Strigoi - Karpaattien vampyyrit

Nykyajan vampyyreista ei oikein ole mihinkään. Mihin katosi kauhu? Roman Polanskin Vampyyrintappajat aiheutti miellyttäviä väristyksiä kun sen katsoi talvisena yönä. Coppolan Draculan kävin pienenä tyttönä elokuvateatterissa katsomassa, pelkäsin pikkuisen, mutta enemmän liikutuin. Sen jälkeen tuli Veren vangit joka vetosi teiniin viettelevällä kuvastollaan, mutta jätti kauhuhampaan kolottamaan. Sitten oli pakko käydä katsomassa Van Helsing, jonka toiminnantäyteinen pseudoviktoriaaninen maailma olisi suututtanut, ellei olisi ollut niin läpinäkyvän viihdyttävää hattaraa. Myönnän tietämättömyyteni. Uudemmista vampyyrielokuvista en tiedäkään enää mitään. Paitsi yhdestä. Ei sekään pelottanut, mutta tarjosi uuden näkökulman.

Strigoi, 2009
Ohjaaja: Faye Jackson

Riemastuttavan poikkeuksen kauhuromanttiseen höttöön tuo Strigoi, vuonna 2009 valmistunut brittiläis-romanialainen vampyyriyhteistyö. Paitsi että sanaa ’vampyyri’ ei käytetä elokuvassa kuin kerran, sehän ei ole ollenkaan romaniaa. Paikalliset kutsuvat verenjanoista vainajaa nimellä strigoi, vainajan rauhaton henki, poltergeist. 

Elokuva alkaa Poledonin kylässä kohtauksella jossa ahne maanomistaja Constantin Tirescu ja hänen vaimonsa, joutuvat vihaisen väkijoukon lynkkaamaksi. Murhasta syytetty Tirescu joutuu pikaisen ja kovin epävirallisen oloisen oikeudenkäynnin päätteksi pimeälle peltoaukealle jossa uhkaava väkijoukko yrittää todisteiden puutteessa saada miestä tunnustamaan. Lopulta Tirescu saa lapiosta päähänsä, vakuuttaen viimeisinä sanoinaan: ”You can’t kill me!” Hautauksen jälkeen mummot ja vaarit ryöstävät häikäilemättä Tirescun ylellisen kartanon, tyhjentävät viinakaapit ja tanssivat letkajenkkaa käytävillä Norman Greenbaumin 'Spirit in The Sky' taustanauhalla soiden. Kyläläisten salaliitto saa kuitenkin pian huomata että murhattu mies vaimoineen ei aio jäädä haudan lepoon.

Elokuvan päähenkilö on kotikyläänsä palaava lääketieteen opiskelija Vlad Cozma joka huomaa että kaikki ei tunnu olevan kohdallaan. Paikalliselle juopolle, Florinille, pidetään pitkiä ruuminvalvojaisia, ja tuntuu siltä että vanhat perinteet otetaan yhtäkkiä liian vakavasti. Sen lisäksi että vainajan yllä leijuu uhkan aavistus, näyttää siltä että hänen kuolemansa ei ole ollut lainkaan luonnollinen. Kun Vlad saa tietää että Florinin kuolintodistukseen on kuolinsyyntutkijan allekirjoitukseksi läntätty hänen oma nimensä, alkaa salapoliisintyö joka johtaa hänet lopulta Tirescun murhan jäljille. Jo lääkäriopinnoissa haitannut verenpelko tekee Vlad Cozmasta kovin vastentahtoisen vampyyrinmetsästäjän, ainoa tehoava keino strigoita vastaan kun tuntuu olevan sydämen irti leikkaaminen ja polttaminen.

Elokuvassa vampyyriksi muuttuminen ei ole mitenkään hohdokasta. Kostonjanoinen vainaja kaivautuu ylös mutaisesta haudastaan, hän on kasvoiltaan punakka ja pöhöttynyt ja häntä riivaa jatkuva nälkä. Romanian perinteen nälkäiset vainajat muistuttavat tässä mielessä moderneja zombeja, joilla ei taas ole oikein mitään yhteistä haitilaisten esikuviensa kanssa.

Strigoille kelpaa vatsantäytteeksi veren lisäksi toki ruoka ja vodkakin. Ainaisen nälän korventama vainaja saattaa syödä talon ruokavarastot tyhjäksi ja vasta muun ruoan loputtua käydä isäntäväen kimppuun. Vladin naapurinemäntä käyttääkin kaikki päivät Florinin hautajaisruoan valmistukseen, jonka häntä vainoava vampyyri (rouva Tirescu) saapuu illan tullen syömään. Kauhistunut nainen kantaa ruumiin eteen ruokaa kaksin käsin oman henkensä säästääkseen.

Vampyyrivaimo ahmii mummoparan hapankaalit.

Elokuvana Strigoi ei ehkä ole mikään mestariteos, se on paikoitellen liiankin hidastempoinen ja tarinaan ympätyt juonenkäänteet maakauppoineen eivät jaksa kiinnostaa. Dialogi on jäykkää joka johtunee siitä, että elokuva on kokonaan englanninkielinen. Näyttelijät ovat pääosin romanialaisia ja paksu itäeurooppalainen aksentti on siis aito. Luultavasti markkinointisyistä elokuvassa käytetty englanninkielinen puhe on paikoin kovin pökkelömäistä ja jäykkää, kuten on paikoitellen näyttelijätyökin. Selkeästi mustana komediana markkinoitu elokuva ei onnistu olemaan hauska kovin montaa kertaa. Onneksi visuaalinen ilme korvaa pitkälle dialogin puutteet, mutta pienellä säätämisellä Strigoi olisi voinut olla paljon viihdyttävämpikin. Loppua kohden koko tarina alkaa sitä paitsi hiukan hyytyä. Hajanainen juoni ei jaksa kantaa aivan loppuun asti.

Kuitenkin Strigoi herätti minussa tavatonta riemua. Elokuvan vampyyrit uhmaavat populaarikulttuurin kuvastoa. Ehkä se siksi jää monelle nykyajan kauhuharrastajalle etäiseksi. Strigoi palaa modernin vampyyrin juurille, siihen ympäristöön ja niihin kyliin joista tiedot vampyyriepidemioista kantautuivat goottilaista kauhua janoavien länsieurooppalaisten korviin. Aikakauden vaatimusten mukaan kirjailijat siirsivät verenimijänsä maaseutukylistä synkkiin linnoihin ja tekivät heistä yläluokkaisia lukijakuntansa mukaan. Siten syntyi uusi eurooppalainen vampyyri, yksinäinen, piinattu aristokraatti. Romanialainen strigoi ahdistelee maaseudun syrjäisiä kyliä. Hän ei asu linnassa, eikä hänellä ole omaa kätevää lepopaikkaa suvun mausoleumissa. Hän on eläessään ollut tavallinen isäntämies, tai vaimo, ja hänet on haudattu matalaan maakuoppaan. Kuolemansa jälkeen hänestä tulee nälkäinen, turvonnut ja punakka. 

Jos kansanperinne hiukankaan kiinnostaa tai Karpaattien taikausko on entuudestaan tuttua, elokuvasta saa varmasti enemmän irti. Sympaattinen pikkuelokuva ei ole saanut paljon julkisuutta ja sen vastaanotto on ollut hyvin ristiriitainen. Jotkut vampyyrien ystävät rakastavat sitä, toiset taas vihaavat. Itse koen että tämä paluu vampyyrin arkaaiseen, kansanomaiseen muotoon, on kunnianosoitus sille kansakunnalle jonka tarinaperinne on lahjoittanut meille populaarikulttuurimme erään suosituimman hahmon.
 

Elokuvan lisäksi suosittelen alkuvampyyreistä kiinnostuneille kirjaa:

Pekka Kilpinen:Eläviä kuolleita; vampyyrit 1700-luvun asiakirjoissa