Wallace and Gromit's Grand Adventures

Tämän hetken hallitsevaksi seikkailupelikehittäjäksi noussut Telltale Games teki jokseenkin harkitsemattomasti aloittaessaan, ja sitten kahden osan jälkeen lopettaessaan, Jeff Smithin Bone sarjakuvaan perustuvan sarjansa. Tämä ilmeisesti ymmärrettiin Telltalellakin, sillä korvaukseksi tästä firma teki kulttuuriteon ja julkaisi muutama vuosi sitten Wallace and Gromit’s Grand Adventuresin.

Kaikki tietävät varmasti keitä Wallace ja Gromit ovat, joten en käytä aikaa sen selittämiseen. Fanit saattavat hieman oudoksua sitä ettei Wallacea animaatioissa esittänyt herra Peter Sallis syystä tai toisesta ole mukana peleissä, mutta syytä huoleen ei ole. Virallinen vara-Wallace Ben Whitehead hoitaa hommansa oikein mallikkaasti.

Keksijäneron ja hänen uskollisen koiransa Suuria Seikkailuja on neljän osan verran. Ensimmäinen, Fright of the Bumblebees, kertoo mehiläistenhoidon ja sen liian pitkälle menevän kehittelyn vaikeuksista. Tätä seuraavassa The Last Resortissa pyöritetään lomakohdetta, kolmannessa Muzzledissa hyväntekeväisyystivolia orvoille koirille, ja viimeinen osa, The Bogey Man, paljastaa kuinka alas ihminen voi vajota golfin takia. Pituudeltaan episodit ovat pelaajan hoksottimista riippuen muutaman tai useamman tunnin mittaisia kokonaisuuksia. Toisin kuin Telltalen muiden pelien, esimerkiksi loistavien Sam & Maxien tapaan, Grand Adventuresissa ei ole jatkuvaa juonta, vaan jokainen osa muodostaa oman kokonaisuutensa. Yhtenäinen taustajuoni olisi ehkä ollut ihan hyvä juttu, mutta toimii peli toisaalta näinkin, sillä osien välillä ei ole muutenkaan kovin suuria yhtymäkohtia.

 

Hahmot ovat todella onnistuneita ja hyvin samanlaisia kuin animaatioissa. Lähikuvissa voi jopa nähdä "vahaan" painuneita sormenjälkiä.

Pelityyli on tuttua ja hyväksi havaittua osoita ja klikkaa- mallia, maustettuna näppäimillä tapahtuvalla liikkumisella. Tapahtumia seurataan molempien sankareiden näkökulmista, jotka vaihtuvat aina tarinan edettyä tiettyyn kohtaan. Jokaisen osan peliaika menee melko tarkasti puoliksi isännän ja koiran välillä. Tapahtumien hermokeskuksena toimii kaksikon koti, 62 West Wallaby Street, pihoineen ja katuineen. Kodin lisäksi suurin osa tapahtumista keskittyy kylän keskustaan, mutta muuallakin päästään toki käymään.

Vaikeustasoltaan peliä voisi luonnehtia kohtalaiseksi. Asetelma on pyritty pitämään simppelinä; tavaraa tarttuu mukaan tasaiseen tahtiin, muttei koskaan kovin suuria määriä, eikä keskustelukaan ole monivalintaista. Suurin osa pelin pähkinöistä on loogisia, mutta niiden vastapainoksi joukossa on muutamia todella hämäriä aivoituksia. Täytyy tunnustaa että keksin muutamia aivan puhtaasti vahingossa, ihan vain kokeillessani mitä tapahtuu. Joskus inventaarioon päätyy myös täysin hyödytöntä kamaa, joiden tarkoitus on ilmeisesti hämätä. Pelissä on toki vinkkisysteemikin, mutta sen tarjoamat vihjeet olivat jokseenkin ylimalkaisia. Itse en Wallacen jatkuvista kommenteista huolimatta esimerkiksi keksinyt miten poliisin saa alas tivolilaitteesta ennen kuin huusin netin apuun.

Onneksi en ollut ainoa jolla oli pallo hukassa.

Varttuneempana pelaajana joudun moittimaan Grand Adventuresia myös siitä, että pelin tarinat ovat sävyltään hieman kesyjä. Kaksikon tähdittämät animaatiot kun ovat peruselementiltään kauhuelokuvien parodioita, paikoitellen jopa synkkiä, ja jäin hieman kaipaamaan tätä pelissäkin. Sarjamurhaajat ja tappajarobotit ovat vaihtuneet ahneisiin oraviin ja töykeisiin skotteihin, eivätkä jokaisen episodin lopettava toiminnallisempi kohtaus onnistu juurikaan kasvattamaan jännitystä. Lapsiystävällisten juonten lievennetty jännitys tahtoi pitempään pelatessa käydä vähän laimeaksi, ja pidinkin pitkän paussin ennen kuin jaksoin pelata kaksi viimeistä osaa. Viimeinen, The Bogey Man, on sivumennen sanoen paras osa, johtuen hieman nurinkurisesti sen maanläheisimmästä juonesta, jolta ei jännitystä edes kaivannut.

Toisaalta, edelleen kaksipiippuisesti, Grand Adventuresin kiireetön ja leppoisa on selvästi pelin vahvin puoli. Pikku kylän rauhallinen, lähes unelias tunnelma on todellista hermolomaa Gears of Warien ja Left 4 Deadien rinnalla. Hyvän olon kruunaavat peribrittiläiset sivuhahmot, kuten elämänsä puutarhalleen omistanut naapurinneiti, höpsähtänyt majuri ja omasta asemastaan turhankin tietoinen konstaapeli.

Wallace and Gromit’s Grand Adventures on hieman turhan kilteistä juonistaan ja paikoitellen ihan hämäristä ongelmistaan huolimatta rentouttava ja miellyttävä kokemus. 62 West Wallaby Streetille suuntaa aina silloin tällöin hengähtämään ihan mielellään, muttei kovin usein eikä kovin pitkäksi aikaa. Sota ei odota.