Runojen Kissa ja puuttuva omistus

Ostin kirpputorilta eurolla kissa-aiheisen kirjan, Jean-Louis Huen Kissanpäiviä. Kirja vaikutti melko mielenkiintoiselta, ja tulin ajatelleeksi että kirjahyllyssäni onkin jo aika monta kissakirjaa. Eikä pelkästään tietokirjoja, vaan proosaa ja runoja. Siinäpä oiva aihe kirjabloggaukseen! Päätin että käyn hiljalleen läpi hyllyni kissakirjat, ja eiköhän siitä aika monta päivitystä saa aikaiseksi.

Halusin aloittaa tärkeimmästä kissakirjastani, ja yritin arvostella sen, mutta huomasin että sen sijaan päällimmäiseksi nousivat aivan muut asiat. Siksi tämä ei oikeastaan ole kirja-arvostelu, vaan henkilökohtainen muistelu, joka liittyy tiettyyn kirjaan. Kyseessä on Satu Marttilan vuonna 1991 toimittama Runojen Kissa. Siihen on kerätty yksiin kansiin kissarunoja, niin kansanperinteestä kuin tuoreemmiltakin kirjoittajilta, Pablo Nerudasta Edith Södergraniin.

Runojen kissan äiti osti minulle koska olin toivonut sitä, mutta sen saamisesta en tuntenut iloa, sillä sinä jouluna eivät lahjat merkinneet mitään. Se oli viimeinen joulu yhdessä, pelon ja epävarmuuden keskellä. Äiti laittoi aina kaikkiin minulle antamiinsa kirjoihin omistuskirjoituksen ja päivämäärän. Tästä viimeisestä lahjasta se puuttuu kokonaan. Äiti oli päässyt sairaalasta ensimmäisen aivokasvaimen aiheuttaman kohtauksen jälkeen, ja olin mukana kun hän osti kirjan minulle. Taisin saada sen suoraan käteen, ilman käärepaperia, ilman omistuskirjoitusta. Jälkeenpäin kirjoitin kirjaan itse, omalla horjuvalla 13-vuotiaan käsialallani yksinkertaisesti: Joulu 1991. Sitäkään ei olisi tarvittu. Muistan ilmankin koska olen kirjan saanut, ja ilman omistuskirjoitustakin muistan keneltä. Sillä pelkkä kirjan katsominen ja sen mustavalkoisten akvarellikissojen näkeminen täyttää minut surumielisyydellä jota silloin tunsin kun elämältä alkoi pudota pohja pois.

Aikaisemmin samana vuonna sain syntymäpäivälahjaksi Tolkienin Hobitin, jossa on omistuskirjoitus ja päivämäärä, kuten pitikin olla. Äiti on kirjoittanut siihen siistillä kirjastonhoitajan käsialallaan, siihen aikaan kun hän ei vielä ollut sairas. Hobitti on aarre, se on viimeinen kirja jonka äiti omisti minulle, ja siihen liittyy haikea, mutta onnellinen muisto. 

Runojen kissasta puuttuva omistuskirjoitus muistuttaa minulle paremmin kuin mikään muu, että kaikki ei ollut silloin hyvin. Silti se on kirjahyllyni tärkein kirja, jotenkin vajavainen ja keskeneräinen lahja, muistutus elämän ohikiitävyydestä ja siitä miten lapsuus loppuu.

Kirjan runoja luin vasta vuosia myöhemmin. Itse kokonaisuutta minun on mahdotonta arvioida objektiivisesti, sillä kirjaan ja sen saamiseen liittyvät tuntemukset sumentavat vieläkin kaiken muun. Suuri osa kirjan runoista oli minulle ennestäät tuttuja, sillä äitini luki minulle pienestä pitäen myös runoja. Kissa runojen aiheena näyttää pakenevan sitä joka yrittää tavoittaa sen, sillä onhan kissa itse kuin runo, notkea ja nopealiikkeinen, sanaton ja symbolinen. Ehkä kissa ei ole runoissa pääosassa, vaan enemmän jonkinlainen runollinen kuva. Siksi Runojen Kissa on ehkä kissakirjaksi pettymys, sillä monissa runoissa kissa vain vilahtaa kuin varjo, on osa maailmaa jossa tapahtuu, tarkkaillen sivullisena. Luulen että uusia kissarunoja olisi parissa vuosikymmennessä syntynyt jo uudenkin kirjan verran. Sitä odotellessa luen tätä kokoelmaa ja muistan joka kerta äitiäni. 

Hassua miten kirjat tallentavat muutakin kuin sen mitä niiden kansien sisään on laitettu...