Peikkoja, piruja ja vaihdokkaita

Hyvin mielenkiintoisen selostuksen Ylistaron peikoista löysin Uudesta Suomettaresta vuodelta 1875. Kyseessä on peikkojen tai pirujen mellastus eräässä talossa, ja siitä nouseva kohu. Tarina on hyvin tyypillinen kansanomainen räyhähenkikuvaus, peikot eli pirut puhelevat talon keskenkasvuisen tytön kanssa, heittelevät kiviä ja taloustavaroita ja pitävät kaikin puolin pahaa elämää. Tämän tarinan kiehtovin piirre on kuitenkin siihen sisältyvä vaihdokas-motiivi.

Piru. Kuvitusta Kurikka-lehdestä. 

Vuoripeikot Ylistarossa talvella 1859 – 60

Jokseenkin yleinen ollee vielä taikausko maassamme. Sen poistamiseksi tarvitaan ennen kaikea selvempi tieto luonnonvoimista ja niiden vaikutuksista. Kansan ykspuoliset uskonnolliset tutkinnot ja mietteet nähtävästi eivät riitä taikaluuloja poistamaan. Pohjanmaan ”herännessä” on taika-usko joskus ehkä syvempi ja juurtuneempi kuin niin sanoituissa ”suruttomissa”. Samassa seurakunnassa, josta juttumme on kerrottava, kysyi pappi kinkerillä sen johdosta eräältä ”heränneeltä”, luuliko hänkin haltioita ja peikkoja löytymän. ”Luulen kyllä”, vastasi mies. Kysymykseen, josko hän Jumalan sanasta oli tullut siihen päätökseen, arveli mies: ”Kielletäänhän katekismuksessa niiden päälle uskomasta”. 

Ennenkun Jumala – niin kerrottiin Ylistarossa peikoista – loi äitimme Eevan Adamin kylkiluusta, loi hän, samalla kun Adaminkin, Heeva nimisen vaimon. Heevan vietteli perkele, ja heidän sikiöitänsä ovat vuoripeikot, jotka sittemmin samoin kuin ihmisetkin ovat enentyneet. Tuon vuoriväen syntyperän papit kyllä tietävät. Siitä on ennen puhuttu raamatussakin, mutta papit ovat sen siitä heittäneet pois ja talleltavat tiedot ”mustassa raamatussa”. Tuo tieto on jollain tavalla tullut kansalle ilmi, vaikka se ei ole yleinen. 

Isonkyrön ja Ylistaron kirkkojen keskivälillä on lähellä Kuivilan kylää vähäinen vuori, jossa vuoripeikoilla on, kansan puheen mukaan, Katajamäki niminen talo. Talo on jotensakin rikas ja elättää 18 lehmää. Peikot olivat siinä kauan hiljaisuudessa tuota taloansa asuneet inhimillisiä naapureitansa häiritsemättä, kunnes eräs itsellinen manasi heidät liikkeelle. Lähellä mainittua vuorta on mökki, jossa tuo mies, Mänttäri nimeltä, asui vaimoinensa lapsinensa, joita oli neljä, vanhin kahdentoista vuotinen tyttö. Syksyllä v. 1859 oli mökkiläinen kovasti kieltänyt lapsia syömästä vaaramia, joita kasvoi mökin ympäristöllä, mutta vaaramat yhtähyvin vähenivät vähenemistään. Pantuaan lapsensa kovalle syyttivät nämät kylän muita lapsia. Silloin oli ukko, vaimonsa puheen mukaan, juossut vihoissaan vuorelle, jossa hän polvin Uuden Testamentin päällä, kiroillen ja manaten käski peikkoja ja muita vuorenhaltioita niiden kimppuun, jotka olivat enimmät vaaramet syöneet.

Eikä pitkiä aikoja kulunut ennen kuin jo levisi huhu että ”vanhan talon isäntä” oli ruvennut mökissä asuntoa pitämään. Sekä tuvassa että ulkona lensi kiviä, niin että moni, joka mökkiä läheni, sai päätänsä varoa. Öisin tunsi mies maatessaan tukasta nykittävän; päivällä hänen köysiä tehdessään lensivät rohtimet huoneen ympäri siksi kun mies sai ne säkkiin kätketyksi. 

Tuo levottomuus ei ollut ukon mieleen ja kun eivät omat voimat riittäneet peikkoja karkoittamaan, haki hän noidan avuksensa. Tämän kansa sanotaan ukon käyneen Ylistaron kirkossa, jossa noita arvattavasti tahtoi voimansa vahvistaa. Sieltä lähtivät miehet hevosella Kuivilaan päin ajamaan, mutta jo puolivälillä oli koni niin vaahdossa ja väsyksissä, että täytyi ottaa Kiikkalan isännältä toinen hevoinen. Millä keinoin noita nyt koki peikkoja pakoittaa, sitä emme tiedä, mutta asiat eivät nähtävästi siitä ensinkään paranneet. Arvellen että tuo levottomuus oli rangaistus tehdystä manauksesta, pakeni ukko vihdoin joukkoinensa mökistä pois ja muutti joen yli Isoonkylään, ikään kuin ei peikko joen yli pääsisi. Ei aikaakaan niin tämä jo hänen joukkonsa saavutti ja piti uudessa majassa miltei vielä pahempaa meteliä kuin entisellä paikalla. Ukko, kun näki ettei pakeneminen auttanut, muutti muutaman viikon poisoltua vanhaan mökkiinsä takaisin ja koki nöyränän kärsiä vierastanasa.

 Peikon haahmua eivät muut nähneet kuin vanhin lapsista, tuo mainttu kahdentoista vuotias tyttö, joka peikkoa puhuttelikin. Milloin orsilla tai uunilla, milloin porstuassa sanoi tyttö peikon istuvan. Välistä vastasi peikko, tytön puhuteltua, muidenkin kuulten, mutta jos tuvassa puhuivat, piti kuuntelijain olla pihalla, mökissä sen sijaan, jos tyttö ja Katajamäkeläinen pihalla keskustelivat. Kevättalven kuluessa juoksivat ihmiset toinen toisensa perässä peikkoa imehtimässä. Toinen näki ja kuuli yhtä, toinen toista. Olipa muuan mies pannut viinalasinkin astialaudalle, kysellen josko viina peikoille kelpaisi. ”Kyllä se maistelee, arveli tyttö, jos antaja on pihalla”. Antaja meni ulos ja näki tupaan tultuansa lasin tyhjänä. ”Hauta-Maija” ja joku toinen vaimo oli ollut mökissä yötä ja maannut lattialla. Siinä heitä peikko nakkeli hiedalla ja muulla, haukkui eikä sanonut pelkäävänsä heitä, eikä muita heränneitä, eipä mustatakkejakaan, mutta valitti ettei Mänttäri tullut noutamaan tarjottuja kultarahojansa. Eräälle vieraalle oli tyttö kertonut että peikot paraikaa nylkevät lattialla härkää, häitä pitääkseensä Katajamäellä, ja niinikään pyhkivät puukkoa lavitsan syrjään; kuuntelija sanoin nähneensä veren jäännöksiä paikalla. Koska tyttö sanoi kuullensa peikoilta, ettei kukaan muu pappi kun E. naapuriseurakunnasta saisi heitä etenemään, lähtivät ukko ja tyttö tuon papin puheille, mutta heidän täytyi palata, kun koko Katajamäen hääjoukko tuli vastaan ja seurasi heitä mökkiin, jossa peikot sitten olivat hypellet koko yön. 

Plökkilässä Toppaalan kylässä oli eräällä syytinkiväelle 15-vuotinen tyttö, jonka lyhytkasvuinen ja huononnäköinen ruumis oli  muutamia vuosia ennen antanut syytä laukkuryssälle sanoa, että se oli peikkojen vaihettama. Lapset ovat näet ennen kastetta pirun hallussa, joka ne vaihettaa, jos ennen kastetta jäävät yksin huoneeseen. Loppiaisen aikana toi akka Kuivilasta Plökkilään sen tiedon, että Mänttärin tyttö oli mökin orsin lähnyt syytinkiväeltä vaiheteteun lapsen, valkoverisen, pitkäkasvuisen  kauiniin tytön, joka oli valittanut pahalla hoidolla olevansa Katajamäellä. Tuo tieto levisi; akat ja akkamaiset juoksivat Plökkilässä onnettomain vanhempien luona mikä mitäkin neuvomassa. Jos vaihokasta nälällä ja kurituksella kyllä vaivattaisiin, niin piru kyllä tulisi omansa korjaamaan ja toisi oikean lapsen takaisin. Nyt syntyi yleinen huuto että vanhempien pitäisi lyödä vaihokas seinään, ja onnettoman lapsen isä saatiin yllytetyksi Kuivilaan, tytöltä tietoa saamaan, koska oikea lapsi saataisiin jos pirun heittämä lopetettaisiin. Hetken puhuttua tytön kanssa, lähti isä paluumatkalle, mutta hänen pihalle tultuansa tuli tyttö juosten perässä ja sanoi peikon istuneen orrella ja arvelleen: ”Tuossa se mies oli, jonka lapsen minä ennen vaihetin”. Kaikeksi onneksi oli pappi samana päivänä saanut tiedon noista kauhistuttavista aikeista ja lähti kohta vanhempien puheille. Lapsi raukka juoksi peloissaan äitinsä ympäri kun oli tavallisesti nähnyt ihmisten irvihampain neuvovan vanhempia häntä surmaamaan. Itse vanhemmat olivat kohmelopäisiä imisten juoksusta ja neuvoista. Pappi käski ajaa ulos oitis kaikki vieraat, joilla ei ollut muuta asiaa talossa, ja luuli saaneensa vanhemmat parempaan ymmärrykseen. Hyvät ihmiset ievät kuitenkaan ensi hädässä tahtoneet luopua aatteistaan. Näköjä näkevä ja muka vallan jumalinen akka, joka oli tuonut ensimäisen sanan vaihokkaasta Plökkilään, surkutteli vanhempia, makasi potkien, syömättä, juomatta vuoteella hartaissa rukouksissa, ja ei aikojakaan, niin sanoi oikean lapsen jo tulleen joen yli Katajamäestä Isoonkylään ja olevan – Karitsan morsian.

Tähän loppuvat muistoonpanomme noista hullutuksista, jotka todistavat maassamme vielä tavattavan raakutta. Myöhemmoin kerrottiin että yllä mainittu naapurseurakunnan pappi oli kevätpuoleen käynyt peikkojen ahdistamassa mökissä asiaa tutkimassa; samoin saatiin, muistaaksemme, selville että peikko ei ollut kukaan muu kuin mökkiläisen 12-vuotias tyttö, jota arvattavasti tuo aika-ihmisten herkkäuskoisuus oli huvittanut. Koko asia, joka oli seurakunnassa niin suurta huomiota herättänyt, pian joutui unohduksiin.