perjantai 26. toukokuuta 2017

Merikouot ja merikäärme (2. osa)

Artikkeli julkaistu lehdessä Nautisk tidskrift för Finland vuonna 1919.

Suuri merikäärme 

Vaikkakin merkouot olivat aikoinaan kylläkin ihmeellisiä olentoja ja usein herättivät merenkulkijain suurta kauhua, niin voittaa niiden kuuluisuuden kuitenkin melkoisesti se kuuluisuus, joka kaikkina aikoina on sädehtinyt suuren merikäärmeen ympärillä.


On myöskin olemassa melkoinen ero hyväluontoisten merenmiesten, jotka sallivat tarjota itselleen maitoa, ja pelottavien merikäärmeiden välillä, jotka saattoivat pistää kitansa laivanreunuksen yli ja niellä jonkun sen miehistä – sen mukaan kuin Olaus Magnus aikanaan kertoi (v. 1555.)
Merikäärmeen koko ja ulkomuoto olivat myöskin sellaiset, että ne saattoivat pelättää taikauskoisen laivurin saamaan halvauksen; ja aina meidän päiviimme saakka on usko tämän hirviön olemassaolosta jälellä, minkä aika ajoin ilmestyvät luotettavat kertomukset todistavat.

Myöskin merikäärmeitten suhteen on olemassa joukko kertomuksia pohjoisilta kulkuvesiltä ja erityisesti kiinnittää huomiota puoleensa tunnetun tanskalaisen lähetyssaarnajan Hans Egeden, joka toimi monet vuodet Grönlannissa, kertomus niistä.
Egede näet kertoo kesällä 1734 ulkona merellä tavanneensa suuren merikäärmeen, joka oli niin suuri, että kun eläin kohosi ylös vedestä, niin sen pää ulottui korkeammalle kuin laivan syyrmärssy. Lisäksi havaittiin, että merikäärmeellä oli pitkä kärsä ja että se läähkötti niin kuin valaskala. Yhtäpitävien arvostelujen mukaan olitiin sitä mieltä, että merikäärme on noin 100 sylen pituinen, jonka ohessa voitiin selvästi erottaa kookas ruumis sitä seuraavasta pitkästä hännästä. Uidessaan vedessä teki käärme kaartoja selällään, niin että se kaukaa näytti samallaiselta kuin joukko suuria tynnyreitä, jotka olivat liikkeellä vähäisen välimatkan päässä toisistaan. Toinen havainto, joka myöskin on tehty Norjan rannikolla, oli se, että merikääreellä on varsin hyvä hajuaisti ja että se pakeni n. k. majavanhaustan hajua. Merenkulkijat eivtä jättäneetkään ottamatta sellaista mukaansa, kun he kesäaikana matkustivat matalikkolalastukselle, pitääksensä merikäärmeet etäällä.

Mitä tulee tämän merihirviön ulkomuotoon, niin osoittivat havainnot, että ihon väri oli tummanruuni vaaleampine juovineen, silmät olivat suuret ja siniset, kasvot muistuttivat hevosen pään muotoa j. n. e.Eräältä seudulta Bergenin läheisyydessä kerrottiin että suuri merikäärme oli kokonaisen viikon oleskellut eräässä merenlahdessa, jonne se oli tullut nousuveden aikana. Senjälkeen, kuin merihiviö taas oli lähtenyt, oli rannalta löydetty suuri limaisen- ja löyhän laatuinen käärmeennahka.
Eräässä toisessa paikassa oli niinikään merikäärme tullut lahteen ja siellä kuollut, jonka jälkeen oli syntynyt hirmuinen haju.

Muuan kysymys, joka jo aikaisin herätti suurta mielenkiintoa, oli, onko merikäärme vaarallinen merenkululle. Kerrottiin myöskin useita esimerkkejä siitä, mitenkä merikäärmeet olivat saattaneet sekä väet että veneet perikatoon. Erittäin kerrottiin sellaisesta tapauksesta, jolloin suuri merikäärme oli heittäytynyt poikittain yli monen sadan lästin kantoisen laivan ja vetänyt laivan alas syvyyteen.
Niinikään kerrottiin esimerkkejä siitä, että merikäärme oli asettunut renkaaseen veneen ympärille sekä vihdoin kaatanut sen. Kun kalastajat näkevät merikäärmeen pitkän matkan päästä, niin soutavat he myöskin kaikin voimin maata kohti siinä toivossa, että pääsisivät johnkin lahteen, minne hirviö ei voi seurata perässä. Nopeutensa kautta saattaa käärme kuitenkin varsin pian tulla venettä vastaan sekä ehtiä asettua poikittain eteen, niin etteivät kalastajat pääse pakoon. Välttääksensä näitä vaaroja oli Norjan merenkulkijoilla tapana kuljettaa mukanaan joku määrä edellä mainittua majavanhaustaa, jota säilytettiin eräässä aukossa laivan perän yläpuolella, mistä se levitti hajuansa. Niinikään heitettiin haustan palasia laivasta mereen merikäärmeen pelättämiseksi pois. Myöskin tavallisen katajan lastuilla sanottiin olevan sama hyvä vaikutus. Sen ohessa oli merimiehillä tapana merikäärmettä paetessaan ohjata vene niin, että hirviö sai silmiinsä auringonpaisteen, joka häikäisi sen näön. 

Useitten luulon mukaan ei pohjoisilla kulkuvesillä löytyisi ainoastaan suuria merikäärmeitä, sellaisia kuin edellä on kerrottu, vaan myöskin toinen laji, joka on melkoista hoikempi ja enemmän ansaitsee ”merikäärmeen” nimen. Kun näiden käärmeitten kimppuun hyökkäävät kravut, jotka purevat itsensä kiinni niiden nahkaan, niin kärsivät ne siitä niin kovaa tuskaa, että tekevät rajuja kiemurteluja ja sen semmoista, minkä myöskin meriväki ja ranta-asukkaat ovat huomanneet. Olaus Magnus sanoo tästä merikäärmeestä, että se on niin hoikka kuin lapsen käsivarsi, mutta neljäkymmentä kyynärää pitkä. Sen ohessa kertoo sama kynämies että Bergenin seudulla löytyisi eräs 200 jalan pituinen ja 20 jalan paksuinen jättiläiskäärme, joka lähtee saalista hakemaan valoisina öinä, pyytäen sikoja ja lampaita. Sitä paitsi lähtee käärme ulos veteen, missä se syö krapuja ja kaloja sekä kuuluu myöskin hyökkäävän laivojen kimppuun, jolloin se kohoaa ylös niin kuin pylväs sekä iskee kiinni laivassa olevaan väkeen.

Muinoin oltiin sitä mieltä, että Pohjanmeri oli merkäärmeitten erikoinen kulkuvesi (johon kuului myöskin Norjan Atlantinranta), mutta myöskin eteläisemmistä maista kerrottiin samankaltaisista hirviöistä. Nämä jutut näyttävät kuitenkin enemmän tarkoittavan meidän päiviemme jättiläiskäärmeitä, päättäen kertomuksesta niiden hotoisuudesta niellä suuria eläimiä, ja niiltä puuttuu myöskin puhtaasti merenkulullinen mielenkiintoisuus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti