perjantai 1. marraskuuta 2013

The Wolf Among Us - Episode I: Faith



Jotteivät peliarvosteluni kävisi yksitoikkoisiksi, niin arvostelen välillä Telltale Gamesin pelin. Monia palkintoja kahmineen, mutta omasta mielestäni vähän sellaisen ja tällaisen The Walking Deadin jälkeen Telltale on hankkinut itselleen oikeudet Bill Willinghamin kehuttuun Fables‒ sarjakuvaan. Sarjakuvan ideana on, että satujen ja kansantarujen hahmot ovat paenneet omasta maailmastaan salaperäisen vihollisen valloitettua sen. Satuhahmot ovat päätyneet New Yorkiin (minnekäs muualle?) ja perustaneet oman kaupunginosansa Fabletownin, jonka sheriffinä toimii ihmishahmon ottanut Iso paha susi, Bigby Wolf. Bigbyn työnä on pitää Fabletownin asukkaat kaidalla tiellä ja turvata satuhahmojen salassapysyminen.

Ja työtä siinä onkin, sillä siirtyminen satumaasta Nykin sateisille kaduille ei suju kaikilta aivan ongelmitta. Peli alkaa, kun taksi saattaa Bigbyn herra Konnan isännöimään motelliin. Ryyppyputkeen juuttunut Puunhakkaaja on pannut kämpässään hulinaksi, ja Bigbyä tarvitaan tilanteen rauhoittamiseksi. Käsikähmän jälkeen Puunhakkaaja pääsee pakenemaan paikalta, mutta yön mittaan Bigbyn kotioven eteen ilmaantuu ruumis. Kaikki viittaa siihen että satuhahmo on tappanut toisen, eikä moista voida sallia.

Ison pahan suden seikkailut muistuttavat Käveleviä kuolleita enemmän kuin vähän. Sarjakuvamaista tyyliä on viety entistä pidemmälle. Koko peli näyttää käsin piirretyltä, ja lopputulos on todella hieno. Kahdeksankymmentälukuisen New Yorkin pinkit neonvalot ja loputtoman synkät varjot luovat vertaansa vailla olevan noir‒ tunnelman. Hahmojen huulisynkka on myös saatu kohdilleen, ja kasvonilmeitäkin on hillitty kohtuullisuuden rajoihin Walking Deadista, vaikka muutama hahmo näyttääkin välillä hieman jähmeältä.

Kuten grafiikat, myös kontrollit ovat kotoisin Walking Deadin kuolinpesästä. Vasen tatti ohjaa, oikea huitoo kursoria ja neljä nappia hoitavat eri toiminnot tutkiessa, tapellessa ja puhuessa. Tai pitäisi ehkä sanoa pelkästään tapellessa ja puhuessa. Ongelmanratkonta on nimittäin jäänyt melkein kokonaan pois, mikä tuli Sam & Maxien paikoitellen pirullisia arvoituksia odottaneelle allekirjoittaneelle melkoisena shokkina. Ne muutamat ongelmat joita pelaajalle tarjotaan sijoittuvat aina yhteen tilaan, josta pitää löytää kaksi tai kolme johtolankaa minkä jälkeen juoni syöksähtää taas eteenpäin.

http://analogaddiction.files.wordpress.com/2013/10/wolf-among-us-toad_toadjr.jpgJa millainen juoni se onkaan. Menneiden pahojen tekojensa painolastin alla ponnistelevan Bigbyn tutkimukset ovat mukaansatempaavinta tarinaa mihin olen hetkeen törmännyt. Hukan kovaksikeitetyn mutta hyväsydämisen antisankarin hahmo on klassinen surullisen hahmon ritari, josta ei voi olla pitämättä. Sama pätee muihinkin satuhahmoihin. Ristiriitaisten, murhan aikaansaaman hämmingin ravistelevien hahmojen arki on monin verroin mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin Walking Deadin jatkuva tragediavyörytys. Hahmot ovat uskottavia, ja heidän kohtalostaan kiinnostuu aidosti. Etenkin köyhyyteen langennut, yksinhuoltajan huolien kanssa pinnistelevä herra Konna herätti sympatiani kaikessa karkeudessaan.

Runsaat keskustelut muokkaavat tarinan kulkua ja hahmojen suhtautumista Bigbyyn kuten Walking Deadissakin. Jokaista vastaustaan saa miettiä muutaman sekunnin verran, ja aina silloin tällöin pelaaja joutuu tekemään pienemmän tai suuremman valinnan, kuten antaako sialle viinaa, tai kenet ottaa kiinni kahdesta pakenevasta epäillystä. Valinnat kantavat jokaiseen tulevaan episodiin, ja ilmeisesti vaikuttavat suurestikin siihen miten tarinassa tulee loppujen lopuksi käymään.

Katkerien satuhahmojen joukkoon mahtuu monia väkivaltaisia tyyppejä, ja Bigby on kova koville. Pelissä ollaan nyrkit pystyssä useampaan otteeseen. Osa rähinöistä tapahtuu Walking Deadista tuttuun tapaan liikuttamalla kursori oikeaan kohtaan ja painamalla oikeaa nappia, osa hoituu quick-time eventeillä. Tapahtumat ovat nopeatempoista huitomista, mikä onnistuu hienosti välittämään nyrkkitappelun holtittomuuden ruudun toiselle puolen. Läheltä kuvatut käsikähmät ovat brutaaleja ja sekavia, ja tuntuvat välillä suorastaan vastenmielisen realistisilta. Kun susi ja juoppohullu metsuri iskevät yhteen, niin se todella tuntuu.

http://www.xblafans.com/wp-content/uploads//2013/08/The-Wolf-Among-Us.jpgTelltalen mukaan The Wolf Among Us sijoittuu aikaan ennen sarjakuvan tapahtumia, joten herra Willinghamin hengentuotteeseen perehtymättömienkin tulisi päästä helposti mukaan juoneen. Pääsääntöisesti tämä pitääkin paikkansa, mutta muutamat hahmot jäävät pelin episodirakenteen takia hieman vieraiksi. Esimerkiksi Siniparrasta puhutaan siihen tyyliin kuin tämä olisi tärkeäkin hahmo, mutta ainakaan ensimmäisessä osassa häntä ei vielä nähdä. Monien muidenkin vain puolisen minuuttia ruudulla viihtyvien hahmojen merkitystä voi vain arvailla.

Keskuudessamme kulkevan suden suurin, ja aika lailla ainoa ongelma, on sen lyhyt pituus. Peli rullaa loppuun muutamassa tunnissa, ja episodi loppuu juuri kun tarina tuntuu pääsevän oikein kunnolla vauhtiin. Se ettei pelissä ole käytännössä lainkaan ongelmanratkontaa, ainoastaan painottaa pelin lyhyyttä. Wolfissa ei ole mahdollista jäädä jumiin kuin korkeintaan muutamaksi minuutiksi kerrallaan, minkä tähden peli muuttuu väistämättömistä seikkailupelistä interaktiiviseksi kirjaksi. Juoni on toisaalta kuitenkin niin hyvä, että se ei oikeastaan haittaa. Tarina on sen verran mukaansatempaava, etten osannut oikeastaan edes kaivata ongelmanratkontaa ennen kuin peli oli ohitse. Enempi aivoverryttely olisi toki ollut tervetullutta, tai sen puutetta olisi ainakin pitänyt korvata pidemmällä juonella. ”Jatkuu ensi numerossa” pamahtaa ruutuun juuri kun kaikki on hauskimmillaan.

Muutamien hahmojen irrallisuudesta ja jakson onnettomasta pituudesta huolimatta Faith antaa uskoa hienosta jatkosta. Seuraavan episodin, Smoke & Mirrorsin, julkaisuajankohta ei ole vielä tiedossa, mutta puskaradion uutisissa veikattiin vahvasti marraskuun loppua eli joulukuun alkua. Mielenkiintoisen juonen ja uskottavien hahmojen vastapainoksi toivoisi saavansa myös enemmän tekemistä aivoilleen, mutta niin tai näin, itse tulen roikkumaan mukana loppuun asti.

http://i1-games.softpedia-static.com/screenshots/The-Wolf-Among-Us-Launch-Trailer_2.jpg 
Nyt muuten sattui Puunhakkaajaa leukaan.

torstai 31. lokakuuta 2013

The Walking Dead - Episode I: A New Day

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/f/f3/TWD-game-cover.jpgRobert Kirkmanin sarjakuvaan perustuvan, umpitylsän The Walking Dead‒ televisiosarjan menestys sai myös Telltale Gamesin pistämään lusikkansa soppaan ja ostamaan sarjakuvan pelioikeudet. Telltalen tuttuun tapaan viiteen jaksoon jaettu The Walking Dead on kahminut autolasteittain palkintoja, joten pakkohan minunkin oli sitä kokeilla.

Pelin päähenkilö on Lee Everett, alussa pelaajalle tuntemattomasta syystä poseen tuomittu entinen opettaja. Matkalla Leetä kuljettanut auto kuitenkin suistuu metsään törmättyään tiellä hortoilleeseen kummajaiseen. Autoa ajanut poliisi pääsee hengestään, Lee pakenee henkensä edestä häntä jahtaavia epäkuolleita ja pelastautuu tyhjillään olevaan taloon, jossa hän tapaa oman onnensa nojaan jääneen pienen Clementine tyttösen. Pian käy ilmi että koko naapurusto on autioitunut ja elävät kuolleet kansoittavat katuja, joten kaksikon ei auta muu kuin lähteä etsimään apua ja turvaa. Matkan varrella käy yhä selvemmäksi, etteivät haudoistaan nousseet ehkä sittenkään ole kaikkein vaarallisimpia hirviöitä.

Sarjakuva-alkuperää kunnioittaen pelin grafiikka on vahvasti sarjakuvamaista. Pääosin peli miellyttää silmää, mutta joitakin epäkohtiakin on. Suurin kompastuskivi ovat elävät kuolleet, joiden valkeat, ruttuiset naamat näyttävät siltä kuin niillä kaikilla olisi päässä pari numeroa liian suuri kumimaski. Toiseksi ihmisten ilmeet ovat välillä hieman liioiteltuja. Esimerkiksi surullisen tai yllättyneen hahmon mutruun menevä suu ja selälleen levähtävät silmät ovat niin ylilyötyjä, että tulos on väistämättömän surkuhupaisa. Asiaa ei auta sekään että huulien liikkeet suhteessa puheeseen ovat puolet ajasta aivan päin seiniä.

Leetä pelin läpi hätistävät kontrollit ovat simppelit ja napakat. Vasen tatti juoksuttaa Leetä, oikea liikuttaa kursoria ja oikean puolen napit huolehtivat eri toiminnoista, kuten kohteen tarkastelusta tai käyttämisestä. Tavaroita ei kuitenkaan pääse käpistelemään kovin paljoa, sillä älypähkinät ja tavaranhamstraus on Kävelevissä kuolleissa jäänyt aika lailla lapsipuolen asemaan. Aivojaan pääsee verryttelevään vain peri kertaa muutamia esineitä metsästäessä, muuten peli pyörii eteenpäin melko lailla omalla painollaan.

http://www.technobuffalo.com/wp-content/uploads/2012/04/The-Walking-Dead-A-New-Day-1.jpgNäppäimiä päästäänkin käyttämään lähinnä keskustellessa, ja keskusteluja The Walking Deadissa todella riittää. Toisin kuin seikkailupeleissä yleensä, The Walking Deadin keskusteluissa jokaisen kommentin sanomiseen on asetettu parin sekunnin aikaraja, mikä tekee jutusteluista nopeatempoisia ja melko realistisia. Puhellessa on aikaa reagoida tilanteisiin vain hetki, ja toisinaan sillä mitä suustaan päästää on suuri painoarvo. Omat sanomiset saattavat päättää esimerkiksi sen kuoleeko joku vai elääkö. Keskusteluissa tehdyt ratkaisut voi tehdä vain kerran, ja niiden vaikutukset näkyvät läpi jokaisen viiden osan, mikä antaa jutusteluille todellista, kouriintuntuvaa merkitystä. Leen mukana kulkevat hahmot muistavat jokaisen loukkauksen.
Pelisarja onkin saanut maailmalla kiitosta etenkin traagisesta juonestaan. Pelaaja joutuu tekemään usein kipeitä valintoja, jotka ovat kieltämättä melko vaikuttavia, mutta niitä on ehkä hieman liikaa. Suuren draaman ja tragedian tavoittelu muutaman minuutin välein turrutti minut aika nopeasti, minkä jälkeen koskettaviksi ja vaikuttaviksi tarkoitetut kohtaukset alkoivat tuntua itseään toistavilta.

Pelissä ei kuitenkaan tarvitse tapella pelkästään tovereidensa kanssa, vaan eläviä kuolleitakin päästään muksimaan. Rähinässä vaaditaan oikeaa tattia ja toimintanappeja. Tatti liikuttaa kursorin toiminnan vaatimaan kohtaan, toimintanappi iskee vasaralla, sulkee oven tai tarttuu ystävän käteen tai kraiveliin. Tämä toteutustapa tekee nujakoinnista hieman holtitonta, mikä sopiikin zombihyökkäyksien hektiseen tyyliin.

The Walking Deadin lyhyen peliajan, vain pari tuntia, voi jokseenkin jakaa seuraavasti; kolme viidennestä käytetään keskusteluun, kaksi nujakointiin ja viimeinen osa arvoitusten ratkontaan, ja siinähän se vika onkin. Tympäännyin telkkarisarjaankin juuri sen takia, että sen henkilödraama ‒ zombi‒ suhde oli päin helvettiä. Pelissä asia on vähän paremmin, mutta jatkuva kinaaminen käy hyvin nopeasti puuduttavaksi, etenkin kun Lee pääsee antamaan sanan sanasta vain harvoin. Toisten hahmojen jatkuvien solvausten nielemiseen kyllästyy hyvin äkkiä, ja ”Tapahtuu seuraavassa jaksossa” videon perusteella sitä olisi jatkossa luvassa entistä enemmän.

Älypähkinöiden korvaaminen rähjäämiseen perustuvilla keskusteluilla on Telltalelta harvinainen harhalaaki, eivätkä jatkuvasti surunkyyneleitä ja ahdistuneita huokauksia vaativia juonenkäänteitä tuputtava tarinakaan jaksa säväyttää kovin kauaa. Vaikka minua periaatteessa kiinnostaisikin saada selville kuinka Leen ja suloisen Clementinen matka päättyy, niin kiitti vaan, minä jään kyydistä tässä.

 http://media.edge-online.com/wp-content/uploads/edgeonline/2012/10/The-Walking-Dead-ep-42.jpg
"Heikää ny!"

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Batman: Arkham Origins

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/4/4d/Batman-Arkham-Origins-Box-Art.jpgOlin aika helvetin pettynyt kun sain pari vuotta sitten kuulla ensimmäiset seuraavaa Batman peliä koskevat tiedot. Peli ei kuulemma jatkaisikaan edellisten osien, Arkham Asylumin ja Arkham Cityn kertomaa loistavaa tarinaa, vaan olisikin Batmanin uran alkuaikoihin keskittyvä esiosa, jossa lepakkomiehen lisäksi tulisivat esiintymään ainakin Teräsmies ja Ihmenainen, eikä peli edes olisi edelliset osat timanteiksi hioneen Rocksteadyn, vaan jonkun aivan muun porukan tekemä. Että se siitä sarjasta sitten, paskan möivät.

Vai möivätkö sittenkään? Ylimääräisten supersankareiden mukana olo osoittautui perättömäksi huhuksi melko pian, mutta muuten puskaradion toitottamat tiedot pitivät paikkansa. On synkkä ja myrskyinen jouluaattoilta kun Batman, jota suurin osa Gothamin asukkaista pitää vielä pelkkänä huhuna, ryntää taltuttamaan Blackgaten vankilassa riehuvaa Black Maskia, kaupungin pelätyintä rikollispomoa. Black Mask pääsee tietenkin karkuun, mutta Batman saa kuitenkin tietää, että roisto on palkannut kahdeksan maailman vaarallisinta palkkatappajaa päästämään sankarista ilmat pihalle aamuun mennessä. Batman ei tietenkään voi jättää assassiineja riehumaan keskenään, ja Black Maskin pitäisi saattaa edesvastuuseen, joten konnajahti voi alkaa.

Batmanin öisille riennoille on tällä kertaa varattu varsin suurisuuntaiset puitteet. Pelialue koostuu Arkham Cityssä kolutun Old Gothamin lisäksi uudesta (kuinkas muuten) New Gothamin kaupunginosasta, joka on pinta-alaltaan suurin piirtein samaa luokkaa. Alue on siis varsin suuri, mutta matkanteko käy kuitenkin vikkelästi edellisessä pelissä opitun viitalla liitelyn avulla. Tämän lisäksi pelaaja saa käyttöönsä myös pikamatkustuksen mahdollistavan Batwingin, mikä nopeuttaa liikkumista entisestään. Viitan varassa lentäminen on sen verran sujuvaa ja hauskaa, että pitäisin pikamatkustusta lähes turhana, ellei kaupunginosia erottaisi toisistaan pirun pitkä silta. Tois’ puol’ jokke mentäessä lentokone tuli kyllä tilattua useampaankin kertaan. 

Juonen lisäksi Arkham Originsissa on tuttuun tapaan iso liuta erilaisia sivutehtäviä rikosten selvittämisestä… no… toisenlaisten rikosten selvittämiseen, minkä lisäksi Arvuuttaja on taas kylvänyt kerättävää ja rikottavaa tavaraa vasemmalle ja oikealle. Osa näistä on kerättävissä suoraan, osan saaminen vaatii pientä aivotyöskentelyä. Arvuuttajan asettamat pulmat ovat Originsissa paljon helpompia kuin Cityssä, eikä omaa suosikkiani, Detective modella räpsittyjä kuva-arvoituksia ole mukana lainkaan. Kerättävää sälpää sitä vastoin on senkin edestä, ja kaupunkia saa kiertää tunnin jos toisenkin ennen kuin kaikki on koottu. Tämä ei ole moite, sillä Gothamia tutkii ihan mielellään. Kaupungin valojen valaisema pilvinen taivas ja tunkkaisen rusehtava likainen lumisade luovat oudon haikean tunnelman, etenkin Old Gothamissa. Arkham Cityssä ulkoilmavankilan rikollisgettohelvetiksi rajatun alueen näkeminen menneessä loistossaan on todella mielenkiintoista, ja hieman surullista.

Mikäli pelaajan aivo pääsee tällä kertaa helpommalla, niin peukaloruuveja sitä vastoin kiristetään. Taistelu on ainakin omasta mielestäni vaikeampaa kuin ennen, hard- vaikeustasolla pelatessani olin vähän väliä turvallani. Olen mies joka kykenee tunnustamaan omat puutteensa ja virheensä, ja epäilemättä suurin osa kömmähdyksistä oli puhtaasti omaa syytäni, mutta hiukan kyllä morkkaisin peliäkin. Lepakkomiehen liikkeet tuntuvat silloin tällöin hieman kankeilta, etenkin rivakka väistöloikka tuntui taipuvan kovin vaivalloisesti, mikä teki tiukkatempoisista pomomatseista välillä turhankin vaikeita. Etenkin ees taas ryntäilevän Banen alta pois ehtiminen tuntui olevan silkkaa onnenkauppaa.
http://media-a.shopto.net/ShopToMedia/images/screenshots/PS3BA38/F.jpg
Varusteistaanhan Batman tunnetaan, mutta Origins ei juurikaan uskalla lähteä sooloilemaan niiden kanssa. Mukana ovat aika lailla kaikki mitkä ennenkin, ja kolme pelin neljästä uudesta aseesta vain korvaavat entisiä. Ainoa todella uusi viritelmä ovat sähköhanskat, jotka tuovat lisää potkua käsikähmään. Hanskojen akut latautuvat tapellessa ja tyhjenevät samalla tavalla, tosin paljon nopeammin. Hanskoilla jaeltuja sähköiskuja ei voi torjua, mikä auttaa suuresti isompien rikollisjoukkojen seassa piileviä vahvempia roistoja vastaan. Aseiden ja erilaisten kykyjen päivityksien ostoa kokemuksen karttuessa on rukattu hieman edellisistä osista, ja tässä asiassa Origins ottaa selvää takapakkia. Osa päivityksistä aukeaa automaattisesti juonen edetessä, mutta jotkut ovat sidottuja sivutehtäviin. Esimerkiksi kyky rikkoa roistojen käyttämiä astaloita aukeaa vasta kun on ottanut kiinni erään Banen käskyläisen. Vaikka itse kolusinkin jokaisen sivutehtävän uskollisesti ja ihan mielelläni, niin kaikki eivät suinkaan jaksa paneutua niihin, eikä se että peli periaatteessa pakottaa niihin tuntunut nytkään kivalta.

Teknisesti Arkham Origins on sitä samaa Arkham laatua kuin Asylum ja City, mutta pieniä kauneusvirheitä on kuitenkin havaittavissa siellä ja täällä. Jotkut hahmot näyttävät oudon muovisilta ja viimeistelemättömiltä verrattuina toisiin, kaupungilla kuultujen keskustelujen tekstitykset toimivat harvoin jos niitä ylipäänsä on ja suurimmat lumisateessa käydyt joukkotappelut saivat xboxini aina silloin tällöin haukkomaan henkeään. Viimeinen ongelma tosin saattaisi korjaantua sillä että pelin asentaisi. Muutaman kerran törmäsin myös bugeihin jotka pysäyttivät etenemisen, ja kolme kertaa peli hyytyi täysin. Luotan kuitenkin siihen että nämä ongelmat tullaan korjaamaan päivityksissä. Origins on myös sivumennen sanoen ensimmäinen Arkham jossa on moninpeli, jossa Jokerin ja Banen johtamat joukkueet hakkaavat toisiaan ja Batman ja Robin kaikkia. En ole pätevä sanomaan siitä sitä tai tätä, sillä en ole testannut sitä vastalauseena sille, että se pyörii vain netissä. Taas meitä sohvamoninpelaajia sorretaan. Mikä siinä on, että peliteollisuuden mukaan ei saa olla sosiaalinen kuin netin kautta? Perkele.

Arkham Origins on myös ensimmäinen Arkham‒ sarjan peli jonka juonesta minulla on nipotettavaa. Toisaalta juoni on Originsin suurin vahvuus, ja toisaalta sen heikkous. Pelin mainostettiin perehtyvän Batmanin ja Alfredin väliseen suhteeseen, sekä esittelevän sankarin ensimmäistä kertaa suurelle osaa Gothamin konnia. Juoni tekee minkä lupaa, mutta voi, ei aivan tarpeeksi. Brucen ja Alfredin kädenvääntö siitä onko Batman hengentärkeä osa Gothmanin selviytymistä vai pelkkää pakkomielteisen pojan haihattelua on kiinnostavaa, mutta sitä olisi seurannut paljon pitempäänkin.

http://cdn2.dualshockers.com/wp-content/uploads/2013/04/1367172339-batman-arkham-origins-3.jpgJuonen toinen osa-alue, tutustuminen rikollisiin kiikastaa myös. Suhtauduin aluksi varauksella Originsiin, koska mainostetut konnat, Black Mask, Deathstroke, Copperhead ja muut olivat minulle jokseenkin tuntemattomia, eikä Originsin pelaaminen auttanut asiaa. Salamurhaajiin ei tutustuta lyhyitä esittelyjä tarkemmin, he tulevat jossakin vaiheessa vastaan ja heidät lyödään lakoon, siinä se. Kaikki salamurhaajat eivät edes varsinaisesti liity pelin juoneen, vaan heidät on pelattu paitsioon sivutehtäviin. Pelin juoniosuus on siis mahdollista läpäistä ilman että edes näkee kaikkia vastustajiaan. Jännittävästi alkanut juoni saavuttaa muutenkin kliimaksinsa vähän puolen välin jälkeen, minkä jälkeen punaisen langan säikeet hajaantuvat mikä minnekin eikä niitä ehditä loppuun mennessä punoa takaisin aivan yhtä tiukalle kuin alussa.

Tarinassa on myös jonkin verran pieniä epäloogisuuksia jotka jäivät vaivaamaan minua. Originsin sanotaan sijoittuvan ajallisesti viisi vuotta ennen Asylumia, mikä on kyllä paksu vale. Hahmot, etenkin Jokeri ja komisario Gordon ovat niin nuoren näköisiä verrattuna Asylumin hahmoihin, että pelien välissä on täytynyt kulua ainakin viisitoista vuotta. Batmanin puolestaan sanotaan toimineen ennen Originsia kaksi vuotta, joten miten suurin osa ihmisistä voi enää pitää häntä pelkkänä rosvojen keksimänä legendana? Samalla matematiikalla Batman olisi paiskinut sankarinhommia ja roistoja vain seitsemän vuotta ennen Asylumin ja Cityn tapahtumia, mikä ei oikein käy järkeen. Juoneen on mahtunut myös yksi selkeä rikkomus tarinan jatkuvuutta kohtaan, kun Jokeri ja Harleen Quinzel tapaavat ensi kertaa väärässä paikassa kuin yleinen ja Arkhameissakin vallalla oleva kaanon tietää kertoa. Tarina ei myöskään liity mitenkään erityisen vahvasti Asylumissa ja Cityssä meneillään olevaan kertomukseen, mikä tekee Originsista vielä hieman enemmän irrallisen edeltäjiinsä nähden.

Kaikesta huolimatta olen iloinen siitä että kiiruhdin pelikauppaan heti Originsin julkaisupäivänä. Juonen pieniä kummallisuuksia lukuun ottamatta pelissä ei ole mitään mikä ei korjaantuisi pienellä päivityksellä. Tarinan virheetkin sovitetaan sillä, että se mitä hahmoista kerrotaan, kerrotaan hyvin. Jokerin ajatusmaailmaa ja pelin sankareiden suhdetta valottavat osiot ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, ja luovat seikkailulle oikeanlaisen Arkham‒ tunnelman. Batman: Arkham Origins on vähän kuin Sormuksen ritareiden ja Kahden tornin jälkeen joutuisi katsomaan Hobitin ennen kuin saisi jatkaa Kuninkaan paluuseen; hieman hämmentävää kiertelyä eikä sitä mitä odotin, mutta yhtä kaikki korkeatasoista ja viihdyttävää niin että antaa mennä.

Älkääkä huoliko; Roger Craig Smith ja Troy Baker ovat aivan Kevin Conroyn ja Mark Hamillin veroiset Batman ja Jokeri.

http://www.cinemablend.com/images/gallery/s55881/Batman__Arkham_Origins_13690745712783.jpg

torstai 17. lokakuuta 2013

Black Dahlia



http://cheapstheycome.files.wordpress.com/2011/10/ulli_lommel_black_dahlia_poster.jpg
Kuulin ensimmäisen kerran Elisabeth Shortista eli Mustasta daaliasta pelatessani L. A. Noirea. Tämän näyttelijänurasta haaveilleen naisen ruumis löydettiin viidestoista tammikuuta 1947 kahtia katkaistuna ja silvottuna, eikä murhaajaa saatu koskaan selville. Elisabethin kohtalo on innoittanut lukuisia kirjoja sekä elokuvia, muiden muassa Brian De Palma on ohjannut oman näkemyksensä. Hänen näkemyksensä oli kuitenkin tylsä, joten en katsonut sitä kokonaan. Sen sijaan katsoin Ulli Lommelin version.

Ja voi poijjaat millainen versio se onkaan. En viitsi kierrellä ja kaarrella vaan sanon suoraan että Ulli Lommelin Black Dahlia on paska. Täysin paska. Paskapaskapaska. Paska. Kuvaus on sielutonta ja kiikkerää, dialogi on älyvapaata, näyttelijät ovat lahjattomia ja juonta ei ole periaatteessa ollenkaan, ja siksi elokuva onkin niin mahtava. Se ei ainoastaan sorru tahattomaan komiikkaan, vaan sukeltaa siihen kuin pyöriäinen, kaivautuu siihen kuin myyrä ja antaa sen ropista sateena päälleen.

Sen sijaan että elokuva sijoittuisi neljäkymmentäluvulle tai kertoisi Elisabeth Shortista, katsojalle tarjotaankin 2000-luvun rupisia betonilähiöitä. Elokuva alkaa lupaavasti ja tutustuttaa katsojan heti kättelyssä murhaajaan, teinitytön lailla käyttäytyvään nuoreen naiseen, joka on totta kai umpihullu. Katsoja saa seurata pidätellystä hihityksestä täristen kuinka nainen kirjoittaa saatananpalvontavihkoonsa, että Musta daalia syntyi kahdeskymmenesneljäs päivä, ja kuoli viidestoista. Kaksi plus neljä on kuusi, ja yksi plus viisi on myös kuusi, jolloin saadaan pedon luku, 666. Jaa että mistä se kolmas kuutonen tuli? En minä tiedä, mutta eipä sillä ole väliäkään. Saatananpalvontaan ei nimittäin viitata millään lailla enää tämän kohtauksen jälkeen. Ja Elisabeth Short, jota ei kertaakaan mainita oikealta nimeltään, syntyi muuten 29. päivä, että sikäli.

Homman nimenä elokuvassa on se, että kahelin naikkosen johtama murhaajapoppoo pyörittää tekaistua koe-esiintymistä Mustasta daaliasta kertovaan elokuvaan, ja sitten murhaa jokaisen pääosaa kärkkyvän neitokaisen. Onneksi vain yksi naikkonen päivässä löytää paikalle. Tapettuaan uhrinsa todella piiiiiiiiiiiiiiitkän kaavan mukaan murhaajat tanssivat Frank Sinatran tahdissa ja käyvät kylvämässä paloitellun ruumiin jonnekin päin kaupunkia. Seuraavana päivänä poliisit osuvat paikalle, joku vetää aivan helvetin kaukaa haetun yhteyden Mustaan daaliaan ja päähenkilö alkaa tutkia jutun taustoja.

Eikä sitten muuta. Elokuva toistaa tätä kaavaa katkeraan loppuunsa saakka. Murhaajien luo tulee tyttö, tyttö tapetaan, Sinatra soi, ruumis löytyy, päähenkilö tekee jotain ja sitten homma alkaa alusta. Tämä kehä toistuu neljästi tai viidesti, en muista kummin, enkä aio tarkistaa asiaa. Jokainen kierros naurattaa kuitenkin joka kerta aina vaan enemmän. Jos kuorolaulun säestämät murhat ja itsepäisesti aamiaisensyömisestä jankuttava lihava naispoliisi eivät toimi ensimmäisellä kerralla, niin voitte kuvitella miten niihin suhtautuu neljännellä kerralla.

Kuten jo sanoin, tämä elokuva on täydellisen lahjattomuuden huipentuma. Se ei liity millään lailla aihepiiriinsä, ja ohjaaja Lommelilla on täytynyt olla taka-ajatuksena jonkinlainen Kevät koittaa Hitlerille- tyylinen vedätys, sillä mikään muu ei pysty selittämään tätä. Kaikki on tehty tavattoman huolimattomasti, ja lopputuloksena on jotain kaikkien vihaamien ylidramatisoitujen jenkkidokumenttien ja huonojen musiikkivideoiden väliltä. Kaiken kaikkiaan Black Dahlia muistuttaa irrallisine dialogeineen ja toistuvine kohtineen hyvin paljon Kummelien lyhytelokuvia, mistä johtuen en voi kuin suositella sitä mitä lämpimimmin. Black Dahlia on yksi niistä elokuvista, joiden huonoudesta kumpuava absurdius on saatava nähdä itse, ennen kuin sitä voi uskoa.

Sen jälkeen sille voikin sitten nauraa makeasti päin naamaa.

Michel Meuger - Lake Monster Traditions, A Cross-cultural Analysis

Kirjan alaotsikko sanookin jo 'cross-cultural analysis', miksi kirja sitten oli sijoitettu luokkaan rajatieto?
No, hiuksia vaan halon... Ajankuluksi... Ja ajankuluksi kirja olikin varsin hyvä vaikka ei muuten olisikaan perehtynyt antropologiaan. Nimi ja luokka saattaa hämätä lainajaa luulemaan että pitää kädessään kryptozoologista kirjaa. Lähinnä kirja on kansatieteellinen ja olisi pitänyt sijoittaa kulttuurihistoriaan.


Koska kirjoittaja on kanadalainen, on vain luonnollista että hän keskittyy Kanadan järvihirviöperinteeseen, aina intiaanien Mishipizhiwistä uudisasukkaiden ilmestyksiin ja nykyajan Ponikeihin. Euroopan ja etelä-amerikan hirviöille on toki varattu runsaasti tilaa, mutta ensimmäiset luvut käyvät läpi Quebecin hirviöjärviä yksi kerrallaan ja varsin yksityiskohtaisesti. Kartat ja silminnäkijäkuvaukset siivittävät meitä matkalle kanadan pikkujärvien korpirannoille joilla intiaanit muinoin kanooteillaan kalastelivat.
Kirjassa on myös vakavaa tutkimusta merenneitojen, merikäärmeiden, ja jopa suomalaisten näkkinä tuntemien olentojen kulttuurillisesta taustasta. Sveitsin lohikäärmeistäkin löytyy liite kirjan lopusta jos pelkkä ylimalkainen viittaus itse tekstissä saa janoamaan vielä lisää. Ovathan monet lohikäärmeet amfibeja, niinkuin hyvin tiedetään, ja monet ovat ne joet joissa nämä veikeät olennot ovat pulikoineet, jopa aivan Euroopan suurkaupunkien keskustoissa.


Kirjasta ei siis löydy teorioita Loch Nessin hirviön alkuperästä, ei valokuvia joutsenliskoista, eikä muutakaan todistelua hypoteettisen liskoystävämme olemassaolon puolesta. Teksti on tiuhaa ja kuvat mustavalkoisia. Luonteeltaan kirja on vertaileva kansatieteellinen tutkimus outojen merellisten ilmiöiden havainnoinnista ja niiden vaikutuksesta ja leviämisestä alkuperäiskansoilta uudisasukkaiden kulttuuriin ja päinvastoin. Kysymyksessä on yhä elävä ja muuntautuva kansanperinne.
 
Järvet ovat aina ja kaikkialla olleet raja tämän ja tuonpuoleisen välillä, siksi ne, niiden rannat ja syvät vedet ovat aina olleet otollisia oudon ja yliluonnollisen havaitsemiseen. Jokainen aika näkee järvissä omat hirviönsä. Euroopan järvissä elivät ennen olennot joiden ulkonäkö ja käytös tuskin kelpaavat todistuskappaleeksi nykyajan liskonmetsästäjälle. Rationalisoitu myytti ja järkeistetty, hirviötutkimukseen valikoiden hyväksytty kansanperinne on synnyttänyt uuden myytin nykyisissä järvissä elävistä hirmuliskoista, elävistä muinaisjäänteistä. Näihin voidaan vielä uskoa vaikka merenneitoihin ei enää uskottaisikaan, tämä muutos on yksi kirjan teemoista.

Suuret kalat ja saksalaisten sukellusveneet saavat omat lukunsa, etenkin sotavuosina saksalaiset sukellusveneet suosivat syrjäisiä skotlantilaisia järviä, sittemmin nekin ovat ymmärrettävistä syistä kadonneet. Myös merenneidot, pohjassa kuljeksivat onnettomuutta ennustavat sikalaumat, ynnä muut sodan enteet, ja merihevoset ovat kokeneet inflaation vuosien myötä, vaikka muinainen hirmulisko elää ja voi hyvin tieteellisesti ajattelevien ihmisten mielissä. 
Outojen havaintojen yhteydet todellisiin meripetoihin ruoditaan tietysti myös. Suurimmat hylkeet, valaat, muinaisille kartanpiirtäjille tuiki tuntemattomat eläimet, joiden vääristyneitä hahmoja vanhat kuvat esittelevät. Olaus Mangnuksen painokuvat ja vanhat kartat paljastavat mereisen kuva-aarteen. Häränpäiset merihirviöt uiskentelevat pitkin pohjoisia meriä seuranaan hirveät valaat, mursut ja meri-ihmiset.
 
Ilahduttavan paljon löytyi tietoa erityisesti Skandinaavisesta 'lindorm' perinteestä joka ainakin suomalaiselle saattaa olla umpi outoa, vaikka naapurustossa liikutaankin. Suomen näkki- ja vetehisperinne on tullut lähinnä idästä, siksi germaaninen jättimato yllättää iloisesti uutuudellaan. Kirjoittaja kunnioittaa skandinaviaa erityisesti juuri merikäärme-perinteen viimeisenä linnakkeena, samalla tavalla kuin Sveitsi on euroopan lohikäärme-uskomusten kotimaa. Tutumpi varmasti sitten on kanadan vesi-hevonen, joka muistuttaa meikäläistä näkkiä ainakin siinä että kyseinen kostean elementin henki mielellään liikkuu hevosen hahmossa, houkutellen ihmisiä ratsastamaan selässään jotta voisi heidät sitten kantaa vedenalaiseen kotoonsa. Tämä vesi-hepo tuntee hauskan sukulaisen irlannissakin, Kelpie on kelttiläisen kulttuuripiirin oma näkki, häränhahmoinen sarvipää joka jahtaa erityisesti nuoria naisia. 

Populaarikulttuuriin eksyneet merelliset hirviöt ovat monin kuvin esillä. Sarjakuvien ja elokuvajulisteiden imukuppilonkeroiset tursaat kuvaavat osaltaan myytin elinvoimaisuutta. Pinnan alla vaani yhä suuri ja tuntematon uhka... 


  


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Stefan Spjut - Staalo


Innostuin kovasti kun luin ensimmäiset kuvaukset Stefan Spjutin Staalosta. Jännittävä kirja pohjoisten metsien peikoista. Ja vielä staalosta, vähemmän tunnetusta saamelaisen mytologian hahmosta. Odotin saavani uutta ja ihmeellistä tietoa pohjoisen perinteistä ja jännittävän fantasiaelämyksen. Kansikin oli hieno ja vakuuttava, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä Ruotsin Lapin kanssa. Kirjan avattuani kuitenkin tylsistyin.

Saamelaista mytologiaa ei kirjasta löydy; staalo on vain yksi synonyymi peikolle ja sana on päässyt mukaan ilmeisesti vain tuomaan pohjoista eksotiikkaa. Kuitenkin peikot ovat kirjan parasta antia. Niiden hahmoissa on hienoja ja omaleimaisia ideoita, mutta kirja keskittyy välillä liiaksi ihmisiin joista lukija ei kiinnostu pätkän vertaa. Luin kirjaa melkein sata sivua ennen kuin sain selville että päähenkilö on nainen, ja vasta seitsemänsadan sivun loppupuolella minulle kerrottiin että hänellä on silmälasit. Henkilöistä ei kerrota oikeastaan mitään vaikka heistä puhutaan ja heidän annetaan puhua koko ajan.

Realismia on tekstiin yritetty saada luonnollisilla toiminnoilla. Ihmiset niistävät, raapivat kutisevaa kohtaa ja käyvät vähän väliä vessassa. Nuuskaa henkilöt käyttävät kirjan aikana autolastillisen. Joka toisella sivulla kuvattu eritteiden virtaus jää itseisarvoksi eikä onnistu lisäämään mitään merkittävää tarinaan eikä uskottavuuteen. Myös joissain kohdissa käytetty äärettömän pikkutarkka ympäristön kuvaus muuttuu paikoitellen listaukseksi jossa sivuntäytteenä on luettelo auton lattialta löytyvistä roskista ja pikkutavaroista. Tuntuu kuin kirjasta olisi väkisin venytetty Stephen King tyylinen tiiliskivi. Kolmanneksen kirjasta luettuani toiminta alkoi hiljalleen käynnistyä, mutta siinä vaiheessa aloin toivoa että koko touhu olisi jo ohitse.

Tekstin hivenen kalsea ja realistinen ote on kaikesta huolimatta hieno kontrasti merkilliselle tarinalle. Kirjoittajalla on toteava tyyli joka sopii mainiosti pohjoisen tunnelmiin. Tarinaan on riemastuttavasti sotkettu mukaan myös itse peikkomestari John Bauer, jonka elämästä kerrotaan muutama mielenkiintoinen fakta. Tämäkin juonenkäänne olisi ansainnut mielestäni enemmän käsittelyä. Välillä tarina imaisee mukaansa mutta palauttaa sitten taas keskelle kalseaa nuuskanmakuista arkea jossa kellään ei ole järkevää sanottavaa. Henkilöt ovat tylsiä, dialogi huonoa ja kirja on noin 500 sivua liian pitkä. Loppuun, viimeiselle sivulle on säästetty juonenkäänne jonka lukija on jo osannut kuvitella mielessään monta kertaa. Hienoista ideoista ja mielenkiintoisesta aiheesta on onnistuttu keittämään harvinaisen haalea soppa.

Harmittaa että ostin.

Staalo
Kirjoittaja: Stefan Spjut
Julkaisija: Like kustannus
ISBN: 978-952-01-0873-1