Suomalainen peikko, sen tavat ja pahat tavat

Koska olen juuri kirjoittamassa tarinaa peikoista, on tietenkin luonnollista että näen peikkoja vähän joka puolella. Olen ollut myös huomaavinani että peikot ovat hienoisessa nosteessa, niin kirjallisuudessa kuin televisiossakin. Peikko, sellaisena kuin sen nykyään kuvittelemme, on monimuotoinen hahmo, jonka historiaan päätin perehtyä tarkemmin.

Peikko-sanalla löytää Kansanrunousarkiston haussa yhden runon. Peijakas tuottaa tulokseksi yhdeksän, mutta  Hiisi sen sijaan 382 runoa. Kalevalassa peikoilla ei ole sijaa, eikä Peikko-sanaa tunnu juurikaan esiintyvän vanhassa kansanrunoudessa. Viimeistään satukirjojen myötä peikko on kuitenkin jo korvannut hiidet ja pirut, tai esiintyy niiden rinnakkaisnimityksenä. Mistä peikko on siis tullut maahamme, ja miten?

Suomenkielen peikko-sanan etymologia on jo sinällään mielenkiintoinen, se on samaa juurta kuin esimerkiksi peijakas, ja peijaiset. Varmaa tietoa sanan alkuperästä ei ole, mutta luultavimmin se on germaaninen laina, ja perustuisi sanaan faigjaz, (mon. feigr) joka merkitsee kuolemaan määrättyä, kuollutta. 

”'Peiko, Peijakas, Peijainen' on Gananderilla Perkeleen nimenä ja merkitsemässä samaa kuin Lempo, Hijsi, Pirulainen ym., ja ruotsiksi Hin Svarte, Hin Onde. Siis on koko olento käsitetty pahaksi hengeksi. Castrén katsoo kuitenkin Peikon, Peijaisen merkitsevän alkuaan vainajan henkiä, kun se on muodossa peijaiset käytetty merkitsemään hautajaisia. Tässä olisi siis meillä elävä esimerkki siitä, että vainajain nimitys ja sen käsite on tullut merkitsemään pahaa henkeä.” (M. Varonen;Vainjainpalvelus muinaisilla suomalaisilla)

Peikko, peijakas sanat liittyvät siis alun perin kuolemaan ja vainajiin, kuten niin monet muutkin yliluonnollisten olentojen nimitykset. Esi-isien kunnioittaminen ja vainajien palvominen on ollut niin tärkeä osa muinaista uskoa, että vainajille annettiin useita erilaisia nimityksiä riippuen niiden suhteesta elävien maailmaan. Vainajat ovat saattaneet näyttäytyä hyväntahtoisina haltijoina, tai vihastuessaan ilkeinä peikkoina, painajaisina ja menninkäisinä.

Luultavasti peikko sanan negatiiviset mielikuvat ovat siirtyneet tarkoittamaan ilkeää ihmistä, rosvoa ja ryöväriä. Lapsia tai esineitä ryöstelevät peikot ovat kansansatujen vakioainesta, ehkä metsissä asuvia rosvoja on nimitetty peijakkaiksi ja peikoiksi, ennen kuin sana on saanut nykyisen satumaisen merkityksensä. Vihjeen tällaisesta antaa myös viron kielen sulhasta tarkoittava sana, peikmees, jonka on arveltu tarkoittaneen neidonryöstäjää. 

Nykyisessä asussaan peikko ja siihen liitetyt mielikuvat on tullut suomalaiseen perinteeseen lähinnä skandinavisesta tarustosta, vuoripeikot ja metsänpeikot kuuluvat läntiseen kuvastoon. Niiden asuinsijoina on usein suomalaista maaseutua jylhempi maisema, johon kuuluvat vuoret ja tunturit, vuonot ja luolastot. Peikko on saduissa kuvattu jättiläisten ja hiisien ohella vanhan pakanuuden edustajina. Ne vihaavat kirkkoja ja kirkonkellojen ääntä, varastelevat pyhiä esineitä ja saattavat esimerkiksi haistaa kristityn ihmisen veren. Ruotsin peikkoa tarkoittava sana troll, on historialtaan myös hyvin monimerkityksellinen. Troll on usein yhdistetty taruston jättiläisiin, mutta esimerkiksi vielä keskiajalla sanaa saatettiin käyttää hyvin monenlaisissa yhteyksissä. Se saattoi merkitä mm poikkeuksellisen pitkää ihmistä, demonia, virvatulta, kummitusta tai noitaa. 

Skandinaavisessa perinteessä peikot ovat myös vaihtaneet ihmislapsia omiinsa. Suomessa tällaisia tarinoita ei juurikaan ole. Meillä tarinat vaihdokkaista liittyvät maahisiin, haltijoihin tai joskus piruihin. Maahisten maailmaan tai metsänpeittoon joutumisesta kertovat tarinat ovat samankaltaisia kuin tarinat peikkojen vuoreen ryöstämistä ihmisistä. Maahisten tai peikkojen valtakunnassa on tärkeää että ei koske mihinkään tarjottuun ruokaan, tai juomaan. Jos erehtyy maistamaan maanalaisia antimia, ei enää koskaan pääse palamaan takaisin ihmisten maailmaan. 

Suomalaisissa kansantarinoissa peikko on myös usein tyhmänpuoleinen, jotenkin hassunkurinen hahmo, joka saattaa elää rauhallisessa rinnakkaiselossa ihmisten kanssa. Haltija- ja maahistarinoihin liittyy usein avunpyyntö,  ja myös peikot on usein kuvattu etsimässä apua ihmisiltä. Joskus on käyty hakemassa lapsenpäästäjää, toisinaan lainaamassa jotakin yksinkertaista tarvekalua, kuin naapurilta ainakin. Eräässä Myytillisten tarinoiden kertomuksessa metsässä paimenessa oleva tyttö saa lähistöllä asuvalta peikolta vastaleivotun leivän lahjaksi.

Peikon ulkoasu vaihtelee suuresti kertomuksesta toiseen. Suomalaiselle kansanperinteelle on tyypillistä, että peikot, hiidet ja maahiset ovat metsän ja maan haltijaolentoja, ja usein niiltä puuttuu kiinteä fyysinen olomuoto. Ne voivat näyttäytyä eri muotoisina ja kokoisina, usein kuitenkin ihmisen näköisinä, mutta joskus varustettuna jollakin erityisellä omituisuudella, esim. lautasen kokoiset silmät tms. Aleksis kivi on tallentanut kaksi peikoista kertovaa satua, joista toinen on kerrottu Seitsemässä veljeksessä. Toisessa Vuoripeikot-sadussa kuvataan kirkonryöstäjä-peikkoja näin:

 ”Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä; päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi, ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa suvaita tainneet.”

(Aleksis Kivi: Vuoripeikot)

Kirjallisuudessa ja leffoissa esiintyvistä peikoista voisin kirjoittaa ihan oman postauksen myöhemmin, mutta tässä muutama lukuvinkki omasta kirjahyllystä:

Yrjö Kokon kirjoittama Pessi ja Illusia on peikkokirjallisuutemme klassikko. Se inspiroi Reino Helismaata kirjoittamaan laulun Päivänsäde ja Menninkäinen. Kokon kirjassa on surumielisyyttä, mutta myös tulevaisuuden toivoa. Tarina on kirjoitettu jatkosodan rintamalla, ja sadun taustalla riehuukin ihmisten sota. Alunperin tämä satu on kirjoitettu lähinnä aikuisten luettavaksi, mutta kuten hyvin monet fantastiset tarinat, sekin on lopulta päätynyt lastenkirjaksi.

Peikkokirjallisuutta ei voi käsitellä mainitsematta Johanna Sinisalon romaania Ennen päivänlaskua ei voi. Sinisalon kirja paljastaa hienosti peikkojen monimuotoisuuden. Satuhahmo on saanut aivan uudet karvat modernissa Päivänsäde ja Menninkäinen-tarinassa.

Stefan Spjutin kerronta ei ollut minun mieleeni, mutta hänen romaanissaan Staalo, esitellään hyvin omintakeinen näkemys metsiä asuttavista olennoista. Staalossa kerrotaan myös jännittäviä yksityiskohtia John Bauerin suhteesta peikkoihin.

Suosittelen kaikille peikoista kiinnostuneille myös norjalaista found footage elokuvaa Trolljegere, eli Trollhunter (2010).

Peikkomaisia linkkejä:

Eino Leino - Pimeän peikko

Aleksis Kivi - Vuoripeikot

Mari Heinonen - Peikko kaupungissa, intertekstuaalinen luenta Johanna Sinisalon romaanista Ennen päivänlaskua ei voi