Groucho ja Minä

"Kirjoitin niin pitkään arvosteluani, etten koskaan ehtinyt lukea kirjaa" 

-Groucho Marx-

Kun olin pieni, mustavalkoelokuvat olivat tylsiä. Paitsi sellaiset joissa se kiharapäinen tyyppi soitti harppua. Harpo Marxista pidin jo polvenkorkuisena vaikka en ymmärtänyt elokuvista tuon taivaallista. Hölmöltä näyttävä, äänielokuvan aikaan hämmentävän mykkä, kuminaamainen Harpo oli ehkä ensimmäinen TV-ihastukseni. Miesmakuni on luultavasti sittemmin muuttunut...

Eero lukee Marxia

Groucho tuli toki myös tutuksi, ja hän on maalattuine viiksineen, sikareineen ja kulmakarvoineen veljessarjan tunnistettavin hahmo. Hänen omaelämäkertaansa tartuin vasta nyt, tai oikeastaan kuuntelin sen vasta nyt, sillä Eero luki sen minulle ääneen. Liiallisesta järjestelmällisyydestä tätä eeposta ei voida syyttää, se on ennemminkin kokoelma anekdootteja Marxin veljesten elämän varrelta. Rönsyilevää tajunnanvirtaa joka poukkoilee yhdestä hassusta jutusta toiseen. Siihen mahtuu kertomuksia siirtolaistaustaisista vanhemmista, sedistä ja tädeistä, naisseikkailuista ja perheen taistelusta rahapulaa vastaan. En tiennyt Marxin veljeksistä oikeastaan mitään. Lähinnä vain koheltavat elokuvat. Muutamista näyttelijäkollegoista ja tuottajista kerrotaan tarinoita mutta oman menestyksensä valkokankaalla Groucho sivuuttaa lähes täysin, paria pikku tarinaa lukuunottamatta. Kirjasta opin, että elokuvat olivat vain osa mielenkiintoista esiintyjänuraa, johon kuuluivat niin teatteri, radio, kuin televisiokin.

"Mikään ei ole tylsempää kuin kuunnella tyypillisen näyttelijän loputtomia tarinoita menestyksistään. Säästän teidät tarkoituksellisesti niiltä ja toivon että jos te jonakin päivänä kirjoitatte kirjan, teette saman palveluksen minulle."

 Kirjassa vilahtelee kuuluisia nimiä. Osa on nykylukijalle tuntemattomia, 10- ja 20-luvun tähtiä, mutta mukana on tunnetumpiakin henkilöitä. Muun muassa Charlie Chaplinin näyttelijänuran alkuvuosista kerrotaan muutama herttainen juttu. Aika ennen äänielokuvan läpimurtoa on kuvattu huolettoman nostalgisesti. Vaudevillekiertueet veivät Marx-veljekset ympäri Yhdysvaltoja ja lopulta Broadwaylle asti. Jopa maalattujen viiksien historia vaudevillesta valkokankaalle kerrotaan. Ainoastaan Groucho-nimen tarina ei selvinnyt.

Groucho ja Harpo. Koiran nimeä ei Wikimedia kerro, mutta Groucho väittää kirjassaan sen olevan varastettu palokunnalta.

Henkilökohtaisesta elämästään Groucho ei halua paljon paljastaa. Hän jutustelee autoilusta, golfista, kalastuksesta ja sikarinpoltosta. Ainoa myönnytys ilmeisesti kustantajan vaatimukselle paljastaa intiimejä yksityiskohtia perhe-elämästä, on luku jossa Groucho kertoo tyttärestään Melindasta. Käy ilmi että Melinda kietoo isänsä pikkusormen ympärille ja hänen sanansa on laki. Varhaisteinien vaatimukset ja elämänmeno tuntuvat kirjan perusteella olevan melko samanlaista nykyään, kuin viisikymmentäluvun yhdysvalloissa.

Groucho vähättelee jatkuvasti omaa kirjoitustyötään ja kirjaansa, sanoen sitä joutavuuksien kronikaksi, mikä toisaalta tekee siitä helpommin lähestyttävän. Se ei ole suurta taidetta, eikä sitä sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Elokuvista tuttu huulenheitto jatkuu kirjan alusta loppuun asti. Voin vilpittömästi sanoa toivoneeni että sivuja olisi ollut vielä muutaman luvun verran.

Jos blogissani olisi tähtiä, antaisin tälle elämäkerralle neljä tähteä viidestä. Se on helposti luettava ja tavattoman viihdyttävä. Sellainen kirja jonka voi vain avata ja lukaista jos kaipaa piristystä tai on tekemisen puute. Pilke tarttuu lukijankin silmäkulmaan. Voisinkin seuraavaksi etsiä käsiini Harpo Marxin omaelämäkerran Harpo puhuu.

Groucho ja Minä, kustantaja: WSOY, kirjoittanut: Groucho Marx, ISBN 978-951-0-34894-9