keskiviikko 28. elokuuta 2013

Ääneen lukeminen ja äänikirjan viehätys



Lapselle kannattaa lukea
(jos tenava vaan jaksaa
istua paikallaan)
Ajattelin että voisin vastaisuudessa puhella enemmänkin äänikirjoista ja kuunnelmista. Olen äänikirjojen suurkuluttaja, koska pidän siitä että minulle luetaan ääneen. Isoisäni ja äitini lukivat minulle paljon jo ennen kuin osasin itse lukea, ja vielä kauan sen jälkeenkin. Sain lahjaksi satukasetteja, ja myöhemmin jopa oman kasettisoittimen. Se oli musta-punainen ja litteä, helposti siirreltävä leikkien mukana huoneesta toiseen. Vietin paljon aikaa yksin, ja minulla soi jatkuvasti touhujeni taustalla jokin kasetti. Radiosta nauhoitettu kuunnelma, tai äidin kirjastosta kiikuttama äänikirja. Äitini oli kirjastonhoitaja, joten kuunneltavasta ei tullut koskaan pulaa. Kaukolainaamalla äänikirjoja Porista äiti laajensi kuunteluelämystäni myös sellaisiin äänikirjoihin, joita ei Honkajoen varastoista löytynyt. Monissa vanhoissa kasettikirjoissa oli ankeat muovikannet joita oli vaikea saada auki. Niissä ei usein myöskään ollut minkäänlaista kansikuvaa, vain kirjan ja lukijan nimi, aina samanlaisella fontilla peessiä tai keltaista taustaa vasten. Tästä ankeudesta huolimatta minä kuitenkin kuuntelin kaikki kirjastosta löytyvät lapsille sopivat äänikirjat, ja pari lapsille sopimatontakin.

Jos mahdollista haluan lukea kirjoja ääneen. Tai kuunnella kun joku lukee. Jaetusta tarinasta saa enemmän irti, siitä voi keskustella tuoreeltaan ja vaihtaa mielipiteitä. Unettomuudesta kärsivänä olen myös huomannut että nukahdan paremmin kuunnellessani tarinaa. Eero tosin saattaa hermostua jos nukahdan kesken kirjan lukemisen, vaikka se ei merkitsekään sitä että tarina olisi tylsä. Se tarkoittaa vain että tarinaan voi uppoutua niin että muut huolet eivät enää valvota. Hyvä kertomus rentouttaa.

Kuuntelen äänikirjoja edelleen. Kiireiselle ne ovat hyvä ratkaisu. Jos ei ehdi lukea, niin varmasti ehtii kuunnella. Tiskaaminen, pyykkäys, ruoanlaitto ja työmatkat (jos käy töissä) kuluvat rattoisasti. Piirtämisen ja kuvankäsittelyn taustalla soi musiikin tilalla usein kirja. Tällä hetkellä auton levylautasella on matkakuuntelemisena Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, josta ajattelin postata myöhemmin muutaman sanasen. Nyt kuitenkin niistä c-kaseteille äänitetyistä teoksista vähän enemmän lätinää.

Hamilton-Jones
Kauko Helovirran ääni on monille kuunnelmien ja äänikirjojen ystävälle tuttu. Muistan Helovirran lukemana Agapetuksen huumoriteoksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin. Tällaista kirjaa en luultavasti olisi siinä iässä, noin kymmenvuotiaana, muuten tullut lukeneeksi, kuunneltuna se oli kuitenkin hauska ja viihdyttävä. Helovirta luki myös Aapelin kirjoittaman lastenklassikon Koko kaupungin Vinski, ja sen jatko-osan, Vinski ja Vinsetti, joiden ajaton huumori puree myös nykypäivän lapsiin. Helovirran monipuolinen ääni oli ilkamoivan lapsekas mutta myös äärimmäisen vakava. Ehkä hän siksi sopi niin mainiosti juuri lastenkirjojen lukijaksi.

Enimmäkseen ohjaajana tunnettu, mutta myös näyttelijänä kunnostautunut Lars Svedberg on erityisen huomattava kertoja-ääni. Oma äänitysstudio näyttelijävaimo Aila Svedbergin kanssa on nimetty hauskasti nimellä Ailars. En tiedä tekeekö Ailars enää aktiivisesti uusia äänityksiä, mutta CD-versioita tulee 80-luvn kasettikirjoista koko ajan uudestaan myyntiin. Noin sata kasettia käsittäneen Robinson Crusoen kuuntelin läpi monta kertaa. Tekstiltään välillä hyvinkin moralistinen ja syvällisiä inhimillisiä pohdintoja sisältävä seikkailukertomus on ikuisesti jäänyt mieleeni Lars Svedbergin lukemana. Tämän klassikon paperiversioon en ole koskaan tarttunut. Aarresaari oli myös Svedbergin tulkitsemana kammottavan jännittävä, varsinkin Ben  Gunnin laulama 'Viistoista vainaan arkulla viruu...', jäi päähäni soimaan siinä määrin, että ostin sittemmin tämän samaisen äänikirjan cd-version. Suoranaisia pelkotiloja aiheutti jo Sherlock Holmes seikkailu Kirjava nauha. Lars Svedbergin luenta Edgar Allan Poen Korppi runosta vetää vertoja Vincent Pricen ja Christopher Walkenin suorituksille.

Radioteatterin kuunnelmista täytyy mainita muutama esimerkki. Ennen muinoin istuttiin magnetofonin vieressä valmiina painamaan rec-nappulaa ja kääntämään kasettia jotta hyvän kuunnelman saisi talletettua myös uudelleen kuuntelua varten. Lapsena kuuntelin ja nauhoittelin Noita Nokinenää joka tutustutti minut noitien ohessa myös virkavaltaan, menninkäisiin ja ufotutkijoihin. Tässäkin sarjassa Kauko Helovirta oli mukana, hän esitti Nokinenän intohimojen kohdetta, velho Edvard von Boksista. Kuunnelmista ehdottomasti rakkain on tietysti Radioteatterin Knalli ja Sateenvarjo-sarja, jonka kaikki osat löytyvät tietokoneelta digitoidussa muodossa. Helovirta on toki mukana tässäkin esittäen ministeriön vanhempaa virkamiestä, Mr. Hannibal Hamilton-Jonesia. Sarja on ollut Suomessa niin suosittu, että sille on perustettu oma Facebook-ryhmä jossa käydään jatkuvasti heittämässä hauskoja sitaatteja. Henkilökohtaiseen elämääni Knalli ja Sateenvarjo on vaikuttanut muun muassa siten, että tapasin toisen puoliskoni, Eeron, aikoinaan irc-gallerian Knalli-ryhmässä. Häät ovat jo väistämättä edessä ensi lauantaina.

Monet jännityskuunnelmat ovat ikäväkseni unohtuneet jonnekin YLE:n arkistojen syövereihin. Yksi mielenkiintoisimmista kotimaisista kuunnelmista on Kukkahattu ja Kristallipallo, esoteerinen jännitysnäytelmä jonka kirjoittajaksi on kasetin kylkeen merkitty itse S. Albert Kivinen. Kuunnelma on efektien perustella jostain seitsemänkymmentäluvulta ja hivenen ylinäytelty, mutta silti yksi suosikeistani. R. D. Wingfieldin jännityskuunnelmia on käännetty suomalaiseen radioon kiitettävästi, uusintaesityksiä vain kaivataan, koska oma kokoelmani on epätäydellinen. Wingfield teki uransa radiossa, mutta parhaiten hänet tunnetaan komisario Frost kirjoistaan. Wingfieldin jännäreihin kuuluvat muun muassa Myytävänä talo meren rannalla, Varokaa herkästi räjähtävää, sekä Kuoleman juhlapyhät, joka täytyy kuunnella joka joulu.

Scifiä on sovitettu radioon paljon. Linnunradan käsikirja liftareille on alun perinkin kuunnelmaksi kirjoitettu ja jo klassikoksi muodostunut sarja. YLE:n ansiokas kuunnelma kuului olennaisena osana omaan lapsuuteeni (kirjat luin vasta myöhemmin), ja sitä esitetään edelleen ahkerasti uusintoina. Myös James Folletin Maata etsimässä on science fiction klassikko joka kestää monta kuuntelukertaa. Kotimaisia scifilyhäreitä on tarttunut myös muutamia c-kasetille. Johanna Sinisaloa löytyy kuunnelmina ainakin Tarina kuolleesta metsästä ja Sorsapuisto. Molemmat mukavia vartin mittaisia yhden näyttelijän esityksiä. Stanislaw Lemiltä on myös suomennettu muutama kuunnelma. Rikostutkimus on eräs hyytävimmistä radiojännäreistä joihin olen törmännyt. Antti Litjan kertojaääni ja surrealistiset unikuvat saavat väreet selkäpiihin. Suosittelen sitä kaikille. Ja suosittelen myös että kuunnelmien ystävät pistäisivät Radioteatterille palautetta ja toivoisivat uusintoina suosikkijännäreitään, monet vanhat kuunnelmat ovat jääneet vain harvojen ja valittujen herkuksi.

Tässä muutama kuunnelmamuisto. Suosituimpia sarjoja lukuunottamatta Radioteatterin tuotannosta löytyy harvinaisen vähän tietoja. Yritän parhaani mukaan tutkia kaseteille tarttuneita äänitallenteita ja tehdä jokaisesta oman postauksen, näyttelijälistojen ja muun tarpeellisen informaation kera. Kunhan vain Radioteatteri suostuu vastaamaan faniposteihini ja täydentämään tiedot.

Kun olin pieni kasetin magneettinauha kääntyi joskus nurinniskoin muuttaen luetun tekstin saatanalliseksi mongerrukseksi. Sitä sitten piti kaivella kasetin sisästä ja rullata takaisin kynän avulla. Joskus dekki söi kasetin ja pahimmassa tapauksessa nauha katkesi. Opettelin korjaamaan sen teipillä, suosikkikaseteista en luopunut. Nykyään kirjojen ja radio-ohjelmien kuunteleminen on muuttunut helpommaksi. Autoa ajaessa törkkään soittimeen tikun ja voin valita klikkaamalla useamman kirjan välillä. Enää ei tarvitse hosua edes CD-levyjen kanssa. Pieni mp3-soitin taskussa voi mennä vaikka sieneen tai lenkille eikä tarvitse pelätä että kasetti loppuu kesken, tai että levy naarmuttuu. Niin se kehitys kehittyy.
 
Ai niin, tässä vielä se Korppi Vincent Pricen lukemana:
Edgar Allan Poe’s “The Raven,” Read by Christopher Walken, Vincent Price, and Christopher Lee 

torstai 22. elokuuta 2013

Strigoi - Karpaattien vampyyrit


Nykyajan vampyyreista ei oikein ole mihinkään. Mihin katosi kauhu? Roman Polanskin Vampyyrintappajat aiheutti miellyttäviä väristyksiä kun sen katsoi talvisena yönä. Coppolan Draculan kävin pienenä tyttönä elokuvateatterissa katsomassa, pelkäsin pikkuisen, mutta enemmän liikutuin. Sen jälkeen tuli Veren vangit joka vetosi teiniin viettelevällä kuvastollaan, mutta jätti kauhuhampaan kolottamaan. Sitten oli pakko käydä katsomassa Van Helsing, jonka toiminnantäyteinen pseudoviktoriaaninen maailma olisi suututtanut, ellei olisi ollut niin läpinäkyvän viihdyttävää hattaraa. Myönnän tietämättömyyteni. Uudemmista vampyyrielokuvista en tiedäkään enää mitään. Paitsi yhdestä. Ei sekään pelottanut, mutta tarjosi uuden näkökulman.

Strigoi, 2009
Ohjaaja: Faye Jackson
Riemastuttavan poikkeuksen kauhuromanttiseen höttöön tuo Strigoi, vuonna 2009 valmistunut brittiläis-romanialainen vampyyriyhteistyö. Paitsi että sanaa ’vampyyri’ ei käytetä elokuvassa kuin kerran, sehän ei ole ollenkaan romaniaa. Paikalliset kutsuvat verenjanoista vainajaa nimellä strigoi, vainajan rauhaton henki, poltergeist. 

Elokuva alkaa Poledonin kylässä kohtauksella jossa ahne maanomistaja Constantin Tirescu ja hänen vaimonsa, joutuvat vihaisen väkijoukon lynkkaamaksi. Murhasta syytetty Tirescu joutuu pikaisen ja kovin epävirallisen oloisen oikeudenkäynnin päätteksi pimeälle peltoaukealle jossa uhkaava väkijoukko yrittää todisteiden puutteessa saada miestä tunnustamaan. Lopulta Tirescu saa lapiosta päähänsä, vakuuttaen viimeisinä sanoinaan: ”You can’t kill me!” Hautauksen jälkeen mummot ja vaarit ryöstävät häikäilemättä Tirescun ylellisen kartanon, tyhjentävät viinakaapit ja tanssivat letkajenkkaa käytävillä Norman Greenbaumin 'Spirit in The Sky' taustanauhalla soiden. Kyläläisten salaliitto saa kuitenkin pian huomata että murhattu mies vaimoineen ei aio jäädä haudan lepoon.

Elokuvan päähenkilö on kotikyläänsä palaava lääketieteen opiskelija Vlad Cozma joka huomaa että kaikki ei tunnu olevan kohdallaan. Paikalliselle juopolle, Florinille, pidetään pitkiä ruuminvalvojaisia, ja tuntuu siltä että vanhat perinteet otetaan yhtäkkiä liian vakavasti. Sen lisäksi että vainajan yllä leijuu uhkan aavistus, näyttää siltä että hänen kuolemansa ei ole ollut lainkaan luonnollinen. Kun Vlad saa tietää että Florinin kuolintodistukseen on kuolinsyyntutkijan allekirjoitukseksi läntätty hänen oma nimensä, alkaa salapoliisintyö joka johtaa hänet lopulta Tirescun murhan jäljille. Jo lääkäriopinnoissa haitannut verenpelko tekee Vlad Cozmasta kovin vastentahtoisen vampyyrinmetsästäjän, ainoa tehoava keino strigoita vastaan kun tuntuu olevan sydämen irti leikkaaminen ja polttaminen.

Elokuvassa vampyyriksi muuttuminen ei ole mitenkään hohdokasta. Kostonjanoinen vainaja kaivautuu ylös mutaisesta haudastaan, hän on kasvoiltaan punakka ja pöhöttynyt ja häntä riivaa jatkuva nälkä. Romanian perinteen nälkäiset vainajat muistuttavat tässä mielessä moderneja zombeja, joilla ei taas ole oikein mitään yhteistä haitilaisten esikuviensa kanssa.

Strigoille kelpaa vatsantäytteeksi veren lisäksi toki ruoka ja vodkakin. Ainaisen nälän korventama vainaja saattaa syödä talon ruokavarastot tyhjäksi ja vasta muun ruoan loputtua käydä isäntäväen kimppuun. Vladin naapurinemäntä käyttääkin kaikki päivät Florinin hautajaisruoan valmistukseen, jonka häntä vainoava vampyyri (rouva Tirescu) saapuu illan tullen syömään. Kauhistunut nainen kantaa ruumiin eteen ruokaa kaksin käsin oman henkensä säästääkseen.


Vampyyrivaimo ahmii mummoparan hapankaalit.
Elokuvana Strigoi ei ehkä ole mikään mestariteos, se on paikoitellen liiankin hidastempoinen ja tarinaan ympätyt juonenkäänteet maakauppoineen eivät jaksa kiinnostaa. Dialogi on jäykkää joka johtunee siitä, että elokuva on kokonaan englanninkielinen. Näyttelijät ovat pääosin romanialaisia ja paksu itäeurooppalainen aksentti on siis aito. Luultavasti markkinointisyistä elokuvassa käytetty englanninkielinen puhe on paikoin kovin pökkelömäistä ja jäykkää, kuten on paikoitellen näyttelijätyökin. Selkeästi mustana komediana markkinoitu elokuva ei onnistu olemaan hauska kovin montaa kertaa. Onneksi visuaalinen ilme korvaa pitkälle dialogin puutteet, mutta pienellä säätämisellä Strigoi olisi voinut olla paljon viihdyttävämpikin. Loppua kohden koko tarina alkaa sitä paitsi hiukan hyytyä. Hajanainen juoni ei jaksa kantaa aivan loppuun asti.

Kuitenkin Strigoi herätti minussa tavatonta riemua. Elokuvan vampyyrit uhmaavat populaarikulttuurin kuvastoa. Ehkä se siksi jää monelle nykyajan kauhuharrastajalle etäiseksi. Strigoi palaa modernin vampyyrin juurille, siihen ympäristöön ja niihin kyliin joista tiedot vampyyriepidemioista kantautuivat goottilaista kauhua janoavien länsieurooppalaisten korviin. Aikakauden vaatimusten mukaan kirjailijat siirsivät verenimijänsä maaseutukylistä synkkiin linnoihin ja tekivät heistä yläluokkaisia lukijakuntansa mukaan. Siten syntyi uusi eurooppalainen vampyyri, yksinäinen, piinattu aristokraatti. Romanialainen strigoi ahdistelee maaseudun syrjäisiä kyliä. Hän ei asu linnassa, eikä hänellä ole omaa kätevää lepopaikkaa suvun mausoleumissa. Hän on eläessään ollut tavallinen isäntämies, tai vaimo, ja hänet on haudattu matalaan maakuoppaan. Kuolemansa jälkeen hänestä tulee nälkäinen, turvonnut ja punakka. 

Jos kansanperinne hiukankaan kiinnostaa tai Karpaattien taikausko on entuudestaan tuttua, elokuvasta saa varmasti enemmän irti. Sympaattinen pikkuelokuva ei ole saanut paljon julkisuutta ja sen vastaanotto on ollut hyvin ristiriitainen. Jotkut vampyyrien ystävät rakastavat sitä, toiset taas vihaavat. Itse koen että tämä paluu vampyyrin arkaaiseen, kansanomaiseen muotoon, on kunnianosoitus sille kansakunnalle jonka tarinaperinne on lahjoittanut meille populaarikulttuurimme erään suosituimman hahmon.
 
Elokuvan lisäksi suosittelen alkuvampyyreistä kiinnostuneille kirjaa:
Pekka Kilpinen:Eläviä kuolleita; vampyyrit 1700-luvun asiakirjoissa


maanantai 19. elokuuta 2013

Kumman rakas

Novellikokoelman arvosteleminen on vaikeaa, varsinkin jos kirjoittajia on useita ja aihepiiri vähemmän tarkasti rajattu. Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen julkaisu, Kumman rakas-antologia, keskittyy ruotimaan rakkauden vaikeutta, mitä omituisimmissa kohtaamisissa ja ympäristöissä. Teemana on ’erilainen rakkaus’ ja aihepiiriin mahtuu niin vampyyreitä kuin vetehisiäkin, pulp-henkistä scifistelyä ja taiteellisella otteella kirjoitettua kummittelua. Kumman rakas siis tarjoaa jotain jokaiselle. Jos luettu tarina ei miellytä, voi hypätä huoletta seuraavaan, kirja kun ei tuomitse. Muutama heikompi novelli ei horjuta mielenkiintoista kokonaisuutta.

Antologian ainoa käännösnovelli, Jeff VanderMeerin Kannettu, on kaksi World Fantasy Awardia voittaneen kirjailijan taattua tyyliä. Omituinen, määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuva, surrealistisilla elementeillä kuorrutettu novelli, viehättää outoudellaan ja tarinallaan. Jussi Katajalan Katarsis, on historiallinen kertomus, jossa mies rakastuu kaupunkinsa agathodaimoniin eli suojelushenkeen. Dramaattinen tarina käyttää hyväkseen kreikkalaista sanastoa, mutta on silti tunnelmaltaan modernia fantasiaa. Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle- novellin rakkaustarina ei ole idealtaan mitenkään uusi, mutta elävästi kuvattu rakastumisen tunne siitä välittyy. Fyysiseksikin yltyvä lonkeroromanssi oli paikoitellen hiukan liian liukas minun makuuni, mutta kielen kauneuden takia sen luki mielellään. Antti Riimuvuoren Nettideitti tarjoaa ajateltavaa nykyteknologian osuudesta ihmisten elämässä ja kuolemassa. Tarinan idea oli hieno, mutta juonen jippo paljastettiin liian pian. Ainoa huono puoli oli novellin lyhyys. Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus pisti silmään antologian huumoripitoisimpana osuutena. Vaikka tarina ei suoranaisesti keskittynyt ruotimaan rakkaustarinaa, kevyttä romattista jännitettä aistin tässä rymistelyssä kuitenkin enemmän kuin monessa muussa novellissa. Onhan huumori seksikästä.
 
Tarinat siis liikkuvat sulavasti ajasta, paikasta ja maailmasta toiseen. Suosittelen Kumman rakas-antologiaa rohkealle lukijalle joka ei erikoista kerrontaa kavahda.

Kumman rakas, Toim:  Taru Luojola, Tarja Sipiläinen
Osuuskumma-kustannus 2012

lauantai 17. elokuuta 2013

Vierailevat vainajat - Unihalvauskokemuksia

Kun olin kolmetoistavuotias, perheessä sattui kuolemantapaus, joka aiheutti minulle surun lisäksi myös monia fyysisiä oireita. Eräänä aamuna herätessäni tajusin etten pystynyt liikkumaan.Yritin huutaa ja huitoa, turhaan. Minua painoi jokin musta ja kammottava, ja samalla tuntui kuin olisin vajonnut alaspäin.  Minut täytti äkillinen pelko kuolemisesta ja tajunnan lopullisesta sammumisesta, jos en saisi itseäni liikkeelle. Sitten heräsin hätkähtäen. En löytänyt kokemukselleni selitystä, lapsipsykologi jonka luona säännöllisesti kävin, arveli minun nähneen unta, vaikka tiesin ettei asia ollut niin. Kohtauksia tuli säännöllisesti, ja lopulta pelkäsin nukkumista.

Eräänä päivän luin kirjastossa Tiede-lehden artikkelin unihäriöistä ja tajusin että minua vaivasi toistuva unihalvaus, jonka laukaisijana oli toiminut viimeaikainen stressi. Nukahtamisen tai heräämisen aikana ilmenevä halvaus on syntymekanismeiltaan monimutkainen, mutta täysin vaaraton nukkumiseen liittyvä häiriö. Tieto ilmiön syystä sai pelkoni loppumaan, ja lopulta unihalvauksetkin hiipuivat olemattomiin. Kiinnostus unihalvaukseen ei kuitenkaan kadonnut, sillä se on hyvin yleinen ja samalla hyvin vähän tunnettu.

"Heräsin varhain eräänä aamuna. Makasin selällänim enkä pystynyt liikkumaan. Jäseneni olivat valtavan raskaat, ja minusta tuntui kuin koko vartaloani, käsiäni ja jalkojani, olisi painettu alaspäin. Näin jonkinlaisen revontulimaisen vihreän, fosforinhehkuisen valoilmiön, joka väreili huoneessa. Sängyn ympärillä oli joukko mustia, epämääräisiä hahmoja, jotka näyttivät leijuvan ilmassa."

Terry Marks: Nightmare in a mirror
Tämä unihalvauskokemus on Eeron kertoma, ja siihen liittyy paljon sellaista, jota omissa lapsuuden halvauksissani en ikinä kokenut. Olen lukenut että valot ja vieraiden olentojen läsnäolo on hyvin yleistä unihalvauksissa, mutta kokemukset ovat yksilöllisiä ja vaihtelevia. Kohtaukseen liittyvät voimakkaat pelkotilat, ja monet näkö- ja kuulohallusinaatiot, ovat antaneet aihetta lukemattomille tarinoille. Usein unihalvaukseen liittyvä painon ja tukahtumisen tunne on synnyttänyt kuvitelman, että jokin olento istuu rinnan päällä, painaen. Tästä tuleekin suomenkielen sana painajainen.

Halvaus on niin pelottava, että sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut. Onneksi, tai ikävä kyllä, suurin osa ihmisistä kokee unihalvauksen satunnaisesti jossakin elämänsä vaiheessa. Jos pelostaan pääsee eroon, unhalvauksesta voi saada paljon irti, sillä siitä on helppo siirtyä selkouneen, uneen jossa tietää uneksivansa. Selkounen saavuttamiseksi on olemassa useita eri tapoja, ja kukapa ei haluaisi nähdä unta, jossa pystyy itse määrämään tapahtumien kulun. Itse olen kokenut selkounen vain kerran.

Mara tai mare nimitys on yleinen ympäri Eurooppaa, myös Suomessa ja Venäjällä käytetään painajaisesta nimeä mara. Samaa alkuperää on englannin nightmare, joka myös osaltaan selittää painajais-olennon yhdistämistä ratsastamiseen ja hevosiin. Mare tarkoittaa nykyenglannissa tammaa, mutta vanhaenglantilainen maere on merkinnyt peikkoa tai goblinia. Night hag on toinen tunnettu painajaisen hahmo. Monissa maissa yöllinen demoni kiusaa nukkujaa vanhan ruman akan hahmoisena. Henry Fuselin kuuluisa painajaismaalaalaus esittää yöllisen vierailijan peikkona, tosin hevonenkin on kuvassa mukana.

Mietteliään oloinen peikko on ilmeisesti saapunut ratsain naisia kaatamaan. Ratsu luuraa ikkunasta.

Suomalaisessa kansanperinteessä painajainen on usein tulkittu pahansuovaksi noidaksi tai kuolleen hengeksi, joka ahdistelee eläviä. Seuraava katkelma on M. Varosen kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla.

"Vainajan henki... oli myöskin vielä ankarampi, jos joku jälkeenjääneistä oli jotakin rikkonut häntä vastaan. Silloin se saattoi muuttua painajaiseksi, joka ahdisti eloonjääneitä kaikella tapaa, rasittaen heitä samalla tapaa kuin elävän pahansuovan noidan henki, joka myöskin voi painajaisena liikkua 

Omien kokemusteni perusteella on helppo kuvitella, että varsinkin perheenjäsenen kuolemasta seuranneen stressin aiheuttama unihäiriö, ja mahdolliset pahat unet, on tulkittu vainajan vierailuiksi.
Suomen kansan vanhojen runojen arkistosta löytyy hakusanalla "painajainen" 95 runoa. Suurin osa niistä on lyhyitä taikoja tai loitsuja, joiden avulla painajainen voidaan ajaa pois ihmisiä ja eläimiä vaivaamasta. Lehminen ja hevosten kohdalla painajaista vastaavaa olentoa kutsuttiin usein nimellä ajajainen. Eläinten kovan öisen hikoilun ajateltiin johtuvan niitä ajavasta pahasta noidasta tai henkiolennosta. Kyseessä on todennäköisesti ollut ähky tai muu sairaus, joka tekee eläimestä väsyneen saa sen hikoilemaan kovasti. Pikkulasten kohdalla muun muassa koliikki on voitu selittää painajaisen vierailuna.

Honore Daumierin kuvassa painajainen on ilmaantuu hevosena. Syynä painostavaan tunteeseen saattaa tosin olla ylensyönti, sillä kuvan otsikkokin on "Pferdefleisch ist gesund und bekömmlich, eli 'Hevosenliha on terveellistä ja helposti sulavaa.

Seuraavat taiat on poimittu Suomen kansan vanhoista runoista. Niistä voi päätellä, että painajaisen aiheutti useimmiten pahantahtoinen ihminen. Lehmän kimpusta painajaisen voi häätää näin.
 
"Jos "painajainen ajaa" lehmää, otetaan kolme taulanpalaa, sytytetään valkea kuhunkin palaan, sitte ne pannaan rasiaan, jolla kierretään lehmä kolme kertaa kolmasti ympäri; sitten otetaan isännän kaulassa rippikirkossa ollut silkki, jolla vedetään (silitetään) lehmää päästä häntään 3 kertaa, lausuen, "tule hakemaan minulta sitä, jota minulla ei ole sinulle antaa"! ja kolmen päivän ajalla tulee se henkilö, joka pahan on tehnyt, hakemaan sellaista, jota kutsujalla ei ole antaa, ja lehmä paranee myöskin samalla."

Ihmistä vaivaava painajainen pakotetaan esiin näin: "Kun näkee pahaa unta, tai painajainen ajaa, tulee nousta vuoteeltaan ja ottaa puukon, mieluummin sellaisen, jota on käytetty teurastukseen ja jonka tekijästä ei tiedä. Puukko lyödään makuuhuoneen oven päälle ja sanotaan: Se ihminen, joka mua on ajatellut, sen täytyy tulla tänne aamulla! Puukon täytyy ottaa oven päältä pois aamulla ennen auringon nousua.”

Hippolyte Flandrin, Pieta

Lars Levi Laestadius kertoo Lappalaisten mytologian katkelmissaan painajaisista seuraavaa:

"Yleisesti tunnettu mara ei ole tuntematon Lapissakaan. Lapiksi sitä kutsutaan yleisesti nimityksellä täddalmis, so. 'painajainen'; ja sen joka on painajaisen kynsissä sanotaan olevan täddatallat, so. 'tulevan painetuksi'. Suomeksi kutsutaan maraa nimellä 'painaianen', so. 'painajainen'. Lappalaiset luonnollisesti kuvittelevat, että se on ilkeitten noitien työtä, jotka joko omassa tai toisten hahmossa ahdistavat väkeä unessa. Jotkut kuvittelevat sen tapahtuvan valvetilassa. He sanovat selvästi näkevänsä ja tuntevansa tuon inhottavan noidan, kuinka se tulee uhrin päälle. Jos saa liikutettua sormeakaan tai sanotuksi yhdenkin sanan, siitä pääsee heti eroon."

Tuossa on hienosti kuvattu painajaisen kynsiin jotuneen voimattomuuden tunne, joka katoaa heti, jos saa itseään liikautettua.

Muisto öisestä. Kuva: Anu Varis
Länsisuomessa on myös runoja joissa painajaista, maraa, vastaa para, mutta kyseessä on myöhempi myyttisten olentojen sekoittuminen. Para on noidan apueläin ja varallisuuden kartuttaja, ja sanojen samankaltaisuus on aiheuttanut niiden sekoittumisen runotoisinnoissa.

Ajattara tai ajattaro mainitaan usein panajaisen ja ajattajan synonyymina. Suomen kansan vanhat runot - tietokanta ei ajattaraa tai ajattaraoa tunne, ja sanan yleisyys varmasti johtuu siitä että sitä käytettiin vuoden 1776 suomenkielisessä raamatussa.  Sana saattaa olla murteellinen muoto ajattaja-sanasta. Chrsitfried Ganander mainitsee Mythologia Fennicassaan hattaran, pahan metsänhaltijan, jonka alkuperä luultavasti on skandinaavinen ja josta ajattara-sana on saattanut johtua. Nykyään ajattara on tullut tutuksi lähinnä muusikinystäville.

Unihalvauksen katsottiin Euroopassa usein olevan demonien työtä. Vanhan noita-akan liittäminen yöllisiin kauhukokemuksiin on antanut unihalvaukselle modernin nimen Old-Hag-Syndrome. Myös vampyyriuskomuksen arvellaan saaneen pontta unihalvauksista. Succubus, viettelijädemoni, on myös usein näyttäytynyt ilkeänä vanhana akkana, joka yrittää tukahduttaa nukkujan. Kirjallisista painajaisista kuuluisin on Guy de Maupassantin Horla, jonka tekstistä voi päätellä kirjoittajan kokeneen yöllisen demonin vierailut omakohtaisesti.

Ernst Stöhr: Vampyyri, 1899
Nykyiset unihalvauselämykset ovat kokijasta riippuen niin erilaisia, että vanhojen tarinoiden johdonmukaiset kertomukset noidista ihmetyttävät. Oliko unihalvaus ennen vanhaan sen verran yleisempi ja sen oireet niin tunnetut, että kokija osasi yhdistää omat elämyksensä muiden kertomaan valmiiseen mytologiaan painajaisen hahmoisesta noidasta? Uskoisin näin. Varmasti öisestä ihmeellisestä elämyksestä keskusteltiin avoimemmin muiden kanssa kuin nykyään. Kukaan ei joutunut olemaan yksin merkillisen ja pelottavan vaivan kanssa, koska yhteisöllä oli jo valmiiksi siihen liityvä tarina, ja useita loitsuja pahan karkottamiseksi. Nykyään internet on tarjonnut unihalvauksesta kärsiville paljon tietoa, ja väylän jakaa kokemuksiaan. Vielä parikymmentä vuotta sitten kukin sai selittää asian itselleen miten parhaiten taisi. 

Unihalvausta muistuttaa myös herättävä haltia joka kansantarinoissa herättää esimerkiksi tulta vartioidessa nukahtaneen ihmisen. Itsekin herään joskus ääneen joka kuiskaa, huutaa tai lausuu nimeni. Uskon että tämä kokemus on myös yleinen ja yhteydessä unihalvaukseen vaikka en ole siitä muiden kokemana lukenutkaan.
 
Itselleni seikkailu pelottavan painajaisen kanssa on ollut pikemminkin antoisa kuin traumaattinen, vaikka se ehkä alkoi kauhutarinana.  Toistuvista episodeista kärsiviä neuvon nukkumaan vatsallaan, ja jos kohtaus pääsee yllättämään, on hyvä muistaa ettei painajainen pysty satuttamaan. Silloin voi antautua kokemukselle pelkäämättä, ja ehkä yöllinen vierailija muuttuu ystäväksi.




perjantai 16. elokuuta 2013

Tuhansien järvihirviöiden maa

Suomi on tuhansien järvien maa. Siihen nähden meidän kosteikkoluonnossamme on hirviön mentävä aukko. Ruotsalaisilla on oma versionsa Nessiestä, Isojärven Storsjöodjuret. Norjalaisilla on Selma, jonka kerrotaan asuvan Seljordsvatnetissa, Telemarkissa. Islantilaisilla on tunnetusti kaikkea mahdollista maahisista lohikäärmeisiin. Itänaapurissakin on vedenalaista toimintaa vähän siellä ja täällä. Eikö meillä täällä Suomessakin voisi olla oma hauskasti nimetty vesipeto? Vaikka Näsijärven Nässie? Onko Suomi väliinputoaja kryptozoologisella kentällä? Itse olen useinkin miettinyt mitä tummavetisten järvien syvyksissä mahtaa piillä. Onhan vesi perinteisesti kätkenyt pintansa alle vainajalat ja vetehisten valtakunnat. Suomalaisilla on erityinen suhde vesistöihin, järvien ja jokien haltijoista on lukematon määrä tarinoita, mutta järvihirviöt loistavat poissaolollaan.
Hirviö yrittää taidokkaasti naamioitua karahkaksi. 
Lassinojanlampi, Saariselkä, kuva: Hannu Varis
 
Asiaa tarkemmin tutkiessa kuitenkin selviää että Suomen järvissä sattuu ja tapahtuu. Kummallisuuksia löysin oikeastaan enemmän kuin osasin odottaa.

Höytiäisen Hirviö

Höytiäisen järvi on Suomen 15. suurin järvi, mikäli Wikipediaan on uskominen. Se on kuitenkin ollut vielä paljon suurempi entisinä aikoina, sillä 1800-luvulla sen pintaa laskettiin noin 9 metriä, ja tällä tavalla saatiin uutta viljelymaata. Ennen vedenpinnan laskemista Höytiäisen järvessä kuitenkin sanottiin asuvan jotain suurta ja hirviömäistä. Vuonna 1853 , juuri kun järven vedenpinnan laskua suunniteltiin, Suomettaressa julkaistiin erään Liperiläismiehen kirje, jossa kerrotaan seuraavaa:

Täällä on aivottu Luojan avulla ruveta sitä suurta ja avarata Karjalan merta eli Höytiäisen järveä Oriveteen laskemaan. Päivätyöt talonpojat toimittavat ja hyödytys laskemisesta jaetaan miehiä myöten, sen jälkeen kuin kukin on osastansa kaivannossa työtä tehnyt. Toivotaan tässä työssä myös etuakin tulevan, sillä pohjoispuolelta on järvi matala ja paikoittain muta-pohja, vaan länsipuolelta, josta kaivannos aletaan, ovat rannat syviä ja kivikkoja; kuin järveltä vesi vähenee, niin mahtanee se suuri ja ihmeellinen elävä, jota kalaksi arvellaan ja toisinaan tyynellä ilmalla näytäksen, useimmiten näyttäytyä. Tämän elävän sanotaan monikin nähneensä veden päällä kellottavan, ja toisinaan suurella pauhinalla vedenpintaa piirtelevän. Niin kertoi yksi uskottu mies että, kuin hän kerran tyynellä ilmalla ja kirkkaalla päivänpaisteella venheellänsä souteli kalastamassa, äkkäisi hän jonkun mustan kappaleen järvellä; hän sanoi ensisti luulleensa sitä luodoksi, vaan kuitenkin kävi se hänelle oudoksi miten luoto niille paikoille olisi ilmestynyt, kussa sitä ei ennen nähty ole; jouduttansa lähemmäksi havaitsi hän ettei tämä luoto ollutkaan, vaan joku elävä, ja vähän aikaa katseltuansa, näki hän sen vähitellen veteen uppoavan.

Karjalan sanomissa kirjoitettiin vielä vuonna 1909: “ Laajalla oli jo ennestäänkin Höytiäisen maine tunnettu ja kaukaisilla seuduilla puhuttiin tämän Karjalan meren suurista kalansaaliista, myrskyisistä ulapoista sekä suuresta vesihirviöstä, joka aina silloin tällöin näyttelihen Höytiäisellä liikkuville.

Kuitenkin hirviöhavainnot ilmeisesti loppuivat jo 1859, kun vesiä laskettiin Pyhäselkään. Olisiko olento vaihtanut asuinsijaa moisen mullistuksen takia?

Iku-Turso on noussut kivelle lekottelemaan. Kuva: AnuKorpinen

Loukusanjärven hirviö

Loukusanjärvi sijaitsee Taivalkoskella, Lapinläänin rajalla. Paikallisten tarinoiden mukaan Loukusan hirviö on "kiltti ja lempeäluontoinen, järven hyvä haltia". Länsi-Savo lehti kirjoitti havainnoista 50-luvulla näin:

"LOUKUSANJÄRVEN HIRVIÖ ON TAAS NÄYTTÄYTYNYT

Taivalkoskella sijaitsevasta Loukusanjärvestä on tulossa itse kuuluisan skotlantilaisen Loch Nessin kilpailija, sillä Loukusanjärvessäkin on oma salaperäinen hirviönsä, joka tulee silloin tällöin pinnalle ja ihmisten näkyviin. Tämä kummallinen vesiotus ei näyttäytynyt viime kesänä lainkaan ja sen luultiin jo hävinneen, mutta tänä kesänä ovat useat ihmiset nähneet sen aivan selvästi ja jopa keskellä päivää. Vielä ei otusta ole onnistuttu valokuvaamaan.
Kuvaukset Loukusanjärven hirviöstä ovat hyvin erilaiset. Vanha kansa puhuu järvenhaltiasta tai Ahdista, jolla olisi lähinnä jonkin neli- tai kaksijalkaisen olennon hahmo. Viime vuosina nähty eläin sen sijaan on näkijöiden kertoman mukaan lähinnä kalaa, käärmettä tai hyljettä muistuttava olento. Tänä kesänä on salaperäinen olento näyttäytynyt tavallista useammin."

Loukusanjärven hirviöstä tehtiin myös juttu Apu-lehteen 60-luvulla, mutta vaikka toimittaja kuvasi järveä useana päivänä, hirviökuvaa ei artikkeliin saatu. Erään silminnäkijähavainnon mukaan Loukusan hirviö on väriltään punainen, ja sillä on kita kuin krokotiililla. Viimeinen havainto hirviöstä on ilmeisesti vuodelta 1989, mutta jos joku tietää tuoreemmista tapauksista, olisin erittäin kiinnostunut.


Merikäärme käy laivan kimppuun. Olaus Magnus
Yllä oleva kuva on peräisin Olaus Magnukselta, joka kuvaa erästä Norjan rannikon merihirviötä näin: 

"Käärme asuu Bergenin lähellä vedenalaisissa luolissa, joista se ui rannikolle nielläkseen vasikoita, lampaita ja sikoja, sillä valoisien kesäöiden aikaan se käyttää ravinnokseen mustekaloja, hummereita ja muita mereneläviä. Sillä on 18 tuumaa pitkä harja, joka roikkuu sen niskassa, ja liekehtivän punaiset silmät. Laivojen kimppuun se hyökkää kohottamalla itsensä korkeaksi kuin pylväs, tarttuu kiinni miehiin ja nielee ne. Ja mikä kauhistuttavinta: tiedetään että sen ilmestyminen aina ennustaa jotakin hirveää tapahtuvaksi; prinssi saatta kuolla tai joutua maanpakoon, väkivaltainen sota syttyy tai jotakin muuta pahaa tapahtuu."

Kyyveden merikäärme

Suomesta löysin yhden "merikäärme"-havainnon, tosin senkin sisämaasta.Tästä Kyyveden merikäärmeestä ei paljon tietoa löytynyt, mutta yksi lehtiartikkeli sentään. Tampereen sanomat kirjoitti 30.6.1886:

"Kaikenlaista.

Kuuluisa merikäärme alkaa jo liikkua sisävesilläkin. "Mikkelin Sanomissa" kirjoitetaan nimittäin: Kyyvedestä ovat kalamiehet nähneet tänä kesänä Haukivuoren kirkon kohdalla olevassa Hulkonkylässä erinomaisen suuren elävän, jota siellä ei ole ennen nähty. Ja jopa sitä on koetettu ampuakin.

Pari viikkoa sitten oli pari nuorta miestä ollut eräässä lahdessa kalastamassa, kun suureksi ihmeeksi näkivät jonkunlaisen kappaleen kulkevan selältä heitä kohden. Miehet tarkemmin katsottuansa näkivät, että se oli suuri elävä; hakivat pari pyssyä ja ampuivat kolme kertaa petoa, mutta tämä, ampujain sekä katsojain kertomuksen mukaan, sillä siihen saapui muitakin, ei heilahtanutkaan, vaikka nähtävästi haulit joka kerta siihen sattuivat, sillä se oli ollut ampuessa noin kyynärän verran vedestä ylhäällä.

Toisen kerran sen oli nähnyt eräs mies tyynellä ilmalla selältäpäin rantaa tulemasta sitä kyytiä, että laineet oli noussut sekä kohina oli kuulunut juuri kun masinan tullessa sekä että miehen arvion mukaan oli se ollut noin kolmea syltä pitkä, sekä aivan punainen.

Samoin eräs vaimo soutaessaan oli veneen perästä tullut jotain kohinaan ja souti pakoon minkä kerkesi, mutta kohina läheni ja viimein alkoi vene, kelluen edestakaisin, mennä toisaalle, vaikka koetti soutaa eteenpäin minkä jaksoi.  Turhaan ponnisteltuansa herkesi akka soutamasta, sanoen turvautuneensa Kaikkivaltiaan apuun, luullen elävältä vietävän h-tiin. Akalle olisi voinut piisata tuota rahatonta kyytiä ehken kauankin, mutta onneksi tuli kivi vastaan, näkymätön kyyditsijä käänsi suuntaa, ja vene pääsi valloilleen ja akka vielä suuremmaksi kauhukseen näki hirveän suuren, aivan punaisen elävän, joka häntä kyyditsi. Akka, päästyänsä pedosta vapaaksi, souti pakoon minkä kerkesi, kun pääsi vielä hengissä pois silminnähtävästä kuolemasta, mutta peto rupesi kiertämään kiveä, niin että avopäät laineet kimposivat kiviä vasten sekä tulivat kauas ulapalle."

Kyyvedellä on nähtävästi ollut enemmänkin järvihirviötoimintaa, koska havaintoja tähän yhteen uutiseen on listattu peräti kolme. Kuitenkin tämä kyseinen hirviö on sittemmin unohtunut lähes tyystin historian hämäriin.

Paasselän piru

Paasselällä ei ole hirviöitä, mutta monenlaisia tarinoita liittyy tähän kraaterijärveen. Paasselän piru on valoilmiö joka on saanut jo laajempaakin huomiota maailmalla. Valot keräävät vuosittain paikkakunnalle muun muassa ufo-turisteja, ja selitykseksi ilmiölle on, ufojen lisäksi, esitetty uponnutta laivaa tai purkautuvaa metaanikaasua. Ehkä valon aiheuttaa bakteeritoiminta joka on peräisin meteoriitin mukana saapuneista maan ulkopuolisista organismeista? Järvellä näkyvä valo on punainen, tai valkoinen ja joskus se saattaa liikkua. Kirjallisissa lähteissä Paasselän valopallo mainitaan ensimmäisen kerran jo 1700-luvulla. Paikkakunnan tarinperinteestä ja erityisesti järven oudoista valoista on kirjoitettu paikallishistoriallisia selontekoja, joihin en ikävä kyllä ole vielä tutustunut tarkemmmin.

Samantapainen valo on tunnettu nähtävyys Thaimaassa, Mekong-joella. Nämä Naga-valopallot nousevat joelta vedenpinnan yläpuolelta joskus huomattavan korkealle ennen kuin katoavat, ja niiden määrä vaihtelee vuodenajan mukaan. Useimmiten niitä voi nähdä lokakuun öinä.

Joskus lähden vielä itsekin metsästämään kraaterijärven aavevaloa. Olisiko Kuortaneen Kuhajärvessä hirviö bongattavaksi? Miltä tuntuu kun jättiläislonkero keikuttaa venettä kesäyön hämärässä?
Järvihirviöt ovat olennainen osa uudempaan kansanperinnettä ja niiden elinolosuhteita tulee vaalia.

Mielikuvitus liikkeelle ja silmät auki!



Lähteet: