maanantai 17. heinäkuuta 2017

Jättiläiset Lauhanvuorella.



Lauhanvuoren kansallispuisto näkötorneineen on perheelleni tuttu paikka. Erityisen kiehtovia ovat kivijadat eli pirunpellot. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa vuodelta 1907 kerrotaan kivijadoista myös seuraavaa jättiläistarinaa, joka oli minulle ennestään tuntematon:

"Lauhanmaa on hietakangas Kauhajoen ja Isojoen välillä ja tiettävästi Eteläpohjanmaan korkein kohta, yhtä tunnettu geologisessa kirjallisuudessa kuin paikkakunnan tarinoissa. Kankaan loivat rinteet kohoavat joka suunnalta 10 m-mittaisissa asteissa lainehtien noin 210 m. korkuiseksi ylängöksi. Geologit laineissa näkevät selviä jälkiä muinaisen jäämeren – n.s. Yoldiameren – aallokoista. Mutta kansakin on huomannut nuo jäljet ja sanoo että meri on ennen ulottunut Lauhanmaalle asti. 

Kuva:Anu Korpinen

Silloin, kerrotaan, oli jättiläisillä kaupunki Lauhanmaalla ja sen raunioita ovat Lauhanmaan kivijadat. Kivettömällä kankaalla kasvaa harvallaista mäntymetsää. Tuossa metsässä astellen kohtaamme äkkiarvaamatta mahtavan kivijadan, joka suorana halkasee metsän luoteesta kaakkohon. Se on parikin km pitkä, lähes 50 syltä leveä, mutta keskeltä vaan syltää korkea. Pohjaa ei näy mistään. Kivet ovat paljasta hienoa, valkoista myllykiveä, kaikki melkein samankokoisia, noin kahden miehen nostannaisia. Tuollaisia jatoja on metsässä ainakin neljä ja melkein kauhistuksella kulkija niitä silmäilee: ne näyttävät todellakin kuin olisivat vuosituhansien kuluessa raunioiksi rauenneita mahtavia marmorimuureja! Vasta vähitellen katselija palaa järkeensä ja ymmärtää että jadat eivät voi olla ihmisten tekoa.


Lauhanmaalla kuuli K. A. Castrén kerrottavan, olivat jättiläiset puolustaneet itseänsä kristityitä vastaan, kunnes kuulivat kirkonkellon helähtävän. Silloin pakenivat, eikä heidän jatojen alle kätkettyä kultaansa enää vartioitse muu kuin – käärme.

Myllykiviksi kelpaavia suurempia kivimöhkäleitä on kaivettu jatojen vieriltä.

Lauhanmaan merkillisyyksiä on vielä pieni Pitalijärvi pitalikaloineen, joista harvoin muualla kuulee puhuttavan."

Mikähän tämä mystinen "käärme" mahtaakaan olla? Piileekö Lauhanvuoren louhikoissa kulta-aarretta vartioivan lohikäärmeen pesä? Asiaan täytyy perehtyä tarkemmin seuraavalla Lauhanvuoren retkellämme.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Pieni katsaus kirjoitusvuoteen ja tulevaisuuteen

Kaiken kiireen keskellä ajattelin hetken tutkailla mitä olen saavuttanut kirjoittamisen saralla tänä vuonna. Vaikka tuntuu siltä etten ole saanut mitään aikaan, on julkaistavien novellien määrä ihan ilahduttava.


Varjoisilta kujilta novelliantologiassa julkaistiin minun ja Eeron yhteisesti kirjoittama novelli Neiti Madiganin lemmikki. Tarina on melko suoraviivainen yliluonnollinen dekkari jossa selvitellään mystisiä kuolemantapauksia. Neiti Madiganin lemmikki on jatkoa Murhamystiikassa julkaistuun novelliin Rieseholtin valot. Meno Groothovenissa muuttuu aina vain villimmäksi, tällä kertaa tapahtumat pyörivät mustan kissan ympärillä. 


Pitkän ja kivuliaan synnytyksen jälkeen maailmaan on putkahtanut myös uusi Aavetaajuus-kirja, kehokauhuantologia Tämä jalka ei ole minun. Kirjoitin novellin Yön labyrintti ensimmäisen version raskaana ollessani. Nyt kun antologia ilmestyy poikani on jo 2 ja puoli vuotias. Novelli on ensimmäinen kirjoittamani scifitarina, ja myönnän että kauhu taisi jäädä kirjoittaessa hiukan jalkoihin, olin sen verran innoissani tieteistarina-puolesta.
Mukana antologiassa on myös Eeron novelli Peter Smithin päiväkirjasta.

Worldcon kolkuttelee jo ovella ja sen lähestyessä esiin putkahtelee kaikenlaisia kansainväliselle yleisölle suunnattuja julkaisuja. STK julkaisee tänä vuonna Kosmoskynän englanninkielisen version Cosmos Pen-lehden, jossa minulta on mukana aikaisemmin julkaisematon fantasianovelli.


Matti Järvisen luotsaama Nysalor-kustannus on pukkaamassa Worldconiin kauhunovelliantologiaa: Boundaries and Other Horros Stories From Finland. Tässä antologiassa julkaistaan käännös aikaisemmin mainitsemastani novellista Rieseholtin valot.
Kirjassa on myös minun suunnittelemani kansi. Kuvan innoittajana on toiminut kokoelman niminovelli, Samuli Antilan Rajat.


Toinen englanninkielinen antologia jossa olen mukana on Osuuskumma Internationalin Never Stop.
Tämän antologian novellit on valinnut Emmi Itäranta. Oma novellini antologiassa on Star in the deep (Tähden hauta), ja se on aikaisemmin julkaistu mm. Spinissä ja Nova 2014-antologiassa. Olen myös vastuussa Never Stopin ulkoasusta.

Toivottavasti nämä hienot antologiat löytävät lukijansa Worldconissa. Itse en ole aikonut tapahtumaan osallistua, mutta olen kuitenkin vankasti hengessä mukana! 

Tänä vuonna pitäisi olla vielä luvassa Nova 2015-antologia, mutta sen tarkempi julkaisuajankohta on vielä mysteeri. Siinä taitavatkin olla kaikki tämän vuoden novellijulkaisuni, loppuvuosi näyttääkin hiljaisemmalta.

Tulevaisuuden suunnitelmia

Viimeisen puolen vuoden aikana olen tehnyt useamman kirjan kansikuvituksen ja -taiton. Se on ollut hyvää harjoitusta ja olen jopa saanut vähän taskurahaa. Tein kuitenkin sellaisen päätöksen että kun nämä syksyn julkaisut on hoidettu, ryhdyn taas käyttämään aikaani enemmän kirjoittamiseen. Olen lupautunut mukaan yhteen ihan mielenkiintoiseen projektiin jota varten täytyisi kirjoittaa rikosnovelli. Kirjoittamisen lisäksi täytyisi harjoitella hiukan tekstien toimittamista ja palautteen antoa.

Kirjoittajana olen varmaankin siinä mielessä kummallinen että en ole vielä koskaan kirjoittanut systemaattisesti "sitä suurta romaanikässäriä". Olen vain heitellyt novelleja sinne tänne kun sopiva julkaisurako on ilmaantunut. Vieläkään en osaa kutsua itseäni kirjailijaksi. Tiedän että tavallinen lukijakaan minua sellaisena pitää koska en ole julkaissut "oikeaa kirjaa". Tämä on tietysti novellien kannalta hiukan väärin, sillä nekin ovat kirjallisuutta siinä missä romaanitkin.

Olen myös siinä mielessä kummallinen kirjoittaja että en tunne mitään sisäistä pakkoa kirjoittamiseen. Pyörittelen jatkuvasti tarinoita mielessäni, mutta kirjoittamisen käytännön prosessit jäävät usein tekemättä, eli tarinat eivät ehdi paperille asti. Ilman kirjoituskutsuja, antologiaprojekteja ja deadlineja en varmaankaan saisi aikaan yhtään julkaisukelpoista sanaa.

Siksi suunnittelinkin itselleni projektin ja aikataulun ja päämäärän: Aion kirjottaa romaanikäsikirjoituksen. Nyt kun olen toitottanut sitä tarpeeksi paljon joka puolella, minun on helpompi pitää aikomuksestani kiinni.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Kansikuvataiteilua

Kesäkuu on ollut poikkeuksellisen kiireistä aikaa. Päivisin teen näitä ihan jokapäiväisiä kotiäidin hommia, pihaillaan yhdessä lapsen kanssa, leivotaan, laitetaan ruokaa, sotketaan ja siivotaan, katsotaan telkkaria, leikitään legoilla... (välillä minä istun koneen ääressä ja juon kahvia, tiedättehän, facebook...) Illalla kun lapsi on saatettu unten maille alkaa varsinainen työponnistus. Silloin minä heitän esiliinan nurkkaan ja minusta kuoriutuu kynää ja piirtopuikkoa heiluttava multitalentti!

 Myös mummolaviikonloput on viime aikoina uhrattu tälle taiteilulle, tosin parina iltana olemme riistäytyneet miehen kanssa elokuviin. (Guardians of the Galaxy piti nähdä, sekä Salazarin kosto).

Erityisesti Worldcon on työllistänyt minua vaikka en aiokaan itse tapahtumaan osallistua. Olen suunnitellut kaksi kansikuvaa Osuuskumma Internationalin englanninkielisiin antologioihin, ja työn alla on parhaillaan vielä yhden Wordlconiin tähtäävän ja kotimaista kauhua esittelevän novelliantologian kansi.

Tässä valmistuu kansikuva Kuoriaiskirjojen tulevalle julkaisulle
Tällä hetkellä työstän Boris Hurtan uuden novellikokoelman kantta (Talo Mörövuoren juurella, julkaisijana Kuoriaiskirjat). Olen tästä kansikuvasta erityisen innoissani, koska olen fanittanut Hurttaa siitä lähtien kun ensimmäisen kerran luin kirjan Lumen tuoloa ei voi estää. 

Kansitaitto pitäisi saada valmiiksi jo juhannuksen aikana, joten aika pitkälti keskikesän juhlakin menee tietokoneella istuen.

Kirjoittamiselle ei ole ollut aikaa, mutta toisaalta kansikuvailu on sen verran antoisaa puuhaa että en ole jaksanut tällaisia murehtia. Vaikka olen kirjoittanut ihan hyvin menestyneitä novelleja, koen yhä että sanat eivät ole minulle se luonnollisin tapa itseilmaisuun. Olen siis kiitollinen siitä että minulla on välillä tilaisuus tehdä kuvia, eikä pelkästään omaksi ilokseni.

Kirjoittamisen suhteen olen kuitenkin tehnyt juhlallisen päätöksen. Sitten kun tämän vuoden kansikuvat on saatettu valmiiksi, ryhdyn kirjoittamaan elämäni ensimmäistä romaanikäsikirjoitusta.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Lapinlahden kivipiirrokset


Lisää erikoisia kiviä. Lapinlahdelta on kirjoitettu sanomalehti Savoon vuonna 1883 ja toivottu asiantuntija-apua paikallisten muinaismuistojen kartoittamisessa. Muinaismuistoyhdistyksen sivuilla on Onkiveden rannoille merkitty muutamia kivikautisia ja pronssikautisia jäännöksiä, mutta tämän kaltaista kiveä en niiden joukosta löytänyt.

10.9.1883 Savo

Lapinlahdelta, syysk. 6 p. 1883. Aina ai’an kunkin on täälläkin löydetty yhtä ja toista muinasmuisto-esinettä ja niitä Muinaismuisto-yhtiölle lähetetty. Niin löysi tämän kirjoittaja tänäänki, ilmoitusten jälkeen, erään kiven, josta saan antaa seuraavan selityksen, sekä liittää tämän kirjeen myötä sanotusta kivestä kopioituja kuvioita. Kivi itse on nykyään aukealla aholla, tilan n:o 5 Narvanlahden (Naarvanlahden) pohjoisimmasta rannasta Onkivedessä, jonka useat Kuopionki herrat metsästäjät hyvin tuntevat; Sekä puolen virstan päässä Taneli Ryhäsen omistamasta talosta kutsuttu Lehtimäki. Se on vähän muinaisten alttarein muotoinen 1 ja puoli kyynärää pitkä, 1 kyyn. leveä ja saman korkea, silmän näöllä arvaten. Ylimäinen puoli on tasanen, johon on piirretty ne kuvat joista kopiat tässä seuraavat myötä. Ja näyttää kivessä olleen muitakin hienommasti hakatuita merkkejä, mutta jotka ai’an hammas ja maan moninkertainen kaski-viljelys ovat himmentäneet. Edellä mainitun rannan ja erään Oravi-lampi nimisen lammin rannoilla on myös hautoja, joista samoin kuin mainitusta kivestäkin vuosisatojen kertomukset eivät kautta kansan suun annan minkäänlaisia tietoja. On vielä huomattava, ettei mitkään maan kartat selitä mainittua kiveä vaan rajan merkiksi. Syystä, että useat muinaisaikoja harrastavat herrat ylioppilaat ja moni muukin jotka varta vasten matkustelevat etsien esineitä muinais-muistoille, kerran sovittaisivat tiensä tämänki edellä esitellyn seudun ja kiven kautta ja tätä varten pyydän ”Savon” kautta saada asia enemmin tunnetuksi.
Kivessä olevat piirrokset tähän kopioituina ovat pienennettyinä jotenkin tähän tapaan.

 Lähettänyt Isak Hirvonen (Kansalainen.)

Ajan painotekniset rajoitukset eivät varmaankaan tee oikeutta alkuperäisille piirroksille. Näin maallikkohistorioitsijana en usko että kyseiset kuvat ovat kovin vanhoja. Niistä ei ainakaan minun silmääni erotu mitään varsinaista hahmoa, ei eläintä eikä ihmistä. Ne muistuttavat enemmän puumerkkejä, ja siksi uskon että ne ovat ehkä joitakin satoja vuosia vanhoja (Voin olla toki väärässäkin). Kaikesta huolimatta olisi hauska tietää onko kivi edelleen paikoillaan ja onko sitä koskaan tutkittu.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Noormarkun Surkialammin hiidenkivi



Digiarkistosta löytyy aina silloin tällöin juttuja paikallisista nähtävyyksistä. Tämä pieni humoristinen juttu Noormarkusta herätti mielenkiintoni.

"Kummallinen kivi (Satakunta 8.2. 1879)


Noormarkun pitäjässä Poosjärven länsi-puolella on eräs pieni lampi, nimeltä Surkealampi. Sen rannalla on monta ihmeellistä paikkaa Hiisien vanhoista työ-aloista, mutta kummallisin kaikista on eräs kivi, joka on ihan nyky-aikaisen ruumisarkun muotoinen. Jokainen, joka sen on nähnyt, vakuuttaa: ”Vrmaan se on ihmisen käsialaa.” Kaiketikin hiidet ovat sen tehneet näytteeksi meille, ettemme luulisi heitä vallan eläimen tavalla kivillä kuoppaan peitetyksi."

Olen harkinnut jonakin päivänä ajelevani Noormarkkuun ja Surkialammille. En tiedä onko kyseinen kivi enää edes olemassa, mutta sitä olisi mukava käydä etsimässä. Karttakuvasta näkyy Poosjärven pohjoispään länsirantaa, sekä Surkialammi:


torstai 1. kesäkuuta 2017

Vale-kuolleista



Elävältä hautaaminen oli aivan todellinen pelko siihen aikaan kun täysin päteviä keinoja kuoleman varmistamiseksi ei ollut. Tästä jutusta käy ilmi että pohjoisemmassa ilmastossa valekuollutta uhkasi myös paleltuminen hengiltä. Yleensä ihmiset kuolivat kotona ja ruumis toimitettiin pikaisesti pois elävien tieltä. Kylmässä aitassa pakkanen saattoi piankin viedä hengen. Maamiehen Ystävä (6.4.1844) on katsonut aiheelliseksi varoittaa kansaa ettei se tekisi tietämättään murhatöitä.

Vale-kuolleista.

Kuva:Wikimedia

Valitettavasti kyllä meidänkin maassamme yhteisellä kansalla tahtoo tapana olla, että kylmään huoneeseen kuljettaa kuolleitansa kohta kun vaan henki heistä näyttää sammuneen, ja vieläpä kokevat jouduttaa heitä hautaankin niin pian kuin mahdollinen on. Tämän kokonansa hyljättävän tavan kautta saattaa kauhistavaisia kummia tapahtua, vaikkei sitä moni ota uskoaksensa, jos tuota selittäsikin. Kuinka helposti eikö muka heikkoin ihmisten silmä ja järki saattaa eksyä ja luulla sitä kuolleeksi, joka ei kuollut olekkan, ja kuinka tämmönen vale-kuollut viedään kylmään huoneeseen, niin pitäähän siitä väkisenkin henki lähtemän, vaikka olis saattanut virkua, jos lämpimässä olis saanut olla jonkun vuorokauenkin. 

Tämän vahvistaa seuraavanlainen totinen tapaus joka kerrotaan Porvoon sanomissa. Uukuniemen pitäjässä Kummun kylässä asuvan talon miehen Olli Suutarisen 13 vuoden vanha tyttö Eva, joka jonkun ajan oli sairastanut, kuoli, niin kuin hänen vanhempansa ja muuta läsnä olevaiset luulit, 10 päivänä viimeisessä Helmikuusta murkinan aikaan. Vanhan tavan jälkeen pestiin ja ummistettiin ruumis ja vietiin kohta riiheen. Mutta tulevana aamuna, kuin perhe oli askareitansa alkanut toimittaa, astui tyttö, jonka luultiin olevan kuolleen, omin voiminsa tupaan. Kukapa tätä nyt ei olis säikähtänyt? Moni tuvassa oleva kiipesi uunille ja mikä mihinkin pääsi. Yksin tytön isäkin, joka verkkoa kutoi, lymysi pöydän päähän hätäytyneenä. Vaan kuin tämä kuolleista herännyt rupesi puhumaan ja kieltämään läsnä olevaisia häntä pelkäämästä, asettuivat he vähitellen tuosta ensimmäisestä hämmästyksestä, koska ymmärsivät tytön totisesti elävän. Nyt kertoi tyttö, kuinka hän vale-kuolleena ollessansa oli tuntenut ja kuullut kaikki, mitä hänen ympärillänsä tapahtui ja miten häntä valmistettiin uloskannettavaksi, niin kuin ainakin kuollutta; vaan ettei hän millään tavalla voinut ilmoittaa hengissä olevansa. Kuin hän tässä surkiassa tilassa ollensansa pelkäisi joutuvansa pakkaisen käsiin kuolemaan, niin on aivan arvattava, miten hänen mielensä tuli keviäksi tajutessansa että häntä aivottiin kuljettaa riihen, jossa tiesi toki jonkun lämpymän olevan. Täällä puoli yön aikaan asti oltuansa, virkui hän niin paljo, että hän pääsi liikeeseen ja jaksoi mataa saunaan, joka oli iltaisella kylpyä vasten lämmitetty. Hän odotti sitte saunassa, kunne perheen arvaisi unestansa heränneen, ajatellen että, jos hän makuun aikana olis tupaan tullut, joku peljästyksissänsä olis saattanut häntä vahingoittaa ja kukaties kuoliaaksi lyödä. Näin pääsi tämä tyttö parka sillä kerralla pakenemaan surkiata kuolemaa ja on aivan terve tänäkin päivänä. 

Kyllä on aine uskoa, että moni ihminen, joka muutoin olis saattanut vielä kauan ehkä elää, on kuoleman uneen nukkunut vasta sitte kuin on viluun viety, ehkäpä vielä hautaankin upotettaissa muutamassa henki on ollut, vaikka kyllä kauhialta kuuluu. Toivottava olis sentähden, että maamiehet peljästyksellä kokisivat, niin paljon kuin mahollinen on, välttää tämmöistä surkiaa murha-työtä, sillä murhaksi se kuitenkin on mainittava, josko hyvinkin tapahtunee tietämättömyyden taikka huolimattomuuden kautta. Tosin monessakin talossa, jossa kuolema käypi, on ainoastaan yksi tupa, ja vaikialta tuo taitaisi tuntua, että vuorokausi määriä pitää kuollutta samassa huoneessa, jossa elävät ihmiset asuvat. Mutta onhan toki tavallisesti huonommissakin taloissa ja mökinpaikoissa riihi taikka ainakin sauna, joita saattaa lämpimänä pitää, ja mikä estää tämmöiseen huoneeseen kuolleita panemasta, kun vaan kerran tavaksi maassamme tulis.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Luonnon ihmeitä


Tänään siirryn taruolennoista hetkiseksi luonnontieteitten pariin. Tämä kertomus on julkaistu Oulun Wiikko-Sanomissa ja se oli mielestäni sen verran erikoinen että ansaitsi tulla blogatuksi. En tiedä onko kyseessä oikea luonnonilmiö vai jokin epämääräinen kansantarina. Juttu on kuitenkin tässä kirjattu ylös yli kolmekymmentä vuotta varsinaisten tapahtumien jälkeen.

Luonnon Ihmeitä (Oulun Wiikko-Sanomia 18.07.1840)

Erinomaisia luonnon vaikutuksia Suomessa

Kun muuan talonpoika Öfvermarkin kylässä Nerpion pitäjässä Waasan läänissä, 15 päivänä joulukuuta 1802, ynnä kolmen työmiehensä kanssa, oli kaivanut kaivon, 14 kyynärää syvän, kartanonsa vieressä, lähellä muutamaa ojaa, joka juoksi saman kylän läpitte, kuulivat he alahalla kaivosa, ja myös maan päällä, vähän matkaa siitä, kovan kuhinan kaivon pohjan alla, niin kuin tohisevasta ojasta. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet vettä merkkiäkään; kaivon pohja oli kuiva ja someroinen saven kanssa, paitti yhesä nurkasa, josa oli ikään kuin liehusempaa maata. Vakuutettuna olevansa lähellä vesi juonta, kaivoivat he aina ahkerammasti; mutta kohta muuttui suhina niin kummaksi jyrinäksi, sekasin paukausten kanssa, niin kuin vähemmän pyssyn laukastesa, että työntekiät, hämmästyneinä, kaivon rannalla seisovilta anoivat tikapuita niin nopiasti kun mahollinen oli päästäksensä ylös kaivosta, peljäten tulla hätäytetyksi äkkiä ulospuhkiavalta vesi juonteelta.

He eivät myös ennättäneet päästä kaivosta ennen kuin pohjasta puhkesi, ei vettä vaan mustan punainen tuli, joka eeltäpäin ilmotti tulonsa, vasta auveneesta raosta nousevilla säkenillä ja pian eneni niin väkeväksi liekiksi, että se nousi maan pinnan yli. Kaikki työntekiät vahingoitettiin, toiset enemmin toiset vähemmin tältä tulelta, erinomattain paloi yhdeltä heistä kasvot toiselta puolelta, kaula ja toinen käsivartensa, niin pahasti, että hänen täyti laskeuva tautivuoteelle, ja jossa hän kauvan sen jälkeen vaivausi. Tulen liekki oli väkevin neljän minuutin paikkoin, jollon se äkkiä ittestään samjui, jättäin jälkeensä paksun ja mustan savun, jolla oli väkevä haju niin kuin kruutin savulla eli häällä poltetuista määnneistä aineista. Tämä savu, oltua tiiman verran kaivosa, hajousi vihdoin, ja nähtiin ihmeeksi kaivon olevan lähes puolillaan vettä. Jos vesi ilmauntuaansa oli lämmintä eli kylmää, ei ole tutkittu; vaan että se sitten on ollut selvää ja hyvänmakuista, toistavat kaikki, jotka sitä nauttineet ovat. 

Syyn tähän erinomaiseen luonnon tapaukseen luultaan olleen jonku lähellä kaivon pohjaa salvatun phosphori kaltaisen ilman, josta syntyy ilmi valkia, kun se pääsee yhteen ulko-ilman kanssa. Semmonen salvattu ilma syntyypi määnneistä ruumiista. Luultavasti on seikka ollut semmonen, että lähellä olevasta ojasta juoksi joku maan alainen juova lähelle sitä paikkaa, johon kaivon pohja tuli. Sinne oli tukkeutunut sammakoita, kaloja, matoja ja muita sen kaltaisia eläviä, jotka sinne salpautuivat ja kuolivat. Näitten määtesä on syntynyt mainittu phosphorikaltainen ilma. Kun kaivoa kaivaisa tultiin lähelle tätä paikkaa, pääsi ulko ilma sen liehuisemman multa maan kautta, kaivon pohjassa, yhteen sen salvatun phosphori ilman kanssa, joka siitä syttyi ja vaikutti niitä paukauksia jasen kohinan joita kuultiin. Mutta näitten kahellaisten ilmain väliä oli vielä kovan paksulta, jota se siis ei jaksanut särkiä, ennen kuin kaivon pohja syvennettiin niin että ulkoilma kokonaan pääsi yhteen phosphori ilman kanssa. Vesi, joka tunkeusi juovaa myöten, pakotti syttyneen ilman nousemaan ylös kaivoon, leveni liekiksi ja paloi niin kauvan kun palavaa ilman ainetta löytyi. 

Samankaltainen tapahus nähtiin myös joulu-kuuta 1804 Ison-Kyrön pitäjässä. Muuan talonpioka, Kylkkälän kylässä, syventi vanhaa kaivoa likellä tupaansa, lähellä Ison Kyrön jokia, aavalla kevolla, josa ei yhtään vuorta niisä seuvuisa ollut, ja maanlaatu oli pehmiä savi maa. Ennätettyänsä 12 kyynärän syvyyteen tapahtui muutamana päivänä, vähää jälkeen kello 4:jän jälkeen puolenpäivän, kun yhellä miehellä, joka työtä teki kaovssa, pimeyven tähen oli kynttilä lyhysä, joka seisoi avoinna, että valkia yhtäkkiä leimahti ylös. Mies hoksasi heti peittämään kasvonsa märjillä ja savisilla vaatteillansa ja veettiin ylös vahingotta, vaan sanoi ettei hän hämmästyksisään saattanut havata elikkä muistaa, kuinka valkia oli ilmaunut. Muutamat niistä, jotka seisoivat kaivon partaalla sanovat ensin kuullensa väkevän säkeneihtemisen ja sitten nähneensä tulen nousevan maasta, toiset taas sanoivat että he kyllä olivat kuulleet säkineihtemisen, vaan valkian heijän mielestänsä syttyneen lyhystä. Moniata hetki sen jälkeen tuli muuan nuori talon poika päret soitolla kattomaan, kuinka nyt olisi asiat kaivossa, mutta samassa kun hän pisti soittonsa alas, syttyi ilma palamaan, lieki nousi 4 eli 5 syltä ylös ja poika poltettiin tulelta niin pahasti, että hän 14 vuorokautta makasi vuoteessa. koko yö kuului väkevä kohina kaivosta, etteivät ihmiset ennen kuin kello 4 aikana aamulla uskaltaneet mennä vuoteisiinsa, ja silloin ei nähtnyt vielä vähääkään vettä. Vaan isäntä 5 aikana, noustua vuoteeltaan, löysi kaivon täynnä vettä, 2 kyynärää likelle maan pintaa, josa määräsä se sitten on pysynyt. Se maistuu meriveeltä, vaan eläimet juovat sitä mielellään. Jos se on suolan eli alunan sekaista ei saateta mausta arvata.