Kontuvuoren suuri käärme

Vesihirviöitä on blogissa nähty niin suuret määrät, että on mukava välillä esitellä maalla asuvaa kummajaista. Oma lukunsa lohikäärmeiden suuressa heimokunnassa ovat jalattomat tai kaksijalkaiset käärmeet. Skandinaviassa asustelee lindorm, hautojen ja aarteiden vartija. Alpeilla voi törmätä tatzelwurmiin tai stollenwurmiin. Lindorm kuvataan usein harjalla varustettuna, kissanpäisenä, jossain vanhemmissa lähteissä jopa hevosenpäisenä. Tatzelwurmin erikoisuutena on myös kissan pää sekä mieltymys maitoon. Jos lehmät laitumella ehtyivät, saattoi siitä päätellä suuren käärmeen asustelevan lähettyvillä.

Kissapäinen käärme jonka Jean Tinner kohtasi Frumsembergin vuorella noin vuonna 1711. J.J. Scheuchzerin kirjasta Itinera per Helvetiae

Joitakin kaikuja näistä suurista käärmemäisistä otuksista on kantautunut myös Suomeen. Seuraava kertomus Tuuloksen kappeliseurakunnasta kertoo muutamankin kohtaamisen suuren käärmeolennon kanssa.

Suomen Julkisia Sanomia no 45 22.06.1857

Tuuloksen kappelista 6 päivä kesäkuuta 1857

Kummallinen asia. 

Noin 17 ajastaikaa takaperin, kuulin juteltavan täytenä humuna, miten torpparin tyttö Leena Mikkelintytär Onkijärven torpasta, Sairiolan säterin tilalta tästä seurakunnasta, olisi nähnyt hirmuisen suuren käärmeen kulkevan Kontuvuoren takamaassa, noin puolen peninkulmaa sanotusta Onkimaan torpasta. Asiaa epäiltiin useimmilta seutukuntalaisilta, vaikka moniaat akat samoilta seutuin, jotka silloin olivat marjanpoiminnassa, vakuuttivat tapausta todeksi. Mutta nyt jutteli ainamainitun torpan poika, Aadami Mikkelinpoika, ”Helatuorstaina 21 päivänä viime kuuta, paimenenessa ollessansa Myllykorven reunalla olevassa mäen laidassa lähellä pientä saman suon keskellä olevaa lampia, kello yhden ja kahden välissä j. pp. kuultuaan jonkun erinäisen ja hänelle tuntemattoman kuhinan korvessa, tarkoin katseltuansa äkänneensä yhden hirren tapaisen olennon vetävän itsensä pohjasta etelään päin”. Kertoja sanoi arvelevansa pedon vähintäin kolme syliä pitkäksi, ja sillä olleen sammalen muotoisen haituran selällä. Jos asia on tosi, olisi siinä luonnontutkioille jotakin miettimistä, jos se taas on valhe, niin jääköön Kontuvuoren takamaahan siksi siunattua päiväänsä mätänemään. Mutta kyllä kertoja vakuutti asian olevan toden totuuden.

Aivan tarkkaa sijaintia tälle tapahtumalle on vaikea määritellä, liekö Tuuloksen vai Janakkalan puolella, mutta Karttapaikasta nappasin suurin piirtein tämän alueen kartan jossa näkyvät kaikki nimeltä mainitut paikat.

Kolme syliä vastaa suurin piirtein 5,34 metriä. Mainittu "haitura selässä" lienee harja, joka mainitaan usein myös lindormin yhteydessä. Tämä erikoispiirre erottaa otuksen tavallisista käärmeistä ja tuo mieleen enemmänkin eurooppalaisten bestiaarien myyttiset käärmeotukset. Hangasten käärmekuninkaan yhteydessä maintaan jopa erikseen kissamainen pää. Näyttäisi siltä että Häme on ollut erityisen hedelmällistä maaperää suurten käärmeiden sikiämiselle. Mahtaisikohan näitä jännittäviä käärmetarinoita löytyä vielä paikallisten ihmisten muistista, vai täytyykö niitä varten matkustaa tutkimaan arkistoja?

Onnettomat rakastajat

Maamiehen ystävä 20.1.1849

Onnettomat Rakastajat

Tuuloksen kappelissa liki Toivalan (Toivaala) kylää, on eräs kallio eli vuori jota kutsutaan ”Linnakallioksi”. Sen sivuun on haljennut syvä kolo eli luola, jonka suullen oli pudonnut kalliosta iso kiven möhkäle. Tästä kolosta tietää rahvas täällä paljon haastella, ja pelkäävät sitä ehkä samate kuin tuonelan tupia kirkon ympärillä; sillä he tarinoivat sen olevan täynnään kuolleitten ruumiita. 

Lapsuudesta saakka oli minulla kova halu saada tietoa, mitä siellä luolassa muka kuitenkin löytyisi, jos olis mahdollinen päästä sen perään; mutta pelko esti minun aina yrityksistäni. Nyt kuitenkin kerran karkaisin mieleni, otin kimpun päreitä myötäni ja tulitikkuja taskuuni, sitten läksin astumaan erään kumppanin kanssa tähän vuorihautaan. Vaan olen niin hoikka kuin olenkin, sain minä kuitenkin vahvasti ihteeni venyttää, ennen kuin pääsin tästä ahtaasta kiven kolosta luolaan. Viimein kuitenkin kovin rynkättyäni pääsin sinne, vaan lensin yhtä kyytiä pohjaan asti että nenäni tärähti.

Vähän koperoituani, rikottua nenääni ja ohtaani, johon aika kuppi nousi, otin valkian tikkuun, ja sitten viritin aika leimakan käteeni, nähdäkseni muka mitä tässä kuopassa löytyisi.

Ensin näin edessäni suuren kuolleen käärmeen ja toisen vielä isomman luurankon. Sitten loin silmäni ylöspäin, vaan samassa säikähdin vähän, sillä silmiini sattui mustat ihmisen kasvot. Tästä en kumminkaan niin kovasti peljästynyt, vaan menin liki ja näin – lautaan maalatun ihmisen kuvan, rintaansa myöden kuvailtu, taivaasen käännetyillä silmäillyksillä, ja paljon puukkolatinan kirjoitusta ympärillä. Kuvaus joka varmaan satoja vuosia oli täällä seisonut oli vielä niin elävä luontoinen, että kuumat vedet kastelit poskiani monien ajatusten alla, nähdessäni sen surkiaa katsantoa. Tarkoin kahteltua kaikki paikat, eikä miitän muuta löydettyä, läksin tämän kuvan kanssa kompimaan pois luolasta.

Päästyäni kotiin, aloin lukea tätä puukkolatinata taulusuta, mutta en saanut selkoa. Nyt otin käsiini kaikki sana- ja vanhat suomenkirjat, mutta nämä antoivat minulle yhden verran selkoa tässä asiassa, kuin korpin puheet varikselle. Viimein kuitenkin älysin että tässä oli seassa heprean kirjaimia taulun partaalla.

Koko kirjoitus oli seuraava: ”Minä rauka istun täällä vuoren sisäs pimes kun mato. Voi! voi! kuku sin’ käki, kumi mettä hauskutus. Oi lintu laula! Ei minul oo apua! Auta Ukko yli isä minua.”

Nyt oli haluni tietää mitä tämä mahtoi olla, ja sentähden kyselin kaikilta vanhoilta ihmisiltä näillä seuduilla jos muka tietäsivät kuka tämän taulun oli tänne pannut; yksi haasteli nyt yhtä toinen toista. Eräs vanha eukko, joka puheet ovat ehkä peräkkäät, haasteli ennen muinaan suuren sodan aikana erään sulhon tyttönsä kanssa paennen tähän luolaan vihollisen edestä; mutta sulhon tultua pois, lohkesi kivi luolan suullen ja neito jäi sinne. Täällä elätti armaansa häntä, siksi kuin talven pakkaset sulkivat valittavan suunsa ikuiseen uneen. Ei siis suotta käskenyt neito käkeä kukkumaan ja sen synkän mettän puita lintuisten äänen kanssa humisemaan huviksensa. Mahdollista on, niin kuin eukko sanoi, että joku saattoi auttaa kiven putoomista läpeen, kuitenkin on se aina nytkin kulkenut vähän alaspäin; sillä ennen ei siinä ollut kuin kapea rako, josta ehkä taulu lautakin on sisään annettu neitollen, ynnä ruuan kanssa, vaan arvotaan sen maan järäyksen 1846 sitä liikuttaneen, että kolo suureni. 

Katkerat huolet kalvaavat aina minun nuorta rintaani, tätä lautaa kahtellessa, monet muistot muinaisista ajoista tuovat minullen monet mielialat, jonka tähden kyhäisin huonoon kynääni muillekin tätä ilmoittamaan; toivoen ei parempain minua, siitä pahastuvan! 

H. S.

Etsin karttapaikasta Linnakallio-nimistä paikkaa, ja löysinkin sen. Liitin merkitsemäni kartan mukaan juttuun. Kartan alareunassa näkyvä järvi on Suolijärvi. Olisi hauska tietää tämänkin tarinan tausta ja onko siinä perää, vai onko se vain harrastelijakynäilijän sepitelmää.

Edit: Tiedusteltuani tämän tarinan todenperäisyyttää Facebookin Tuulos ennen vanhaan -ryhmässä,
sain kuulla että nimikirjaimet H. S. kuuluvat kirjailija ja kiertokoulunopettaja Heikki Selinille (1824-1882). Hänen Maamiehen Ystävään lähettämänsä tarina saattaa perustua johonkin vanhaan tarinaan, mutta on melko varmasti saanut lisäväriä nuoren kirjailijan mielikuvituksessa.