lauantai 10. toukokuuta 2014

Eurooppa lukuhaaste osa 1. Alankomaat - Robert van Gulik ja Kummitusluostari

Kun aloin suunnitella Eurooppa-lukuhaastetta, halusin löytää joka maasta kirjailijan ja kirjan joka antaisi minulle tuulahduksen juuri tuosta osasta Eurooppaa, ehkä hivenen kansanperinnettä ja ympäristön kuvausta. Matkakertomuksia niihin kaupunkeihin ja siihen historiaan joka tekee Euroopasta eurooppalaisen. Ajatuksena on siis lukea yksi kirja jokaisesta euroopan valtiosta Alankomaista Yhdistyneisiin Kuningaskuntiin. Tosin tarkemmin tutkittuani saatavilla olevaa kirjallisuutta, jouduin karsimaan listasta Andorran ja Vatikaanivaltion. Maantieto alkaa olla vaikeaa, sillä kartta näyttää nykyään kovin erilaiselta kuin lapsuudessani. Kirjojen avulla voisin perehdyttää itseäni kaikkiin niihin kulttuureihin joita maanosastamme löytyy. Miten hieno retki! Ja koko matkan tekisin kotoa käsin, ja tietenkin aakkosjärjestyksessä!

Ei vaikuta lainkaan tutulta...
Alankomaat on listan ensimmäinen maa. Riemastuin kun muistin että Robert van Gulik, eräs suosikkidekkaristini on hollantilaista syntyperää. Poimin tätä lukuhaastetta varten summan mutikassa hyllystä yhden Gulikin. On kulunut kymmenisen vuotta kun viimeksi luin tätä sarjaa läpi, joten valikoin vain nimen perusteella jännältä kuulostavan Kummitusluostarin.

Robert van Gulik ja pikku gibboni
Mutta sitten välittömästi seurasi epäilevä ajatus. Robert van Gulik tuskin edustaa tyypillistä hollantilaista kirjallisuutta? Hän oli kuuluisa orieantalisti, eli suurimman osan elämästään jossain muualla kuin Hollannissa, ja hän kirjoitti tarinoita salaperäisestä idästä, ja sen historiasta. Hän meni naimisiin kiinalaisen naisen kanssa, ja hänen kuuluisin kirjallinen hahmonsa on kiinalainen. Missä ovat tuulimyllyt ja tulppaanit?    

Koska olin jo ehtinyt lukemaan Kummitusluostarin, päätin hyväksyä Gulikin ensimmäiseksi eurooppalaiseksi kirjailijakseni. Kummitusluostarista kerron myöhemmin lisää, ensin paneudumme kirjailijaan ja hänen (itämaiseen) kulttuuriinsa.

Alankomaat on ollut aikoinaan tärkeä siirtomaavalta, ja ilman idän siirtomaita, Robert van Gulikista ei olisi koskaan tullut sitä kirjailijaa joka hänestä tuli. Vaikka hän syntyi Alankomaissa, hänen isänsä oli upseerina Alankomaiden-itä-intiassa, eli Indonesiassa, ja hyvin pian myös Robert muutti Jakartaan jossa hän oppi muun muassa mandariinikiinaa. 12 vuotiaana Robert muutti takaisin alankomaihin käymään kouluja, mutta palasi myöhemmin lapsuutensa maisemiin. Hän palveli diplomaattina esimerkiksi japanissa, sekä Hollannin entisissä idän siirtomaissa, kuten Malesiassa. Ennen dekkareitaan Van Gulik kirjoitti lähinnä akateemisia tekstejä, eikä pelännyt tarttua niissäkään poikkeuksellisiin aiheisiin. Hän kirjoitti tutkielmia kiinalaisesta eroottisesta taiteesta, sekä erotiikan  historiasta.

Robert van Gulikin matka tuomari Deen kanssa alkoi sattumalta, kun hän löysi Tokiolaisesta divarista 1700-luvulla kirjoitetun salapoliisitarinan nimeltä Di Gong an. Hän  käänsi kirjan englanniksi, ja se oli menestys. Van Gulik yritti myös houkutella länsimaisia kirjailijoita innostumaan tuomari Deestä ja luomaan uusia seikkailuja, mutta tuloksetta. Lopulta Robert van Gulik tarttui toimeen itse, ja vuonna 1950 ilmestyi hänen ensimmäinen itse kirjoittamansa dekkari, Kiinalaiset sokkelomurhat

Van Gulikin kirjoissa rikoksia ratkova tuomari ei siis ole hänen omaa keksintöään. Tuomari Dee on seikkaillut kiinalaisissa salapoliisitarinoissa jo vuosisatoja, ja hänen esikuvansa on todellinen historiallinen henkilö Di Renjie. Hän eli 600-luvulla, ja oli korkea valtion virkamies ja tuomari. Kiinalaiset ovat harrastaneet salapoliisiromaaneita jo kauan ennen kuin niistä tuli suosittuja länsimaissa. Yleensä kiinalaisessa dekkarissa rikosten selvittäjänä toimii maakunnan virkamies, tuomari, ja yhden kirjan aikana selvitettävänä on useita, yleensä kolme, rikosta. samanlaisella kiinalaisella kaavalla myös Robert van Gulikin itse luomat Dee kirjat toimivat.  Usein alkuperäisissä tarinoissa rikosten ratkaisemiseen saadaan apua myös yliluonnollisilta voimilta, esimerkiksi aaveilta. Joitakin aavemaisuuksia on säilynyt myös Robert van Gulikin tarinoissa. Kummitusluostarissakin leikitellään menneisyyden näyillä ja aaveiden läsnäololla, vaikka yliluonnollisuudet saavatkin myöhemmin arkipäiväisemmän selityksensä.

Di Renjien hauta Valkoisen Hevosen temppelissä, Luoyjangissa
Kirjan tarina alkaa kun tuomari Dee on kolmen vaimonsa kanssa matkalla vuoristossa, ja vaunujen rikkoutuessa joutuu asettumaan yöksi taolaiseen luostariin. Luostari on tuomarille tuttu, koska hän on kuullut siellä sattuneista oudoista katoamistapauksista jo etukäteen. Luostariin on kokoontunut kovin sekalainen seurue. Vanha uskonnollinen leskirouva suojattinsa kanssa, liukaskielinen runoilija sekä hämärperäinen teatteriryhmä  mukanaan kesy karhu. Tuomari Dee sotkeutuu arvoitusten vyyhtiin, vaikka nukkuakin pitäisi, ja kirjan tapahtumia vyörytetään yhden vaarallisen yön ajan. Näyttää nimittäin siltä että edellinen apotti ei ole siirtynyt ylemmälle olemassaolon tasolle täysin omin avuin, ja ennen pitkää tuomari Deenkin henkeä uhataan. Onneksi tuomarilla on kolme vaimoa hoivaamassa, sillä sen verran vaarallista tuomarointi muinaisessa kiinassa tuntuu olevan.

Kummitusluostarissa ovat hyvin vahvasti vastakkain kungfutselainen tuomari Dee, sekä taolaista uskontoa ja ajatusmaailmaa edustavan luostarin munkit. Erilaisten uskontojen rinnaikkaiselo ja niiden väliset konfliktit on kuvattu eloisasti ja länsimaiselle lukijalle ne antavat idän uskonnoista hyvin inhimillisen vaikutelman. Monivaimoisen tuomarin perhe-elämä kolmen vaimonsa kanssa vaikuttaa seesteiseltä, ja sitä kuvataan myös aika ajoin vastapainona rikosten ratkomiselle. Historiallisen Kiinan elämää ohjaa tarkka tapakulttuuri, ja se välittyy henkilöiden tavassaan puhutella toisiaan.   


Van Gulik halusi jatkaa tuomari Dee kirjojensa kirjoittamista, osoittaakseen kiinalaisille ja japanilaisille että heidän omissa historiallisissa kertomuksissaan oli paljon ainesta myös nykypäivän kirjailijoiden käyttöön. Van Gulik otti tämän valkoisen miehen taakan kannettavakseen mallikkaasti, ja hänen ansiostaan yksi kiinalaisen kirjallisuuden mielenkiintoisin hahmo on nykyään osa myös eurooppalaista kirjallisuushistoriaa. Yhteensä hän ehti kirjoittaa kuusitoista tuomari Dee kirjaa, jotka kaikki on suomennettu Sapo-sarjassa. Ympyrä on sulkeutunut kun viime vuosina Robert van Gulikin länsimaiselle lukijakunnalle suuntamat Tuomari Dee-kirjat ovat saaneet myös kiinalaiset käännöksensä.

Kiinassa Di Renjie on kuitenkin aina ollut suosittu sankari, ilman Van Gulikin apuakin. Tuomarista on tehty useita tv-sarjoja ja hänet on myös siirretty valkokankaalle.   Lähes supersankarimaista toiminta-akrobatiaa tarjoilee Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame.


Tämän kiinalaisen jutun päätteksi joudun toteamaan että Alankomaat ei tullut sen tutummaksi. Ehkä palaan sinne uudestaan Cees Nooteboomin seurassa, seuraavalla kierroksella. Mutta sitä ennen jatkan Albaniaan. Ensi kuun puolella luen Ismael Kadaren historiallista jännäriä The Ghost Rider, joka perustuu Albanialaiseen kansantarinaan. Uskon sen luettuani olevani paljon viisampi eurooppalainen.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Runo päivässä-antologian julkkarit



EX NIHILO

Luominen on hulluutta.

Anteeksi Jumala –

mutta luominen on kipua.




Kynän ja paperin välissä

pyristelee vangittu ajatus.



Sielun ja syntymän,

lupauksen ja teon,

sinun ja itseni välissä

sana odottaa toteutumistaan.




Kirjan kansikuva on kollaasi runoilijoiden lähettämistä omakuvista.
Tällä runolla  alkaa kirja Runo päivässä. Olin otettu, sillä runo on omani. Tämä lyhyt runomuotoon kirjoitettu ajatus ei ole mitenkään uusi, se kuvaa vain sitä aikaansaamisen vaikeutta mikä on usein läsnä kaikessa tekemisessä. Sellaista tekemisen vaikeutta ei tämän runokirjan kohdalla kuitenkaan ollut. Kanttarelli Publishing otti ja päätti antaa äänen pöytälaatikkoon runoileville kirjoittajille, ja niitähän suomenmaassa riittää. Sosiaalisessa mediassa levitettiin sanaa kirjaprojektista, ja kuudessa viikossa runoja kertyi tarvittava määrä. Runoilijoita kirjaan mahdutettiin yhteensä 172. Palkakseen jokainen sai kappaleen kirjaa, ja "tunteen siitä, että on vihdoin runojaan kansissa julkaissut runoilija".  Kirjan julkkareissa Hämeenlinnassa oli aika tiivis tunnelma, kun samaan tilaan yritettiin tunkea noin 90 innostunutta runoilijaa!
 
Poikkeuksellista kirjassa on erilaisten kirjoittajien määrä, lukemattomat tyylit ja ajatukset, pöytälaatikoihin kätketyt aarteet. Kannustimena uusille runoilijoille on kirjaan jätetty muutama tyhjä kohta, otsikolla "Sinun runosi." 

Julkkareissa luettiin paljon runoja, ja tunnelma oli katossa. Kaksi runoilijaa sai myös erityisen kustantajan tunnustutspalkinnon. Kirjan nuorin runoilija, kuusivuotias Siiri Pulkkinen oli toinen onnekkaista. Eräs Eero Korpinen nappasi palkinnoista toisen. Kiitokset vielä kirjan toimittajille, Jani Karlssonille ja Anumari Väistölle. Tilaisuus oli hieno, ja kirja upea.

Eero lukee Nukkumattia. Taustalla Jani Karlsson, toinen kirjan toimittajista.
Jälkeenpäin Eero sanoi että tuli lähdettyä vähän hätäisesti koko tilaisuudesta. Olisihan niitä kehuja pitempäänkin kuunnellut, mutta kun alkoi ujostuttaa. Edellisenä yönä olimme olleet yötä veljeni perheen luona Lammilla, joten matka juhlapaikalle, Hämeenlinnan verkatehtaalle, oli vaivattoman lyhyt. Mutta illalla olikin sitten edessä pitempi ajo kohti kotia, ja siinä körötellessä ehdin lukea loppuun matkalukemiseksi ottamani Sakari Pälsin kirjan.  

Mutta runoista vielä hiukan jorinaa. Kirjoittamisen ohella ihmisiä pitäisi mielestäni kannustaa runojen lukemiseen. Suomessa on lukematon (pun intended) määrä runoilijoita, ja runous on varmasti ylivoimaisesti suosituin kirjallisuuden harrastamisen muoto, mutta silti runokirjoja ostetaan vain vähän. Se on sääli, sillä onhan suomalaisten oma kirjallinen identiteetti rakennettu runouden perustuksille.

Itsestänikin huomaan tämän synnin, vaikka mielestäni olen aina kunnostautunut runojen lukijana. Jos joku pyytäisi minua kertomaan kuka on suosikkini suomalaisista nykyrunoilijoista, en pystyisi heittämään yhtään nimeä. Uusin omistamani runokirja (tätä Runo päivässä kirjaa lukuunottamatta) on Harri Tapperin mystinen Emuu, vuodelta 1992, jossa on vahvan shamanistinen henki. Runous on jäänyt muutenkin proosan varjoon. Esimerkiksi Finlandia-palkintoa ei ole voinut vuoden 1993 jälkeen runoteokselle antaa. Viimeinen joka tämän kunnian sai, oli Arto Mellerin karhea runokokoelma Elävien kirjoissa.

Toivottavasti Runo päivässä pitää omalta osaltaan runoutta elävien kirjoissa. Ainakin se sai minut innostumaan uudestaan runoilusta. Olisikohan niitä pöytälaatikossa jo oman kokoelman verran?

Runo päivässä - Poem a day : Antologia suomalaisesta pöytälaatikkorunoudesta
Kustantaja:Kanttarelli Publishing
Julkaistu: 2014
Sivumäärä: 120
ISBN10:    9527052041
ISBN13:    9789527052044

torstai 20. maaliskuuta 2014

Runojen Kissa ja puuttuva omistus

Ostin kirpputorilta eurolla kissa-aiheisen kirjan, Jean-Louis Huen Kissanpäiviä. Kirja vaikutti melko mielenkiintoiselta, ja tulin ajatelleeksi että kirjahyllyssäni onkin jo aika monta kissakirjaa. Eikä pelkästään tietokirjoja, vaan proosaa ja runoja. Siinäpä oiva aihe kirjabloggaukseen! Päätin että käyn hiljalleen läpi hyllyni kissakirjat, ja eiköhän siitä aika monta päivitystä saa aikaiseksi.

Halusin aloittaa tärkeimmästä kissakirjastani, ja yritin arvostella sen, mutta huomasin että sen sijaan päällimmäiseksi nousivat aivan muut asiat. Siksi tämä ei oikeastaan ole kirja-arvostelu, vaan henkilökohtainen muistelu, joka liittyy tiettyyn kirjaan. Kyseessä on Satu Marttilan vuonna 1991 toimittama Runojen Kissa. Siihen on kerätty yksiin kansiin kissarunoja, niin kansanperinteestä kuin tuoreemmiltakin kirjoittajilta, Pablo Nerudasta Edith Södergraniin.

Runojen kissan äiti osti minulle koska olin toivonut sitä, mutta sen saamisesta en tuntenut iloa, sillä sinä jouluna eivät lahjat merkinneet mitään. Se oli viimeinen joulu yhdessä, pelon ja epävarmuuden keskellä. Äiti laittoi aina kaikkiin minulle antamiinsa kirjoihin omistuskirjoituksen ja päivämäärän. Tästä viimeisestä lahjasta se puuttuu kokonaan. Äiti oli päässyt sairaalasta ensimmäisen aivokasvaimen aiheuttaman kohtauksen jälkeen, ja olin mukana kun hän osti kirjan minulle. Taisin saada sen suoraan käteen, ilman käärepaperia, ilman omistuskirjoitusta. Jälkeenpäin kirjoitin kirjaan itse, omalla horjuvalla 13-vuotiaan käsialallani yksinkertaisesti: Joulu 1991. Sitäkään ei olisi tarvittu. Muistan ilmankin koska olen kirjan saanut, ja ilman omistuskirjoitustakin muistan keneltä. Sillä pelkkä kirjan katsominen ja sen mustavalkoisten akvarellikissojen näkeminen täyttää minut surumielisyydellä jota silloin tunsin kun elämältä alkoi pudota pohja pois.

Aikaisemmin samana vuonna sain syntymäpäivälahjaksi Tolkienin Hobitin, jossa on omistuskirjoitus ja päivämäärä, kuten pitikin olla. Äiti on kirjoittanut siihen siistillä kirjastonhoitajan käsialallaan, siihen aikaan kun hän ei vielä ollut sairas. Hobitti on aarre, se on viimeinen kirja jonka äiti omisti minulle, ja siihen liittyy haikea, mutta onnellinen muisto. 

Runojen kissasta puuttuva omistuskirjoitus muistuttaa minulle paremmin kuin mikään muu, että kaikki ei ollut silloin hyvin. Silti se on kirjahyllyni tärkein kirja, jotenkin vajavainen ja keskeneräinen lahja, muistutus elämän ohikiitävyydestä ja siitä miten lapsuus loppuu.

Kirjan runoja luin vasta vuosia myöhemmin. Itse kokonaisuutta minun on mahdotonta arvioida objektiivisesti, sillä kirjaan ja sen saamiseen liittyvät tuntemukset sumentavat vieläkin kaiken muun. Suuri osa kirjan runoista oli minulle ennestäät tuttuja, sillä äitini luki minulle pienestä pitäen myös runoja. Kissa runojen aiheena näyttää pakenevan sitä joka yrittää tavoittaa sen, sillä onhan kissa itse kuin runo, notkea ja nopealiikkeinen, sanaton ja symbolinen. Ehkä kissa ei ole runoissa pääosassa, vaan enemmän jonkinlainen runollinen kuva. Siksi Runojen Kissa on ehkä kissakirjaksi pettymys, sillä monissa runoissa kissa vain vilahtaa kuin varjo, on osa maailmaa jossa tapahtuu, tarkkaillen sivullisena. Luulen että uusia kissarunoja olisi parissa vuosikymmennessä syntynyt jo uudenkin kirjan verran. Sitä odotellessa luen tätä kokoelmaa ja muistan joka kerta äitiäni. 

Hassua miten kirjat tallentavat muutakin kuin sen mitä niiden kansien sisään on laitettu...

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta

Taas on tullut pidettyä pari kuukautta lomaa blogin kirjoittamisesta. Ehkä syynä ovat kaikenlaiset muut kirjoitusprojektit, joihin olen onnistunut saamaan ihan hyvän vaihteen päälle. Myös lukemista olen harrastanut näin uuden vuoden kunniaksi, ehkä siksi että osallistuin goodreadsissa lukuhaasteeseen, ja nyt on pakko pitää yllä hyvää tahtia etten nolaa itseäni lopullisesti. :) Goodreads tarjoaa mahdollisuuden linkittää sinne kirjoitetut arvostelut suoraan blogiin, mutta en jaksanut selvittää miten se tapahtuu, joten kirjoitan samat asiat tänne.

Kotimaista spefiä olen lukenut laiskanlaisesti viime aikoina, joten nyt ajattelin korjata sen asian. Sivistin itseäni tarttumalla Pasi Ilmari Jääskeläisen palkittuun esikoisromaaniin Lumikko ja yhdeksän muuta.

Tiesin odottaa maagista realismia, ja sitä sainkin. Kirja kertoo kiehtovasti Jäniksenselän kylästä, ja sen kulttuurielämästä joka pyörii kuuluisan lastenkirjailija Laura Lumikon ympärillä. Laura Lumikon ammoin perustama Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seura on tarinassa avainasemassa, ja sen jäsenten arvoitukset alkavat nousta päivänvaloon silloin kun seura saa odotetun kymmenennen jäsenen, ja Laura Lumikko katoaa.

Alusta asti kirja kietoi kutkuttavaan odotukseen ja pahaenteisiin vihjauksiin. Mitä pidemmälle juoni eteni, sitä selvemmäksi kuitenkin kävi ettei yksikään arvoitus ratkeaisi tyhjentävästi.

Aivan pätevää reaalifantasiaa ja mukavan omaperäisiä hahmoja. Kieli oli kaunista ja helppolukuista, paikoin runollista ja vahvoja mielikuvia herättävää. Loppua kohden koin että mysteerit jäivät taka-alalle ja taianomaisuus väheni, mutta kirjan viimeisistä sivuista pidin erityisesti. Tosin sen jälkeen tuli tunne että muutamat selkeän yliluonnolliset tapahtumat olisi kirjasta voinut jättää pois, ja keskittyä siihen arvoitukseen, jonka viimeiset sivut ratkaisivat huikealla tavalla.

Kirja muistutti minua hyvin paljon Donna Tarttin romaanista Jumalat juhlivat öisin, jonka kiehtova kerronta kaatui kohdallani sietämättömiin henkilöhahmoihin joihin en kyennyt samaistumaan. Jääskeläisen kirjan henkilöt olivat monessa suhteessa inhimillisempiä, vaikkakin jollain tavalla karikatyyrimäisiä.

Ehkä koin pienenä miinuksena sen että jotkut kirjassa esitetyt selittämättömät seikat jäivätki selittämättömiksi. Toisaalta voi olla hyväkin asia että kirjassa ei ihan kaikkea kirjoiteta auki, vaan lukija saa itse täydentää juonen merkilliset aukot.  

Suosittelen kaikille mysteereistä ja reaalifantasiasta nauttiville.

Lumikko ja yhdeksän muuta
Kirjailija: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaistu: 2006
Sivumäärä: 322
ISBN10:    951796451X
ISBN13:    9789517964517