Meluava kummitus Leignitz’in linnassa. (Spiritisti 1.8.1909)

Spiritisti-lehti ilmestyi vuosina 1909-1913. Sitä toimitti innokas spiritualismin harrastaja Jaakko Jalmari Sten eli Jalo Kivi. Seuraava juttu räyhähengestä on julkaistu lehden kahdeksannessa numerossa vuonna 1909.

"Meluava kummitus Leignitz’in linnassa.

Monia kertomuksia eräänlaisista kummitusjutuista on kerrottu, vaan harvat ovat todistettu tosiksi niin kuin alla oleva.

Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, asui Ingelfinge nimisessä paikassa Saksassa Augustus Hahn, mies joka oli saanut hyvän kasvatuksen. Johan Gottlieb Fichte oli ollut hänen opettajansa, ja hän oli syventynyt Kantin teoksiin, jotka olivat saaneet hänen taipumaan materialismiin. Hän sai paikan neuvonantajana ruhtinas Hohenlohen luona. Otti osaa vapaaehtoisena sotaan Preussin ja Ranskan välillä, sotaan joka päättyi 1810 Tilsitsin rauhan teolla. Sodan aikana 1806 oli hän pakoitettu oleilemaan jonkun aikaa Leignitz’in linnassa Schlesienissä. Täällä tapasi hän vanhan ystävänsä ja koulutoverinsa Charles Kernin, joka jouduttuaan Ranskalaisille sotavangiksi oli saanut kunniasanaansa vastaan luvan oleskella Leignitz’issä. 

Ystävykset ottivat itselleen huoneen linnan ensikerroksessa. Se oli kulmahuone jossa oli akkunat kahdelle puolelle, pohjoiseen ja itään ja jonka lasiovi oli yhteydessä ainoastaan yhden huoneen kanssa, joka taasen ei ollut yhteydessä minkään muun huoneen kanssa koko linnassa. Näissä kahdessa huoneessa ei löytynyt minkäänlaista käytävää joiden kautta vieraat henkilöt olisivat voineet huomaamatta tulla huoneeseen. Paitsi ystävyksiä asui koko päärakennuksessa ainoastaan ruhtinas Hohenlohen kaksi kuskia ja Hahnin oma palvelia. Hahn ja Kern eivät uskoneet minkäänlaisia kummitusjuttuja, ja vielä vähemmän antoivat itseänsä pelottaa senlaisilla.

Muutamia päiviä oli kulunut rauhassa ja ystävykset kuluttivat iltansa sakkipelillä ja lukemisella, siihen asti kun he eräänä iltana puoli kymmenen aikana, istuivat pöydän ääressä keskellä huonetta, ja linnassa oli täydellisesti hiljaista, yhtäkkiä sinkoili heidän ympärillään iso joukko kipsinkappaleita heitettynä ylhäältä. He tarkastivat katon vaan se oli täydellisesti ehjä, ei pienintäkään halkeamaa missään, he koskettelivat kipsinkappaleita, ne olivat jääkylmiä, ikään kuin ne olisivat heitetty ulkoa, vaan sekin oli mahdotonta sillä akkuna oli suljettu. Se oli omituinen tapaus, vaan kun he eivät löytäneet siihen syytä niin menivät he levolle eivätkä sen enemmän ajatelleet koko asiaa. Kun he aamulla heräsivät oli koko lattia täynnä kalkkia, vaan katossa sen enempää kuin seinissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä, että kalkki olisi niistä varissut.

Seuraavana iltana heitettiin vielä enemmän kalkkia, josta osa putosi Hahnin päähän, samalla kuului omituisia ääniä, ikään kuin rummutusta katosta ja seinistä. Tämä piti heitä valveilla jonkun aikaa sen jälkeen kun he menivät vuoteeseen. Molemmat epäilevät toisensa tekevän pilaa, ja vasta kun kumpainenkin oli noussut vuoteesta toistensa viereen lattialle seisomaan, tulivat he varmuuteen että rummutuksen aiheutti jokin yliaistillinen voima. Lopuksi kuului ikään kuin kaukainen rummutus.

Nämä tapaukset aiheuttivat tarkastuksen kaikissa ympärillä olevissa huoneissa. Hankittiin avaimia ja ystävykset toimittivat tarkastuksen kaikissa tyhjissä lukituissa huoneissa jotka olivat ylhäällä ja molemmilla puolilla heidän huonettansa, tutkimuksessa he eivät voineet havaita mitään joka olisi voinut aiheuttaa kaiken yllämainitun. Keskenänsä pilaa laskien lukitsivat he kaikki ovet ja palasivat omaan huoneeseensa.

Tänä yönä piti heitä pitkän aikaa valveilla eräs ääni ikään kuin joku mies olisi käynyt tohveleissa heidän omassa huoneessansa, lyöden tavan takaa raskaalla kepillä latiaan.

Seuraavana iltana saavutti heidät uusi yllätys. Pari tohveleita oli lähellä tulisijaa, yhtäkkiä heitettiin ne yli pöydän toiselle puolelle huonetta, kun ystävykset ihmettelivät tohvelien heittoa ja puhelivat siitä niin tapahtui toinen ihme. Veitsi ja kynttiläsakset, jotka olivat noin 18 tuuman päässä toisistansa eräällä hyllyllä, siirrettiin yhteen jonkun näkymättömän käden vaikutuksella ja heitettiin kovalla vauhdilla Hahnin päätä kohden, mutta äkkinäisellä liikkellä hän sai heiton väistettyä.

Tuskin se oli ehtinyt tapahtua kuin kaikki huoneessa olevat esineet tulivat kovaan liikkeeseen. Saappaat, harjat, kirjat, kalkinpalaset, tina-astiat ja kynttilänjalat kynttelikköineen lentelivät ilmassa kuin höyhenet. Palveliat, linnan vahti ja kaikki muut linnassa olevat kutsuttiin paikalle todistamaan tuota mylläkkää, jota kesti toista tuntia, ja luonnollisesti ei kukaan voinut selittää syytä siihen.

Tämä mylläkkä oli ainoastaan alku sitä seuraaville tapauksille joita kesti lähemmä kolme kuukautta. Kolmena yönä jatkui tuota esineiden heittelemistä, jonka jälkeen ne loppuivat jättäen ystävyksille kolmen neljän yön levon. Sen jälkeen ne taasen alkoivat ja kestivät keskeytymättä kolme viikkoa. Ystävykset menettivät kaiken leponsa joten katsoivat parhaaksi muuttaa vuoteinensa seuraavaan kerrokseen.

Mutta tässä huoneessa tapahtui vielä ihmeellisempiä asioita. Elämää jatkui, ja he olivat tuskin ehtineet laittaa oloansa mukavaksi, kun raskas etulukko jonka he molemmat muistivat jättäneensä alempaan kerrokseen, tuli lentäen läpi ilman ja putosi Hahnin jalkoihin. Sitten rupesi muita esineitä lentelemään. Vaan väsyneitä kun olivat, päättivät he, etteivät he anna ajaa itseänsä pois tästä huoneesta. ”Nukkua minun täytyy saada”, sanoi Hahn ”tapahtukoon mitä tahansa.”

Kern rupesi riisumaan vaatteitansa kävellen ympäri huonetta. Yhtäkkiä hän seisahtaa kuin kivettyneenä peilin eteen, joka oli huoneen nurkassa. Hän seisoi liikkumattomana noin puolitoista minuuttia, jonka jälkeen hän kääntyi Hahnin puoleen lumivalkeana kasvoiltaan ja väristen koko ruumiiltansa. 

Hahn luuli sen johtuvan ilman vedosta ja riensi heittämään hänen hartijoilleen paksun peitteen. Hetken kuluttua Kern kertoi syyn säikähdykseensä. Kun hän käveli lattialla tuli hän luoneeksi katseensa peiliin, jolloin hän säikähti näkyä, jonka hän näki peilissä edessänsä. Sillä oli naisen vartalo, pää, kasvoja lukuun ottamatta, oli peittetty valkoisilla siteillä. Näky liikahti ja loi katseensa Kerniin. Tästä hän säikähti niin että ei voinut vähään aikaan liikahtaa.

Hahn päätti jos mahdollista saada itse nähdä näyt. Hän asettautui sen vuoksi peilin eteen, seisten siinä noin kaksikymmentä minuuttia, aina kehoittaen ”kummitusta” näyttäytymään. Mutta mitään ei näkynyt. 

Nyt oli jo aikainen aamu, mikään uni ei voinut tulla kysymykseen. Sen vuoksi päättivät he muuttaa takaisin entiseen huoneeseensa. He menivät herättämään palvelijoitaan ja lähettivät heidät noutamaan sängyt. Vaan he tulivat heti takaisin.

”Herra Hahn, te olette lukinneet oven, joten me emme voi päästä huoneeseen.”

”Minä en ole lukinnut ovea” sanoi Hahn. ”Te ette ole vielä kylliksi valveilla… Menkää takaisin ja koettakaa uudelleen.”

He tekivät sen, vaan palasivat takaisin. He olivat yhteisvoimin koettaneet painaa ovea, vaan se ei antanut vähintäkään myöden. Oli ikään kuin olisi työntänyt seinää.

Nyt meni Hahn ylös ja toisten läsnä ollessa aukaisi oven ilman pienintäkään ponnistusta.

Sängyt muutettiin nyt ales; mutta samaa esineiden heittelemistä jatkui yhä.

Huhut näistä omituisista tapauksista levisi Hahnin ja Kernin tuttaville, jotka sille naureskelivat. Heidän tuttavistaan pari, kapteen Cornet, ja luutnantti Morgele, molemmat upseereja Baijerin rakuunarykmentissä, ilmoittivat olevansa halukkaita itse tutustumaan tuon kummituksen kanssa. Heille lähetettiin kutsu saapua linnaan. Luutnantti Morgele meni huoneeseen yksin ja sulki tarkkaan oven. Hän oli tuksin tehnyt sen kun hän sai kourallisen kalkkia vasten silmiänsä, saapaspihti, kynttiläsakset ja kynttilänjalat lensivät halki huoneen häntä kohden. Hän katseli ympärilleen vaan ei keksinyt syytä tuolle tapaukselle. Nyt rupesi kaikenkaltaisia huoneessa olevia esineitä tulemaan läpi ilman häntä kohden, ja Morgele joka oli kiivas mies, suuttui ”tuonlaisesta leikistä”, tempasi miekkansa ja alkoi lyömään ympäri huonetta joten hänen ystävänsä olivat pakoitetut murtautumaan huoneeseen, nähdäksensä mitä siellä oli tapahtunut. 

Cornet ja Morgele jäivät linnaan illaksi, jolla ajalla he tulivat huomaamaan huhun todenperäisyyden. He pitivät tarkkaan silmällä molempia ystäviänsä, jos mahdollista keksiäkseen jotain petosta heidän puoleltansa, vaan tuloksetta. Esineitä heiteltiin lakkaamatta, pöytäliina kohosi kattoon asti josta sen jälkeen laskeutui ales entiselle paikallensa.

Pari päivää sen jälkeen ilmoitti Hahn toverilleen aikovansa ajaa partansa. Yhtäkkiä ilmestyivät kaikki parranajossa tarvittavat esineet – partaveitsi, pulveri, harja ja vaahtoastia – jotka kaikki olivat samalla hyllyllä, läpi ilman ja putosivat hänen jalkoihinsa. Hahn täytti astian lämpöisellä vedellä ja kun alkoi saippuoida leukansa, niin astia oli tyhjä vaikka vielä lämmin.

Eräs Darfel niminen mies, joka oli linnan hoitaja, oli ollut monta kertaa samanlaisten pettymyksien uhrina. Erään kerran oli hänen lakkinsa kadonnut siitä paikasta johon hän oli sen asettanut tullessaan huoneeseen, sillä ajalla kun hän sitä etsi toisaalta, ilmestyi se takaisin samaan paikkaan.

Erään kerran Kernin poissa ollessa päätti Hahn yksin ottaa selville ilmiöiden syyn; vaan ilman tulosta. Sillä ajalla uusiintui ilmiöt usean kerran. Useasti hän heräsi siihen että joku valeli hänen kasvojansa kylmällä vedellä, mutta kun hän kosketti kädellänsä kasvojaan ei hän tuntenut ensinkään märkyyttä. 

Kerran joulun edellä oli Hahn pakotettu matkustamaan Breslauhin muutamiksi päiviksi, sen ajan oli hänen palveliansa Kernin huonetoverina. Nyt tapahtui kaikista ihmeellisin ”ihme”. Eräänä iltana puheli Kern Johnin kanssa, joka seisoi lähellä ovea. Pöydällä keskilattialla oli olutastia ja juomalasi. Olkoon mainittu, että pieneen aikaan ei ollut mitään melua kuulunut; mutta mainittuna iltana nostettiin olutastia ilmaan ja kaadettiin lasi noin puolelleen. Sen jälkeen astia laskettiin pöytään. Nyt nostettiin lasi ylös, kallistettiin ja tyhjennettiin, ikään kuin joku näkymätön olento olisi juonut sen, ja ei pisaraakaan olutta näkynyt lattialla eikä pöydällä.

”Taivaan Jumala” huudahti John, ”katsokaa se nielee olutta”.

Joku aika sen jälkeen tapahtui häiritsevät ilmestykset, ja vasta sen jälkeen kun Hahn oli tullut pahoin haavoitetuksi lentävällä kahvelillä, suostui hän muuttamaan asuntoa. Kern oli sitä monesti tahtonut, vaan Hahn ei siihen suostunut, sillä hän olisi tahtonut päästä salaisuuden perille. Nyt ottivat he itsellensä huoneen toisesta osasta linnaa, tänne kuulivat useasti elämää entisestä asunnostaan, vaan itse saivat he olla aivan rauhassa.

Mitään selvitystä he eivät koskaan saaneet; vasta muutamia vuosia jälkeenpäin, iski salama ales linnan siihen osaan jossa he olivat ensiksi asuneet ja aiheutti perinpohjaisen korjauksen, ja kun revittiin särkyneet muurit siltä kohdalta missä ystävykset olivat asuneet, löydettiin sieltä hautaamaton miehen ruumis jonka pää oli lyöty halki, ruumiilla oli miekka kupeella."

 Tässä tarinassa on vanhan ajan kummitusjutun lumoa. Leignitz on puolalaisen Legnican saksankielinen nimi. Yritin hiukan googletella jotain tietoja tästä linnasta, mutta ainakaan englanninkielellä en löytänyt tarinaa jonka olisin osannut yhdistää tähän tapaukseen.

Eurooppa-lukuhaaste osa 2. Albania, Ismail Kadare, The Ghost Rider

Albanialaiselta Ismail Kadarelta on suomennettu monta  kirjaa. Kuolleen armeijan kenraali (Gummerus, 1972), Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976), Särkynyt huhtikuu (Gummerus, 2006), Kolme surulaulua Kosovolle (Faros, 2009) ja Seuraaja (Into Kustannus, 2012).  Harkitsin ensin lukevani Seuraajan joka sijoittuu albanian diktatuurin hajoamisen vuosiin, mutta mieltäni kiehtoi yliluonnollisia elementtejä sisältävä The Ghost Rider, joka perustuu Albanialaiseen kansanballadiin. 

Esipuheen kirjoittaja kertoo ylpeänä Konstantinen ja Doruntinen balladista, ja hänen mukaansa itse August Bürger on saanut siitä innoituksensa Lenoreen.  Samassa hän menee hämilleen ja tunnustaa huomaavansa itsessään mahtipontisen kansallismielisyyden joka niin usein vaivaa euroopan pikkuvaltioiden kansalaisia. Saman voisin suomalaisena tunnistaa itsessäni.

Konstantinen ja Doruntinen tarina on tuttu kaikkialla missä albaniaa puhutaan. se on eri versioissaan tunnettu ympäri eurooppaa, kotosuomalainen kummitustarinamme kertoo sulhasesta joka talviyönä tulee noutamaan morsiantaan. Matka päättyy kirkon portaille ja neito ymmärtää vasta sulhasen ja hevosen kadotessa istuneensa kuolleen kyydittävänä. Albanialaisessa versiossa ei kuitenkaan kerrota rakastavaisten tarinaa, vaan kyseessä ovat veli ja sisar. 

The Ghost Rider on käännetty englanniksi ranskasta, eikä alkukielestä albaniasta, tosin Kadare on itse tarkistanut ja täydentänyt käännöstä. Alkuperäinen kirja on kirjoitettu vuonna 1979 ja julkaistu 1980, Albanian diktaattorin, Enver Hoxhan hallituskaudella. Uuteen laitokseen on esipuheen mukaan lisätty elementtejä joita ei diktatuurissa olisi hyväksytty. Ehkä kirja on menettänyt jotain matkallaan ranskan kautta englanninkieliseksi, sillä teksti oli paikoin hyvin jankkaavaa, tosin hyvin selkeää ja helppolukuista. Turhaa runollisuutta ei kielestä välittynyt. 

Kirja keskittyy erääseen hyvin tärkeään Albanialaisen kulttuurin erikoisuuteen. Kyseessä on Besa. Besa-sanaa on vaikea kääntää, mutta se voisi tarkoittaa lupausta tai kunniasanaa, ja se juontaa juurensa vanhaan albanialaiseen lakijärjestelmään Kanuniin.  Besa-kunnian takia Albanian muslimit pelastivat juutalaisia toisessa maailmansodassa, sillä Besa tarkoittaa myös heikommassa asemassa olevien auttamista. Besa on myös vahvempi kuin verikosto, joka on Albaniassa yhä voimissaan. Tappouhkauksen saanut ihminen voi liikkua turvallisesti muun muassa juhlapyhinä, sillä besa turvaa hänenkin juhlintansa. Hiukan nettiä selaillessani sain sellaisen käsityksen että besa on albanialaisille kuin se kuuluisa sisu suomalaisille. Se määrittelee albanialaista identiteettiä ja on heille yhteisönä ylpeyden aihe. 

Tarina alkaa kaupungin virkamiehen, Stresin näkökulmasta. Hän joutuu todistamaan kahden naisen, Doruntinen ja tämän äidin äkillistä sairastumista ja kuolemaa.  Alkaa käydä selväksi että molemmat naiset ovat kuolleet järkytyksestä. Kaikki myös tietävät että Doruntine on ollut kauan poissa mentyään naimisiin toiselle puolelle eurooppaa. Hän ei pystynyt edes tulemaan veljiensä hautajaisiin. Doruntinen yhdeksän veljeä kaatuivat sodassa pian tämän lähdön jälkeen, ja sen jälkeen surun murtamaa äitiä on kutsuttu Rouva Äidiksi (Lady Mother). Miniät lähtivät lapsineen ”kuoleman merkitsemästä talosta”, ja kolmen vuoden kuluttua Rouva Äiti asui täysin yksin rappeutuvassa talossa.  

Kukaan ei tiedä miten Doruntine on päässyt takaisin ja kuka hänet on tuonut. Ilmeisen selvää on että nainen ei ole voinut tehdä yksin vaarallista matkaa kotikyläänsä.

Stresin ja tämän apulaisen kesken tätä asiaa pohditaan ja ruoditaan ehkä liiaksikin, mutta selville saadaan että Doruntine on väittänyt nuorimman veljensä Kostandinin käyneen hänet hakemassa. Drountine osaa kertoa pitkästä, kahden viikon matkasta vain sen, että se tehtiin kokonaan yöllä, tähtien valossa, eikä hän muista pysähtyikö häntä hakenut ratsastaja kertaakaan pimeän matkan aikana. Doruntine ei  myöskään uskaltanut suudella veljeään, vaikka olisi halunnut, eikä koko matkan aikana nähnyt tämän kasvoja. Matkan lopuksi ratsastaja on jättänyt Doruntinen kotiovelleen ja lähtenyt itse kohti kylän hautausmaata.

Stres ei suostu millään uskomaan haamuihin edes silloin kun paljastuu että Kostandinin hautakiviä on siirrelty, ja hautausmaan vahti tunnustaa kuulleensa miten Rouva Äiti on kironnut poikansa Kostandinin koska tämä on jotunut rikkomaan besan, lupauksen tuoda Doruntine kotiin aina kun perhettä kohtaisi jokin surun tai ilon aihe. 

Doruntinen äkillinen paluu ja kuolema saavat paikkakunnan sekaisin. Huhut alkavat liikkua ja vaikka Stres yrittää vakuutella kaikille että tapaukseen ei liity mitään yliluonnollista, hän joutuu itse todistamaan legendan syntyä doruntinen hautajaisissa, jossa itkijänaiset laulavat koko doruntinen ja kostandinen tarinan balladiksi. Esivalta ei ole mielissään äkillisestä ylösnousemuksesta. Jopa arkkipiispa kutsuu kapteeni Stresin puhutteluun ja määrää että sellaisista jumalattomista tarinoista on tultava loppu. Haudasta on noussut ainoastaan Jeesus Kristus, eikä sen pitäisi olla kenellekään muulle mahdollista. 

Perheen merkitys korostuu koko kirjan ajan. Doruntinen avioliitto vie hänet kauas kotoa, ja etäisyys estää häntä olemassa mukana perheensä elämässä. Aviomies ei kirjassa esiinny, eikä koskaan kerrota ovatko he mahdollisesti saaneet lapsia kolmen avioliittovuotensa aikana. Kun aave ilmestyy noutamaan Doruntinea kotiin, tämä lähtee kyselemättä. Myös aave joka hänet käy hakemassa on veli, ei rakastettu, kuten monissa muissa tarinan versioissa. Insestisuhteeseen viitataankin paikoitellen. Stres seisoo kirjan neljännessä luvussa perheen hautojen ääressä, ja pohtii sitä miten he kaikki ovat nyt lopulta yhdessä, oli Doruntinen hakenut henkilö tämän velivainaja tai ei. Noutajan henkilöllisyydellä ei tunnu olevan lopputuloksen kannalta mitään merkitystä. 

Kirja on lyhyt, vain noin 160 sivua pitkä, mutta välillä tuntuu että loputon sisäinen monologi ja asioiden ruotiminen olisi voitu jättää vähemmälle. Joka kerta kun Doruntinen mysteeri saa uusia todistajia, heidän kanssaan käydään läpi samat asiat kuin aikaisemmin, toisto alkaa käydä puuduttavaksi. Ehkä koko tarina olisi toiminut loppukoukkuineen paremmin novellina. Itse en erityisemmin pitänyt kirjasta, tarinan on tarkoitus lopulta vedota tunteisiin besa-käsitteen kautta, joka ei välttämättä täysin avaudu ulkomaalaiselle lukijalle.