Eeron mesenoima, kirjailijan nimmarilla varustettu kirja, tipahti postilaatikkoomme sopivasti pimenevien iltojen ratoksi. Vauvavuoden kiireiden keskellä tietokirjat ovat paljastuneet helpoksi luettavaksi kaunokirjallisuuteen verrattuna. Suuret seikkailupelit sopi lyhytjännitteisiin lukutuokioihin kuin nenä päähän. Tämäkin kirja on siis luettu jo viime vuoden puolella.
Juho Kuorikoski on toimittaja, joka kirjoittelee Pelit-lehteen, ja häneltä on aikaisemmin ilmestynyt muun muassa Sinivalkoinen pelikirja. Suuret seikkailupelit-kirjassa käydään läpi pelinteon historiaa vuosikymmenestä toiseen, esitellään pelifirmat, alustat sekä vallalla olevat trendit, sen jälkeen lyhyet artikkelit summaavat kunkin vuosikymmenen tärkeimmät naksuseikkailut. Itselleni tuli yllätyksenä, että eräät tärkeimmät vaikuttajat peliviihteen alkutaipaleella, ovat olleet naisia. Kirja on asiantuntevasti kirjoitettu, ja vaikka suuri osa peleistä oli minulle ennestään tuntemattomia, esittelyt sytyttivät sielussani nostalgiannälän ja halun päästä kokeilemaan jo unohdettuja klassisia seikkailuja. Vanhoja tuttuja tuli pelattua uudestaan. Lukemisen aikana pyörähti käyntiin muun muassa Monkey Islandien uusintaversio xboxille.
Ainoa miinuspuoli kirjassa on kuvitus, sillä screenshotit ovat sen verran pienikokoisia että kaunis pikseligrafiikka ei pääse oikeuksiinsa. Kuvien koko on pidetty pienenä, sillä joka pelistä on pyritty tarjoamaan edes yksi pelikuva.
Seikkailupelit ovat kokeneet uuden tulemisen 2010-luvulla, ja pelityyppi on erityisesti indie-pelinkehittäjien suosiossa. Joukkorahoituskampanjat ovat avanneet tekijöille uusia mahdollisuuksia, ja netin avustuksella fanit löytävät kiinnostavat peliprojektit. Seikkailupelien ystäville onkin nykyään runsaasti pelattavaa, vaikka koko genren kohtalo näytti 90-luvun jälkeen melko synkältä. Monta mielenkiintoista peliä kirjasta on jäänyt poiskin, siinä ei ole esitelty esimerkiksi omia suosikkejani, Frogwaresin kehittäämää Sherlock Holmes-pelisarjaa. Suosittelen Suuria seikkailupelejä kaikille peleistä, pelinkehittämisestä ja pelien historiasta kiinnostuneille. Ja vasinkin niille, jotka ovat pelanneet seikkailupelejä jo tekstiseikkailu Zorkista alkaen.
Juho Kuorikoski on toimittaja, joka kirjoittelee Pelit-lehteen, ja häneltä on aikaisemmin ilmestynyt muun muassa Sinivalkoinen pelikirja. Suuret seikkailupelit-kirjassa käydään läpi pelinteon historiaa vuosikymmenestä toiseen, esitellään pelifirmat, alustat sekä vallalla olevat trendit, sen jälkeen lyhyet artikkelit summaavat kunkin vuosikymmenen tärkeimmät naksuseikkailut. Itselleni tuli yllätyksenä, että eräät tärkeimmät vaikuttajat peliviihteen alkutaipaleella, ovat olleet naisia. Kirja on asiantuntevasti kirjoitettu, ja vaikka suuri osa peleistä oli minulle ennestään tuntemattomia, esittelyt sytyttivät sielussani nostalgiannälän ja halun päästä kokeilemaan jo unohdettuja klassisia seikkailuja. Vanhoja tuttuja tuli pelattua uudestaan. Lukemisen aikana pyörähti käyntiin muun muassa Monkey Islandien uusintaversio xboxille.
Ainoa miinuspuoli kirjassa on kuvitus, sillä screenshotit ovat sen verran pienikokoisia että kaunis pikseligrafiikka ei pääse oikeuksiinsa. Kuvien koko on pidetty pienenä, sillä joka pelistä on pyritty tarjoamaan edes yksi pelikuva.
Seikkailupelit ovat kokeneet uuden tulemisen 2010-luvulla, ja pelityyppi on erityisesti indie-pelinkehittäjien suosiossa. Joukkorahoituskampanjat ovat avanneet tekijöille uusia mahdollisuuksia, ja netin avustuksella fanit löytävät kiinnostavat peliprojektit. Seikkailupelien ystäville onkin nykyään runsaasti pelattavaa, vaikka koko genren kohtalo näytti 90-luvun jälkeen melko synkältä. Monta mielenkiintoista peliä kirjasta on jäänyt poiskin, siinä ei ole esitelty esimerkiksi omia suosikkejani, Frogwaresin kehittäämää Sherlock Holmes-pelisarjaa. Suosittelen Suuria seikkailupelejä kaikille peleistä, pelinkehittämisestä ja pelien historiasta kiinnostuneille. Ja vasinkin niille, jotka ovat pelanneet seikkailupelejä jo tekstiseikkailu Zorkista alkaen.
Pelin alkuasetelma on seuraava. Kaunis, nuori oopperalaulajatar Mona De Lafitte, on joutunut meko säälittävän vampyyrin, Shrowdy von Kiefferin, vangiksi Draxylvaniaan, Wargin linnaan. Kun Shrowdy eräällä retkellään joutuu vampyyrintappajien käsiin, on tullut Monan aika paeta ja etsiä tiensä takaisin kotiin Pariisiin. Pelkästään linnasta pois pääsy vaatii paljon pulmienratkaisua ja pähkintää. Kuorikoski ylistää Vampyre Storyn maasta taivaisiin, ja itsellänikin odotukset olivat korkealla.
Petyin, mutta vain hiukan. Varsinkin päähenkilö Monan ääninäyttely on ärsyttävää kimitystä, ja tekstittämättömien välivideoiden aikana monien hahmojen hillitön aksentti (Monan ranskalainen ja muiden hahmojen itäeurooppalaista imitoiva) tekee dialogin seuraamisesta mahdotonta. Osat pulmista eivät ole loogisuudella pilattuja, ja vinkkejä tuli metsästettyä netistä useampaan kertaan. Vampyre Story on nätti kuin piparkakkutalo, ja tunnelmaakin löytyy. Huumori on astetta roisimpaa, tai huonompaa, kuin esimerkiksi LucAsartsin peleissä. Trilogiaksi suunniteltu peli päättyy cliffhangeriin, mutta jatko-osaa ei ainakaan näillä näkymillä ole tulossa.
En usko että A Vampyre Storya tulee pelattua uudestaan, ellei nyt ihmettä tapahdu, ja jatko-osa Monan seikkailuille putkahda markkinoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti