maanantai 29. helmikuuta 2016

Risto Pulkkinen; Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuihin

Eilisen Kalevalan päivän suru-uutinen kertoi että folkloristi ja suomalaisen samanismin tutkija Anna-Leena Siikala on kuollut. En ole akateemisesti koulutettu, mutta joskus lukion jälkeen haaveilin opiskelevani yliopistossa suomalais-ugrilaista kansatiedettä. Siikalan kirjoja olen sittemmin lukenut silkasta mielenkiinnosta kansanperinnettä kohtaan. Näitä kansanperinteellisiä kirjoja on tullut luettua Harvasta ja Haaviosta asti aina uuden uutukaisiin tutkimuksiin saakka.

Esittelenkin Kalevalan päivän jälkimainingeissa yhden teoksen, jonka sain juuri sopivasti luettua. Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko on ollut lukulistallani jo pitkään. Omaan kirjahyllyyni kirja eksyi viime vuonna, ja paljastui hyväksi hankinnaksi.

Suomalainen kansanusko on hyvä opas kaikille kansanperinteestä ja historiasta kiinnostuneille. Siikalan kirjoissa on melko akateeminen ote, mutta tämä Risto Pulkkisen teos oli helppolukuinen. Kirjan alussa on selitetty hiukan historiaa ja kirjassa esiintyviä termejä.

Kirjassa esitellään hienosti suomalaisen kansanperinteen eri kerrostumia; miten kansanuskomukset ovat muuttuneet eri kultturikausina. Miten siirtyminen metsästäjä-keräilijästä maanviljelykseen on muuttanut ihmisten maailmankuvaa, ja millaisia jäänteitä näistä kerrostumista nykypäivänä kerätystä aineistosta on havaittavissa. Kirjassa kerrotaan myös perinteentutkimuksen historiasta, ja oikaistaan joitakin jo vanhentuneita käsityksiä.

Vainajille ja sielu-uskomuksille kirjassa on varattu paljon tilaa, sillä suhde vainajiin ja esi-isiin on monella tapaa suomalaisen kansanuskon ytimessä. Erityisen mielenkiintoista luettavaa, ja minulle suurilta osin aivan uutta tietoa, oli metsäsuomalaisten keskuudesta kerätty aineisto. Ruotsin puolella eristyksissä eläneiden suomalaisten perinne on säilönyt monia sellaisia piirteitä, joista ei suomen puolella rajaa enää löydy mitään jälkiä.

Pulkkisen kirja on aivan välttämätön jokaiselle suomalaisesta mytologiasta kiinnostuneelle. Näin selkeää ja kattavaa opastusta muinaiseen mielenmaisemaan en ole ennen lukenut. Suosittelen!


"Toisaalta niin meillä kuin muidenkin kansojen parissa on pantu merkille karhun tietynlainen ihmisenkaltaisuus. Karhu esimerkiksi kulkee toisinaan ihmismäisesti kahdella jalalla. Tämä taas on johtanut ajatukseen, että karhun tapauksessa ihmisen ja eläimen välillä voi tapahtua transformaatio, eli muodonmuutos. Ihmisestä saattoi tulla karhu. Näin saattoi tapahtua tavallisellekin ihmiselle, eikä ainoastaan noidalle."

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Pojatkin lukee -kampanja

Nyt on käynnissä hieno kampanja, jonka tehtävänä on edistää poikien ja nuorten miesten lukuharrastusta. Omalta osaltani linkkaan tähän nyt tapahtuman facebook-ryhmän, liittykää kaikki mukaan! 

https://www.facebook.com/pojatkinlukee/?fref=nf


Mielestäni tämä on hieno juttu, sillä esimerkiksi kirjallisuusblogien pitäminen on aika tavalla tyttö/naisvaltaista. Sellainen kirjallisuus, joka voisi kiinnostaa nimenomaan poikia, jää usein vaille blogien huomiota, tai ainakin minulle tulee sellainen kuva, että tytöt vinkkailevat kirjoja toisilleen. Pojat lukevat tilastollisesti tyttöjä vähemmän, ja monien nuorten miesten lukutaito on tutkitusti huono. Onko kysymys vain siitä, että monia poikia saattaisi kiinnostaa marginaalisempi kirjallisuus, josta harvemmin pidetään melua. Missä ovat agenttiseikkailut, lännentarinat ja avaruustaistelut? Kirjallisuus tarjoaa jokaiselle jotakin, myös niille jotka eivät yleensä kirjoihin tartu. Lukemisen into lähtee siitä, että löytää sopivan tarinan, joten nyt kaikki vinkkailemaan pojille sopivia kirjoja!

P.S. Hyvää Kalevalan päivää kaikille!

maanantai 22. helmikuuta 2016

Jussi Katajala - Korpin silmät kaiken näkevät

Atorox-voittaja Jussi Katajalan toinen novellikokelma kerää yksiin kansiin kauhua, tai oikeammin yöpuolen tarinoita, kuten alaotsikko kertookin. Osa kirjaan kootuista tarinoista oli minulle jo ennestään tuttuja, sillä niitä on julkaistu antologioissa ja lehdissä. Tästä kirjasta aioin ensin lukea vain ne kolme uutta novellia Atoroxia varten, mutta innostuin lopulta lukemaan koko kirjan Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen. Ja mikäs oli lukiessa. Jussi Katajalan tyyli on napakkaa ja nopealukuista. Asiantuntemus paistaa jokaisesta tarinasta. Oli tapahtumapaikkanan sitten Tukholma, Antarktis, tai kansainvälinen avaruusasema, tekstistä voi helposti kuvitella että kirjoittaja on luultavasti itse käynyt kaikissa näissä paikoissa, ihan vain taustatutkimuksen vuoksi.


Suosikkejani kirjan novelleista olivat ihmissusinovelli Jos lähtee sutta karkuun, jossa erilaisuuden ongelmia on käsitelty elävästi, ja ratkaisu päähenkilön elämäntilanteeseen saadaan yllättävältä taholta. Novelli on enemmän sympaattinen ja ajatuksia herättävä, kuin pelottava. Tämä tarina on aikaisemmin julkaistu ihmissusiantologiassa Kuun pimeä puoli (Jalava, 2013).
Vampyyriteemaisiakin novelleja kokoelmasta löytyy. Verenperintö kertoo Helsinkiin asettuneista verenimijöistä. Pidin tästä kertomuksesta kovasti, siinä oli näin suomalaisesta vinkkelistä jännittävä vampyyrihistoriallinen paljastus. Niminovelli Korpin silmät kaiken näkevät, kertoo myös eläviä ihmisiä metsästävästä olennosta. Tässä oli tapahtumapaikkana jälleen Helsinki, ja juonessa oli käytetty mukavasti mausteena skandinaavista mytologiaa. Novelli on aikaisemmin ilmestynyt antologiassa Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita (Teos, 2011)
Ennen julkaisemattomista novelleista tykkäsin eniten Tukholman metroihin sijoittuvasta novellista Vuoronvaihto. Tässä novellissa oli tosi hieno tunnelma, ja maanalaiset maailmat oli kuvattu kutkuttavasti.

Kovin paljon en viitsi novelleista paljastaa, lukekaa itse. Osa tarinoista aiheutti aitoja kauhunväreitä, toisissa juoni pääsi yllättämään. Hieno ja tyylikäs kokoelma yöpuolen tarinoita. Huippu-upean kannen on tehnyt Jarno Kantelinen.

Hyvin erilaisia lukukokemuksia tästä samasta kirjasta esitellään muun muassa blogeissa:
Kirjahilla
Satun luetut
Mustemaailmani
Kannesta kanteen, sivulta sivulle
Villasukka kirjahyllyssä

lauantai 20. helmikuuta 2016

Shakespearea sarjakuvamuodossa

Petri Hanninin käsikirjoittama ja Petri Hiltusen piirtämä Macbeth, kertoo Shakespearen verisimmän näytelmän tapahtumat sarjakuvana. Näytelmä on mahdutettu tyydyttävästi 52 sarjakuvasivuun, joten juonesta pääsee hyvin kiinni vaikka alkuperäisteksti olisikin tuntematon. Hiltusen tyyli on omaan silmääni hiukan jäykän oloista, mutta yksityiskohtia on pakko ihailla. Synkän mustat sivut ovat parhaimmillaan hyvin tunnelmallisia, ja saavat toivomaan että tätä näytelmää olisi käsitelty hiukan laajemminkin kuin vain albumillisen verran. Nyt tarina jää hiukan hätäisen oloiseksi Veri roiskuu pitkin matkaa, ja mukana on muutaman turhan ruudun verran seksiä ja alastomuutta, joten kovin nuorille sarjakuvan ystäville tätä ei voi suositella, vaikka tarina olisikin yleissivistävä.


Shakespearen ystäville tämä sopii hyväksi kertausharjoitukseksi, ja niille jotka eivät jaksa lukea paksuja kirjoja, sarjakuva on hyvä tapa tutustua tähänkin klassikkoon.

Macbeth
Shakespearen näytelmän mukaan sajakuvaksi sovittanut p. Hannini
Piirtäjä: Petri Hiltunen
Jalava 1999

perjantai 19. helmikuuta 2016

Apinan vuosi -lukuhaaste

Evarian kirjahylly -blogi järjestää Apinan vuosi -lukuhaasteen. Tsekatkaa blogista tarkemmat ohjeet, kerron vain lyhyesti että ideana on lukea mahdollisimman paljon apinoista, ja etenkin uhanalaisista ihmisapinoista kertovaa kirjallisuutta.

http://evariankirjahylly.blogspot.fi/2016/02/apinan-vuosi-lukuhaaste.html?showComment=1455696166763

Itse aloitan helpolla, ja luen sarjakuvaa. Melkoisen unohdettu ranskalaissarjakuva Marinen seikkailut käsittelee apinoita yhden, Simpanssien kuningas (L'Empereur des singes) nimisen albumillisen verran. Tämä onkin ainoa sarjan albumi jonka olen lukenut, ja senkin olen saanut lahjaksi serkultani nimipäivänäni vuonna 1992, ollessani neljätoistavuotias. Kiitos vaan Leenalle! Sarjakuvan on käsikirjoittanut François Corteggiani, joka on käsikirjoittanut muun muassa sarjaa Blueberryn nuoruus. Piirtäjänä toimii Pierre Tranchand, joka tunnetaan myös nimellä Pica. Pirrosjälki on sujuvaa ja tyypillisen karikatyyrimäistä, Franquinin ja Uderzon tapaan.


Sarjakuvan sankari on 10-vuotias Marine, joka ainakin tämän neljännen osan alussa näyttäisi hommailevan jonkinlaisena laivapoikana, tai siis laivatyttönä. Sidekickinä jaloissa pyörii piskuinen Pepito-koira. Sarja tuntuu ihan kiehtovalta, 1700-lukulainen ympäristö, tropiikin meri, purjelaivat ja kätketyt aarteet näyttävät ainakin takansitekstin perusteella olevan osa Marinen tarinaa. Tässä neljännessä osassa päädytään Afrikan rannikolle, ja merkilliseen apinoiden kansoittamaan viidakkokaupunkiin.

Huumori ei yllä esimerkiksi Asterixin tasolle, mutta peruspöhkö ja nätisti piirretty sarjakuva on viihdyttävää luettavaa. Kansikuva ei tosin tunnu liittyvät tarinaan mitenkään, sillä apinoita hallitsee hypnoottisella otteella maanpaossa elävä ranskalainen Sigismund von Falabrakka, jonka pahat aikomukset lopussa estetään. Apinat pakenevat viidakkoon ja maailma pelastuu.

Tämä albumi on tuntematon suuruus, sillä aika vähän kukaan näitä enää lukee. Seuraavaksi aion Apinan vuosi -lukuhaasteeseen lukea toisen kirjahyllyni kuriositeetin, kirjan Havoc in heaven - Adventures of the Monkey King.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Hei, Rillumapunk! - Mistä siinä oikein onkaan kyse?

Viime vuoden spekulatiivisen kentän kummallisin kirjallinen ilmiö oli rillumapunk; hurttia huumoria, iloisia ralleja ja suomifilmin maisemia spekulatiivisilla elementeillä maustettuna. En aio kirjoittaa arvostelua, koska olen itsekin mukana kirjoittajakaartissa, bloggaan tähän vähän ajatuksiani nyt kun olen vihdoin lukenut kaikki novellit.

Kun alunperin aloin suunnitella tarinaa tätä antologiaa varten, en ollut aivan varma saisinko mitään aikaan. Mitä hittoa edes on rillumapunk? Ajatuksissani oli mielikuva huumoripitoisesta seikkailusta, ja huumoria jos mitä on mielestäni vaikea kirjoittaa. Kirjoitin lopulta tarinan ydessä Eeron kanssa, sillä ideointiakin hoidettiin tiimityöskentelynä. Päädyin suunnittelemaan rempseän seikkailun, jossa paha saa palkkansa ja lukijalle tulisi hyvä mieli. Luulen että onnistuin aikeessani, sillä arvostelijat ovat olleet kilttejä, ja moni on maininnut tykänneensä Järvikylän Kaisasta. Myös Eeron kirjoittama Jätkän kulta on saanut kiitosta. Erityisen tohkeissani olin tietysti siitä, että olemme Eeron kanssa päässeet samaan antologiaan Boris Hurtan kanssa. Mukana on toki muitakin konkarikirjoittajia, kuten J.S. Meresmaa ja Jussi Katajala. Myös minulle aivan tuntemattomia kirjoittajia on antologiassa muutamia. Koko kirjoittajaköörin luotsasivat kirjallisten koskien kuohuista julkaisukelpoisuuden satamaan antologian toimittajat Juha Jyrkäs ja Shimo Suntila.

Nyt kun olen lukenut tämän ensimmäisen rillumapunkin manifestin, olen osittain hämmentynyt siitä, miten erilaisia tekstejä kirjoituskutsu on poikinut. Puhtaasti humorististen seikkailujen sekaan mahtuu monta vakavampaakin tarinaa, ja mukana on monta tyylisuuntaa, retrofuturismia, fantasiaa ja ripaus kauhuakin.
Kaikilla kirjoittajilla on selkeästi oma ääni, ja oma näkemys uudesta tyylilajista. Tässä antologiassa luultavasti vain raapaistiin pintaa, väläytettiin näkyjä rillumapunkin tulevasta suurudesta. 

Hei, Rillumapunk!:in kansi on kerännyt huomiota, niin hyvässä kuin pahassa. Sen esikuvana on toiminut Hei, rillumarei!-elokuvan juliste, ja sen on uusrahvaanomaisen huonolla maulla taituroinut kirjan kanneksi Arren Suntila. 

Luin kirjan kiireellä loppuun, jotta ehtisin ehdottaa tämänkin antologian parhaimmistoa Aorox-kilpaan. Muistutan kaikkia vielä kerran, jos joku, tai vaikka monikin, viime vuonna julkaistuista spefinovelleista teki vaikutuksen, äänestyslomake kannattaa täyttää ja laittaa menemään. Näin robottipää löytää oikeaan osoitteseen! Novelleja voi ehdotella 7.3. saakka.

Kuva: Wikimedia
Itse en kirjan sisältöä sen kummemmin ruodi, ihan oikeita arvosteluja voi käydä kurkkaamassa ainakin seuraavista blogeista:
Amman lukuhetki
Kolmas kirjasto
Kirjakertomuksia
Morren maailma
Evarian kirjahylly

lauantai 13. helmikuuta 2016

Markku Sadelehto - Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia

Markku Sadelehdon toimittama Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia tarjoaa jälleen aimo kattauksen vanhempaa kauhunovellistiikkaa suomeksi käännettynä. Kirjan aloittaa Algernon Blacwoodin Wendigo, jossa Kanadan erämaissa hirviä jahtaava metsästäjäporukka kohtaa karun luonnon oudot voimat. Avaustarina oli mielestäni mainio, yksi kirjan parhaista. Luontokuvaus on kaunista ja samalla pelottavaa, yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne on paikoitellen käsinkosketeltava.

"...Simpson tunsi nahoissaan alkumetsän ainoalaatuisen ja syvän hiljaisuuden, kun tuuli ei värähdäkään... ja kuinka yöllä on oma painonsa ja olemuksensa, joka työntyy ihmisen sieluun sitomaan verhojaan sen ympärille..."

L. P. Hartleyn novelli Vieras maan ääristä, on tunnelmallinen mutta ennalta arvattava kostotarina. Lukuisat novellissa mainitut anglosaksisen maailman lastenlorut ja -leikit menivät ainakin minulta suurelta osin yli hilseen. John Buchanin Vihreä villieläin vie lukijan Etelä-Afrikkaan, jossa malminetsijät päätyvät alkuasukkaiden maille. Nuori Andrew loukkaa pienen kyläyhteisön pyhää lehtoa, ja ilmeisesti vapauttaa kirouksen joka alkaa vainota häntä. Novelli on siitä merkillinen, että se kertoo hyvin vähän, ja selittelee vielä vähemmän. Tarinassa pahuuden laatu jää mysteeriksi, mutta novelli on kuitenkin erittäin tunnelmallinen, ehkä sen takia että se sijoittuu juuri Afrikkaan.

E. F Bensonin Hornansarvi oli mielestäni kauhutarinaksi melko mitäänsanomaton. Alkukantainen luminainen ei herätä suurempia väristyksiä, vaikka novellin ympäristö onkin melko hyinen. Walter de la Maren Erakko ei myöskään kuulunut suosikkeihini. Osuvasta henkilökuvaksestaan ja hienosta tunnelmastaan huolimatta novellin lopetus jää epämääräiseksi ja kauhu etäiseksi.

Myös M. P. Shielin tarina Xélucha jätti minut kylmäksi. Teksti oli merkillisen melodramaattista. Henkilöiden pistävän dialogin pitäisi kai olla nokkelaa ja dekadenttia, mutta koin sen lähinnä ärsyttäväksi. Juonikin oli melkoisen ennalta arvattava. Kokoelman taso nousee uudelleen loppua kohti. Montague R. Jamesin Apotti Thomasin aarre on taas ihan mukiinmenevä kauhutarina, jossa aarretta etsivät henkilöt törmäävät yllättäviin ja kammottaviin esteisiin.

Arthur Machenin Suuri Jumala Pan, on Lovecraftin ylistämä klassikko. Repaleisen oloinen kerrota ja hyppely melko monen henkilön näkökulmien välillä teki lukukokemuksesta hiukan sekavan, varsinkin kun jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan kertaan. Tyylillisesti tämä novelli on yksi Lovecraftin esikuvista. Kauhu tulee jostain arkitodellisuuden tuolla puolen olevasta, ihmisten silmille näkymättömästä, uhkaavasta maailmasta. Ihan hieno novelli, tosin odotukseni taisivat olla vähän turhan korkealla.

Päiväkirjamaisesti etenevä Hanns Heinz Ewersin Hämähäkki, oli yksi suosikeistani. Kerronta on hyvin eloisaa ja vaikka lukijalle on alusta asti melko selvää millainen loppu tässä tarinassa tulee olemaan, ahdistus kasvaa tasaisesti onnettomien päiväkirjamerkintöjen myötä. Tarina on myös kirjan ainoa ei-anglosaksisen kirjailijan novelli.

Antologiana Wendigo on ehkä valjun puoleinen, sillä mukaan mahtui monta tarinaa josta en ihmeemmin pitänyt. Mutta jo pelkästään nimitarinan takia kirja kannattaa hankkia käsiisnsä. Pienenä miinuksena täytyy vielä todeta, että kokoelman kansikuva on melko muovisen oloinen.

Tällä kirjalla aloittelen Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen suunnittelemaani kauhunovellien luku-urakkaa. Tästä eteenpäin pyrin tosin lukemaan kotimaista kauhua.

Wendigo on luettu muun muassa seuraavissa blogeissa:
Vinttikamarin ikkunasta
 Kalaksikukko

torstai 11. helmikuuta 2016

Kirjoittaisiko välillä runoja? Debytoi runoilijana- kilpailu

Nyt kun novelli on saatu kursittua kasaan (Eeron avustuksella), koossa on yli 11 000 sanaa. Teksti on lähetetty eteenpäin luettavaksi, ja on aika ottaa siihen vähän etäisyyttä ennen editointivaihetta. Olo on aika helpottunut, unohdin tekstin deadlinen joka oli jo viime kuussa, joten jouduin pyytämään lisäaikaa. Vaikka olinkin varma että aikaa olisi riittävästi, hermostutti oma saamattomuus. Pitäis olla jo!


Nyt jotain aivan muuta. Bongasin Nuoren Voiman Liiton Debytoi runoilijana -kilpailun facebookista, ja tartuin syöttiin. Jo viime vuoden puolella minun oli tarkoitus koota runoistani käsikirjoitus lähetettäväksi Satakunnan Ateljeekritiikkiin, mutta sekin meni sivu suun. Nyt voisin valikoida parikymmentä runoa lähetettäväksi tähän kilpailuun. Aikaisemmin runojani on julkaistu Runo päivässä-antologiassa, sekä sanomalehdessä.Valmiita runoja on niin sanotusti pöytälaatikollinen. Dedis tähän kisaan olisi vasta huhtikuun lopussa, joten aikaa runojen valikoimiseen ja uusien kirjoittamiseen on vielä runsaasti. Miten on? Lähteekö joku muukin runoilemaan?

Novellien lukeminen jatkuu...

Blogifiidissäni on tänään muistuteltu Atoroxista. Kirjailija J. S. Meresmaan Mifonkien matkassa-blogiin on linkattu Ursulallinen romanttisia spefinovelleja, joten käykäähän katsomassa. Ursulan lisäksi myös Usvan novelleja ehtii vielä lukemaan. Tässä viimeisimmän numeron kaunis kansi, sitä klikkaamalla pääsee käsiksi lehden PDF-versioon.


http://usvazine.net/usvazine215.pdf



Itse olen lukenut jälleen Kosmoskynää. Komeaakin komeammalla kannella varustettu 2/15 Kosmari keskittyy tällä kertaa kauhuun. Se onkin erityinen Kuiskaus pimeässä-spesiaali, eli julkaistu yhteistyössä H. P. Lovecraft - historiallinen seura r.y:n kanssa. Lehteen oli mahdutettu jälleen peräti neljä lyhyempää novellia.


Kosmoskynän ensimmäisenä novellina on Jani Kankaan kirjoittama Rituaali. Juoni on suoraviivainen, novellissa on melko perinteinen asetelma pimeyden voimiin sekaantuvasta henkilöstä, joka joutuu maksamaan rituaalista kalliin hinnan. Pidin novellissa kuvaillusta mytologiasta, jossa olisi aineksia paljon laajempaankin tarinaan. 

Susanna Hynysen Synninsyöjä on kisamenestyjä. Se sijoittui neljänneksi vuoden 2014 Nova-novellikilpailussa. Tässä tarinassa oli kaunista, hiottua kieltä, ja omaperäinen idea. Novellin takaa kuultaa pitempi tarina ja tarkkaan mietitty mytologia, kristillistä symboliikkaakin löytyy. Ainoa miinuspuoli oli omaan makuuni turhan monisanainen dialogi, joka tuntui välillä hämmentävältä.

Lasse Lindqvistin novelli Ääniä yössä sijoittuu Jyväskylään, ja kuvitteelliseen Pupuhuhdan kaupunginosaan. Novellissa on hieno idea, vaikka teksti olikin mielestäni paikoin hiomatonta. Tämä oli oikein hieno pieni novelli, jossa pelon ja ahdistuksen tunne saavuttaa päähenkilön lisäksi myös lukijan.

Liisa Näsin kirjoittama novelli Tähkäpää oli jälleen suosikkini. Tarina oli hyytävä ja sopivasti vinksallaan. Itse mietin novellin luettuani että olikos tässä nyt mitään spefiä, ja tarkistin TSFS:sivulta novellin tilanteen. Se oli jätetty listalta pois. Kyseistä novellia ei siis voi ehdotta Atorox-listalle. Voin kuitenkin näin parin novellin luettuani sanoa että bongailen Liisa Näsin novelleja lehdistä vastaisuudessakin, sillä näitä on ilo lukea.

Lukaisin ohimennen myös Tähtivaeltajasta Maria Turtschaninoffin novellin Unenpunontaa. Tämä oli verbaalisesti tyylikäs, satumainen novelli, josta pidin kovasti. Muutamalla sivulla oli saatu maalailtua kuva omintakeisesta fantasiamaailmasta, ja sen henkilöistä.

Tässä viime päivien lukusaldo, vielä hyllystä löytyy lukemattomia lehtiä, joihin palailen pikapuoliin.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Merja Leppälahti - Vahvaa väkeä: Kotimaisia uskomus- ja fantasiaolentoja

"Ei tarvitse olla erityisen syvällisesti perehtynyt sen paremmin fantasiakirjallisuuteen kuin kansanperinteeseenkään huomatakseen, että niistä löytyy paljon yhteistä."

Tämän Merja Leppälahden tietokirjan lukaisin jo viime vuoden puolella, mutta ehdin kirjoittaa siitä vasta nyt. Kirjassa esitellään perustietoa kansanperinteen tutkimuksesta, sekä fantasiakirjallisuudesta. Kantavana ajatuksena on vertailla suomalaisen kansanperinteen olentoja fantasia- ja kauhukirjallisuuden popularisoimiin hahmoihin. Kirjassa käsitellään haltiat, peikot, elävät kuolleet, ihmissudet, vampyyrit ja lohikäärmeet, sekä millaisia kotimaisia vastineita niille voisi löytyä. Lukujen lopussa on myös listattu muutamia esimerkkejä koti- ja ulkomaisesta fantasiakirjallisuudesta.

Olin nähnyt kirjasta aikaisemmin vain kansikuvan, joten olin hiukan pettynyt kun sain sen käteeni. Kirja on ohut, noin 170 sivua. Aiheesta olisi saanut paljon paksummankin kirjan. Teksti on mielenkiintoista ja helppotajuista, joten tämä tietokirja sopii nuoremmallekin fantasian ystävälle.

Vertailu populaarikulttuurin olentojen ja suomalaisen kansanperinteen välillä on ehkä hiukan väkinäinen, sillä suoraa vastaavuuttaa ei löydy. Toisaalta esimerkiksi vampyyrin olemus on teräviä hampaita ja verenjuontia syvemmällä. Vainaja voi riistää elinvoimaa eläviltä myös suomalaisella hautuumaalla. 

Kansanperinteen osalta kirja ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Hyvän pintaraapaisun se kuitenkin tarjoaa aiheesta kiinnostuneille. Jos fantasiakirjallisuuden peruspalikat ovat hallussa, ja haluaa perehdyttää itsensä myös suomalaiseen kansanperinteeseen, tästä kirjasta on hyvä aloittaa.


perjantai 5. helmikuuta 2016

Kuolleen silmät ja pari Kosmoskynää

Piti kirjoittamani eilenkin ahkerasti. Niin piti, mutta meinaamiseksi se jäi. Poika alkoi kuumeilla toissayönä, ja itse kukin nukkui melko huonosti. Äiti varmaan kaikista vähiten. Oletettu vauvarokko on nyt tarkassa valvonnassa, ja kuume toivottavasti ohi viikonloppuun mennessä. Oli miten oli, tekstiä ei eilen syntynyt laisinkaan. Sen sijaan kirjoitan pari riviä tähän lunnosvaiheessa olleeseen postaukseeni, julkaisen sen, ja elän illuusiossa että olen saanut sentään jotain aikaa.

Nyt hölpöttelen siis novelleista. Olen laittanut itselleni tehtäväksi lukea mahdollisimman paljon viime vuonna ilmestyneitä spefinovelleja. Tähän hommaan ryhdyin vielä viime tingassa, sillä haluan ehtiä ilmoittelemaan hyviä novelleja Atoroxin ehdokaslistalle. Suuri osa novelleista on julkaistu alan lehdissä, joita hyllyssäni on lukematta vinot pinot. Kiikutinkin tällä viikolla aimo läjän lehtiä sinne ainoaan paikkaan jossa vielä saa lukea rauhassa, eli vessaan. (Vessassamme on lehtiteline ihan sitä varten)


Lehtien novellitarjonnassa on usein se hyvä puoli, että joukossa on paljon myös lyhyempiäkin tekstejä. Parin sivun mittaisen novelliin uskaltaa helposti tarttua, vaikka aikaa olisikin rajallisesti. Näyttääkin siltä, että olen ehtinyt lueskelemaan tällä viikolla melkein kirjan verran proosaa.

Ensimmäiseksi luin pari Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n julkaisemaa Kosmoskynää.

Kosmoskynän numerossa 4/2014 keskiöön nousevat ihmissuhteet ja seksuaalisuus. Lehteen on valikoitu peräti neljä muutaman sivun mittaista novellia, sekä Hannele Hakalan Ensisuudelma, joka jää alle puolen sivun. Näin lyhyestä tekstistä on vaikea sanoa mitään kertomatta koko ideaa, mutta mainitsen nyt kuitenkin että Ensisuudelmassa lähestytään aivoja vähän uudella tavalla.
  
Amanda Högnäsin novelli Odotus on haikean romanttinen pieni tarina, jossa oli vahva tunnelma. Pidin novellista kovasti, mutta se olisi saanut olla laajempikin. Inkeri Kontron Hiljaa hiipuu hiillos oli aiheeltaan mielestäni jopa hiukan höpsö, mutta niin eloisasti kirjoitettu, että se taitaa nousta suosikikseni tämän Kosmarin novelleista. Se sijoittui myös kymmenen kärkeen vuoden 2014 Nova-kirjoituskilpailussa. Juha Jyrkäksen novellissa Shamaanitar kerrotaan miehen ja naisen kohtaamisesta. Jyrkäksen tarinoissa on yleensä hyvin voimakas suomalais-ugrilainen henki, ja tämä tarina ei tee poikkeusta. Myös musiikki on läsnä, sekä hahmojen elämässä että tekstuaalisissa viittauksissa. Se tunnetuin Uriah Heepin kipale pyörähtää varmasti soimaan itse kunkin lukijan päässä. Tiina-Maria Leinosen Syntymä oli kaikessa surrealistisuudessaan lehden vaikein novelli, ja sen idea jotenkin pakein minulta tyystin.

Kosmoskynä 1/2015 keskittyy yhteiskunnallisiin aiheisiin. Lehdessä on kaksi hieman pidempää novellia, Merilla Kivinevan Tämä ylittää vain vapaus, joka on kaikista tärkein, sekä Liisa Näsin Näkemisen taito.
Molemmat novellit ovat kisamenestyjiä. Kivinevan novelli voitti Finncon 2014 kirjoituskilpailun, ja Liisa Näsin novelli sijoittui saman vuoden Novassa viidenneksi. Kivinevan tarina kertoo kapinasta ja terrorista totalitaarisessa yhteiskunnassa. Lopussa aatteita kyseenalaistetaan ja pohditaan oliko kaikessa sittenkään mitään mieltä. Novelli ei ihmeemmin säväyttänyt minua, olisin odottanut kisavoittajalta enemmän. Novellin maailmassa oli  kyllä paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia ja henkilöitä.

Liisa Näsin tarinasta pidin enemmän. Novellissa voi nähdä vertauskuvan yhteiskunnan suhtautumisesta vanhuuteen ja vanhenemiseen. Tarinassa on mukavasti sekaisin huumoria ja surumielisyyttä. Tapahtumia ei selitetä, ne vain tapahtuvat ja lukija joutuu roikkumaan mukana.

Upouusi kauhukulttuurijulkaisu Kuolleen silmät pitää myös sisällään novelleja. Olen lukenut lehdestä melkein kaikki artikkelit, mutta novellit olivat vielä lukematta. Ville Koskivaara on kirjoittanut Kuolleen silmiin kolme lyhyttä novellia, joiden tyyli ja tunnelma olivat hyvin erilaiset. Novelli Sanna, kertomus kissasta, oli näistä suosikkini.

Harri Linneran pitempi novelli Harmaa kapellimestari, oli oikein kelpo kauhutarina. Pidin novellin lovecraftiaanisesta tunnelmasta todella paljon. Välillä kertomuksessa häiritsi ajoittainen toisto, mutta annan sen anteeksi, sillä muutamat unikohtaukset jäivät mieleeni pyörimään erityisen hienoina.

Kyllä tästä lukupaketista löytyi hienoja novelleja, erityisesti minusta oli mukava huomata miten paljon pidin Novan kärkeen sijoittuneista novelleista. Olen itse osallistunut kisaan kahtena peräkkäisenä vuotena, ja muiden osanottajien aikaansaannokset kiinnostivat. Olen ollut ilmeisen hyvässä seurassa. Kyllä näistä kelpaa valikoida suosikkeja!

Seuraavaksi pyrin lukaisemaan loput viime vuoden Kosmoskynät, sekä Turun Science-fiction Seuran julkaisemat Spinit.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Kauhua lukuun!



Aion ottaa osaa Hämärän jälkeen lukuhaasteeseen.

Hyllyssä lojuu iso kasa vielä lukemattomia kauhuantologioita ja novellikokoelmia. Suurin osa niistä on kotimaisia, joten keskityn haasteen aikana kotimaiseen kauhuun. Tosin parhaillaan lukemani kirja on Markku Sadelehdon toimittama Wendigo, joten siitä tulee hämärän jälkeen haasteeni ensimmäinen kirja.

Kuoriaiskirjojen tuotannon lukeminen on sekin kesken. Kolmannen Stepanin koodeksi-antologian pitäisi putkahtaman olevaisuuteen tässä kevään mittaan, joten lisään koodeksinkin omalle kauhulistalleni. Osuuskummalta on lukematta Katajalan Korpin silmät kaiken näkevät, ja upouusi Rocknomicon. Marko Hautalan Kuokkamummo pitänee kiikuttaa kirjastosta kotiin, heti kun on aikaa tarttua romaaniin. Ja mitä olisikaan kauhuhaaste ilman Boris Hurttaa? Hurtalta on lukemtta kokoelmat Vuoden pimein päivä, Valdemarin kirja, sekä uusin romaani Kadonneet pojat.



Onhan näitä tässä. Päivitän lähiaikoina täydellisen listan kirjahyllyni kotimaisista kauhuromaaneista ja antologioista sivuilleni. Veikkaan että tämä vuosi on otollisin novellien lukemiseen, joten nyt urakoin viime vuosina ilmestyneitä antologioita pois lukulistalta. Katsotaan miten romaanien kanssa käy.


 

maanantai 1. helmikuuta 2016

Juho Kuorikoski - Suuret seikkailupelit, ja mitä sitten tulikaan pelattua...

Eeron mesenoima, kirjailijan nimmarilla varustettu kirja, tipahti postilaatikkoomme sopivasti pimenevien iltojen ratoksi. Vauvavuoden kiireiden keskellä tietokirjat ovat paljastuneet helpoksi luettavaksi kaunokirjallisuuteen verrattuna. Suuret seikkailupelit sopi lyhytjännitteisiin lukutuokioihin kuin nenä päähän. Tämäkin kirja on siis luettu jo viime vuoden puolella.

Juho Kuorikoski on toimittaja, joka kirjoittelee Pelit-lehteen, ja häneltä on aikaisemmin ilmestynyt muun muassa Sinivalkoinen pelikirjaSuuret seikkailupelit-kirjassa käydään läpi pelinteon historiaa vuosikymmenestä toiseen, esitellään pelifirmat, alustat sekä vallalla olevat trendit, sen jälkeen lyhyet artikkelit summaavat kunkin vuosikymmenen tärkeimmät naksuseikkailut. Itselleni tuli yllätyksenä, että eräät tärkeimmät vaikuttajat peliviihteen alkutaipaleella, ovat olleet naisia. Kirja on asiantuntevasti kirjoitettu, ja vaikka suuri osa peleistä oli minulle ennestään tuntemattomia, esittelyt sytyttivät sielussani nostalgiannälän ja halun päästä kokeilemaan jo unohdettuja klassisia seikkailuja. Vanhoja tuttuja tuli pelattua uudestaan. Lukemisen aikana pyörähti käyntiin muun muassa Monkey Islandien uusintaversio xboxille.

Ainoa miinuspuoli kirjassa on kuvitus, sillä screenshotit ovat sen verran pienikokoisia että kaunis pikseligrafiikka ei pääse oikeuksiinsa. Kuvien koko on pidetty pienenä, sillä joka pelistä on pyritty tarjoamaan edes yksi pelikuva.

Seikkailupelit ovat kokeneet uuden tulemisen 2010-luvulla, ja pelityyppi on erityisesti indie-pelinkehittäjien suosiossa. Joukkorahoituskampanjat ovat avanneet tekijöille uusia mahdollisuuksia, ja netin avustuksella fanit löytävät kiinnostavat peliprojektit. Seikkailupelien ystäville onkin nykyään runsaasti pelattavaa, vaikka koko genren kohtalo näytti 90-luvun jälkeen melko synkältä. Monta mielenkiintoista peliä kirjasta on jäänyt poiskin, siinä ei ole esitelty esimerkiksi omia suosikkejani, Frogwaresin kehittäämää Sherlock Holmes-pelisarjaa. Suosittelen Suuria seikkailupelejä kaikille peleistä, pelinkehittämisestä ja pelien historiasta kiinnostuneille. Ja vasinkin niille, jotka ovat pelanneet seikkailupelejä jo tekstiseikkailu Zorkista alkaen.


Tänä vuonna en saanut joululahjaksi yhtään kirjaa, mikä on poikkeuksellista. Sen sijaan sain jo pitkään metsästämäni naksuseikkailun A Vampyre Storyn.  Vuonna 2008 julkaistua peliä on melkein mahdoton löytää mistään, joten Eero luultavasti osti vihoviimeisen kappaleen.

Pelin alkuasetelma on seuraava. Kaunis, nuori oopperalaulajatar Mona De Lafitte, on joutunut meko säälittävän vampyyrin, Shrowdy von Kiefferin, vangiksi Draxylvaniaan, Wargin linnaan. Kun Shrowdy eräällä retkellään joutuu vampyyrintappajien käsiin, on tullut Monan aika paeta ja etsiä tiensä takaisin kotiin Pariisiin. Pelkästään linnasta pois pääsy vaatii paljon pulmienratkaisua ja pähkintää. Kuorikoski ylistää Vampyre Storyn maasta taivaisiin, ja itsellänikin odotukset olivat korkealla. 

Petyin, mutta vain hiukan. Varsinkin päähenkilö Monan ääninäyttely on ärsyttävää kimitystä, ja tekstittämättömien välivideoiden aikana monien hahmojen hillitön aksentti (Monan ranskalainen ja muiden hahmojen itäeurooppalaista imitoiva) tekee dialogin seuraamisesta mahdotonta. Osat pulmista eivät ole loogisuudella pilattuja, ja vinkkejä tuli metsästettyä netistä useampaan kertaan. Vampyre Story on nätti kuin piparkakkutalo, ja tunnelmaakin löytyy. Huumori on astetta roisimpaa, tai huonompaa, kuin esimerkiksi LucAsartsin peleissä. Trilogiaksi suunniteltu peli päättyy cliffhangeriin, mutta jatko-osaa ei ainakaan näillä näkymillä ole tulossa.   

En usko että A Vampyre Storya tulee pelattua uudestaan, ellei nyt ihmettä tapahdu, ja jatko-osa Monan seikkailuille putkahda markkinoille.