 |
| Kuva: Wikimedia. Theodor Kittelsen |
Hiitten pesä (Kotiseutu-lehti 1.11.1910)
Kokemäenjoen varrella Säpilän kylän kohdalla pohjoispuolella
jokea on ”Kalmun kallio” jota usein myös nimitetään ”Kohdan kallioksi”.
Vuorijono on runsaasti puoli kilometriä pitkä ja noin 150 metriä leveä kulkien
aivan joen rantaa. Vuoressa joen puolella on nelikulmainen 2,30 metriä korkea
ja 2,45 metriä leveä aivan sileä syvennys, joka monessa suhteessa muistuttaa
porttia ja jota aivan yleisesti kutsutaankin joko "Hiitten portiksi” tai
myös ”Helvetin portiksi”. Vuoren tausta on hyvin korkea, jylhä ja äkkijyrkkä.
Aivan porttia vastapäätä on taustassa noin 3 metrin korkeudella kallionhalkeama,
josta alkaa käytävä vuoren sisään. Noin 20 vuotta sitte on kuitenkin ankara
ukonilma halkoillut siinä kiviä ja siirrellyt niitä paikoiltaan, muuttaen koko
lähiseudun erilaiseksi entisestään, joten mainittua kallionhalkeamaa ja
käytävää ei siinä enää ole selvästi havaittavissa.
Tämä paikka on aina näihin aikoihin asti ollut pelätty
paikka. Kaikki eivät ole uskaltaneet mennä sitä edes katsomaan. Lapsia on
peloiteltu sieltä tulevilla hiisillä ja onpa moni ollut kuulevinaan niiden
”ryskettä” ja ”paukettakin” sieltä. Kansa on luullut täällä ”hiisiä” asuneen ja
monta kertomusta liittyy tähän paikkaan, joista tässä muutamia.
Viistoon vuorta vastassa, joen toisella puolen on Upas
niminen talo. Monia vuosisatoja sitte oli talo rakennuksen alaisena ja ryhdyttiin
”pakariin” takkaa valmistamaan. Mistään ei tahdottu löytää leveätä, vahvaa
laakakiveä takkakiveksi. Silloin isäntä muistaa Kalmun kalliolla sellaisen
joskus nähneensä ja ehdottaa miehille, että lähdettäisiin sitä sieltä tuomaan.
Miehet vastustelevat pelättyyn paikkaan menoa; lopuksi kuitenkin suostuvat
isännän kehotuksiin, isäntä kun lupaa ottaa ”vihat” päällensä. Puolipäivän
aikaan lähdetään ja illaksi kivi saadaan talon pihamaalle ja miehet väsyneinä
käyvät lepäämään. Mutta ei tule uni miesten silmään, vaan ”painajainen”
ahdistaa kaiken yötä ja ulkoa pihamaalta kuuluu kummallista sihinää ja
suihkinaa. Lopulta aamu valkenee ja pihalle mentyä nähdään takkakiven tilalla
pienoinen kasa mustaa tuhkaa, joksi kivi yön aikana oli muuttunut.
Mutta isäntää yhä ”painajainen” ahdistaa. Ei tule uni
silmään öisin ja aina ne aatokset vuorella asustavat. Rauhattomana hän liikkuu
ikään kuin unessa kulkien. Eräänä iltana on palvelustyttö kadoksissa. Oli
mennyt Kalmun kalliolle karjaa etsimään, ja palaavaksi ei vaan kuulu, vaikka
ilta on jo pitkälle ehtinyt. Talossa on taas rauhaton yö. Aamusella isäntä
kävelee talonsa pihalla ja kuulee julman äänen: ”Tull piikas lihhaa syömään,
tull piikas lihhaa syömään!” Sille tielle palvelustyttö jäi ja ”katumuksen”
tehtyään vasta sai isäntä rauhan ja levon.
Noin kolmekymmentä vuotta sitte päätti kaksi kylän rohkeinta
miestä mennä katsomaan mitä ”Hiitten pesässä” todella on. Tekivät liiton:
Toinen konttaa edellä, ja toinen seuraa jalasta pitäen perässä. Näin he
kulkivat pitkän matkaa ja saapuivat lopulta sisälle ja samassa pölähtää joukko
annakan (almanakan) lehtiä katsojan kasvoihin. Ukot säikähtävät kovasti ja
lähtivät nopeasti pakosalle. Jälestäpäin hyvin salaperäisinä kertoivat niukasti
retkestään. ”Pesän” kertoivat kuitenkin kellaria muistuttaneen ja siellä olleen
rumia, kammottavia esineitä joita eivät kuitenkaan lähteneet tarkemmin
selittelemään.
Osoitteeksi siitä miten laajalle tieto tästä ”Hiitten
pesästä” on levinnyt, on mainittava että noin 40 vuotta sitte eräs vaimo Karkun
pitäjästä yksistään kuulemiensa kertomusten johdosta päätti lähteä vuorta
katsomaan. Lumisena ja tuiskuisena talvena hän jalkaisin tallustaa tuon matkan
Karkusta Kokemäelle ja yöpyy Uppalan taloon. Aamulla lähtee kovasta pyrystä ja
isännän vastuksista huolimatta lumikinoksien läpi kahlaamaan päämääräänsä
”Hiitten pesälle”. Talvisen päivän vuorella viipyy, salaperäisenä sieltä
palajaa ja lyhyet jättää taloon hyvästit lähtien yön selkään kotiansa kohden
astumaan.
Kaarlo Kallio
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti