tiistai 20. lokakuuta 2015

David Suchet - Hercule Poirot ja minä

Tunnustaudun faniksi. En muista olenko ensin lukenut kirjoja, vai katsellut sarjaa. Oli sen asian laita miten hyvänsä, kuvittelen Poirotin juuri sellaiseksi kuin miten Suchet hänet esittää. Peter Ustinovin ja muiden nimekkäiden näyttelijöiden tulkitsema belgialainen etsivä oli ennen Suchetin roolisuoritusta vain jonkinlainen karikatyyri itsestään. Tarvittiin oikeanlainen näyttelijä, oikeanlainen näkökulma ja omistautuminen roolille, ennen kuin Agatha Christien kuuluisin henkilöhahmo saatettiin herättää uskottavasti henkiin televisossa. David Suchet kertoo omaelämäkerrassaan tarinan siitä, miten hän astui pikku belgialaisen kiiltonahkakenkiin.

Tämä elämäkerta kiilasi juuri lukemieni kirjojen ohi, ja, nykyisen lukuvauhtini huomioon ottaen, sain sen loppuun ennätysajassa. Loppuun päästyäni olin kuitenkin hiukan pettynyt. Kirja ei ole mitenkään loisteliaasti kirjoitettu, varsinkin pari ensimmäistä lukua tuntui toistavan itseään, melkein kuin sanottavaa ei olisi ollut tarpeeksi. Poirotin ensimmäiset kaudet käydään läpi, jaksot ja niissä mukana olevat näyttelijät listataan, luetellaan hyviä ja vielä parempia arvosteluja eri lehdistä, ja lopuksi mietitään mahtaako seuraava tuotantokausi pyörähtää enää käyntiin. Suurin osa näissä luvuissa listatuista brittinäyttelijöistä oli minulle tuntemattomia, joten en saanut paljonkaan irti varhaisten kausien esittelyistä. Olisin kaivannut enemmän juttuja sarjan kestonäyttelijöistä mm. Hugh Fraserista, joka esittää kapteeni Hastingsia. Poirotin hahmon luominen aina puvustusta ja viiksiä myöten on kuitenkin kiinnostavaa luettavaa.

Kirjan puoliväliä lähestyttäessä mielenkiintoisten anekdoottien määrä lisäntyy, ja Suchet kertoilee kokemuksistaan teatterissa sekä Hollywoodin kulissien takana. Nämä teatterimuistelukset kiinnostivat minua, sillä pidän teatterista kovasti. Suchet korostaa joka käänteessä olevansa luonnenäyttelijä, ja kaipaavansa aina takaisin teatterilavoille, vaikka työ televisiossa ja varsinkin Hercule Poirotin hahmo on muodostunut hänelle rakkaaksi. Myös televisionkatsojille Suchetin esittämä hahmo muuttui lähes todelliseksi. Kohtaamiset Agatha Christien fanien, ja erityisesti televisiosarjan Poirotin fanien kanssa ovat koskettavia. 

Tämä kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä. Mainiona asiana voisin sanoa, että Suchet ei missään vaiheessa spoilaa yhtäkään sarjan jaksoa. Kirjaa lukiessa tuli into katsoa kaikki ne jaksot, joiden loppuratkaisu alkoi jälleen uudestaan kutkuttaa.

Kirjasta ovat bloganneet myös Leena Lumi  sekä Jokke

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Suomalainen peikko, sen tavat ja pahat tavat

Koska olen juuri kirjoittamassa tarinaa peikoista, on tietenkin luonnollista että näen peikkoja vähän joka puolella. Olen ollut myös huomaavinani että peikot ovat hienoisessa nosteessa, niin kirjallisuudessa kuin televisiossakin. Peikko, sellaisena kuin sen nykyään kuvittelemme, on monimuotoinen hahmo, jonka historiaan päätin perehtyä tarkemmin.




Peikko-sanalla löytää Kansanrunousarkiston haussa yhden runon. Peijakas tuottaa tulokseksi yhdeksän, mutta  Hiisi sen sijaan 382 runoa. Kalevalassa peikoilla ei ole sijaa, eikä Peikko-sanaa tunnu juurikaan esiintyvän vanhassa kansanrunoudessa. Viimeistään satukirjojen myötä peikko on kuitenkin jo korvannut hiidet ja pirut, tai esiintyy niiden rinnakkaisnimityksenä. Mistä peikko on siis tullut maahamme, ja miten?

Suomenkielen peikko-sanan etymologia on jo sinällään mielenkiintoinen, se on samaa juurta kuin esimerkiksi peijakas, ja peijaiset. Varmaa tietoa sanan alkuperästä ei ole, mutta luultavimmin se on germaaninen laina, ja perustuisi sanaan faigjaz, (mon. feigr) joka merkitsee kuolemaan määrättyä, kuollutta. 

”'Peiko, Peijakas, Peijainen' on Gananderilla Perkeleen nimenä ja merkitsemässä samaa kuin Lempo, Hijsi, Pirulainen ym., ja ruotsiksi Hin Svarte, Hin Onde. Siis on koko olento käsitetty pahaksi hengeksi. Castrén katsoo kuitenkin Peikon, Peijaisen merkitsevän alkuaan vainajan henkiä, kun se on muodossa peijaiset käytetty merkitsemään hautajaisia. Tässä olisi siis meillä elävä esimerkki siitä, että vainajain nimitys ja sen käsite on tullut merkitsemään pahaa henkeä.” (M. Varonen;Vainjainpalvelus muinaisilla suomalaisilla)

Peikko, peijakas sanat liittyvät siis alun perin kuolemaan ja vainajiin, kuten niin monet muutkin yliluonnollisten olentojen nimitykset. Esi-isien kunnioittaminen ja vainajien palvominen on ollut niin tärkeä osa muinaista uskoa, että vainajille annettiin useita erilaisia nimityksiä riippuen niiden suhteesta elävien maailmaan. Vainajat ovat saattaneet näyttäytyä hyväntahtoisina haltijoina, tai vihastuessaan ilkeinä peikkoina, painajaisina ja menninkäisinä.

Luultavasti peikko sanan negatiiviset mielikuvat ovat siirtyneet tarkoittamaan ilkeää ihmistä, rosvoa ja ryöväriä. Lapsia tai esineitä ryöstelevät peikot ovat kansansatujen vakioainesta, ehkä metsissä asuvia rosvoja on nimitetty peijakkaiksi ja peikoiksi, ennen kuin sana on saanut nykyisen satumaisen merkityksensä. Vihjeen tällaisesta antaa myös viron kielen sulhasta tarkoittava sana, peikmees, jonka on arveltu tarkoittaneen neidonryöstäjää. 


Nykyisessä asussaan peikko ja siihen liitetyt mielikuvat on tullut suomalaiseen perinteeseen lähinnä skandinavisesta tarustosta, vuoripeikot ja metsänpeikot kuuluvat läntiseen kuvastoon. Niiden asuinsijoina on usein suomalaista maaseutua jylhempi maisema, johon kuuluvat vuoret ja tunturit, vuonot ja luolastot. Peikko on saduissa kuvattu jättiläisten ja hiisien ohella vanhan pakanuuden edustajina. Ne vihaavat kirkkoja ja kirkonkellojen ääntä, varastelevat pyhiä esineitä ja saattavat esimerkiksi haistaa kristityn ihmisen veren. Ruotsin peikkoa tarkoittava sana troll, on historialtaan myös hyvin monimerkityksellinen. Troll on usein yhdistetty taruston jättiläisiin, mutta esimerkiksi vielä keskiajalla sanaa saatettiin käyttää hyvin monenlaisissa yhteyksissä. Se saattoi merkitä mm poikkeuksellisen pitkää ihmistä, demonia, virvatulta, kummitusta tai noitaa. 


Skandinaavisessa perinteessä peikot ovat myös vaihtaneet ihmislapsia omiinsa. Suomessa tällaisia tarinoita ei juurikaan ole. Meillä tarinat vaihdokkaista liittyvät maahisiin, haltijoihin tai joskus piruihin. Maahisten maailmaan tai metsänpeittoon joutumisesta kertovat tarinat ovat samankaltaisia kuin tarinat peikkojen vuoreen ryöstämistä ihmisistä. Maahisten tai peikkojen valtakunnassa on tärkeää että ei koske mihinkään tarjottuun ruokaan, tai juomaan. Jos erehtyy maistamaan maanalaisia antimia, ei enää koskaan pääse palamaan takaisin ihmisten maailmaan. 

Suomalaisissa kansantarinoissa peikko on myös usein tyhmänpuoleinen, jotenkin hassunkurinen hahmo, joka saattaa elää rauhallisessa rinnakkaiselossa ihmisten kanssa. Haltija- ja maahistarinoihin liittyy usein avunpyyntö,  ja myös peikot on usein kuvattu etsimässä apua ihmisiltä. Joskus on käyty hakemassa lapsenpäästäjää, toisinaan lainaamassa jotakin yksinkertaista tarvekalua, kuin naapurilta ainakin. Eräässä Myytillisten tarinoiden kertomuksessa metsässä paimenessa oleva tyttö saa lähistöllä asuvalta peikolta vastaleivotun leivän lahjaksi.


Peikon ulkoasu vaihtelee suuresti kertomuksesta toiseen. Suomalaiselle kansanperinteelle on tyypillistä, että peikot, hiidet ja maahiset ovat metsän ja maan haltijaolentoja, ja usein niiltä puuttuu kiinteä fyysinen olomuoto. Ne voivat näyttäytyä eri muotoisina ja kokoisina, usein kuitenkin ihmisen näköisinä, mutta joskus varustettuna jollakin erityisellä omituisuudella, esim. lautasen kokoiset silmät tms. Aleksis kivi on tallentanut kaksi peikoista kertovaa satua, joista toinen on kerrottu Seitsemässä veljeksessä. Toisessa Vuoripeikot-sadussa kuvataan kirkonryöstäjä-peikkoja näin:

 ”Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä; päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi, ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa suvaita tainneet.”
(Aleksis Kivi: Vuoripeikot)

Kirjallisuudessa ja leffoissa esiintyvistä peikoista voisin kirjoittaa ihan oman postauksen myöhemmin, mutta tässä muutama lukuvinkki omasta kirjahyllystä:

Yrjö Kokon kirjoittama Pessi ja Illusia on peikkokirjallisuutemme klassikko. Se inspiroi Reino Helismaata kirjoittamaan laulun Päivänsäde ja Menninkäinen. Kokon kirjassa on surumielisyyttä, mutta myös tulevaisuuden toivoa. Tarina on kirjoitettu jatkosodan rintamalla, ja sadun taustalla riehuukin ihmisten sota. Alunperin tämä satu on kirjoitettu lähinnä aikuisten luettavaksi, mutta kuten hyvin monet fantastiset tarinat, sekin on lopulta päätynyt lastenkirjaksi.

Peikkokirjallisuutta ei voi käsitellä mainitsematta Johanna Sinisalon romaania Ennen päivänlaskua ei voi. Sinisalon kirja paljastaa hienosti peikkojen monimuotoisuuden. Satuhahmo on saanut aivan uudet karvat modernissa Päivänsäde ja Menninkäinen-tarinassa.

Stefan Spjutin kerronta ei ollut minun mieleeni, mutta hänen romaanissaan Staalo, esitellään hyvin omintakeinen näkemys metsiä asuttavista olennoista. Staalossa kerrotaan myös jännittäviä yksityiskohtia John Bauerin suhteesta peikkoihin.

Suosittelen kaikille peikoista kiinnostuneille myös norjalaista found footage elokuvaa Trolljegere, eli Trollhunter (2010).






Peikkomaisia linkkejä:

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Eurooppa-lukuhaaste osa 2. Albania, Ismail Kadare, The Ghost Rider

Albanialaiselta Ismail Kadarelta on suomennettu monta  kirjaa. Kuolleen armeijan kenraali (Gummerus, 1972), Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976), Särkynyt huhtikuu (Gummerus, 2006), Kolme surulaulua Kosovolle (Faros, 2009) ja Seuraaja (Into Kustannus, 2012).  Harkitsin ensin lukevani Seuraajan joka sijoittuu albanian diktatuurin hajoamisen vuosiin, mutta mieltäni kiehtoi yliluonnollisia elementtejä sisältävä The Ghost Rider, joka perustuu Albanialaiseen kansanballadiin. 

Esipuheen kirjoittaja kertoo ylpeänä Konstantinen ja Doruntinen balladista, ja hänen mukaansa itse August Bürger on saanut siitä innoituksensa Lenoreen.  Samassa hän menee hämilleen ja tunnustaa huomaavansa itsessään mahtipontisen kansallismielisyyden joka niin usein vaivaa euroopan pikkuvaltioiden kansalaisia. Saman voisin suomalaisena tunnistaa itsessäni.

Konstantinen ja Doruntinen tarina on tuttu kaikkialla missä albaniaa puhutaan. se on eri versioissaan tunnettu ympäri eurooppaa, kotosuomalainen kummitustarinamme kertoo sulhasesta joka talviyönä tulee noutamaan morsiantaan. Matka päättyy kirkon portaille ja neito ymmärtää vasta sulhasen ja hevosen kadotessa istuneensa kuolleen kyydittävänä. Albanialaisessa versiossa ei kuitenkaan kerrota rakastavaisten tarinaa, vaan kyseessä ovat veli ja sisar. 

The Ghost Rider on käännetty englanniksi ranskasta, eikä alkukielestä albaniasta, tosin Kadare on itse tarkistanut ja täydentänyt käännöstä. Alkuperäinen kirja on kirjoitettu vuonna 1979 ja julkaistu 1980, Albanian diktaattorin, Enver Hoxhan hallituskaudella. Uuteen laitokseen on esipuheen mukaan lisätty elementtejä joita ei diktatuurissa olisi hyväksytty. Ehkä kirja on menettänyt jotain matkallaan ranskan kautta englanninkieliseksi, sillä teksti oli paikoin hyvin jankkaavaa, tosin hyvin selkeää ja helppolukuista. Turhaa runollisuutta ei kielestä välittynyt. 

Kirja keskittyy erääseen hyvin tärkeään Albanialaisen kulttuurin erikoisuuteen. Kyseessä on Besa. Besa-sanaa on vaikea kääntää, mutta se voisi tarkoittaa lupausta tai kunniasanaa, ja se juontaa juurensa vanhaan albanialaiseen lakijärjestelmään Kanuniin.  Besa-kunnian takia Albanian muslimit pelastivat juutalaisia toisessa maailmansodassa, sillä Besa tarkoittaa myös heikommassa asemassa olevien auttamista. Besa on myös vahvempi kuin verikosto, joka on Albaniassa yhä voimissaan. Tappouhkauksen saanut ihminen voi liikkua turvallisesti muun muassa juhlapyhinä, sillä besa turvaa hänenkin juhlintansa. Hiukan nettiä selaillessani sain sellaisen käsityksen että besa on albanialaisille kuin se kuuluisa sisu suomalaisille. Se määrittelee albanialaista identiteettiä ja on heille yhteisönä ylpeyden aihe. 

Tarina alkaa kaupungin virkamiehen, Stresin näkökulmasta. Hän joutuu todistamaan kahden naisen, Doruntinen ja tämän äidin äkillistä sairastumista ja kuolemaa.  Alkaa käydä selväksi että molemmat naiset ovat kuolleet järkytyksestä. Kaikki myös tietävät että Doruntine on ollut kauan poissa mentyään naimisiin toiselle puolelle eurooppaa. Hän ei pystynyt edes tulemaan veljiensä hautajaisiin. Doruntinen yhdeksän veljeä kaatuivat sodassa pian tämän lähdön jälkeen, ja sen jälkeen surun murtamaa äitiä on kutsuttu Rouva Äidiksi (Lady Mother). Miniät lähtivät lapsineen ”kuoleman merkitsemästä talosta”, ja kolmen vuoden kuluttua Rouva Äiti asui täysin yksin rappeutuvassa talossa.  


Kukaan ei tiedä miten Doruntine on päässyt takaisin ja kuka hänet on tuonut. Ilmeisen selvää on että nainen ei ole voinut tehdä yksin vaarallista matkaa kotikyläänsä.
Stresin ja tämän apulaisen kesken tätä asiaa pohditaan ja ruoditaan ehkä liiaksikin, mutta selville saadaan että Doruntine on väittänyt nuorimman veljensä Kostandinin käyneen hänet hakemassa. Drountine osaa kertoa pitkästä, kahden viikon matkasta vain sen, että se tehtiin kokonaan yöllä, tähtien valossa, eikä hän muista pysähtyikö häntä hakenut ratsastaja kertaakaan pimeän matkan aikana. Doruntine ei  myöskään uskaltanut suudella veljeään, vaikka olisi halunnut, eikä koko matkan aikana nähnyt tämän kasvoja. Matkan lopuksi ratsastaja on jättänyt Doruntinen kotiovelleen ja lähtenyt itse kohti kylän hautausmaata.
Stres ei suostu millään uskomaan haamuihin edes silloin kun paljastuu että Kostandinin hautakiviä on siirrelty, ja hautausmaan vahti tunnustaa kuulleensa miten Rouva Äiti on kironnut poikansa Kostandinin koska tämä on jotunut rikkomaan besan, lupauksen tuoda Doruntine kotiin aina kun perhettä kohtaisi jokin surun tai ilon aihe. 

Doruntinen äkillinen paluu ja kuolema saavat paikkakunnan sekaisin. Huhut alkavat liikkua ja vaikka Stres yrittää vakuutella kaikille että tapaukseen ei liity mitään yliluonnollista, hän joutuu itse todistamaan legendan syntyä doruntinen hautajaisissa, jossa itkijänaiset laulavat koko doruntinen ja kostandinen tarinan balladiksi. Esivalta ei ole mielissään äkillisestä ylösnousemuksesta. Jopa arkkipiispa kutsuu kapteeni Stresin puhutteluun ja määrää että sellaisista jumalattomista tarinoista on tultava loppu. Haudasta on noussut ainoastaan Jeesus Kristus, eikä sen pitäisi olla kenellekään muulle mahdollista. 

Perheen merkitys korostuu koko kirjan ajan. Doruntinen avioliitto vie hänet kauas kotoa, ja etäisyys estää häntä olemassa mukana perheensä elämässä. Aviomies ei kirjassa esiinny, eikä koskaan kerrota ovatko he mahdollisesti saaneet lapsia kolmen avioliittovuotensa aikana. Kun aave ilmestyy noutamaan Doruntinea kotiin, tämä lähtee kyselemättä. Myös aave joka hänet käy hakemassa on veli, ei rakastettu, kuten monissa muissa tarinan versioissa. Insestisuhteeseen viitataankin paikoitellen. Stres seisoo kirjan neljännessä luvussa perheen hautojen ääressä, ja pohtii sitä miten he kaikki ovat nyt lopulta yhdessä, oli Doruntinen hakenut henkilö tämän velivainaja tai ei. Noutajan henkilöllisyydellä ei tunnu olevan lopputuloksen kannalta mitään merkitystä. 

Kirja on lyhyt, vain noin 160 sivua pitkä, mutta välillä tuntuu että loputon sisäinen monologi ja asioiden ruotiminen olisi voitu jättää vähemmälle. Joka kerta kun Doruntinen mysteeri saa uusia todistajia, heidän kanssaan käydään läpi samat asiat kuin aikaisemmin, toisto alkaa käydä puuduttavaksi. Ehkä koko tarina olisi toiminut loppukoukkuineen paremmin novellina. Itse en erityisemmin pitänyt kirjasta, tarinan on tarkoitus lopulta vedota tunteisiin besa-käsitteen kautta, joka ei välttämättä täysin avaudu ulkomaalaiselle lukijalle.