maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ritva Toivola : Kaislaluodon Pitkäsiipi

Lapsuuden kirjasuosikkeihin tarttuminen on aina hiukan riskialtista. Usein muistojen kultaama tarina on latistunut ja muuttunut... noh, lapselliseksi. Onneksi joskus tulee eteen myös poikkeuksia. Ritva Toivolan Kaislaluodon Pitkäsiipi oli kymmenvuotiaana luettuan jännittävä ja ajatuksia herättävä. Nyt kun luin sen uudelleen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, löysin kirjasta edelleen paljon hyvää ja mielenkiintoista.

Kirja kertoo kahden lokkinuorukaisen seikkailuista. Pitkäsiipi ja Paksunokka syntyvät eräänä keväänä Kaislaluodolla ja muutamien mutkien kautta seikkailunhaluiset lokinpojat päätyvät Rottakaupungin sotatantereille.Tarinassa eletään maailmassa jossa suuri osa ihmiskunnasta on kadonnut ilmeisesti sodan seurauksena. Lähellä lokkien yhdyskuntaa, Kaislaluotoa, on Mäntysaari jossa asuua kaksi ihmisperhettä. Heillä ei ole sähköä eikä koneita ja he elävät maanviljelyksellä. Kauempana mantereella sijaitseva kaupunki on autio, ja lokit kutsuvat sitä Rottakaupungiksi. Muutamien maamerkkien perusteella päättelin Rottakaupungin olevan Helsinki.

Kaislaluodon lokit elävät rauhassa, mutta Rottakaupungissa vallitsee sotatila harmaarottien ja mustarottien välillä. Lokit ja varikset ovat myös ottaneet osaa sotaan, lokit taistelevat harmaarottien puolella, varikset mustarottien. Eläintarinoiden tehtävänä on ollut Aisopoksen saduista alkaen toimia allegoriana ihmiselämän eri ilmiöille. Kirjallisuuden eläinfantasia on jatkanut usein tätä perinnettä, esim Orwellin Eläinten vallankumous. Kaislaluodon pitkäsiivessä tarinan taustalla on ihmisten sota, ja sen jättämät rauniot. Eläimet jatkavat tätä sotaa taistellen tietyllä tapaa ihmisten jättämästä elinympäristöstä. Rotat jopa kokevat että heidän tehtävänään on "jatkaa ihmisten kulttuuriperintöä". Rottakaupungin sodassa taistellaan kaupungin valtavista ruokavaroista, jotka lopussa paljastuvat kuvitteluksi. Ihmisten taakseen jättämä ruoka-aarre on jo aikoja sitten kulutettu loppuun. Sodan päätyttyä molemmat osapuolet ovat häviäjiä.

"-Minusta tuntuu, että olen kasvanut aikuiseksi, sanoi Pitkäsiipi Anselmille niiden valvoessa talon alla ja kuunnellessa pakkasen napsahtelua nurkissa. - Miten typeriä ja lapsellisia Paksunokka ja minä olimmekaan, kun haluttiin lähteä sotaan.
- Te kai luulitte, että siinä noudatetaan joitakin sääntöjä ja ettei kukaan oikeasti vahingoitu ja että paras voittaa."

Kun sota on ohi ja sen tuhoista toivuttu kirjan lopussa päästään jälleen rakentamaan uusia pesiä ja perustamaan perheitä. Kirjan sodanvastainen viesti on selvä, palopuheet on pidetty ja taistelut käyty turhan tähden. Elämässä oleellisinta on sittenkin lennellä meren yllä, kalastella hopeakylkisiä kaloja ja löytää joku jonkka kanssa perustaa perhe.

Johtuu ehkä siitä että luen aivan liian vähän lasten- ja nuortenkirjoja, mutta mielestäni lokkien elämä oli yllättävän raakaa. Nämä sosiaaliset linnut ovat myös kovia riitelemään ja tappeluita ja taisteluita oli paljon. Tapeltiin toisia lokkeja vastaan, kettua vastaan, rottia ja variksia vastaan. Veri lensi ja nokat kalahtelivat. Sodan jäljiltä Rottakaupungin kaduilla oli verta ja ruumiita. Tällaisia yksityiskohtia en muistanut kirjaan uudelleen tarttuessani. Olin näkevinäni kirjassa kahden eläinfantasiakirjan vaikutusta. Ensinnäkin taisteluista ja sotimisesta tuli mieleeni Richard Adamsin Ruohometsän kansa, älykkäät rottatiedemiehet jotka lueskelivat kirjastossa sähköoppia muistuttivat minua Robert C. O'Brianin kirjasta Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat.

Aikuisen näkökulmasta tarina on toki hiukan turhan ylimalkainen. Rottien ja lintujen käymä sota on ohi ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan ja reilut 140 sivua on luettu nopeasti. Kirjassa oli kuitenkin mielenkiintoinen asetelma ja jännittäviä käänteitä. Tärkeintä oli että sain takaisin palan lapsuuttani ilman että tunsin tulleeni petetyksi!

P.S. Tämä kirjabloggaus on luutavasti viimeinen jonka ehdin kirjoittaa ennen syksyä. Olen lukenut tänän vuonna 16 kirjaa ja nyt jonossa olevia kirjoja en mitenkään ehdi lisäämään blogiin. Kaikenlaista muuta tekemistä on vapaa-ajalla niin paljon että vaikka nykyään ehdinkin ihan mukavasti lukemaan, blogin kirjoittamiseen ei yksinkertaisesti riitä aikaa. Siiryn hetkeksi Goodreadsiin ja pyrin kirjoittamaan lukemastani muutaman lauseen edes sinne.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Atorox -ehdokkuus ja muita jänniä juttuja

Alkuviikosta julkaistiin vihdoin odotettu lista Atorox-ehdokkaista. Novellini Noidan perintö on mukana ja olen tästä luonnollisesti innoissani. Tarina on kiertänyt jo Portti-kisan jossa se ei pärjännyt. Parin vuoden takaisessa Novassa se tuli kuudenneksi, ja olenhan minä ehtinyt sen kertaalleen puleeraamaan ennen julkaisua. Silti hiukan jännittää millaisen vastaanoton se äänestäjiltä saa.

Osuuskumma -kustannus julkisti jokin aika sitten erään omalta kannaltani tärkeän projektin. Worldconia varten julkaistaan englanninkielinen antologia suomalaisten kirjoittajien käännösnovelleja. Novellit on valikoinut Emmi Itäranta ja minä sain kunnian päästä mukaan tähän huikeaan antologiaan. Aikoinaan Nova-kisassa toiseksi pärjännyt tarina Tähden hauta on itse asiassa ensimmäinen koskaan kirjoittamani novelli (sitä ennen kirjoitin vain päättymättömiä eepoksia). Nyt se lähtee maailmalle muiden hienojen tarinoiden joukossa. Suomeksi Tähden hauta onkin julkaistu Spinissä sekä Nova 2014-antologiassa. Oma panokseni ei rajoitu pelkästään novelliin, vaan olen myös vastuussa Never Stopin kansikuvasta:


Englanninkielisiä käännöksiä novelleistani on ilmestymässä muutamia muitakin. Itse en ajatellut lähteä Worldconiin vaikka tilaisuus olisikin ainutkertainen. Olen kuitenkin hengessä mukana ja seuraan tapahtumaa kiinnostuksella kotoa käsin.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Lukemattomien kirjojen riesa ja sähköisen kirjan ihanuus

Minä pidän kirjoista esineinä. Kun oudossa paikassa näkee hyllyn ja siellä tutun kirjan, on kuin törmäisi ystävään. Vierastan kirjahyllyttömiä olohuoneita, niissä ei ole minulle kiinnekohtaa.
Liitän kirjoihin turvallisuuden tunteen ja tuuttuuden koska kasvoin kirjojen parissa. Vietin paljon aikaani äidin työpaikalla, ryömin hyllyjen alitse, järjestin palautuksia, istuin maalaiskirjaston olemattomassa taukotilassa, joka teki samalla siivouskomeron virkaa, ja söin muroja samalla kun äitini puuhasi lainaustiskin takana. Siitäkin huolimatta että rakastan täysinäisiä kirjahyllyjä tein mielestäni itselleni palveluksen. Hankin lukulaitteen.

Lukemistona Nikolai Gogolin novelli Vii

Myönnän että minulle omistaminen on tärkeää, ehkä turhankin tärkeää. Tästä haluan kuitenkin opetella pois. Monet sanovat että sähkökirjassa ei ole sitä samaa fiilistä kuin 'oikeassa' painetussa kirjassa. Myönnän että tämä on totta. Kirja on kuitenkin jotain muuta kuin kauniit kannet ja painomuste paperilla. Kirjassa tärkeintä on sisältö. Kirjan tarinaahan minä en voi omistaa, vaikka kirjan omistaisinkin. Tätä asiaa olen viime aikoina pohtinut kirjavuorten kasvaessa.

Luulisi että kirjastossa kasvaneena osaisin käyttää hyväkseni kaikkia sen palveluja ja näin välttyisin turhilta kirjahankinnoilta? Väärin luultu! Elän nähtävästi sellaisessa illuusiossa että ostettu kirja on jo puoleksi luettu. Voin hypistellä ostostani vaikka joka päivä ja ehkä selailla sitä. Se on enemmän minun hallussani kuin sama kirja joka pönöttää jossain kaukaisen kirjaston hyllystä. Näin ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Kirja on edelleen lukematta vaikka ostin sen jo kolme vuotta sitten ja olisin voinut koska tahansa tarttua siihen. Näitä hamstrattuja kirjoja on kertynyt kirjakauppojen alekoreista, kirppareilta ja antikvariaateista, ja yhä enenevässä määrin nettikaupoista joiden suuria ALE-bannereita minä en voi vastustaa. Sattunaiskilikkauksilla hankittujen kirjojen sisältö saattaa usein olla obskuuri ja jälkeenpäin ihmettelen miksi minä tämänkin ostin? Kirjastosta lainatut kirjat kuluvat näpeissäni nopeammin, ne ovat prioriteetti, toisin kuin oman hyllyn kirjat, ne jotka 'voi lukea koska tahansa'.

Varsinkin nyt kun olen keksinyt ryhtyä itsekin kirjoittamaan, kirjahyllyni ovat täyttyneet uusista kirjoista. Olen selittänyt itselleni että minun täytyy hankkia ja lukea mahdollisimman paljon kaunokirjallisuutta, pysyä selvillä trendeistä ja kirjoittajista, hankkia kielellistä sivistystä. Ja entäpä jos jossain tilanteessa törmään kirjailijaan X ja joudun tunnustamaan hänelle etten ole lukenut häneltä ainuttakaan kaunokirjallista tekstiä? Miten noloa! Nyt olen tilanteessa jossa koen ahdistusta lukemattomien kirjojen kasaantumisesta ympäri taloa. Näiden lukemattomien ongelman aion nyt lukulaitteella ratkaista. Uudempi kaunokirjallisuus julkaistaan enenevässä määrin myös sähköisenä. Sähkökirjatkin ovat hämmästyttävän kalliita, mutta jos ei hingu aivan uunituoreita kirjoja, löytyy vanhempaa tuotantoa jo edullisemmin.

Lukulaitteen hankkiminen oli mielestäni tarpeen. Olen lukenut muutamia kirjoja tietokoneen ruudulta käsin, eikä se ole ollut miellyttävä kokemus. Luen tosi paljon tekstiä tietokoneelta, mutta haluan kirjojen lukemiseen silmäystävällisemmän vaihtoehdon. Tietokone myös osaltaan häiritsee lukemista, on sähköpostia ja facebookia, joku pistää viestiä, täytyy tarkistaa jos vaikka on tärkeää, lukeminen keskeytyy ja muuttuu katkonaiseksi. En myöskää mielelläni ota tietokonetta sänkyyn, lempilukupaikkaani. Lukulaitteen plussaksi huomasin myös säädeltävän fonttikoon. En näe ilman silmälasejani kymmentä senttiä pidemmälle. Napsis ja napsis, lukulaitteeni teksti muuttuu hetkessä nolon isokokoiseksi ja pystyn taas lukemaan pelkillä silmillä.

Lukulaitteessa minua kiehtoo mahdollisuus kantaa kirjastoa mukana. Se sujahtaa kätevästi vaikka käsilaukkuun. Matkalla ei tule harmistus kun huomaa että kirja loppuukin kesken,  vaan voi siirtyä saman tien seuraavaan. Sähkökirja on myös ekologinen vaihtoehto kaltaiselleni kirjahamsterille ja kirjallisuuden suurkuluttajalle. Jos olet kuten minä ja sorrut helposti kirjallisiin heräteostoksiin, saatat tehdä ympäristöteon jos suuntaan tästä lähtien sähkökirjakauppaan. Satunnaiskäyttäjät voivat toki vielä huoletta ostaa paperikirjoja.

Kotonamme on monta kirjahyllyä ja jopa yksi huone jota sanotaan suurellisesti 'kirjastoksi'. Aion tästä lähtien karsia surutta lukematomat kirjat ja laittaa ne kiertoon. Tietokirjoja tosin hankin jatkossakin, suuret, usein kuvitetut teokset eivät tunnu oikein sopivan lukulaitteeseen. Joitain kirjoja tarvitsen taustatutkimukseen ja ne hankin mielelläni omaan hyllyyni. On myös tärkeitä kirjoja jotka olen saanut lahjaksi. Niissä on omistuskirjoitus ja usein niihin liittyy jokin muisto. Nämä kirjat aion vastaisuudessa säilyttää arvokkaasti esillä, enkä anna niiden hautautua lukemattomien kirjojen alle tai ullakon pahvilaatikoihin.