perjantai 20. syyskuuta 2013

Wallace and Gromit's Grand Adventures



Tämän hetken hallitsevaksi seikkailupelikehittäjäksi noussut Telltale Games teki jokseenkin harkitsemattomasti aloittaessaan, ja sitten kahden osan jälkeen lopettaessaan, Jeff Smithin Bone sarjakuvaan perustuvan sarjansa. Tämä ilmeisesti ymmärrettiin Telltalellakin, sillä korvaukseksi tästä firma teki kulttuuriteon ja julkaisi muutama vuosi sitten Wallace and Gromit’s Grand Adventuresin.

http://taigame.com/public/data/gamepc/2384/Wallace-and-Gromits-Grand-Adventures-1.jpg

Kaikki tietävät varmasti keitä Wallace ja Gromit ovat, joten en käytä aikaa sen selittämiseen. Fanit saattavat hieman oudoksua sitä ettei Wallacea animaatioissa esittänyt herra Peter Sallis syystä tai toisesta ole mukana peleissä, mutta syytä huoleen ei ole. Virallinen vara-Wallace Ben Whitehead hoitaa hommansa oikein mallikkaasti.

Keksijäneron ja hänen uskollisen koiransa Suuria Seikkailuja on neljän osan verran. Ensimmäinen, Fright of the Bumblebees, kertoo mehiläistenhoidon ja sen liian pitkälle menevän kehittelyn vaikeuksista. Tätä seuraavassa The Last Resortissa pyöritetään lomakohdetta, kolmannessa Muzzledissa hyväntekeväisyystivolia orvoille koirille, ja viimeinen osa, The Bogey Man, paljastaa kuinka alas ihminen voi vajota golfin takia. Pituudeltaan episodit ovat pelaajan hoksottimista riippuen muutaman tai useamman tunnin mittaisia kokonaisuuksia. Toisin kuin Telltalen muiden pelien, esimerkiksi loistavien Sam & Maxien tapaan, Grand Adventuresissa ei ole jatkuvaa juonta, vaan jokainen osa muodostaa oman kokonaisuutensa. Yhtenäinen taustajuoni olisi ehkä ollut ihan hyvä juttu, mutta toimii peli toisaalta näinkin, sillä osien välillä ei ole muutenkaan kovin suuria yhtymäkohtia.

http://www.shelfabuse.com/wp-content/uploads/2009/03/wallace_and_gromit_bumblebees_1.jpg 
Hahmot ovat todella onnistuneita ja hyvin samanlaisia kuin animaatioissa. Lähikuvissa voi jopa nähdä "vahaan" painuneita sormenjälkiä.

Pelityyli on tuttua ja hyväksi havaittua osoita ja klikkaa- mallia, maustettuna näppäimillä tapahtuvalla liikkumisella. Tapahtumia seurataan molempien sankareiden näkökulmista, jotka vaihtuvat aina tarinan edettyä tiettyyn kohtaan. Jokaisen osan peliaika menee melko tarkasti puoliksi isännän ja koiran välillä. Tapahtumien hermokeskuksena toimii kaksikon koti, 62 West Wallaby Street, pihoineen ja katuineen. Kodin lisäksi suurin osa tapahtumista keskittyy kylän keskustaan, mutta muuallakin päästään toki käymään.

Vaikeustasoltaan peliä voisi luonnehtia kohtalaiseksi. Asetelma on pyritty pitämään simppelinä; tavaraa tarttuu mukaan tasaiseen tahtiin, muttei koskaan kovin suuria määriä, eikä keskustelukaan ole monivalintaista. Suurin osa pelin pähkinöistä on loogisia, mutta niiden vastapainoksi joukossa on muutamia todella hämäriä aivoituksia. Täytyy tunnustaa että keksin muutamia aivan puhtaasti vahingossa, ihan vain kokeillessani mitä tapahtuu. Joskus inventaarioon päätyy myös täysin hyödytöntä kamaa, joiden tarkoitus on ilmeisesti hämätä. Pelissä on toki vinkkisysteemikin, mutta sen tarjoamat vihjeet olivat jokseenkin ylimalkaisia. Itse en Wallacen jatkuvista kommenteista huolimatta esimerkiksi keksinyt miten poliisin saa alas tivolilaitteesta ennen kuin huusin netin apuun.

http://www.shelfabuse.com/wp-content/uploads/2009/08/wallace_and_gromit_bogeyman_3.jpg
Onneksi en ollut ainoa jolla oli pallo hukassa.

Varttuneempana pelaajana joudun moittimaan Grand Adventuresia myös siitä, että pelin tarinat ovat sävyltään hieman kesyjä. Kaksikon tähdittämät animaatiot kun ovat peruselementiltään kauhuelokuvien parodioita, paikoitellen jopa synkkiä, ja jäin hieman kaipaamaan tätä pelissäkin. Sarjamurhaajat ja tappajarobotit ovat vaihtuneet ahneisiin oraviin ja töykeisiin skotteihin, eivätkä jokaisen episodin lopettava toiminnallisempi kohtaus onnistu juurikaan kasvattamaan jännitystä. Lapsiystävällisten juonten lievennetty jännitys tahtoi pitempään pelatessa käydä vähän laimeaksi, ja pidinkin pitkän paussin ennen kuin jaksoin pelata kaksi viimeistä osaa. Viimeinen, The Bogey Man, on sivumennen sanoen paras osa, johtuen hieman nurinkurisesti sen maanläheisimmästä juonesta, jolta ei jännitystä edes kaivannut.

Toisaalta, edelleen kaksipiippuisesti, Grand Adventuresin kiireetön ja leppoisa on selvästi pelin vahvin puoli. Pikku kylän rauhallinen, lähes unelias tunnelma on todellista hermolomaa Gears of Warien ja Left 4 Deadien rinnalla. Hyvän olon kruunaavat peribrittiläiset sivuhahmot, kuten elämänsä puutarhalleen omistanut naapurinneiti, höpsähtänyt majuri ja omasta asemastaan turhankin tietoinen konstaapeli.

http://www.frictionlessinsight.com/revpics2/WallaceandGromit/WallaceandGromit101C.jpg

Wallace and Gromit’s Grand Adventures on hieman turhan kilteistä juonistaan ja paikoitellen ihan hämäristä ongelmistaan huolimatta rentouttava ja miellyttävä kokemus. 62 West Wallaby Streetille suuntaa aina silloin tällöin hengähtämään ihan mielellään, muttei kovin usein eikä kovin pitkäksi aikaa. Sota ei odota.

torstai 12. syyskuuta 2013

Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita


Kurjet huutavat haikeasti metsän takana, usva hiipii pelloille ja varjot ihmisten sydämiin. Espoon science fiction- ja fantasiaseuran kauhuantolgia Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita ilmestyi sopivasti pimeneviin syysiltoihin ja sitä voikin lueskella vaikka Kekripyhinä.

Kansikuvan on taiteillut Arren Zherbin
Kuten otsikostakin voi päätellä, kauhutarinoiden yhtenä esikuvana on toiminut Lauri Simonsuuren ”Myytillisiä tarinoita” johon kootut kansantarinat kertovat ihmisen suhteesta yliluonnolliseen. Ken vainajia muistelee tutustuttaa meidät uudestaan näihin hurjiin kertomuksiin.

Shimo Suntilan raapale Sauna, nostatti hyytävää tunnelmaa heti kokoelman alkuun. Se oli sadassa sanassaan yksi parhaista teksteistä.

Juha Jyrkäksen Seitsemän hengen kertomus oli myös yksi suosikeistani. Siinä uppouduttiin ugrilaisen-kansan muinaisuuteen jossain Volgan mutkalla. Sankari Enä Sjanraja on tietäjä, joka joutuu selvittämään välejään pahan Pilmä Ätjän kanssa. Varsinkin novellin alku oli hienosti kirjoitettu, henkilönnimet tuntuivat kantavan kaikuja suomalaisten kantakielestä, ja uskoisin että kirjoittaja on harrastanut suomen-heimon historiaa laajemminkin.

(Täytyy tunnustaa että olen melko nirppanokkainen historiallisen fiktion lukija. Luen säädyttömät määrät sekä vanhaa kotimaista kirjallisuutta, että kulttuurihistoriallista tietokirjallisuutta. Yksikin moderni sana tai ilmaisu tarinassa jonka pitäsi sijoittua vaikkapa keskiajalle, saa minut tarpeettomasti tuohtumaan. Oli tarina kuinka hyvä tahansa.)

Anna Malisen Maria Antintytär oli mielenkiintoinen kuvaus kansanperinteen parasta. Vanha asiakirja noitaoikeudenkäynnistä herättää menneisyyden uudestaan eloon kammottavalla tavalla. Tapahtumat tosin seuraavat toisiaan hurjaa vauhtia, ja novelli loppui hiukan liian nopeasti. Olisin mielelläni lukenut noitien pikku apureista enemmänkin.

Jotenkin tuntuu että olen jäävi sanomaan yhtikäs mitään Eero Korpisen panoksesta antologiaan, mutta sanon nyt kuitenkin edes jotain. Vainajan palmikko sijoittuu Kuortaneen järvimaisemiin ja Lapuan Simpsiönvuorelle, jossa asuu ihka oikea piru. (Kävimme sitä Eeron kanssa jopa paikanpäällä etsimässä.) Ala-Kuljun Juho-poika yrittää saada apua sisarelleen kuuluisalta paholaiselta, mutta tulee lopulta katumapäälle. Paholaisen puijaaminen ei kuitenkaan onnistu, ja tarina vyöryy onnettomaan loppuunsa. Vainajan palmikko on kerronnaltaan ja teemoiltaan kokoelman eniten kansansatua muistuttava kertomus.
 
Samuli Antilan Rajat oli antologian pelottavimmasta päästä, koska olen aina pelännyt kummituksia. Tarinassa esiintyvä olento on kuvattu juuri sellaiseksi kuin sen kuvittelinkin ja tämä vanha tarina siirtyy nykypäivään harvinaisen vaivattomasti. Hyytävä tunnelma säilyi loppuun asti.

Monet kirjan yliluonnolliset olennot olivat minulle ennestään tuttuja, joissakin novelleissa oli kuitenkin aivan uusia ja odottamattomia, moderneja kauhuelementtejä. Etukäteen olin odottanut enemmän historiallisia tarinoita, pieniä paikallisia kertomuksia, joiden innoitus löytyisi vaikkapa kotiseutuyhdistysten kokoamista kylähistorioista. Kirjassa oli kuitenkin laaja ja monipuolinen valikoima erilaisten kirjoittajien näkemyksiä suomalaisesta kansanperinteestä. 

Kaikkia antologian tarinoita en tässä ehdi käsitellä, lukekaa itse! 

Kirjailijoina antologiassa ovat: Anne Leinonen, Jussi Katajala, Mari Saario, Tarja Sipiläinen, Juha Jyrkäs, Markus Harju, Anna Malinen, Eero Korpinen, Heikki Nevala, Mixu Lauronen ja Samuli Antila. 
Toimittajat: Samuli Antila ja Markus Harju
Julkaisija: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry. 
ISBN: 978-952-67158-4-1

 


maanantai 9. syyskuuta 2013

Groucho ja Minä

"Kirjoitin niin pitkään arvosteluani, etten koskaan ehtinyt lukea kirjaa" 
-Groucho Marx-

Kun olin pieni, mustavalkoelokuvat olivat tylsiä. Paitsi sellaiset joissa se kiharapäinen tyyppi soitti harppua. Harpo Marxista pidin jo polvenkorkuisena vaikka en ymmärtänyt elokuvista tuon taivaallista. Hölmöltä näyttävä, äänielokuvan aikaan hämmentävän mykkä, kuminaamainen Harpo oli ehkä ensimmäinen TV-ihastukseni. Miesmakuni on luultavasti sittemmin muuttunut...

Eero lukee Marxia
Groucho tuli toki myös tutuksi, ja hän on maalattuine viiksineen, sikareineen ja kulmakarvoineen veljessarjan tunnistettavin hahmo. Hänen omaelämäkertaansa tartuin vasta nyt, tai oikeastaan kuuntelin sen vasta nyt, sillä Eero luki sen minulle ääneen. Liiallisesta järjestelmällisyydestä tätä eeposta ei voida syyttää, se on ennemminkin kokoelma anekdootteja Marxin veljesten elämän varrelta. Rönsyilevää tajunnanvirtaa joka poukkoilee yhdestä hassusta jutusta toiseen. Siihen mahtuu kertomuksia siirtolaistaustaisista vanhemmista, sedistä ja tädeistä, naisseikkailuista ja perheen taistelusta rahapulaa vastaan. En tiennyt Marxin veljeksistä oikeastaan mitään. Lähinnä vain koheltavat elokuvat. Muutamista näyttelijäkollegoista ja tuottajista kerrotaan tarinoita mutta oman menestyksensä valkokankaalla Groucho sivuuttaa lähes täysin, paria pikku tarinaa lukuunottamatta. Kirjasta opin, että elokuvat olivat vain osa mielenkiintoista esiintyjänuraa, johon kuuluivat niin teatteri, radio, kuin televisiokin.

"Mikään ei ole tylsempää kuin kuunnella tyypillisen näyttelijän loputtomia tarinoita menestyksistään. Säästän teidät tarkoituksellisesti niiltä ja toivon että jos te jonakin päivänä kirjoitatte kirjan, teette saman palveluksen minulle."

 Kirjassa vilahtelee kuuluisia nimiä. Osa on nykylukijalle tuntemattomia, 10- ja 20-luvun tähtiä, mutta mukana on tunnetumpiakin henkilöitä. Muun muassa Charlie Chaplinin näyttelijänuran alkuvuosista kerrotaan muutama herttainen juttu. Aika ennen äänielokuvan läpimurtoa on kuvattu huolettoman nostalgisesti. Vaudevillekiertueet veivät Marx-veljekset ympäri Yhdysvaltoja ja lopulta Broadwaylle asti. Jopa maalattujen viiksien historia vaudevillesta valkokankaalle kerrotaan. Ainoastaan Groucho-nimen tarina ei selvinnyt.

Groucho ja Harpo. Koiran nimeä ei Wikimedia kerro, mutta Groucho väittää kirjassaan sen olevan varastettu palokunnalta.

Henkilökohtaisesta elämästään Groucho ei halua paljon paljastaa. Hän jutustelee autoilusta, golfista, kalastuksesta ja sikarinpoltosta. Ainoa myönnytys ilmeisesti kustantajan vaatimukselle paljastaa intiimejä yksityiskohtia perhe-elämästä, on luku jossa Groucho kertoo tyttärestään Melindasta. Käy ilmi että Melinda kietoo isänsä pikkusormen ympärille ja hänen sanansa on laki. Varhaisteinien vaatimukset ja elämänmeno tuntuvat kirjan perusteella olevan melko samanlaista nykyään, kuin viisikymmentäluvun yhdysvalloissa.

Groucho vähättelee jatkuvasti omaa kirjoitustyötään ja kirjaansa, sanoen sitä joutavuuksien kronikaksi, mikä toisaalta tekee siitä helpommin lähestyttävän. Se ei ole suurta taidetta, eikä sitä sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Elokuvista tuttu huulenheitto jatkuu kirjan alusta loppuun asti. Voin vilpittömästi sanoa toivoneeni että sivuja olisi ollut vielä muutaman luvun verran.

Jos blogissani olisi tähtiä, antaisin tälle elämäkerralle neljä tähteä viidestä. Se on helposti luettava ja tavattoman viihdyttävä. Sellainen kirja jonka voi vain avata ja lukaista jos kaipaa piristystä tai on tekemisen puute. Pilke tarttuu lukijankin silmäkulmaan. Voisinkin seuraavaksi etsiä käsiini Harpo Marxin omaelämäkerran Harpo puhuu.

Groucho ja Minä, kustantaja: WSOY, kirjoittanut: Groucho Marx, ISBN 978-951-0-34894-9 

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

31. elokuuta

Minä ja Eero sanoimme toisillemme tahdon Kuhajärven rannalla, saunan terassilla. Päivä oli 31. elokuuta joka on gregoriaanisen kalenterin 243. päivä.

Alunperin olisi ollut tarkoitus pyhittää hääpäiväksi 25. elokuuta, joka on Eero syntymäpäivä ja sinällään siis jo muistettava päivämäärä. Mutta tokihan elokuun viimeinenkin on ikimuistoinen päivä, historiallisesti. Muistin ja muistojen virkistämiseksi listaan tähän kaikkia niitä asioita jotka tekevät siitä merkityksellisen ja merkillisen päivän.

Ensinnäkin se on Caligulan syntymäpäivä. Caligula muistetaan lukuisista vainoharhoistaan, ja siitä että hän nimitti hevosensa senaattoriksi. Hullujen keisareitten joukossa hän oli se kaikista hulluin, mikäli historian väistämättä värittämiin tarinoihin on uskominen.

http://4.bp.blogspot.com/-6hbfUIO2Pnw/UbEzY86yEDI/AAAAAAAAMFQ/AGtTd4BEG74/s1600/claudius2.jpg
Caligulaa esitti Minä Claudius-sarjassa John Hurt.

Jack The Ripper, eli Viiltäjä Jack murhasi ensimmäisen (kanonisoidun) uhrinsa, Mary Ann Nicholsin 31. elokuuta. Tätä ensimmäistä murhaa seurasi vielä neljä muuta pitkin syksyä. Muistan tämän tapauksen päivämäärän mainiosti, vaikka se saattaakin lipsahtaa monelta asiaan vihkiytymättömältä ohi ilman erityisiä juhlallisuuksia. Ripperologeille se kuitenkin tärkeä ja kiistelty päivämäärä, ensimmäisen Viiltäjä-uhrin titteli kun saattaa monen mielestä lipsahtaa jo aikaisemmin murhatulle Martha Tabramille.

Teknologian saralta tulee muistaa että saksalainen kreivi Ferdinand von Zeppelin patentoi ilmapallonsa elokuun viimeisenä, vuonna 1895, ja Edison patentoi kinetoskooppinsa samana päivänä pari vuotta myöhemmin. Missä jamassa kulttuurimme olisikaan ilman näitä kapineita?


                                                                                           (It is not a balloon!)

Urho Kekkonen kuoli 31. elokuuta vuonna 1986. Itse muistan Kekkosen kuoleman siitä että silloisen ala-asteeni seinällä, presidenttien valokuvataulujen rivistön jatkona ollut Kekkosen kuva alkoi tiputella kehyksensä koristeita, ja opettaja vitsaili sen johtuvan siitä että kuvan esittämä henkilö oli juuri kuollut.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/bc/Kekkonen_aseellinen.jpg

Diana ja hänen silloinen poikaystävänsä Dodi kokivat elämänsä onnettoman päätöksen elokuun lopussa 1997. Liki pyhimyksen asemaan nostetun prinsessan kuolemaa monet muistavat edelleen surulla. Toki traaginen tapahtuma oli myös hedelmällistä maaperää monille salaliittoteorioille jotka syntyivät välittömästi onnettomuuden jälkeen.

Onneksemme 31. päivä oli myös huvilakauden päättäjäispäivä, ja järven rannat olivat illan pimetessä täynnä valoja ja lyhtyjä ja rakettien loiste heijastui tyynestä vedestä. Olihan se romantillista vaikka kumpikaan meistä ei tainnut oikein jaksaa arvostaa kaikkea sitä pitkän päivän ja lämpöisen yösaunan päätteksi. Sammuin kuin saunalyhty enkä tarvinnut siihen edes olusia.


Kiitokset kaikille jotka onnittelivat ja olivat hengessä mukana tässä päivistä parhaassa. Näin sain taas pitkän postauksen aikaikseksi ilman että se liittyi varsinaisesti mihinkään. Kyllä minusta vielä sisällöntuottaja tulee.