The Walking Dead - Episode I: A New Day

Robert Kirkmanin sarjakuvaan perustuvan, umpitylsän The Walking Dead‒ televisiosarjan menestys sai myös Telltale Gamesin pistämään lusikkansa soppaan ja ostamaan sarjakuvan pelioikeudet. Telltalen tuttuun tapaan viiteen jaksoon jaettu The Walking Dead on kahminut autolasteittain palkintoja, joten pakkohan minunkin oli sitä kokeilla.

Pelin päähenkilö on Lee Everett, alussa pelaajalle tuntemattomasta syystä poseen tuomittu entinen opettaja. Matkalla Leetä kuljettanut auto kuitenkin suistuu metsään törmättyään tiellä hortoilleeseen kummajaiseen. Autoa ajanut poliisi pääsee hengestään, Lee pakenee henkensä edestä häntä jahtaavia epäkuolleita ja pelastautuu tyhjillään olevaan taloon, jossa hän tapaa oman onnensa nojaan jääneen pienen Clementine tyttösen. Pian käy ilmi että koko naapurusto on autioitunut ja elävät kuolleet kansoittavat katuja, joten kaksikon ei auta muu kuin lähteä etsimään apua ja turvaa. Matkan varrella käy yhä selvemmäksi, etteivät haudoistaan nousseet ehkä sittenkään ole kaikkein vaarallisimpia hirviöitä.

Sarjakuva-alkuperää kunnioittaen pelin grafiikka on vahvasti sarjakuvamaista. Pääosin peli miellyttää silmää, mutta joitakin epäkohtiakin on. Suurin kompastuskivi ovat elävät kuolleet, joiden valkeat, ruttuiset naamat näyttävät siltä kuin niillä kaikilla olisi päässä pari numeroa liian suuri kumimaski. Toiseksi ihmisten ilmeet ovat välillä hieman liioiteltuja. Esimerkiksi surullisen tai yllättyneen hahmon mutruun menevä suu ja selälleen levähtävät silmät ovat niin ylilyötyjä, että tulos on väistämättömän surkuhupaisa. Asiaa ei auta sekään että huulien liikkeet suhteessa puheeseen ovat puolet ajasta aivan päin seiniä.

Leetä pelin läpi hätistävät kontrollit ovat simppelit ja napakat. Vasen tatti juoksuttaa Leetä, oikea liikuttaa kursoria ja oikean puolen napit huolehtivat eri toiminnoista, kuten kohteen tarkastelusta tai käyttämisestä. Tavaroita ei kuitenkaan pääse käpistelemään kovin paljoa, sillä älypähkinät ja tavaranhamstraus on Kävelevissä kuolleissa jäänyt aika lailla lapsipuolen asemaan. Aivojaan pääsee verryttelevään vain peri kertaa muutamia esineitä metsästäessä, muuten peli pyörii eteenpäin melko lailla omalla painollaan.

Näppäimiä päästäänkin käyttämään lähinnä keskustellessa, ja keskusteluja The Walking Deadissa todella riittää. Toisin kuin seikkailupeleissä yleensä, The Walking Deadin keskusteluissa jokaisen kommentin sanomiseen on asetettu parin sekunnin aikaraja, mikä tekee jutusteluista nopeatempoisia ja melko realistisia. Puhellessa on aikaa reagoida tilanteisiin vain hetki, ja toisinaan sillä mitä suustaan päästää on suuri painoarvo. Omat sanomiset saattavat päättää esimerkiksi sen kuoleeko joku vai elääkö. Keskusteluissa tehdyt ratkaisut voi tehdä vain kerran, ja niiden vaikutukset näkyvät läpi jokaisen viiden osan, mikä antaa jutusteluille todellista, kouriintuntuvaa merkitystä. Leen mukana kulkevat hahmot muistavat jokaisen loukkauksen.

Pelisarja onkin saanut maailmalla kiitosta etenkin traagisesta juonestaan. Pelaaja joutuu tekemään usein kipeitä valintoja, jotka ovat kieltämättä melko vaikuttavia, mutta niitä on ehkä hieman liikaa. Suuren draaman ja tragedian tavoittelu muutaman minuutin välein turrutti minut aika nopeasti, minkä jälkeen koskettaviksi ja vaikuttaviksi tarkoitetut kohtaukset alkoivat tuntua itseään toistavilta.

Pelissä ei kuitenkaan tarvitse tapella pelkästään tovereidensa kanssa, vaan eläviä kuolleitakin päästään muksimaan. Rähinässä vaaditaan oikeaa tattia ja toimintanappeja. Tatti liikuttaa kursorin toiminnan vaatimaan kohtaan, toimintanappi iskee vasaralla, sulkee oven tai tarttuu ystävän käteen tai kraiveliin. Tämä toteutustapa tekee nujakoinnista hieman holtitonta, mikä sopiikin zombihyökkäyksien hektiseen tyyliin.

The Walking Deadin lyhyen peliajan, vain pari tuntia, voi jokseenkin jakaa seuraavasti; kolme viidennestä käytetään keskusteluun, kaksi nujakointiin ja viimeinen osa arvoitusten ratkontaan, ja siinähän se vika onkin. Tympäännyin telkkarisarjaankin juuri sen takia, että sen henkilödraama ‒ zombi‒ suhde oli päin helvettiä. Pelissä asia on vähän paremmin, mutta jatkuva kinaaminen käy hyvin nopeasti puuduttavaksi, etenkin kun Lee pääsee antamaan sanan sanasta vain harvoin. Toisten hahmojen jatkuvien solvausten nielemiseen kyllästyy hyvin äkkiä, ja ”Tapahtuu seuraavassa jaksossa” videon perusteella sitä olisi jatkossa luvassa entistä enemmän.

Älypähkinöiden korvaaminen rähjäämiseen perustuvilla keskusteluilla on Telltalelta harvinainen harhalaaki, eivätkä jatkuvasti surunkyyneleitä ja ahdistuneita huokauksia vaativia juonenkäänteitä tuputtava tarinakaan jaksa säväyttää kovin kauaa. Vaikka minua periaatteessa kiinnostaisikin saada selville kuinka Leen ja suloisen Clementinen matka päättyy, niin kiitti vaan, minä jään kyydistä tässä.

 

"Heikää ny!"