Suomen kielen vaihtoehtoinen kirjoitustapa 1800-luvulta

Maamiehen ystävässä vuonna 1844 julkaistiin seuraava juttu. Selvennän fraktuuratekstin tähän:

Suomen kielen pukstavista.

Suomen Kirjallisuuden Seura toivoisi saavansa Suomen kielen kirjoitus keinon parannetuksi sillä tavalla, että ne kahdenkertaiset äänikkeet katoaisivat pois Suomesta, kosk'ei niitä muissakaan kielissä löydy ja koska ne vaan suotta tilaa ottavat kirjoittaissa; sen siaan asetettaisiin jokaisen kahdenkertaisen eli pitkän äänikkeen pääll pilku: ' joka osottaa että se on pitkä jonka päällä pilku löytyy. Esimerkiksi M. Y. saapi räntäyttää Maamiehillen tätä Útta látua Suomea kirjoittá, koettéksi:

 

Suomettaressa vuonna 1847 esitettiin vähän vastaava merkistö, tosin pienillä eroavaisuuksilla:

Kyllähän tämä kirjoitustapa tilaa säästäisi, mutta olen silti ihan tyytyväinen että suomalaiset uskalsivat olla rohkeasti erilaisia ja pitivät pitkät vokaalinsa. Tällainen pohdinta suomen kielen kirjoitusasusta ei ole ollut mitenkään poikkeuksellinen. 1800-luvun lehdissä ruodittiin kirjakielen kysymyksiä useasti, tulisiko käyttää itä- vai länsimurteita, fraktuuraa vai latinalaisia aakkosia, millaisilla sanoilla kummallisia ulkomaiden ilmiöitä piti kutsuttaman. Lista on loputon. Näiden kirjakielen kiivaimman kehitysvaiheen väittelyiden ja pohdintojen lukeminen on osoittanut minulle, että kieli ei ole staattinen tai pysyvä asia, se muuttuu ja mukautuu aikakauden mukaan. On aika pitkälle sattumista kiinni, että meidän tuntemamme suomenkieli muotoutui kirjoitusasultaan juuri sellaiseksi kuin se nyt on.

Kaksi tarinaa Hyrsystä

Mielenkiintoinen katkelma Hämeen sanomien vuonna 1887 julkaisemasta tekstisarjasta Matkailijan havaintoja Etelä-Hämestä. Tapahtumapaikkana mainitaan Hyrsy, sen lisäksi tekstissä tulee ilmi muitakin paikannimiä. Näistä ei tosin ollut minulle mitään hyötyä. Paikansi yhden Hyrsynsuo-nimisen suokaistaleen lähelle Urjalaa ja oletan että kyse on samasta Hyrsystä. Mutta ehkä saan tällekin vahvistuksen myöhemmin. Mielenkiintoisia kansankertomuksia tähän Hyrsyyn liittyy kaksin kappalein, ensimmäinen kertoo jättiläisestä joka yrittää niittää koko valtavaa suoheinälakeutta, toisessa tarinassa sudenmetsästäjä surmaa jättiläismäisen liskon yhdellä luodikon laukauksella.

Hämeen sanomat 9.8.1887 

Matkailijan havaintoja Etelä-Hämeestä

Kuvaelma Hyrsystä

Mikäpä tuokin lienee, kysynee ehkä nimeä oudoksuen, arvoisa lukija. Hyrsy on eräs suuri niitty Etelä-Hämeessä, Tammelan pitäjässä, - siinä lyhyesti esitettynä selitys oudolle nimelle.

Etelä-Hämeessä alkaa näet pitkänlainen niittyjakso, joka ulettuu lähes kymmenen peninkulman pituudelta Tammelan pitäjästä lähelle Turun kaupunkia. Tämän niittyjakson varsinaisena alkupaikkana pidetään Tammelan pitäjässä sijaitseva ”Torron suoksi” nimitetty, hyvin avara ja vetelä suo, jota tottumaton kulkija ei saata pahaan pulaan joutumatta kulkea, sillä sieltä rimpipaikkojen välistä ei aina hevillä selkiäkään. Valkeat kalalokit ja kurjet ovat kesällä ainoat suon asukkaat. Ennen vanhaan kerrotaan löydetyn tuon suon rannoilta palaneita veneen jäännöksiä, laitoja, keuloja, airojen kappaleita y. m. s., joka saattaa arveluun, että suo on ennen ollut yhtenä vetenä, jossa on saattanut veneellä kulkea. Ympäri mitaten ei sanota sen suon olevan enempää kuin viisi peninkulmaa, mutta onhan sitä siinäkin. 

Niin kuin jo mainittu, alkaa tuosta suosta niittysarja, johon kuuluu monta eri nimityksillä tunnettavia niittyjä, niin kuin Hyrsy, Pillinsuo, Murittu, Rahkio, y.m.s. Nämä kaikki ovat varsin avaroita niittymaita, joista useammat tuhannet pikkutilusten omistajat heinänsä ammentavat. Syystä saattaakin tuota niittyjaksoa, joka on ikään kuin pikkuinen vesistö, sanoa yhdeksi Lounais-Suomen heinäaitoista. Ja koska nuo niityt yleensä ovat suomaita, niin kasvavat ne kuivinakin vuosina melkoisen heinän, sillä suoperä maa pysyy kauan kosteana. Kuivuutta pahempi vihollinen on useinkin tuo ”pohjolan halliparta-ukko”, joka kenties lappalaisten poroille täältä käy varkaisilla Juhannus herkkuja. Hyvin vaarallisia ovat myös noilla tilavilla alueilla vuosittain, niin kutsutut heinä-madot, jotka järjestään syövät nurmen ruskeaksi, ikään kuin etelämaiden vitsauksena peuhaavat heinäsirkat. Tarkkaa silmälläpitoa kysyy siis niitty heinän kasvunajalla, jotta jos matoja ilmestyy, ehditään niiden hävityskeinoihin käsiksi käydä.

Olen ajatellut että, kenties ovat kaikki nuo muhkeat, puheena olevaan niittyjaksoon kuuluvat niityt ennen levänneet Torronsuon kaltaisina hyödyttämättä ketään, vahingoittaen ympäristöä, sillä muotoa näetsen, että vesiperät maat ja etenkin nevat aina nostavat myrkyllisiä kylmiä hallakaasuja. Mutta sitten on jonkun Korpi-Jaakon ehdotuksesta valtio ryhtynyt kuivaus- ja perkaustöihin, ja nyt nuo sangen avarat, etäällä asutuilta seuduilta sijaitsevat lakeudet tuottavat jälkeisille ihmispolville arvaamattoman hyödyn. Samaa mieltä eivät ole sentään kanssa noilta niityiltä liikkuvat kansan tarinat. Ne tahtovat väittää että niityt ovat jo jättiläisten aikoina olleet nykyisessä suurudessaan, koska nuo ”voimapojatkin! ovat siellä niittäessään hikoilla saaneet. Tarina kertoileepi kerkein kielin – kuinka jättiläinen kerran niittää huhki Rahkion avaralla ”pustalla”. Ainoastaan yhden lakisen ennätti hän ponnistaa niityn poikki aamiaispäiviin, vaikka viikatteensa aina niin laajalta heinää pyyhkäisi kuin edellisen iskun kahaus kuului. Arvattavasti piti peikolla olla useamman kymmentä syltä pitkä viikatekin. Toiseen rantaan ehdittyään oli hän nostanut hattuaa ja pyyhkäissyt hikeä otsaltaan, virkkaen: Tuli vähän lämpönen, mutta on sitä parille vasikalle vuotuinen eläke tiedossa, eikä milloinkaan pidä tämän niity heinät kaikki korjuusen tuleman” Ja niin se on käynytkin; aina jää joitakin kohtia joko niittämättä, tai myöhäiset syyssateet mädännyttävät viimeiset heinät, tuolla Rahkiossa.

Isoja käärmeitä kertoo tarina myöskin olostelleen noiden niittyjen rannoilla ylenevissä mäissä, jotka monessa kohden, ikään kuin metsäiset saaret järvillä, erottavat suuremmat aukea toisistansa. Kerran oli suden ampuja käyskellyt Hyrsyn rannassa. Silloin kuuli hän etäältä kamalaa riusketta metsästä. Hiljaa vaanien pujotteli metsästäjä melua kohden ja erään mäen rinteessä keksi hän äärettömän paksun vertaisen matelian, joka antoi auringon säteiden lämmittää välkkyvää, lihakasta kylkeänsä. Hyys hiljaa! Metsästäjä kohotti luodikkonsa oikean silmänsä kohdalle… ampui jättiläisolentoa päähän ja samosi kepeästi tiehensä, pidemmin tarkastelematta, tekikö kuula vaikutusta eläimessä vai ei. Useamman kuuman kevätviikon vierittyä asteli sama metsämies jällensä näillä tienoin ja päähänsä pisti käydä katsomassa, näkyisikö mitään jälkiä enää tuosta otuksesta. Paikalle tultuansa keksi hän kuolleen lohikäärmeen luurankona. Korpit ja muut raatolinnut olivat tuolla erämaassa popsineet lihan käärmeraukasta, jonka pääluista metsästäjän kuula oli tehnyt tekosensa. Risukasan kaltaisena mureni siinä matelian kauhea luuranko, mutta pirstaantuneet ja kuivuneet puut useamman kymmenen sylen avaruudelta todistivat selvästi, että kuolinkamppaus oli ollut hirveä.