kummallisia komeroita ja luolia on vuoressa useoita, joista varsinkin yksi luola on merkillinen siitä, että tarun mukaan menee siitä voi vuoren haltijain asunnoille.

Luolan suu on siksi avara, että ihminen voi kontata muutaman metrin päähän jotenkin vaakasuorassa olevaa reikää myöden, kunnes se tekee suorakulman käänteen vuoren sisustaa kohdin, ja itse reikä muuttuu niin kapeaksi, että eteenpäin ryömiminen käy mahdottomaksi. Mutta jos heittää kiven luolaan kuuluu sen liikettä ison aikaa, josta voi päättää, että kyllä siinä on jommonenkin syvyys.

Ennen vanhaan, niin kulkee tarut kansans seassa, pitäisi luolan reikä olleen isompi ja oli sinne erään kerran joku ”hengestänsä huolimaton” antanut itseänsä köydellä laskea. Kun käyttä oli luolaan uponnut jo useoita syliä, oli tämä uhkarohkean teon päähenkilön täytynyt antaa merkin, joten ne, jotka häntä laskivat tiesivät että on aika vetää hänet ylös. Mies luolasta tultuaan oli kertonut miten siellä alkoi kuulua omituista kalinaa, ikään kuin hopeakaluja olisi kiireimmän kaupassa suojaan korjattu. Vieläpä oli ääni luolan periltä huutanut: Jos vielä mittasikin lasket niin palaat päätäsi lyhyempänä.”

Usein kuuluu nähtyjen näitä vuorelaisia liikkuvan maan päälläkin, milloin missäkin toimissa.

Niinpä eräänkin kerran oli vuorenpeikon vaimo tullut Ekolan talosta pyytämään lainalle ”Viipon vaavottimia”. Pyytäjälle oli annettu vyyhdin puut ja niihin hän olikin ollut tyytyväinen. Sama muija oli joskus nähty Ekolan luomassa Sahan torpan läheisyydessä pesemässä lapsen vaatteita y. m.

Että vuoren asujaimilla oli ollut karjan hoitoakin, tiedetään siitä, että joskus iltasilla oli kuultu kun ne huhuilivat lehmiänsä kotiin. Tapa millä he niitä kutsuivat on myöskin kansa suussa säilynyt. Se kuuluu näin: ”Sipu treppua, sipu trellua, sipu haikiaa haluna lemmeä.”

Olipa erään kerran Heikkilän ja Ekolan kyläin välillä seisonut vuoren peikko tiellä siten, että toinen jalka oli toisella ja toinen toisella puolen tietä. Tervan kuljettajat, jotka juuri sattuivat siitä kuormineen kulkemaan ajoivat hänen koipiensa välistä kuni portista ainakin. Sivuun päästyään olivat tervamiehet kummeksuneet peikon suuruutta. Mutta silloin oli metsästä kuulunut ääni, ”Sehän on vaan kolmevuotias lapsi.”

Varsinaista pahaa ei vuorelaisten kerrota tehneen. Ainoastaan väärin saatuja hopeoita ja muita arvotavaroita olivat he ihmisiltä anastaneet ja luolaansa kätkeneet, missä ne vielä tänäkin päivänä ovat yhtä hyvässä kuin tarpeellisessakin kätkössä.

Muuten on luonto tehnyt vuoreen niin kummallisia onteloita ja solia että paikkaa paremman puutteessa kannatta kyllä käydä katsomassa. Niinpä eräskin kiven tai kallion halkeama, joka on päältä noin kolmen meetrin levyinen. Pohja, eli lattia, joka on vähän soukempi, on pienillä kivillä täytetty umpeen. Kattona solalla on hirmuisen suuri, mutta enemmän laakamoinen kivi. noin 10 meetrin pituudelta on sola avaraa aukkoa, kunnes se suippenee ja viimein päättyy kahteen reikään jotka solan perästä johtavat eri suunnille, ties kuinka kauvas vuoren sisälle.
-----------------------
Toisessa lehtijutussa mainitaan samat jättiläisen lehmät, tosin hiukan eri nimisinä. Erikoisena pisti silmääni näissä tarinoissa mainittu Kirkkopakan jättiläisten naapuritalo, Skotlanti. Seuraavat jutut on Alahärmässä muistiin merkinnyt nimimerkki "Ilkka".
Raahe 8.12.1916

Tarinoita Alahärmän Kirkkopakasta

Alahärmässä talokas Nikolai Ekolan maalla on merkillinen, ajojäiden kulettama rotkoinen vuori, keskellä laajaa alankoa. Juhlallisine piirteineen, suurine ammottavine kitoineen, jylhän kuusimetsän ympäröimänä, on se antanut kansan mielikuvitukselle paljo sommittelun aihetta.
Kerron tässä joitakuita tarinoita joita kuulin eräältä vanhukselta.

Vuoressa asui rikas, mahtava, sangen väkevä jättiläinen Kirkkopakan isäntä emäntineen. Heillä oli myös lapsia. Talo oli kuuluisa rikkauksistaan. Kultaa ja hopeaa oli pöydät, kalliilla jalokivillä koristettuja juoma-astiat. Suuret kristallilamput riippuivat katossa, lattiat olivat silkillä verhotut, seinät kalleilla matoilla ja ryijyillä.

Heillä oli täällä oma kirkkonsakin, he olivat ainakin näennäisesti kristittyjä, sillä paikan nimi oli Kirkkopakka.

Naapurina heillä oli noin 200m. päässä Skotlanti, myös jättiläisen talo, mutta ei niin rikas eikä mahtava kuin Kirkkopakka.

Kirkkopakan poika nai Skotlannin tyttären, mutta häät piti vietettämän kylässä Ekolan talossa. Kirkkopakan isäntä saikin suurilla vuokrarahoilla vuokratuksi häätalon. Ehdoksi sovittiin, ettei kukaan talon väestä ole häissä läsnä, eikä yritäkään katsomaan talon sisään häiden aikana. Jättiläisiä vaan oli kutsuttava häihin. Tavallisia ihmisiä ei päästetty sisään. Mutta kuinka olikaan. Sisältä alkoi kuulua kauhea jyry ja melu sekä tavattoman kaunis, oikein korvia hivelevä soitto. Isäntä ei malttanutkaan pitää lupaustaan. Meni hiipien ovelle ja raotti hiukan sitä. Mutta voi kauhistus. Lattialla ja seinillä mateli suuria käärmeitä, ihana soitto taukosi. Ja siihen ne häät loppuivat. Jättiläiset läksivät kotiinsa.

Kirkkopakan talossa oli vaan kolme lehmää, mutta ne olivatkin tavattoman suuria ja korkealypsyisiä. Kerran eräänä iltana lehmät eksyivät kylän lehmiin ja tulivat Ekolaan. Kun lehmien utaret olivat maitoa kovin täynnä ja ne ynisivät lypsäjää, meni Ekolan emäntä lypsämään niitä. Mutta hän lypsi tavalliseen lypsinkiuluun ja ne lypsivät niin paljo, millainen oli astia. Ennen niitä oli lypsetty suureen saaviin. Ja nyt lehmät pilaantuivat iäksi. Tästä jättiläisen emäntä kantoi kaunaa Ekolan emänälle, mutta ei rikkonut julkisesti hyviä naapuriväliä, sillä Kirkkopakan väki oli yleensä ystävällisissä väleissä kyläläisten kanssa.

Lehmäin nimet olivat Krellu, Hallu ja Haikehaluna. Jättiläistytöt huutelivat iltaisin iitä kotia nimiltään. Ääni oli mahtava, se kuuli yli kylän: trui Hallu, trui Krellu, trui Haikehaluna!

Kirkkopakan jättiläinen oli viinaan menevä mies. Isossa talossa keitettiin viinaa myytäväksikin. Hän kävi sieltä noutamassa viinaa monta hehtolitraa vetävällä nassakalla. Hän maksoi viinasta hyvät hinnat. Mahtavasti hän heitti hintaa kysymättä rahat pöydälle. Kun Isontalon isäntä meni rahoja ottamaan, muttuivat ne haavanlehdiksi. Mutta kun ne vei siunattuun maahan muuttuivat ne jälleen rahoiksi.

Kerran hän matkusti kievarikyydillä ja antoi kyytipojalle suuron tukon puhdasta paperia. Poika oli vähällä heittää paperit ukon silmille, mutta ei tohtinut. Pisti kuitenkin paperitukon taskuunsa. Kun kotona otti sen taskustansa, olivat paperit muuttuneet rahoiksi.

Tein vuoresta havainnoita opastajani johdolla. Laskeuduimme eräässä kohdassa useampia metrejä maan sisään. Se oli valtakäytävä valtaistuinsaliin. Sinne ei kuitenkaan pääse, sillä aukko kapenee ja menee aivan pystysuoraan maan sisään. Köydellä voi sen pituuden mitata useammaksi metriksi. Siellä asuu jättiläinen tänäkin päivänä, siellä hän säilyttää arteensa. Sinne ei ole kukaan kuolevainen uskaltanut mennä. Valtaväylän suun likellä on neuvottelusali, suurien kallioiden ympäröimä aukeama; keskellä salia on valtaistuin jossa jättiläinen istui puhetta johtamassa. Kerran hän oli vihassa ja löi nyrkillään valtaistuimen sivussa olevaan suureen paateen; vieläkin siinä näkyy jättiläisen selvä nyrkin kuva.

Suuri ja mahtava on heidän kärryliiterinsä. Kolmelta puolen ympäröi sitä suuret kalliot ja päällä on irtonaisten kivien päällä jättiläismäinen laakakivi kattona, noin 150m. suuruinen.

Skotlannin väki ei asu enää kotonaan. Se on jätetty autioksi. Naimiskaupan vuoksi heidän välinsä huonontuivat ja skotlantilaiset muuttivat keski-suomeen erääseen suureen vuoreen asumaan. Kun asutus tiheni kylässä, hermostui siitä Kirkkopakan väki ja painuivat vuoren sisuksiin, aarrekamareihin. Joskus lapsille paimenessa näyttäytyy jättiläinen valkohapsiukkona, käyskennellen entisen mahtavan kotinsa hävitetyillä raunioilla.
"Ilkka"

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Merikäärme Uudenkaupungin edustalla vuonna 1883

Vuoden 1883 kesäkuussa Uudenkaupungin lähistöllä koettiin kummia. Sanomalehti Auran uutinen kyseisen vuoden kesäkuulta kuuluu seuraavasti:


Kuka 300 markan palkkion on mahtanut luvat, siitä ei ole tietoa. Satiirilehti Pilkkakirves uskalsi kuitenkin luvata vieläkin suuremman summan rahaa merihirviön nappaajalle.


Varmaa kuitenkin on, että mahtavat palkkiot jäivät jakamatta. Uudenkaupungin merihirviö näyttää lipuneen turvallisemmille vesille, pyssymiehiä pakoon.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Alavuden Penkkivuori ja sen "pirunpesät"

Alavudella sijaitsevasta Penkkivuoresta löytyi sanomalehdistä muutamia mielenkiintoisa juttuja. Mieheni sukuun penkkivuori liittyy läheisemminkin, hänen  iso-iso-isoisänsä Juho Korpinen on ollut kivenlouhimishommissa Penkkivuorella. Löytöretkiä lähelle-blogi esittelee Penkkivuoren ja sieltä löytyvät myös ohjeet paikan löytämiseksi. Kuvat ovat komeita, käykäähän tutustumassa. Itse en ole Penkkivuorella vielä käynyt, mutta eiköhän tänä kesänä retki sinnekin järjesty.

Kuva: Kalle Carlstedt
Penkkivuori on ollut ilmeisesti täynnä "pirunpesiä" ja luolia, mutta paikalla harrastettu kivenlouhinta on varmasti hävittänyt alkuperäisiä muodostelmia. Tarinoita penkkivuoren piruista on kuitenkin säilynyt kansan parissa, kuten näistä katkelmista käy ilmi. Ensimmäisessä tarinassa Penkkivuori toimii enemmänkin mystisen tapahtuman näyttämönä, pyhänä paikkana jossa on mahdollista nähdä tuonpuoleiseen.

Sanomia Turusta 25.3.1869
Hamaassa muinaisuudessa, kertoo satu, kun vielä avara ympäristö oli synkkänä erämaana, eksyi viisi metsämiestä näillä tienoin ja saapuivat, siihen aikaan vielä tuntemattomalle Penkkivuorelle. Miehet kukkulalle noustuaan tekivät valkean ja rupesivat ruokailemaan, samoilla miettien mitä tehdä, mihin kääntyä. Ollen juuri paraassa toimessaan, kuului äkisti lännestä outo suhina heidän korvissaan ja katsottuaan sinnepäin oli näky kovin kummallinen. Vuorta kohden nevalta lähestyi paksu savupatsas, josta eriskummallisia haamuja silloin tällöin loisti. Näky tuli aina likemmä, nousipa vuorellekin ja laski kohden miehiä, jotka taas pelästyneenä astuivat syrjään. Nyt he myös selvään olennot savupatsaasta havaitsivat. Mustan Manalan väkeä siinä oli; muutamat varustetut kolmehaaraisilla rautahangoilla ratsastivat pukilla; toiset taas muilla kummallisilla sota-aseilla ajoivat yksipyörisissä vaunuissa. Nämä viimeiset, joilla oli ainoiastaan yksi silmä otsassa, saattoivat olla päämiehiä, sillä partanen näkönsä oli järeä ja käskeväinen, sitä vastoin kun taas muut tuskalla ja hiellä näkyivät täyttävän tehtäväänsä; tämä tehtävä oli vaunujen vetämisessä ja eriskummaisten aseiden kantamisessa. Tämmöistä seuruetta oli pitkä rivi, joka, ei edes kiertäen valkiatakaan, laski miesten sivuitse. Rivin päätti eräs pahoin ontuva mies. Tämän näkö ei ollut niin julma ja pelättävä kun edellisten, vaan päinvastoin osotti yksinkertaista tyytyväisyyttä oloonsa. Senpä vuoksi rohkenivatkin metsämiehet tämän sivumennen, nauraen sanoa:
”Minnehän tuokin likkaa?”
”Vääksyyn häihin, Vääksyyn häihin, siellä veli veljensä murhaa”, vastasi ontuva, jatkaen hiki otsassa kulkuansa.

Koko seurue laski yli vuoren, toisella puolen olevalle nevalle ja katosi korpeen. Niin kuin jonkun ajan kuluttua sanoma levisi, oli todellakin Vääksyn häissä velimurha tapahtunut sinä iltana.

Ilkassa julkaistussa jutussa kerrotaan Penkkivuoren "pirujen" olleen muuttavaista sorttia.
Ilkka 18.01.1927

Alavudella Pönkälän (Pänkälän?) ja Tusan metsäsarkain latvamailla, on laajalti kuulu Penkkivuori, joka on kuuluisuutensa saavuttanut monella tavalla. Tuo vuori on ollut yleisenä rakennuskivien ottopaikkana. Tuhnansissa, ehkäpä miljoonissa on laskettava ne kivet, joita valtiolle ja yksityisille eri rakenustarkoituksiin on Penkkivuoresta lohottu.
Luonnontuilassa sanotaan tuon Penkkivuoren olleen moniluolaisen, joita ihailemaan monet retkikunnat ovat rientäneet. Olipa lokeroissa, kuten mainitaan, ollut niinkin syviä, ettei tulikaan niiden perässä palanut.

Näissä Penkkivuoren luolissa sanotaan vanhanajan ”pirujen” hyvin viihtyneen, vieläpä siellä toisinaan pitäneen sellaista meteliäkin, ettei kansa uskaltanut kuin suurissa joukoissa noille ”pirujen” asuinsijoille mennä.

Eivätpä tykänneet myöskään Penkkivuoren ”pirut”, kuten taru kertoo, noista ihmisten heidän olinpaikalleen suuntautuvista retkeilyistä, sillä niihin kyllästyneinä olivat ne kerran jättäneet koko Penkkivuoren ja siirtyneet eri pauhinalla 50km. päässä olevaan Virtain Torisevan vuoreen asumaan. Toriseva ei kuitenkaan ollut noita Penkkivuoren piruja miellyttänyt, minkävuoksi pirut tulivat pian takaisin pitäen tullessaan vielä pahempaa elämää kuin mennessään, mistä syystä sanotaan viljakuhilaidenkin pelloilta nousseen ilmaan, puiden kohonneen juurineen maasta ja rakennustenkin pirujen kulkutiellä turmeltuneen. Eräs isäntä oli ollut tuossa myllerryksessä näkevinään rautakärryjäkin, puhumattakaan vähemmästä.

Tuosta Alavuden Penkkivuoren pirujen paluumatkasta pitäisi oleman 50 vuotta vierähtänyt. Sen ajan kuluessa on kansan sivistys Alavudellakin kohonnut siinä määrin, etteivät Penkkivuoren pirut enää peljätä. Eikä ole tuolla Penkkivuorella enää entisiä ”pirunpesiksi” sanottuja luoliakaan, sillä muualaa kivitöihin perehtyneet Alavutelaiset ovat Penkkivuoren arvokasta kalliota jo ehtineet siinä määrin lohkoa, että arkatuntoisinkin huomaa, että vuorella on jyllännyt luomakunnan kruunut eivätkä mitkään mörköjen penikat.

Virtain, Ähtärin, Alavuden ja Töysän Sanomissa on julkaistu nuoren lukijan fantastinen kertomus, joka osoittaa että Penkkivuoren mystiset maisemat ovat kiehtoneet mieliä senkin jälkeen kuin taikausko on jo kansasta karsittu.

Virtain, Ähtärin, Alavuden ja Töysän Sanomat 30.8.1929

Penkkivuoren luola Alavudella

Kuuluisa Penkkivuori sijaitsee Alavudella. Jos tarkemmin mainitsen on se jonkun matkaa Kirkkojärven itäpuolella. Siitä kerron tässä erään kaskun.

Siihen aikaan kun Alavudella ei ollut kuin yksi talo, ja sekin oli ainoastaan pieni mökki, ei Penkkivuorta vielä tunnettu. Mökissä asui vanha isäntä, vaimonsa ja kahdentoistavuoden ikäisen pojan kanssa. Poika oli uljas ja rohkea. Hän samoili mielellään metsiä. Talvella hiihteli hän isänsä tekemillä suksilla ja kesällä jalkaisin.

Kerran kun hän meni pitkin metsäpolkua vuoren juurella, kuuli hän kummallista ääntä vuoresta. Hetken hän kuunteli, mutta ei tiennyt mikä se oli ja mistä se kuului. Hän hiipi lähemmäksi ääntä kohden, pysähtyi ja kuunteli, mutta ei saanut selville mikä se oli. Oli niin pimeäkin jo, ettei hän kovin kauas eteensä nähnytkään. Hän meni kuitenkin eteenpäin, sillä hän oli rohkea. Samassa näki hän kauhukseen vuoresta avautuvan suuren oven ja sieltä tuli esiin ihmisen näköinen, mutta paljon suurempi olento. Sillä oli pikimusta parta, suuret mustat silmät ja kovin kippura nenä, niin että sieraimet olivat suoraan eteenpäin. Siis kovin ilkeän näköinen. Mutta Mikko, joka oli pojan nimi, ei paljoakaan pelännyt, meni vain suuren kiven taakse, kurkistellen sieltä, mitä noita teki. Noita kulki ohi, eikä huomannut Mikkoa laisinkaan, sillä oli jo pimeä ja noita näkyi olevan huononäköinen. Mikko oli jo iloissaan kun näki noidan menevän ohi ja aikoi lähteä luolan aukolle. Mutta samassa silmän räpäyksessä kun hän liikahti, pysähtyi noita, kuunteli ja lähti suoraan Mikkoa kohti. Silloin Mikko vasta pelästyi ja päästi hirveän huudon. Samassa hän pyörtyi.

Kun Mikko virkosi oli hän puoli pimeässä huoneessa, jossa oli paljon hänen ikäisiään ja suurempiakin ihmisiä. He kertoivat Mikolle siitä kauheasta vuorenhaltiasta, jonka alaisia he nyt olivat. He kertoivat vielä, että haltia ei liiku ulkona koskaan muulloin kuin yöllä. Haltia ei heikkojen silmiensä vuoksi kestä päivän valoa. He miettivät miten vapautuisivat vankeudestaan, mutta eivät keksineet mitään kyllin pätevää pakotietä. Keskustelut  ja ajatukset keskeytyivät vuorenhaltian saavuttua huoneeseen. Kaikki nousivat heti seisomaan ja Mikko seurasi esimerkkiä. Haltia viittasi Mikolle ja Mikko seurasi häntä. Haltia vei Mikon kauniisti koristettuun kammioon jossa häntä kuulusteltiin. Ensinnä haltia kysyi: Miksi piilouduit kiven taakse?” Mikko vastasi: ”Minua pelotti.” Haltia kysyi jälleen: ”Miksi pelkäsit?” Mikko vastasi: ”Olit niin ruma.” Silloin haltia ihmetteli hänen rohkeuttaan ja sanoi: ”Palkitsen rehellisyytesi ja päästän sinut vapaaksi, lisäksi annan sinulle taikakirjan jonka avulla saat mitä haluat.

Seuraavana aamuna oli Mikko kotona, posket ilosta hehkuen. Tämän jälkeen menestyi Mikko kaikissa toimissaan ja hänestä tuli rikas ja toimelias mies. Hän kävi kauppaa ruotsalaisten kanssa hyvällä menestyksellä, niin että kaikki naapurit uskoivat aina asiansa hänelle. Niinpä kertoi eräskin mies kuinka ihmeellisellä tavalla hänen lapsensa oli kadonnut. Mikko osti tällöin saksalaisilta viikinkiretkeilijöiltä ruutia ja meni vuorelle samaan paikkaan jossa oli noidan luolan oven nähnyt. Hän porasi reiän kallioon, laittoi ruudit ja tulilangan sinne, sekä sytytti tulilangan. Tämän jälkeen juoksi hän järven rannalla olevaan veneeseensä ja alkoi soutamaan järven yli, mutta ei ennättänyt ennen kuin kuului suuri pamaus ja valitushuutoja. Suuria kiviä lenteli ilmassa ja koko järvi alkoi aaltoilla niin kovaa, että Mikon vene kaatui ja hän pelastui aivan nääntyneenä uimalla rannalle. Sen jälkeen ei noitaa tavattu. Mutta pelästyneet ihmiset kertovat että kun noita kuuli jyrähdyksen tuli hän kuuroksi ja he pääsivät pakenemaan. Tämän jälkeen kävi Mikko luolalla, mutta noita oli sen jättänyt jo autioksi ja paennut muille maille. Mikostakaan ei enää ole kuulunut mitään, muta kukapa sitä kovin monta sataa vuotta elää.

Ilmo.
(Kirjoittaja on 14v. poikalapsi. Toimit. huomautus.)

Olisipa kiinnostavaa tietää kuka on tämä Ilmo joka sadun Penkkivuoresta on sepittänyt. Mahtoikohan hän jatkaa kirjallisia harrastuksia tämänkin jälkeen?