tiistai 30. toukokuuta 2017

Luonnon ihmeitä


Tänään siirryn taruolennoista hetkiseksi luonnontieteitten pariin. Tämä kertomus on julkaistu Oulun Wiikko-Sanomissa ja se oli mielestäni sen verran erikoinen että ansaitsi tulla blogatuksi. En tiedä onko kyseessä oikea luonnonilmiö vai jokin epämääräinen kansantarina. Juttu on kuitenkin tässä kirjattu ylös yli kolmekymmentä vuotta varsinaisten tapahtumien jälkeen.

Luonnon Ihmeitä (Oulun Wiikko-Sanomia 18.07.1840)

Erinomaisia luonnon vaikutuksia Suomessa

Kun muuan talonpoika Öfvermarkin kylässä Nerpion pitäjässä Waasan läänissä, 15 päivänä joulukuuta 1802, ynnä kolmen työmiehensä kanssa, oli kaivanut kaivon, 14 kyynärää syvän, kartanonsa vieressä, lähellä muutamaa ojaa, joka juoksi saman kylän läpitte, kuulivat he alahalla kaivosa, ja myös maan päällä, vähän matkaa siitä, kovan kuhinan kaivon pohjan alla, niin kuin tohisevasta ojasta. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet vettä merkkiäkään; kaivon pohja oli kuiva ja someroinen saven kanssa, paitti yhesä nurkasa, josa oli ikään kuin liehusempaa maata. Vakuutettuna olevansa lähellä vesi juonta, kaivoivat he aina ahkerammasti; mutta kohta muuttui suhina niin kummaksi jyrinäksi, sekasin paukausten kanssa, niin kuin vähemmän pyssyn laukastesa, että työntekiät, hämmästyneinä, kaivon rannalla seisovilta anoivat tikapuita niin nopiasti kun mahollinen oli päästäksensä ylös kaivosta, peljäten tulla hätäytetyksi äkkiä ulospuhkiavalta vesi juonteelta.

He eivät myös ennättäneet päästä kaivosta ennen kuin pohjasta puhkesi, ei vettä vaan mustan punainen tuli, joka eeltäpäin ilmotti tulonsa, vasta auveneesta raosta nousevilla säkenillä ja pian eneni niin väkeväksi liekiksi, että se nousi maan pinnan yli. Kaikki työntekiät vahingoitettiin, toiset enemmin toiset vähemmin tältä tulelta, erinomattain paloi yhdeltä heistä kasvot toiselta puolelta, kaula ja toinen käsivartensa, niin pahasti, että hänen täyti laskeuva tautivuoteelle, ja jossa hän kauvan sen jälkeen vaivausi. Tulen liekki oli väkevin neljän minuutin paikkoin, jollon se äkkiä ittestään samjui, jättäin jälkeensä paksun ja mustan savun, jolla oli väkevä haju niin kuin kruutin savulla eli häällä poltetuista määnneistä aineista. Tämä savu, oltua tiiman verran kaivosa, hajousi vihdoin, ja nähtiin ihmeeksi kaivon olevan lähes puolillaan vettä. Jos vesi ilmauntuaansa oli lämmintä eli kylmää, ei ole tutkittu; vaan että se sitten on ollut selvää ja hyvänmakuista, toistavat kaikki, jotka sitä nauttineet ovat. 

Syyn tähän erinomaiseen luonnon tapaukseen luultaan olleen jonku lähellä kaivon pohjaa salvatun phosphori kaltaisen ilman, josta syntyy ilmi valkia, kun se pääsee yhteen ulko-ilman kanssa. Semmonen salvattu ilma syntyypi määnneistä ruumiista. Luultavasti on seikka ollut semmonen, että lähellä olevasta ojasta juoksi joku maan alainen juova lähelle sitä paikkaa, johon kaivon pohja tuli. Sinne oli tukkeutunut sammakoita, kaloja, matoja ja muita sen kaltaisia eläviä, jotka sinne salpautuivat ja kuolivat. Näitten määtesä on syntynyt mainittu phosphorikaltainen ilma. Kun kaivoa kaivaisa tultiin lähelle tätä paikkaa, pääsi ulko ilma sen liehuisemman multa maan kautta, kaivon pohjassa, yhteen sen salvatun phosphori ilman kanssa, joka siitä syttyi ja vaikutti niitä paukauksia jasen kohinan joita kuultiin. Mutta näitten kahellaisten ilmain väliä oli vielä kovan paksulta, jota se siis ei jaksanut särkiä, ennen kuin kaivon pohja syvennettiin niin että ulkoilma kokonaan pääsi yhteen phosphori ilman kanssa. Vesi, joka tunkeusi juovaa myöten, pakotti syttyneen ilman nousemaan ylös kaivoon, leveni liekiksi ja paloi niin kauvan kun palavaa ilman ainetta löytyi. 

Samankaltainen tapahus nähtiin myös joulu-kuuta 1804 Ison-Kyrön pitäjässä. Muuan talonpioka, Kylkkälän kylässä, syventi vanhaa kaivoa likellä tupaansa, lähellä Ison Kyrön jokia, aavalla kevolla, josa ei yhtään vuorta niisä seuvuisa ollut, ja maanlaatu oli pehmiä savi maa. Ennätettyänsä 12 kyynärän syvyyteen tapahtui muutamana päivänä, vähää jälkeen kello 4:jän jälkeen puolenpäivän, kun yhellä miehellä, joka työtä teki kaovssa, pimeyven tähen oli kynttilä lyhysä, joka seisoi avoinna, että valkia yhtäkkiä leimahti ylös. Mies hoksasi heti peittämään kasvonsa märjillä ja savisilla vaatteillansa ja veettiin ylös vahingotta, vaan sanoi ettei hän hämmästyksisään saattanut havata elikkä muistaa, kuinka valkia oli ilmaunut. Muutamat niistä, jotka seisoivat kaivon partaalla sanovat ensin kuullensa väkevän säkeneihtemisen ja sitten nähneensä tulen nousevan maasta, toiset taas sanoivat että he kyllä olivat kuulleet säkineihtemisen, vaan valkian heijän mielestänsä syttyneen lyhystä. Moniata hetki sen jälkeen tuli muuan nuori talon poika päret soitolla kattomaan, kuinka nyt olisi asiat kaivossa, mutta samassa kun hän pisti soittonsa alas, syttyi ilma palamaan, lieki nousi 4 eli 5 syltä ylös ja poika poltettiin tulelta niin pahasti, että hän 14 vuorokautta makasi vuoteessa. koko yö kuului väkevä kohina kaivosta, etteivät ihmiset ennen kuin kello 4 aikana aamulla uskaltaneet mennä vuoteisiinsa, ja silloin ei nähtnyt vielä vähääkään vettä. Vaan isäntä 5 aikana, noustua vuoteeltaan, löysi kaivon täynnä vettä, 2 kyynärää likelle maan pintaa, josa määräsä se sitten on pysynyt. Se maistuu meriveeltä, vaan eläimet juovat sitä mielellään. Jos se on suolan eli alunan sekaista ei saateta mausta arvata.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Hiitten pesä

Kokemäenjoen varressa oleva "Kalmun kallio" on aikoinaan ollut pelätty paikka. Kotiseutulehden juttu kertoo muutamia siihen liittyviä hiisitarinoita. Tarinat on merkinnyt muistiin Kaarlo Kallio.

Kuva: Wikimedia. Theodor Kittelsen



Hiitten pesä (Kotiseutu-lehti 1.11.1910)

Kokemäenjoen varrella Säpilän kylän kohdalla pohjoispuolella jokea on ”Kalmun kallio” jota usein myös nimitetään ”Kohdan kallioksi”. Vuorijono on runsaasti puoli kilometriä pitkä ja noin 150 metriä leveä kulkien aivan joen rantaa. Vuoressa joen puolella on nelikulmainen 2,30 metriä korkea ja 2,45 metriä leveä aivan sileä syvennys, joka monessa suhteessa muistuttaa porttia ja jota aivan yleisesti kutsutaankin joko "Hiitten portiksi” tai myös ”Helvetin portiksi”. Vuoren tausta on hyvin korkea, jylhä ja äkkijyrkkä. Aivan porttia vastapäätä on taustassa noin 3 metrin korkeudella kallionhalkeama, josta alkaa käytävä vuoren sisään. Noin 20 vuotta sitte on kuitenkin ankara ukonilma halkoillut siinä kiviä ja siirrellyt niitä paikoiltaan, muuttaen koko lähiseudun erilaiseksi entisestään, joten mainittua kallionhalkeamaa ja käytävää ei siinä enää ole selvästi havaittavissa.


Tämä paikka on aina näihin aikoihin asti ollut pelätty paikka. Kaikki eivät ole uskaltaneet mennä sitä edes katsomaan. Lapsia on peloiteltu sieltä tulevilla hiisillä ja onpa moni ollut kuulevinaan niiden ”ryskettä” ja ”paukettakin” sieltä. Kansa on luullut täällä ”hiisiä” asuneen ja monta kertomusta liittyy tähän paikkaan, joista tässä muutamia.


Viistoon vuorta vastassa, joen toisella puolen on Upas niminen talo. Monia vuosisatoja sitte oli talo rakennuksen alaisena ja ryhdyttiin ”pakariin” takkaa valmistamaan. Mistään ei tahdottu löytää leveätä, vahvaa laakakiveä takkakiveksi. Silloin isäntä muistaa Kalmun kalliolla sellaisen joskus nähneensä ja ehdottaa miehille, että lähdettäisiin sitä sieltä tuomaan. Miehet vastustelevat pelättyyn paikkaan menoa; lopuksi kuitenkin suostuvat isännän kehotuksiin, isäntä kun lupaa ottaa ”vihat” päällensä. Puolipäivän aikaan lähdetään ja illaksi kivi saadaan talon pihamaalle ja miehet väsyneinä käyvät lepäämään. Mutta ei tule uni miesten silmään, vaan ”painajainen” ahdistaa kaiken yötä ja ulkoa pihamaalta kuuluu kummallista sihinää ja suihkinaa. Lopulta aamu valkenee ja pihalle mentyä nähdään takkakiven tilalla pienoinen kasa mustaa tuhkaa, joksi kivi yön aikana oli muuttunut.

Mutta isäntää yhä ”painajainen” ahdistaa. Ei tule uni silmään öisin ja aina ne aatokset vuorella asustavat. Rauhattomana hän liikkuu ikään kuin unessa kulkien. Eräänä iltana on palvelustyttö kadoksissa. Oli mennyt Kalmun kalliolle karjaa etsimään, ja palaavaksi ei vaan kuulu, vaikka ilta on jo pitkälle ehtinyt. Talossa on taas rauhaton yö. Aamusella isäntä kävelee talonsa pihalla ja kuulee julman äänen: ”Tull piikas lihhaa syömään, tull piikas lihhaa syömään!” Sille tielle palvelustyttö jäi ja ”katumuksen” tehtyään vasta sai isäntä rauhan ja levon.


Noin kolmekymmentä vuotta sitte päätti kaksi kylän rohkeinta miestä mennä katsomaan mitä ”Hiitten pesässä” todella on. Tekivät liiton: Toinen konttaa edellä, ja toinen seuraa jalasta pitäen perässä. Näin he kulkivat pitkän matkaa ja saapuivat lopulta sisälle ja samassa pölähtää joukko annakan (almanakan) lehtiä katsojan kasvoihin. Ukot säikähtävät kovasti ja lähtivät nopeasti pakosalle. Jälestäpäin hyvin salaperäisinä kertoivat niukasti retkestään. ”Pesän” kertoivat kuitenkin kellaria muistuttaneen ja siellä olleen rumia, kammottavia esineitä joita eivät kuitenkaan lähteneet tarkemmin selittelemään. 


Osoitteeksi siitä miten laajalle tieto tästä ”Hiitten pesästä” on levinnyt, on mainittava että noin 40 vuotta sitte eräs vaimo Karkun pitäjästä yksistään kuulemiensa kertomusten johdosta päätti lähteä vuorta katsomaan. Lumisena ja tuiskuisena talvena hän jalkaisin tallustaa tuon matkan Karkusta Kokemäelle ja yöpyy Uppalan taloon. Aamulla lähtee kovasta pyrystä ja isännän vastuksista huolimatta lumikinoksien läpi kahlaamaan päämääräänsä ”Hiitten pesälle”. Talvisen päivän vuorella viipyy, salaperäisenä sieltä palajaa ja lyhyet jättää taloon hyvästit lähtien yön selkään kotiansa kohden astumaan.


Kaarlo Kallio

lauantai 27. toukokuuta 2017

Merikouot ja merikäärme (3. osa)

Artikkeli julkaistu lehdessä Nautisk tidskrift för Finland vuonna 1919.


Sekä merikouot että merikäärmeet olivatkin aikanaan kauhua herättäviä hirviöitä, mutta ne voitti kuitenkin jokin vielä pahempi, nimittäin: 

Meritursas eli haaru.

Tämä kaikkein suurin hirviöistä asui myöskin Skandinavian kulkuvesillä ja oli aikanaan tunnettu eri nimillä, niin kuin meritursas, haaru sekä Ankkurihiisi.

Yhtäpitävien havaintojen mukaan esiintyi meritursas seuraavalla tavalla: Lämpiminä kesäpäivinä, kun kalastajat ovat menneet muutamia peninkulmia ulos merelle, sattuu väliin, että he, kun naara heitetään, aivan odottamatta tapaavat jotakin, joka on tuntemattoman karin kaltainen. Varrotun 80-100 sylen syvyyden sijasta pysähtyy naara ainoastaan 30-20 sylen syvyyteen. Varsin runsas kalansaalis sattuu samaan aikaan ja väen tarvitsee vain vetää ylös niinpian kuin he ovat heittäneet koukut. Kalastajat tietävät nyt heti, että meritursas makaa heidän allaan merenpohjassa ja että se on hänen läsnäolonsa, joka houkuttelee kalaparven paikalle. Yhä useampia veneitä saapuu paikalle ja kaikki koettavat saada hyötyä tästä harvinaisesta ja onnellisesta tilaisuudesta, niin että 20-40 alusta vihdoin makaa aivan vierekkäin kokoontuneina. Varsin tarkka huomio kiinitetään koko aika siihen, pysyykö syvyys veneitten alla yhtäläisenä vai vaihteleeko se. Jos sitte osottautuu, että syvyys äkkiä alkaa vähentyä ja sitte vähenee hiljaa, niin tietävät kalastajat että Tursas aikoo nousta ylös vedenpinnalle. Tämän mahdollisuuden edessä on jäljellä ainoastaan, että niin pian kuin suinkin voi ajatella lopetetaan kalastus ja lähdetään sieltä.

Ensi aluksi näkyy ainoastaan yksinäisiä kiinteitä esineitä pistäytyvän ylös vedenpinnasta, mutta tursaan jatkaessa nousuansa tulee yhä useampia yksityisseikkoja päivän valoon. Pieniä kukkuloita ja salakareja tulee näkyviin ja niillä kasvaa liekoa ja on rikas eläinelämä, - kaikki on kuitenkin epätasaisuuksia tursaan yläosassa eli selässä. Sen jälkeen pistäytyy ylös muutamia kiiltäviä kärkiä eli piikkejä, jotka käyvät sitä paksummiksi alapuolelta, mitä enemmän tursas kohoaa, ja vihdoin nousevat nämä kärjet laivanmaston korkeuteen. Nuo mastonkorkuiset kärjet tursaassa luultiin olevan tuntosarvia tai käsivarsia. Niinkikään luulivat ihmiset havainneensa, että tästä hirviöstä levisi tavattoman vahva haju, jolla se houkutteli luoksensa suuria kalamääriä, jotka sitte syötiin. Tämä selitti meriväen kalaonnen tursaan läheisyydessä. Niinkikään väittivät norjalaiset, että tursaalla oli tapan syödä kokonainen kuukausi yhteen jaksoon, nauttien oikein aimo aterian kalatavaroita, joiden rauhallinen sulattaminen vaati useita kuukausia. 

Se pelko, minkä tursas vaikutti merenkulkijoissa, aikaansai, ettei mitään tutkimuksia sen ulkomuodosta toimitettu, mutta eräässä tilaisuudessa onnistui kuitenkin rannikkoväestön läheltä nähdä pienemmän tursaan ruumis. Niinpä kertoo konsistorinnotario Friis, Bergenistä että vuonna 1680 sellainen merenhirviö oli eksynyt Ulvangenin merivuonoon. Tällöin olivat sen pitkät tuntosarvet takertuneet muutamiin puihin rannalla. Toisen luulon mukaan olivat nämä pyydystyskäsivarret tarttuneet vuorenonkaloihin veden alla. Hirviö menetti henkensä tämän johdosta ja haaska mätäni kyllä pian sekä levitti hirmuisen hajun koko lahden ympärille.
Edelleen kerrottiin aikanaan kahdesta Fredrikstadin kalastajasta, joiden kimppuun ulkona Skagerakilla hyökkäsi tursas, joka yhdellä käsivarsistaan ruhjosi osan heidän veneestään, niin että he töin tuskin pääsivät maihin. 

Fär-saarilla (ja myöskin muilla paikoilla Pohjoismerellä) kerrottiin uivista saarista, jotka nousevat vedestä ja taas katoavat. Meriväki oli sitä mieltä, että nämä ilmiöt olivat perkeleen työtä, mutta oppineet aikanaan selittivät tapauksen tursaan esiintymisenä.

Jos yhdistetään kaikki, mitä on kerrottu sekä merikouosta, merikäärmeestä ja tursaasta, niin lienee varma asia, että jotkut todelliset ja oudot tapaukset aluksi ovat olleet juttujen perustuksena. Tiedottomuus ja vanhemman ajan taikauskoinen pelko outojen luonnontapausten edessä johtivat kuitenkin siihen, että mitä mielikuvituksellisimmat tarut ja laivurihistoriat tekaistiin niistä viattomista merieläimistä, jotka esiintyessään monesti antoivat aihetta paljon kohinaa nostaviin harhanäköihin ja laivurihistorioihin.

Nautisk tidskrift för Finland 01.12. 1919.
 
Käyttämäni kuvat ovat alkuperäisjulkaisun kuvitusta.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Merikouot ja merikäärme (2. osa)

Artikkeli julkaistu lehdessä Nautisk tidskrift för Finland vuonna 1919.

Suuri merikäärme 

Vaikkakin merkouot olivat aikoinaan kylläkin ihmeellisiä olentoja ja usein herättivät merenkulkijain suurta kauhua, niin voittaa niiden kuuluisuuden kuitenkin melkoisesti se kuuluisuus, joka kaikkina aikoina on sädehtinyt suuren merikäärmeen ympärillä.


On myöskin olemassa melkoinen ero hyväluontoisten merenmiesten, jotka sallivat tarjota itselleen maitoa, ja pelottavien merikäärmeiden välillä, jotka saattoivat pistää kitansa laivanreunuksen yli ja niellä jonkun sen miehistä – sen mukaan kuin Olaus Magnus aikanaan kertoi (v. 1555.)
Merikäärmeen koko ja ulkomuoto olivat myöskin sellaiset, että ne saattoivat pelättää taikauskoisen laivurin saamaan halvauksen; ja aina meidän päiviimme saakka on usko tämän hirviön olemassaolosta jälellä, minkä aika ajoin ilmestyvät luotettavat kertomukset todistavat.

Myöskin merikäärmeitten suhteen on olemassa joukko kertomuksia pohjoisilta kulkuvesiltä ja erityisesti kiinnittää huomiota puoleensa tunnetun tanskalaisen lähetyssaarnajan Hans Egeden, joka toimi monet vuodet Grönlannissa, kertomus niistä.
Egede näet kertoo kesällä 1734 ulkona merellä tavanneensa suuren merikäärmeen, joka oli niin suuri, että kun eläin kohosi ylös vedestä, niin sen pää ulottui korkeammalle kuin laivan syyrmärssy. Lisäksi havaittiin, että merikäärmeellä oli pitkä kärsä ja että se läähkötti niin kuin valaskala. Yhtäpitävien arvostelujen mukaan olitiin sitä mieltä, että merikäärme on noin 100 sylen pituinen, jonka ohessa voitiin selvästi erottaa kookas ruumis sitä seuraavasta pitkästä hännästä. Uidessaan vedessä teki käärme kaartoja selällään, niin että se kaukaa näytti samallaiselta kuin joukko suuria tynnyreitä, jotka olivat liikkeellä vähäisen välimatkan päässä toisistaan. Toinen havainto, joka myöskin on tehty Norjan rannikolla, oli se, että merikääreellä on varsin hyvä hajuaisti ja että se pakeni n. k. majavanhaustan hajua. Merenkulkijat eivtä jättäneetkään ottamatta sellaista mukaansa, kun he kesäaikana matkustivat matalikkolalastukselle, pitääksensä merikäärmeet etäällä.

Mitä tulee tämän merihirviön ulkomuotoon, niin osoittivat havainnot, että ihon väri oli tummanruuni vaaleampine juovineen, silmät olivat suuret ja siniset, kasvot muistuttivat hevosen pään muotoa j. n. e.Eräältä seudulta Bergenin läheisyydessä kerrottiin että suuri merikäärme oli kokonaisen viikon oleskellut eräässä merenlahdessa, jonne se oli tullut nousuveden aikana. Senjälkeen, kuin merihiviö taas oli lähtenyt, oli rannalta löydetty suuri limaisen- ja löyhän laatuinen käärmeennahka.
Eräässä toisessa paikassa oli niinikään merikäärme tullut lahteen ja siellä kuollut, jonka jälkeen oli syntynyt hirmuinen haju.

Muuan kysymys, joka jo aikaisin herätti suurta mielenkiintoa, oli, onko merikäärme vaarallinen merenkululle. Kerrottiin myöskin useita esimerkkejä siitä, mitenkä merikäärmeet olivat saattaneet sekä väet että veneet perikatoon. Erittäin kerrottiin sellaisesta tapauksesta, jolloin suuri merikäärme oli heittäytynyt poikittain yli monen sadan lästin kantoisen laivan ja vetänyt laivan alas syvyyteen.
Niinikään kerrottiin esimerkkejä siitä, että merikäärme oli asettunut renkaaseen veneen ympärille sekä vihdoin kaatanut sen. Kun kalastajat näkevät merikäärmeen pitkän matkan päästä, niin soutavat he myöskin kaikin voimin maata kohti siinä toivossa, että pääsisivät johnkin lahteen, minne hirviö ei voi seurata perässä. Nopeutensa kautta saattaa käärme kuitenkin varsin pian tulla venettä vastaan sekä ehtiä asettua poikittain eteen, niin etteivät kalastajat pääse pakoon. Välttääksensä näitä vaaroja oli Norjan merenkulkijoilla tapana kuljettaa mukanaan joku määrä edellä mainittua majavanhaustaa, jota säilytettiin eräässä aukossa laivan perän yläpuolella, mistä se levitti hajuansa. Niinikään heitettiin haustan palasia laivasta mereen merikäärmeen pelättämiseksi pois. Myöskin tavallisen katajan lastuilla sanottiin olevan sama hyvä vaikutus. Sen ohessa oli merimiehillä tapana merikäärmettä paetessaan ohjata vene niin, että hirviö sai silmiinsä auringonpaisteen, joka häikäisi sen näön. 

Useitten luulon mukaan ei pohjoisilla kulkuvesillä löytyisi ainoastaan suuria merikäärmeitä, sellaisia kuin edellä on kerrottu, vaan myöskin toinen laji, joka on melkoista hoikempi ja enemmän ansaitsee ”merikäärmeen” nimen. Kun näiden käärmeitten kimppuun hyökkäävät kravut, jotka purevat itsensä kiinni niiden nahkaan, niin kärsivät ne siitä niin kovaa tuskaa, että tekevät rajuja kiemurteluja ja sen semmoista, minkä myöskin meriväki ja ranta-asukkaat ovat huomanneet. Olaus Magnus sanoo tästä merikäärmeestä, että se on niin hoikka kuin lapsen käsivarsi, mutta neljäkymmentä kyynärää pitkä. Sen ohessa kertoo sama kynämies että Bergenin seudulla löytyisi eräs 200 jalan pituinen ja 20 jalan paksuinen jättiläiskäärme, joka lähtee saalista hakemaan valoisina öinä, pyytäen sikoja ja lampaita. Sitä paitsi lähtee käärme ulos veteen, missä se syö krapuja ja kaloja sekä kuuluu myöskin hyökkäävän laivojen kimppuun, jolloin se kohoaa ylös niin kuin pylväs sekä iskee kiinni laivassa olevaan väkeen.

Muinoin oltiin sitä mieltä, että Pohjanmeri oli merkäärmeitten erikoinen kulkuvesi (johon kuului myöskin Norjan Atlantinranta), mutta myöskin eteläisemmistä maista kerrottiin samankaltaisista hirviöistä. Nämä jutut näyttävät kuitenkin enemmän tarkoittavan meidän päiviemme jättiläiskäärmeitä, päättäen kertomuksesta niiden hotoisuudesta niellä suuria eläimiä, ja niiltä puuttuu myöskin puhtaasti merenkulullinen mielenkiintoisuus.

torstai 25. toukokuuta 2017

Merikouot ja merikäärme (1.osa)

Nautisk tidskrift för Finland julkaisi vuonna 1919 artikkelin jossa kerrotaan merihirviöistä. Tietoa jutun kirjoittajasta en ikävä kyllä löytänyt. Jaan tämän pitkähkön artikkelin blogissani komeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään merenmiehiä.

Merikouot ja merikäärme

Niitä ihmeellisiä näkemisiä, joita meriväellä on vanhoista jaoista saakka ollut kerrottavana matkoiltaan ovat yksinkertaiset maanmoukat niinkuin tunnettua toisinaan katselleet vissillä epäluulolla. Jopa lienee monessa tapauksessa menty niin pitkälle että tämä epäluulo on saattanut mainitut maanmoukat puhumaan ”laivurihistorioista” – ja että vielä rumempiakin asioita on lausuttu niistä varsin uskottavista kertomuksista, joita meren pojilla on ollut puhuttavana uteliaalle yleisölle kotiin tultuaan jotakin pitkältä matkalta.
Teemme seuraavassa pääkohdissaan selkoa tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista asioista, joita muinaisajalta saakka on kerrottu ihmeellisistä merihirviöistä. 

Muinaisajan taruja

Vanhempina aikoina, kun tieto merensyvyyden eläinmaailmasta ei vielä ollut suurestikaan kehittynyt, ja kun niin monet etäisemmät kulkuvedet olivat aivan tuntemattomat, oli kansanmielikuvitus ylen herkkä uskomaan, että ihmeellisiä merenhirviöitä oli olemassa. Aikakaudella, jolloin haltijat ja kummitukset maissa taikauskoisilla kuuluivat jokapäiväisen elämän ilmiöihin ja jolloin poltettiin noitia roviolla, ei myöskään ollut vaikea levittää satuja ja juttuja merikouoista ja uivista hirviöistä.
Sitä paitsi tapahtui usein, kun kalastajaväki ulkona merellä toisinaan sai pyydyksiinsä jonkin oudon näköisen ja suuruisen tai ennen tuntemattoman lajisen kalan, että se heitettiin mereen siinä luulossa, että se muka oli ”koukokala”, joka vahingoittaisi heidän kalastustaan, ellei sitä jälleen laskettu mereen. Kertomukset sellaisista saaleista kasvoivat usein suuriin mittoihin, ja kun kertomus sellaisista ihmeellisistä koukokaloista kernaasti tuli varsin mielikuvitukselliseksi, niin olivat nämä kertomukset omiaan vireilläpitämään taikauskoista luuloa merihirviöistä. 

Esimerkkinä sellaisista kertomuksista voimme mainita Pontoppidanin selostuksen erään kalastajan näkemästä Bergenin seudulla Norjassa. Tämä kalastaja sanoi kerran pyydystäneensä perin kummallisen kalan, joka oli enimmäkseen kissan näköinen; varsinkin oli pää sen muotoinen. Sen ohessa oli eläimellä neljä käpälää. Ruumiin ympärillä oli samankaltainen kuori, kuin meriravun puku ja muuten mörisi ja murisi kala niin kuin kissa ja puri niitä esineitä, joilla sitä kosketeltiin. Ranta-asukkaat uskoivat täytenä totena, että se oli kouko, joka oli tullut maihin, ja koettivat niin pian kuin mahdollista saada eläimen jälleen veteen, ennen kuin mikään onnettomuus sattuisi. 

Sellaisia kertomuksia oli liikkeellä pitkin Norjan rannikkoa 1700-luvulla ja joutuivat ne myöskin tieteellisen tutkimuksen alaisiksi, mutta näistä vievät melkoisesti voiton ne tiedot, jotka muinoin saapuivat merenmiehistä ja muista selväpiirteisistä kouoista, jotka herättivät merimiehissä kauhua.
Vanhempina aikoina lienee norjassa pyydystetty sellainen merenmies, jonka kerrotaan tuoneen epämiellyttävän tiedon kuningas Hjorleifille tai laulaneen laulun kuninkaalle tämän tulevista kohtaloista. Paljoa myöhemmältä historialliselta ajalta on yhtäläinen kertomus, nimittäin, että vuonna 1577 muuan Samsön talonpoika tapasi ”merenvaimon” nimeltä Jäärinne – niin kuin tämä itse ilmoitti nimensä olevan. Niitten asiain joukossa, josta merenvaimo kertoi, oli myöskin ennustus Tanskan kuninkaan Kristian IV:n tulossa olevasta syntymästä, joka myöskin tapahtui vuoden kuluessa, jonka ohessa merikouko pyysi talonpoikaa koettamaan kääntää juopottelevaa Tanskan hoviväkeä y. m.

Tjörnillä on kuitenkin kerrottu vielä ihmeellisempiä taruja eräästä kuuluisasta merikouosta, joka oli monet kerrat ollut näkyvissä rannikon ulkopuolella kaikkien merenkulkijain kauhuksi. Niinpä kertoo rovasti Joh. Oedman selostuksessaan (v.1746), että pelätty merenmies, mikäli kerrotaan, oli kerran pyydystetty koukulla ja viety maihin. Tässä tilaisuudessa kantoi hirviö viljalyhdettä, jonka hän sanoi olevan tarkoitettu isänsä korjaa varten. Merikouko jäi sitten pitkäksi ajaksi Tjörnille ja avusti kalastajaväestöä parhaitten pyyntipaikkojen hakemisessa, kunnes se vihdoin palasi oikeaan elementtiinsä kauhistavan myrskyn aikana. 



On varma, että tällaisia kertomuksia aikoinaan uskottiin ja todistuksena siitä, että sellaisia merenmiehiä löytyy, mainittiin m. m. Afrikan sisäosien metsissä elävät ”bushmanit”, jotka luultiin olevan maissa vastakohtana kerrotuille merenpohjan hirviöille. Jotkut vanhemmat kirjailijat menivät väitteissään vielä pitemmälle kertoen m. m., mitenkä monella taholla sekä Afrikassa, Itä-Intiassa ja Brasilian rannikolla pyydystettiin sellaisia merenmiehiä ja merenvaimoja. Kertomuksen mukaan oli näillä olennoilla pitkähkö ja pyöreä pää niin kuin ihmisellä, korkea otsa, pienet silmät, litteä nenä ja suuri harja. Sitä paitsi oli niillä kädet, joissa oli neljä sormea yhdistettynä uimanahalla. Ruumiin yläosa oli ihmisen kaltainen ja alaosa muistutti kalaa.
Mikäli kerrottiin, pyydystivät alkuasukkaat usein sellaisia merihirviöitä sekä paistoivat niitä vartoissa. Niiden pään sisällä olevista luista valmistivat portugalilaiset erästä lääkepulveria, joka oli hyvin tehokas rakkokiven lääke.

Veisi liian paljon tilaa, jos tähän ottaisi muutamia sananmukaisia selostuksia niiden mielikuvitusrikkaiden kirjailijain kirjoituksista, jotka 1600-luvulla omistivat paljon vaivaa merenmiesten persoonallisuuden ja elämäntapojen sekä hänen merkityksensä selvittämiseen ihmissyöjien ruuanlaitokselle.
 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Hangasten käärmekuningas

Outo olento näyttäytyi Janakkalassa noin vuonna 1900. Juttu on julkaistu Kotiseutu-lehdessä vuonna 1913.

Hangasten käärmekuningas


Kuva: Wikimedia. Morsian ja lindorm.
Janakkalan kirkonkylän läpi virtaavan pienen joen varrella on Hangasten kallio. Se laskeutuu pohjoispuolella äkkijyrkkänä joen rantaa vastaan ja loivenee eteläpuolella Hakoisten kartanon pellolle. Kallio se kä sen ympäristö tekevät varsin miellyttävän vaikutuksen, sillä kasvullisuus on siellä mitä runsain. Mutta toiselta puolen luolan- ja sokkelontapaiset muodostelmat tekevät hyvin salaperäisen ja jonkun verran kammottavankin vaikutuksen siellä kävijään. Ja tähän onkin syynsä, sillä Hangasten kallio on jo vuosikymmeniä, niin kuin paikkakuntalaiset sanovat, ollut tunnettu, suuresta kyykäärmeitten paljoudesta. Joka vuosi on niitä siellä runsaasti tapettu. Tappoivatpa eräänä keväänä Hamppulan kansakoulun oppilaat siellä viidettäkymmentä kyytä, sen mkaan kun kuulin puhuttavan.
Noin kolmetoista vuotta sitten,  kerrottiin minulle, oli käärmeitä Hangasten kalliolla niin paljon, että niitä alkoi levitä ympäristöönkin. Tämä teki hyvin peloittavan vaikutuksen kirkonkyläläisiin. Päätettiin lähteä oikein joukolla käärmeitä metsästämään. Miehet lähtivät pyssyineen ja naiset keppeineen. Silloin sitä oikein käärmeitä tapettiin. Kerrotaan että niitä tapettiin sadoittain eikä kauvan kestänytkään ennen kuin käärmeet näyttivät kokonaan sukupuuttoon kuolleen ainakin Hankaisilla. Eräs helsinkiläinen asui samana kesänä, kun tämä suuri käärmeenmetsästys oli Hankaisilla, kirkonkylän kievarissa kesävieraana. Hän kertoi minulle eräänä iltapäivänä menneensä joelle sorsia ampumaan. Hän sattui kulkemaan Hangasten kautta. Silloin hämmästytti häntä suuresti outo, ruma eläin, joka yht’äkkiä ilmestyi erään luolan suulle. Tuttavani pysähtyi liikkumattomana paikalleen ja kiinnitti kaiken huomionsa tuohon outoon hirviöön. Hän ei tuntenut mikä eläin se oli. Sillä oli noin kiulun suuruinen pää, joka hyvin muistutti suuren kissan päätä, mutta oli huomattavassa määrässä sitä suurempi. Mies tarttui pyssyynsä, mutta ei voinut kunnollisesti sitä pidellä, sillä pelosta hänen koko ruumiinsa vapisi kun kohtasi sellaisen hirviön, jota ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Kuitenkin rohkaisi hän vihdoin mielensä, tähtäsi ja laukasi. Suureksi ihmeekseen ei hän nähnyt enää jälkiäkään eläimestä, kun saapui paikalle. Pyssymies palasi kohta kievariin ja kertoi kaikille ihmeellisestä näystä, joka oli hänet kohdannut Hankaisilla. Kievarin isäntä selitti hänelle nauraen, että sama eläin oli ilmestynyt hänellekin kerran ennen. ”Se on Hangasten kallion käärmekuningas” sanoi majatalon isäntä. Kun tämä tuli muiden naapureiden korviin, herätti se suurta hämmästystä ja pelkoa. Lapsia varoitettiin paljain jaloin lähestymästä kalliota ja käymästä siellä vattuja poimimassa. Samaa ”käärmekuningasta” pidettiin silmällä usein helteisinä kesäpäivinä, mutta turhaan. Se ei enää kenellekään näyttäytynyt, eikä sen koommin ole kukaan sattunut sitä näkemään.

Eino Vaara


Tässä jutussa mainittu Hangasten kallio on varmaankin sama joka nykyään tunnetaan Hangastenmäen linnavuorena. Kummallinen olento jolla on kissanmainen pää tuo mieleeni skandinaavisen lindormin. (wikimediasta löydetty kuva jutun alussa) Yritin googletella tätä tarinaa mutta en löytänyt yhtään tietoja Hangasten käärmekuninkaasta. Se on tainnut tosiaan unohtua historian hämäriin eikä ole enää 1900-vuoden jälkeen näyttäytynyt. Linnavuoreksi Hangasten kallio on nimitetty vasta melko hiljatain, vuonna 2014.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Kurun Traaki


Kuva: Wikimedia; basiliski

Kotiseutu-lehdessä vuonna 1915 julkaistu tarina Kurun Traakista, kirjoittajana Arvo Isberg:

Kurun Traaki

Rymättylän pitäjässä, Ison-Poikon talon alueella on niin sanottu ”Kurun haikka”. Se on kahden
pienen lahden poukaman välille jäänyt kapea kannas. Läpi kannaksen kulkee maantie, sen poikki on aita ja siinä veräjä, jota sanotaan ”Kurun krintinksi”. Keskellä haikkaa on äkkijyrkkä halennut kallio ”Halkkemavaha” (vaha = kivi). Kansantarina kertoo, että tässä kallion halkeamassa asusti joskus hämärässä muinaisuudessa merkillinen hirviö, jota sanottiin Traakiksi. Toiset sanovat sen olleen kuin käärmeen, toiset kuvailevat sitä kananmuotoiseksi. Kun joku tahtoi kulkea läpi haikan ja aukaisi veräjän, niin silloin aina tuli hirviö esiin kallion kolosta ja myrkkyä puhaltamalla tappoi uhrinsa. Poikon talossa asui siihen aikaan urhoollinen ja rohkea sotilas nimeltä Rättäri. Hän päätti vapauttaa paikkakunnan tästä hirviöstä. Pitkät ajat valmisti hän itseään tähän toimeen rukouksella ja käytyään Herran ehtoollisella hän lähti ratsun selässä Kurun haikalle. Hänen onnistuikin ampua hirviö. Mutta ryhtyessään korjaamaan raatoa sai hän myrkkyä niin paljon, että jonkun ajan kuluttua kuoli. 
Rymättylän kirkossa on vielä tänäpäivänä puukuva tuosta Kurun Traakista ja on se siinä kuvattu kananmuotoiseksi hirviöksi.  

Myrkkyä sylkevä ja kanaa muistuttava traakki tuo mieleeni basiliskin (wikimediakuva yllä). Olisipa hauska tietää onko tuollainen puukuva edelleen olemassa Rymättylän kirkossa?