Koontipostaus - Syksyn kauhukokemukset

Jälleen on vierähtänyt melkoinen tovi edellisestä postauksesta. Viime aikoina on ollut kaikenlaista pientä vastoinkäymistä; flunssaa, lapsen korvatulehdus, kipuja ja särkyjä nivelissä, sekä ankara syysväsymys. Olen lukenut hurjasti, mutta into kirjoittaa on ollut minimissä. Kokoan tähän nyt lyhyesti lukeman kauhua ja jännitystä sisältävät kirjat.

Gustav Meyrink: Golem

Kirja kertoo Athanasius Pernathista, miehestä jonka menneisyys on kadonnut. Hän asuu Prahan ghetossa ja etsii unien ja toden harhaisessa maailmassa palasia itsestään ja kohtalostaan. Välillä on vaikeaa erottaa unta todellisuudesta, niin surrealistisen vääristynyt on Meyrinkin kuvaama Praha.Tarinassa kurkistetaan kaupungin pimeään puoleen, tutustutaan moniin arkkityyppisiin hahmoihin, vaellellaan kummitustaloissa ja pelätään gheton kaduilla kulkevaa golemia.

Kirja luokitellaan monasti kauhuksi, mutta itse en oikein ollut tyytyväinen tähän määritelmään. Luokittelisin Golemin maagiseksi realismiksi. Golem on myyttien ja tarinoiden kudelma, täynnä kabbalistista mystiikkaa ja tarotkorttien kuvastoa. Gustav Meyrink harrasti joogaa ja oli jäsen Teosofisessa seurassa. Hänen kiinnostuksensa mystiikkaan näkyy tekstissä, paikoitellen mieleeni tulivat Herman Hessen ja G.K. Chestertonin kirjat. 

Tähtiä Goodreadsissa: 4

Markku Sadelehto: Paha Vieras

Markku Sadelehdon toimittama novelliantologia kokoaa yhteen okkultismista ja salatieteistä ammentavia kauhutarinoita. Kokoelma oli mielestäni hiukan puuduttava. Kirja oli paksu ja tarinoita oli paljon; 18 novellia ja yksi pienoisromaani. Enemmän kuin yksi tarina piirsi muotokuvaa Aleister Crowleysta, kirouksia ja demoisia vaaniskelijoita oli tarinoissa runsaasti.

Jospeh Conradin Idiootit oli hyytävästi kuvattu tarina yhden perheen onnettomuudesta. Tosin okkulttiset elementit jäivät tässä novellissa vain vihjailun asteelle. Thomas Hardyn Kuihtunut käsi oli mielenkiintoinen kurkistus brittiäiseen kansanperinteeseen, kateuteen ja 'pahaan silmään'. Tarinassa nainen saa aikaan entisen rakastajansa vaimon sairauden. Yhteydet kotoisen Suomemme vastaaviin uskomuksiin oli helppo havaita. M.P Shielin Jylisevä talo jäi mieleeni erityisen surrealistisen asetelmasa ansiosta. Arthur Machenin Valkea väki herätti mielleyhtymiä saman kirjailijan kuuluisimpaan teokseen Suuri Jumala Pan. Valkean väen suurin puute oli sen luonnosmaisuus sekä jotenkin irralliselta tuntuva kehyskertomus.
Muitakin tarinoita voisin ehkä nostaa esiin, mutta taistelin tämän kirjan kanssa tosi kauan ja muistijäljet alkavat jo hämärtyä.

Tähtiä Goodreadsissa:2

J.P. Koskinen: Paholaisen vasara

Tämä on ensimmäinen kirja jonka olen Koskisen tuotannosta lukenut. Eikä jääne viimeiseksi, sen verran viihdyttävää kirja oli kyseessä.
Kirja alkaa mielisairaalassa jossa päähenkilö Matias Rakola pääsee haastattelemaan mielenkiintoista psykiatrista potilasta. Käy ilmi että potilas kuvittelee olevansa Valakian ruhtinas Vlad III, paremmin tunnettu liikanimellä Seivästäjä. Potilaan muistelukset 1400-luvun Valakiasta ja sodista Ottomaaneja vastaan tuntuvat merkillisen aidoilta, ja hänen henkilöllisyytensä selvittäminen paljastuu vaikeaksi tehtäväksi. Sairaalaa johtaa Matiaksen entinen rakastettu Petra, joka on viehtynyt verileikkeihin. Matiaksen kihlattu Anna on matkustanut pois, eikä Matias pysty täysin vastustamaan entisen heilansa viehätysvoimaa. Verinen historia kietoutuu veriseen nykypäivään kun sairaalassa tapahtuu murha, ja tuntematon potilas katoaa.

Kirjassa on monia kummallisuuksia ja vihjeitä lukijalle. Melko pian kävi selväksi että kyseessä on epäluotettava kertoja. Eikä vain kertoja ole epäluotettava. Jokainen kirjan henkilöistä panttaa yhtä salaisuuden palasta, jotka lopussa kootaan yhteen niin että totuus paljastuu. Taitavasti rakennettu tarina, josta on hiukan vaikea kertoa mitään spoilaamatta liikaa.

Tähtiä Goodreadsisssa: 4

Marko Hautala: Kirottu maa

Marko Hautalan esikoisteos Kirottu maa sijoittuu 1920-luvun Berliiniin. Alex Schuller on yksityisetsivä jolla on psykoanalyytikon koulutus. Kuten tällaisissa tarinoissa yleensä, salaperäinen nainen antaa Alexille tehtävän joka vie hänet merkillisiin seikkailuihin. Lopulta Alex seuraa mystisen Sofian veljeskunnan jälkiä aina tarunhohtoiseen Istanbuliin saakka.
Kirjassa oli muutamia todella kylmääviä kohtia ja paljon toimintaa. Kovaksikeitettyä yliluonnollista dekkaria parhaimmillaan. Alexin psykonalayyttiset huomiot ihmisistä tuovat tekstiin mielenkiintoista lisäväriä, ja ne ovatkin mielestäni kirjan parasta antia. En ole vielä lukenut Hautalan muita teoksia, joten halusin ensin lukaista tämän muinaisen (vuodelta 2002) esikoinen, ja verrata sitä vastaisuudessa myöhempään tuotantoon.
Kirjoittajan taitavuudesta kertoo kuitenkin se, että aloin ihmetellä vasta jälkeenpäin että mitähän tässä kirjassa nyt oikein tapahtui. Salaperäisen Sofian veljeskunnan tarkoitus jäi kovin hämäräksi, ja monet mielenkiintoiset alkemistiset termit tuntuivat lähinnä päälleliimatuilta koristeilta joiden tarkoitus oli tuoda tarinaan lisämystiikkaa. Muuten kirja oli mallikelpoinen seikkailu jota luki ilokseen.

Tähtiä Goodredsissä: 3

Tässä eivät suinkaan ole kaikki bloggaamatta jääneet kirjat. Pimenevät illat ja yleinen laiskuus muissa toimissa on innostanut minua kirjojen ääreen. Niin tapahtuu joka vuosi. Löysin myös tällaisen pikahaasteen Tuijata. Kulttuuripohdintoja - blogista. Aion lukea viikon aikana vielä muutaman dekkarin ja sitten koota kaikki lukemani murhamysteerit samaan postaukseen. Jännittäviä iltoja tiedossa!

Markku Sadelehto (toim.) - Outoja tarinoita 4

Viimeisestä kirjabloggauksesta on kulunut jo hetki. Romaanit roikkuvat edelleen lukulistalla tai lojuvat yöpöydällä keskeneräisinä. Novelleja sen sijaan olen kuluttanut edelleen säännöllisesti. Outoja tarinoita 4 tarttui mukaan kirjaston poistomyynnistä, ja se tuli luettua saman tien.

Tämä novelliantologia oli poikkeuksellisen tasainen, eikä kovin puuduttavia lukuelämyksiä mahtunut joukkoon. Useimmat kirjoittajista ovat Lovecraftin aikalaisia ja ystäviä, ja Lovecraft toimi haamukirjoittajana kahdessa tämän kokoelman tarinassa.

Ensimmäinen niistä on C.M Eddyn Rakkaat vainajat, joka aiheutti skandaalin ilmestyessään. Tarinan päähenkilö ajelehtii dekadentissa synkkämielisyydessä ja on kyllästynyt elämäänsä. Uutta eloa häneen tuo vasta perheenjäsenen kuolema. Synkkä tapahtuma paljastaa uuden intohimon, ja nuorukainen hankkiutuukin viipymättä töihin ruumishuoneelle, missä hän pääsee päivittäin vainajien läheisyyteen. Nekrofiiliset tuntemukset on kuvattu varsin hienovaraisesti, mutta uskon kyllä että tarina on ilmestyessään järkyttänyt lukijoita. Weird Tales lehti perui lopetuspäätöksensä tämän tarinan tuoman julkisuuden myötä.

Zealia Bishopin Yigin lapset on toinen Lovecraftin avustama novelli. Ilmeisesti Lovecraft kirjoitti tarinan lähes kokonaan itse, vaikka se ilmestyikin Bishopin nimellä. Tässä tarinassa länteen vaeltaneet uudisraivaajat kohtaavat alkuperäisväestön kummallisen käärmekultin. Tarina aiheuttaa väristyksiä nykylukijassakin.

 Sadelehto tituleeraa Mearle Proutia 'köyhän miehen Lovecraftiksi', mutta minusta hänen novellinsa Madon temppeli oli kuvaukseltaan ja tunnelmaltaan yksi antologian parhaista teksteistä. Kummallinen kirous leviää syrjäisestä metsästä lähiympäristöön. Kuoleva metsä on ahdistava paikka, ja mädän löyhkän suorastaan haistaa. Ehkä pohdinta tapahtumien syistä ja seurauksista ei ole kovin hääppöinen, mutta tykkäsin novellista yhtä kaikki.

Mary Elizabeth Counselmanin Kirottujen riutta kertoo lohduttoman tarinan haaksirikkoisista. Seitsemän miestä pelastautuu pienelle, laskuveden paljastamalle riutalle. Eloonjäämismahdollisuudet ovat olemattomat ilman varjoa ja suojaa. Nousuveden aikaan miehet joutuvat istumaan kylki kyljessä riutan korkeimmalla kohdalla. Epätoivoinen tilanne muuttuu painajaismaiseksi kun yksi miehistä löydetään kuolleena; murhattuna. Loppuratkaisu jää avoimeksi ja se onkin osa tarinan ahdistavuutta.

Yksi kirjan heikoimmista lenkeistä on Lovecraftin oma Kammottu talo, jonka loputtoman tuntuiset sukuselvitykset alkoivat viedä mielenkiintoa jo tarinan alkuvaiheessa. Providenceen sijoitettu tarina pääsee kunnolla käyntiin vasta loppua kohden kun  kamalia asioita alkaa tapahtua.

Muita mieleen jääneitä novelleja ovat Clark Ashton Smithin Genius loci, sekä Edmond Hamiltonin humoristisiakin sävyjä saava Hän palasi kuolleista. Ihan jokaista novellia en ryhdy tässä ruotimaan, sillä lukemisestakin on kulunut jo jonkin aikaa. Outoja tarinoita 4 on hyvä kokoelma kauhua, ja tiedän palaavani näiden novellien pariin uudestaan.

Tämä antologia sopii jatkoksi Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.

Markku Sadelehto - Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia

Markku Sadelehdon toimittama Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia tarjoaa jälleen aimo kattauksen vanhempaa kauhunovellistiikkaa suomeksi käännettynä. Kirjan aloittaa Algernon Blacwoodin Wendigo, jossa Kanadan erämaissa hirviä jahtaava metsästäjäporukka kohtaa karun luonnon oudot voimat. Avaustarina oli mielestäni mainio, yksi kirjan parhaista. Luontokuvaus on kaunista ja samalla pelottavaa, yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne on paikoitellen käsinkosketeltava.

"...Simpson tunsi nahoissaan alkumetsän ainoalaatuisen ja syvän hiljaisuuden, kun tuuli ei värähdäkään... ja kuinka yöllä on oma painonsa ja olemuksensa, joka työntyy ihmisen sieluun sitomaan verhojaan sen ympärille..."

L. P. Hartleyn novelli Vieras maan ääristä, on tunnelmallinen mutta ennalta arvattava kostotarina. Lukuisat novellissa mainitut anglosaksisen maailman lastenlorut ja -leikit menivät ainakin minulta suurelta osin yli hilseen. John Buchanin Vihreä villieläin vie lukijan Etelä-Afrikkaan, jossa malminetsijät päätyvät alkuasukkaiden maille. Nuori Andrew loukkaa pienen kyläyhteisön pyhää lehtoa, ja ilmeisesti vapauttaa kirouksen joka alkaa vainota häntä. Novelli on siitä merkillinen, että se kertoo hyvin vähän, ja selittelee vielä vähemmän. Tarinassa pahuuden laatu jää mysteeriksi, mutta novelli on kuitenkin erittäin tunnelmallinen, ehkä sen takia että se sijoittuu juuri Afrikkaan.

E. F Bensonin Hornansarvi oli mielestäni kauhutarinaksi melko mitäänsanomaton. Alkukantainen luminainen ei herätä suurempia väristyksiä, vaikka novellin ympäristö onkin melko hyinen. Walter de la Maren Erakko ei myöskään kuulunut suosikkeihini. Osuvasta henkilökuvaksestaan ja hienosta tunnelmastaan huolimatta novellin lopetus jää epämääräiseksi ja kauhu etäiseksi.

Myös M. P. Shielin tarina Xélucha jätti minut kylmäksi. Teksti oli merkillisen melodramaattista. Henkilöiden pistävän dialogin pitäisi kai olla nokkelaa ja dekadenttia, mutta koin sen lähinnä ärsyttäväksi. Juonikin oli melkoisen ennalta arvattava. Kokoelman taso nousee uudelleen loppua kohti. Montague R. Jamesin Apotti Thomasin aarre on taas ihan mukiinmenevä kauhutarina, jossa aarretta etsivät henkilöt törmäävät yllättäviin ja kammottaviin esteisiin.

Arthur Machenin Suuri Jumala Pan, on Lovecraftin ylistämä klassikko. Repaleisen oloinen kerrota ja hyppely melko monen henkilön näkökulmien välillä teki lukukokemuksesta hiukan sekavan, varsinkin kun jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan kertaan. Tyylillisesti tämä novelli on yksi Lovecraftin esikuvista. Kauhu tulee jostain arkitodellisuuden tuolla puolen olevasta, ihmisten silmille näkymättömästä, uhkaavasta maailmasta. Ihan hieno novelli, tosin odotukseni taisivat olla vähän turhan korkealla.

Päiväkirjamaisesti etenevä Hanns Heinz Ewersin Hämähäkki, oli yksi suosikeistani. Kerronta on hyvin eloisaa ja vaikka lukijalle on alusta asti melko selvää millainen loppu tässä tarinassa tulee olemaan, ahdistus kasvaa tasaisesti onnettomien päiväkirjamerkintöjen myötä. Tarina on myös kirjan ainoa ei-anglosaksisen kirjailijan novelli.

Antologiana Wendigo on ehkä valjun puoleinen, sillä mukaan mahtui monta tarinaa josta en ihmeemmin pitänyt. Mutta jo pelkästään nimitarinan takia kirja kannattaa hankkia käsiisnsä. Pienenä miinuksena täytyy vielä todeta, että kokoelman kansikuva on melko muovisen oloinen.

Tällä kirjalla aloittelen Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen suunnittelemaani kauhunovellien luku-urakkaa. Tästä eteenpäin pyrin tosin lukemaan kotimaista kauhua.

Wendigo on luettu muun muassa seuraavissa blogeissa:
Vinttikamarin ikkunasta
 Kalaksikukko