Black Dahlia

Kuulin ensimmäisen kerran Elisabeth Shortista eli Mustasta daaliasta pelatessani L. A. Noirea. Tämän näyttelijänurasta haaveilleen naisen ruumis löydettiin viidestoista tammikuuta 1947 kahtia katkaistuna ja silvottuna, eikä murhaajaa saatu koskaan selville. Elisabethin kohtalo on innoittanut lukuisia kirjoja sekä elokuvia, muiden muassa Brian De Palma on ohjannut oman näkemyksensä. Hänen näkemyksensä oli kuitenkin tylsä, joten en katsonut sitä kokonaan. Sen sijaan katsoin Ulli Lommelin version.

Ja voi poijjaat millainen versio se onkaan. En viitsi kierrellä ja kaarrella vaan sanon suoraan että Ulli Lommelin Black Dahlia on paska. Täysin paska. Paskapaskapaska. Paska. Kuvaus on sielutonta ja kiikkerää, dialogi on älyvapaata, näyttelijät ovat lahjattomia ja juonta ei ole periaatteessa ollenkaan, ja siksi elokuva onkin niin mahtava. Se ei ainoastaan sorru tahattomaan komiikkaan, vaan sukeltaa siihen kuin pyöriäinen, kaivautuu siihen kuin myyrä ja antaa sen ropista sateena päälleen.

Sen sijaan että elokuva sijoittuisi neljäkymmentäluvulle tai kertoisi Elisabeth Shortista, katsojalle tarjotaankin 2000-luvun rupisia betonilähiöitä. Elokuva alkaa lupaavasti ja tutustuttaa katsojan heti kättelyssä murhaajaan, teinitytön lailla käyttäytyvään nuoreen naiseen, joka on totta kai umpihullu. Katsoja saa seurata pidätellystä hihityksestä täristen kuinka nainen kirjoittaa saatananpalvontavihkoonsa, että Musta daalia syntyi kahdeskymmenesneljäs päivä, ja kuoli viidestoista. Kaksi plus neljä on kuusi, ja yksi plus viisi on myös kuusi, jolloin saadaan pedon luku, 666. Jaa että mistä se kolmas kuutonen tuli? En minä tiedä, mutta eipä sillä ole väliäkään. Saatananpalvontaan ei nimittäin viitata millään lailla enää tämän kohtauksen jälkeen. Ja Elisabeth Short, jota ei kertaakaan mainita oikealta nimeltään, syntyi muuten 29. päivä, että sikäli.

Homman nimenä elokuvassa on se, että kahelin naikkosen johtama murhaajapoppoo pyörittää tekaistua koe-esiintymistä Mustasta daaliasta kertovaan elokuvaan, ja sitten murhaa jokaisen pääosaa kärkkyvän neitokaisen. Onneksi vain yksi naikkonen päivässä löytää paikalle. Tapettuaan uhrinsa todella piiiiiiiiiiiiiiitkän kaavan mukaan murhaajat tanssivat Frank Sinatran tahdissa ja käyvät kylvämässä paloitellun ruumiin jonnekin päin kaupunkia. Seuraavana päivänä poliisit osuvat paikalle, joku vetää aivan helvetin kaukaa haetun yhteyden Mustaan daaliaan ja päähenkilö alkaa tutkia jutun taustoja.

Eikä sitten muuta. Elokuva toistaa tätä kaavaa katkeraan loppuunsa saakka. Murhaajien luo tulee tyttö, tyttö tapetaan, Sinatra soi, ruumis löytyy, päähenkilö tekee jotain ja sitten homma alkaa alusta. Tämä kehä toistuu neljästi tai viidesti, en muista kummin, enkä aio tarkistaa asiaa. Jokainen kierros naurattaa kuitenkin joka kerta aina vaan enemmän. Jos kuorolaulun säestämät murhat ja itsepäisesti aamiaisensyömisestä jankuttava lihava naispoliisi eivät toimi ensimmäisellä kerralla, niin voitte kuvitella miten niihin suhtautuu neljännellä kerralla.

Kuten jo sanoin, tämä elokuva on täydellisen lahjattomuuden huipentuma. Se ei liity millään lailla aihepiiriinsä, ja ohjaaja Lommelilla on täytynyt olla taka-ajatuksena jonkinlainen Kevät koittaa Hitlerille- tyylinen vedätys, sillä mikään muu ei pysty selittämään tätä. Kaikki on tehty tavattoman huolimattomasti, ja lopputuloksena on jotain kaikkien vihaamien ylidramatisoitujen jenkkidokumenttien ja huonojen musiikkivideoiden väliltä. Kaiken kaikkiaan Black Dahlia muistuttaa irrallisine dialogeineen ja toistuvine kohtineen hyvin paljon Kummelien lyhytelokuvia, mistä johtuen en voi kuin suositella sitä mitä lämpimimmin. Black Dahlia on yksi niistä elokuvista, joiden huonoudesta kumpuava absurdius on saatava nähdä itse, ennen kuin sitä voi uskoa.

Sen jälkeen sille voikin sitten nauraa makeasti päin naamaa.