Kirjan alaotsikko sanookin jo
'cross-cultural analysis', miksi kirja sitten oli sijoitettu luokkaan rajatieto?
No, hiuksia vaan halon...
Ajankuluksi... Ja ajankuluksi kirja olikin varsin hyvä vaikka ei muuten
olisikaan perehtynyt antropologiaan. Nimi ja luokka saattaa hämätä lainajaa
luulemaan että pitää kädessään kryptozoologista kirjaa. Lähinnä kirja on
kansatieteellinen ja olisi pitänyt sijoittaa kulttuurihistoriaan.
Koska kirjoittaja on kanadalainen,
on vain luonnollista että hän keskittyy Kanadan
järvihirviöperinteeseen, aina intiaanien Mishipizhiwistä uudisasukkaiden
ilmestyksiin ja nykyajan Ponikeihin. Euroopan ja etelä-amerikan hirviöille on
toki varattu runsaasti tilaa, mutta ensimmäiset luvut käyvät läpi Quebecin
hirviöjärviä yksi kerrallaan ja varsin yksityiskohtaisesti. Kartat ja
silminnäkijäkuvaukset siivittävät meitä matkalle kanadan pikkujärvien
korpirannoille joilla intiaanit muinoin kanooteillaan kalastelivat.
Kirjassa on myös vakavaa tutkimusta
merenneitojen, merikäärmeiden, ja jopa suomalaisten näkkinä tuntemien olentojen
kulttuurillisesta taustasta. Sveitsin lohikäärmeistäkin löytyy liite kirjan
lopusta jos pelkkä ylimalkainen viittaus itse tekstissä saa janoamaan vielä
lisää. Ovathan monet lohikäärmeet amfibeja, niinkuin hyvin tiedetään, ja monet
ovat ne joet joissa nämä veikeät olennot ovat pulikoineet, jopa aivan Euroopan
suurkaupunkien keskustoissa.
Kirjasta ei siis löydy teorioita Loch Nessin hirviön alkuperästä, ei
valokuvia joutsenliskoista, eikä muutakaan todistelua
hypoteettisen liskoystävämme olemassaolon puolesta. Teksti on tiuhaa ja kuvat
mustavalkoisia. Luonteeltaan kirja on vertaileva
kansatieteellinen tutkimus outojen merellisten ilmiöiden havainnoinnista ja
niiden vaikutuksesta ja leviämisestä alkuperäiskansoilta uudisasukkaiden
kulttuuriin ja päinvastoin. Kysymyksessä on yhä elävä ja muuntautuva kansanperinne.
Järvet ovat aina ja kaikkialla
olleet raja tämän ja tuonpuoleisen välillä, siksi ne, niiden rannat ja syvät
vedet ovat aina olleet otollisia oudon ja yliluonnollisen havaitsemiseen.
Jokainen aika näkee järvissä omat hirviönsä. Euroopan järvissä elivät ennen
olennot joiden ulkonäkö ja käytös tuskin kelpaavat todistuskappaleeksi nykyajan liskonmetsästäjälle. Rationalisoitu myytti ja järkeistetty,
hirviötutkimukseen valikoiden hyväksytty kansanperinne on synnyttänyt uuden
myytin nykyisissä järvissä elävistä hirmuliskoista, elävistä muinaisjäänteistä.
Näihin voidaan vielä uskoa vaikka merenneitoihin ei enää uskottaisikaan, tämä
muutos on yksi kirjan teemoista.
Suuret kalat ja saksalaisten
sukellusveneet saavat omat lukunsa, etenkin sotavuosina saksalaiset
sukellusveneet suosivat syrjäisiä skotlantilaisia järviä, sittemmin nekin ovat
ymmärrettävistä syistä kadonneet. Myös merenneidot, pohjassa kuljeksivat
onnettomuutta ennustavat sikalaumat, ynnä muut sodan enteet, ja merihevoset ovat
kokeneet inflaation vuosien myötä, vaikka muinainen hirmulisko elää ja voi
hyvin tieteellisesti ajattelevien ihmisten mielissä.
Outojen havaintojen yhteydet
todellisiin meripetoihin ruoditaan tietysti myös. Suurimmat hylkeet, valaat,
muinaisille kartanpiirtäjille tuiki tuntemattomat eläimet, joiden vääristyneitä
hahmoja vanhat kuvat esittelevät. Olaus Mangnuksen painokuvat ja vanhat kartat
paljastavat mereisen kuva-aarteen. Häränpäiset merihirviöt uiskentelevat pitkin
pohjoisia meriä seuranaan hirveät valaat, mursut ja meri-ihmiset.
Ilahduttavan paljon löytyi tietoa erityisesti Skandinaavisesta 'lindorm'
perinteestä joka ainakin suomalaiselle saattaa olla umpi outoa, vaikka
naapurustossa liikutaankin. Suomen näkki- ja vetehisperinne on tullut lähinnä
idästä, siksi germaaninen jättimato yllättää iloisesti uutuudellaan.
Kirjoittaja kunnioittaa skandinaviaa erityisesti juuri merikäärme-perinteen
viimeisenä linnakkeena, samalla tavalla kuin Sveitsi on euroopan lohikäärme-uskomusten
kotimaa. Tutumpi varmasti sitten on kanadan vesi-hevonen, joka muistuttaa
meikäläistä näkkiä ainakin siinä että kyseinen kostean elementin henki
mielellään liikkuu hevosen hahmossa, houkutellen ihmisiä ratsastamaan selässään
jotta voisi heidät sitten kantaa vedenalaiseen kotoonsa. Tämä vesi-hepo tuntee
hauskan sukulaisen irlannissakin, Kelpie on kelttiläisen kulttuuripiirin oma
näkki, häränhahmoinen sarvipää joka jahtaa erityisesti nuoria naisia.
Populaarikulttuuriin eksyneet merelliset hirviöt
ovat monin kuvin esillä. Sarjakuvien ja elokuvajulisteiden imukuppilonkeroiset
tursaat kuvaavat osaltaan myytin elinvoimaisuutta. Pinnan alla vaani yhä suuri
ja tuntematon uhka...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti