torstai 11. heinäkuuta 2019

Suomen kielen vaihtoehtoinen kirjoitustapa 1800-luvulta

Maamiehen ystävässä vuonna 1844 julkaistiin seuraava juttu. Selvennän fraktuuratekstin tähän:

Suomen kielen pukstavista.

Suomen Kirjallisuuden Seura toivoisi saavansa Suomen kielen kirjoitus keinon parannetuksi sillä tavalla, että ne kahdenkertaiset äänikkeet katoaisivat pois Suomesta, kosk'ei niitä muissakaan kielissä löydy ja koska ne vaan suotta tilaa ottavat kirjoittaissa; sen siaan asetettaisiin jokaisen kahdenkertaisen eli pitkän äänikkeen pääll pilku: ' joka osottaa että se on pitkä jonka päällä pilku löytyy. Esimerkiksi M. Y. saapi räntäyttää Maamiehillen tätä Útta látua Suomea kirjoittá, koettéksi:
 



Suomettaressa vuonna 1847 esitettiin vähän vastaava merkistö, tosin pienillä eroavaisuuksilla:





Kyllähän tämä kirjoitustapa tilaa säästäisi, mutta olen silti ihan tyytyväinen että suomalaiset uskalsivat olla rohkeasti erilaisia ja pitivät pitkät vokaalinsa. Tällainen pohdinta suomen kielen kirjoitusasusta ei ole ollut mitenkään poikkeuksellinen. 1800-luvun lehdissä ruodittiin kirjakielen kysymyksiä useasti, tulisiko käyttää itä- vai länsimurteita, fraktuuraa vai latinalaisia aakkosia, millaisilla sanoilla kummallisia ulkomaiden ilmiöitä piti kutsuttaman. Lista on loputon. Näiden kirjakielen kiivaimman kehitysvaiheen väittelyiden ja pohdintojen lukeminen on osoittanut minulle, että kieli ei ole staattinen tai pysyvä asia, se muuttuu ja mukautuu aikakauden mukaan. On aika pitkälle sattumista kiinni, että meidän tuntemamme suomenkieli muotoutui kirjoitusasultaan juuri sellaiseksi kuin se nyt on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti