Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäkerrat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäkerrat. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. lokakuuta 2015

David Suchet - Hercule Poirot ja minä

Tunnustaudun faniksi. En muista olenko ensin lukenut kirjoja, vai katsellut sarjaa. Oli sen asian laita miten hyvänsä, kuvittelen Poirotin juuri sellaiseksi kuin miten Suchet hänet esittää. Peter Ustinovin ja muiden nimekkäiden näyttelijöiden tulkitsema belgialainen etsivä oli ennen Suchetin roolisuoritusta vain jonkinlainen karikatyyri itsestään. Tarvittiin oikeanlainen näyttelijä, oikeanlainen näkökulma ja omistautuminen roolille, ennen kuin Agatha Christien kuuluisin henkilöhahmo saatettiin herättää uskottavasti henkiin televisossa. David Suchet kertoo omaelämäkerrassaan tarinan siitä, miten hän astui pikku belgialaisen kiiltonahkakenkiin.

Tämä elämäkerta kiilasi juuri lukemieni kirjojen ohi, ja, nykyisen lukuvauhtini huomioon ottaen, sain sen loppuun ennätysajassa. Loppuun päästyäni olin kuitenkin hiukan pettynyt. Kirja ei ole mitenkään loisteliaasti kirjoitettu, varsinkin pari ensimmäistä lukua tuntui toistavan itseään, melkein kuin sanottavaa ei olisi ollut tarpeeksi. Poirotin ensimmäiset kaudet käydään läpi, jaksot ja niissä mukana olevat näyttelijät listataan, luetellaan hyviä ja vielä parempia arvosteluja eri lehdistä, ja lopuksi mietitään mahtaako seuraava tuotantokausi pyörähtää enää käyntiin. Suurin osa näissä luvuissa listatuista brittinäyttelijöistä oli minulle tuntemattomia, joten en saanut paljonkaan irti varhaisten kausien esittelyistä. Olisin kaivannut enemmän juttuja sarjan kestonäyttelijöistä mm. Hugh Fraserista, joka esittää kapteeni Hastingsia. Poirotin hahmon luominen aina puvustusta ja viiksiä myöten on kuitenkin kiinnostavaa luettavaa.

Kirjan puoliväliä lähestyttäessä mielenkiintoisten anekdoottien määrä lisäntyy, ja Suchet kertoilee kokemuksistaan teatterissa sekä Hollywoodin kulissien takana. Nämä teatterimuistelukset kiinnostivat minua, sillä pidän teatterista kovasti. Suchet korostaa joka käänteessä olevansa luonnenäyttelijä, ja kaipaavansa aina takaisin teatterilavoille, vaikka työ televisiossa ja varsinkin Hercule Poirotin hahmo on muodostunut hänelle rakkaaksi. Myös televisionkatsojille Suchetin esittämä hahmo muuttui lähes todelliseksi. Kohtaamiset Agatha Christien fanien, ja erityisesti televisiosarjan Poirotin fanien kanssa ovat koskettavia. 

Tämä kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä. Mainiona asiana voisin sanoa, että Suchet ei missään vaiheessa spoilaa yhtäkään sarjan jaksoa. Kirjaa lukiessa tuli into katsoa kaikki ne jaksot, joiden loppuratkaisu alkoi jälleen uudestaan kutkuttaa.

Kirjasta ovat bloganneet myös Leena Lumi  sekä Jokke

perjantai 2. lokakuuta 2015

Panu Rajala - Veikko Huovinen, Hirmuinen humoristi




Veikko Huovista kuulee melko usein sanottavan realistiksi. Mielestäni kuvaus menee pahasti metsään, sillä Huovisen tuotannosta suuri osa on absurdia ja fantastista. Varsinkin novellistiikasta on löydettävissä paljon elementtejä joita nykyään voitaisiin jopa nimittää spekulatiivisiksi. Ensimmäisessä novellikokoelmassa Hirrissä, on novelli Nälkävuosina, jonka tunnelmat koin pelottavina ja jonka luokittelisin kauhukirjallisuudeksi. Viime vuosina olen lukenut enemmän Huovista, johtuen siitä että Eero on armoton Huovis-fani. Panu Rajalan Huovisesta kirjoittaman elämäkerran hankinkin alun perin Eeron luettavaksi, mutta päädyimme lukemaan sen yhdessä ääneen. 

Kirjassa käsitellään Huovisen tuotantoa aihealueittain, Konsta Pylkkerö, pasifistiset kirjoitukset ja satiirit käsitellään luku kerrallaan, riipumatta niiden kirjoitus- ja ilmestymisvuosista. Välillä tämä sotki hiukan minun mielessäni Huovisen elämän kronologiaa, mutta lähestymistapa toimi kuitenkin hyvin. Huovisen kirjoitusten erilaiset tyylit, kokeilut, lempeän huumorin ja pisteliään satiirin vaihtelut toivat esiin monipuolisen ja lukeneen kirjailijan. Kirjassa verrataan Huovista historian kuuluisiin satiirikkoihin ja esikuvia arvaillaan. Melko vähän varmaa tietoa kirjailijan omista esikuvista kuitenkaan nousee esiin. 

Kirjan keskiössä on Huovisen elämänmittainen konflikti pääkaupunkiseudun kirjailijaeliitin kanssa. Modernistit eivät nielleet aivan purematta tätä pystymetsästä reväistyä jössikkää, joka ensimmäisellä novellikokoelmallaan valloitti kansakunnan sydämiä. Kirjan mielenkiintoisinta antia onkin kirjailijaelämän kuvaus, suhde kollegoihin ja kustannustoimittajiin. En ole ihan täysin selvillä millaista ammatikseen kirjoittavan työ nykypäivänä on, mutta uskoisin että moni asia on muuttunut. Veikko Huovisen kirjailijaelämästä lukiessa tulee jotenkin nostalginen olo.

Panu Rajala on varmasti tutkinut aiheensa hyvin, mutta Eero pääsi kuitenkin huomauttamaan minulle hämmentävän monista pienistä asiavirheistä, jotka koskivat kirjojen tapahtumia tai filmatisointeja. Nämä pikku virheet jäivät kaihertamaan, vaikka muuten kirja oli hurjan mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Suosittelen kaikille Huovista lukeville, ja ylipäätään kotimaisen kirjallisuuden ystäville. Tästä kirjasta tuli poimittua muutama mieleen jäänyt lukuvinkki vastaisuuden varalle. Ainakin Finladia-ehdokas Puukansan tarina tulee jossain vaiheessa luettua.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Groucho ja Minä

"Kirjoitin niin pitkään arvosteluani, etten koskaan ehtinyt lukea kirjaa" 
-Groucho Marx-

Kun olin pieni, mustavalkoelokuvat olivat tylsiä. Paitsi sellaiset joissa se kiharapäinen tyyppi soitti harppua. Harpo Marxista pidin jo polvenkorkuisena vaikka en ymmärtänyt elokuvista tuon taivaallista. Hölmöltä näyttävä, äänielokuvan aikaan hämmentävän mykkä, kuminaamainen Harpo oli ehkä ensimmäinen TV-ihastukseni. Miesmakuni on luultavasti sittemmin muuttunut...

Eero lukee Marxia
Groucho tuli toki myös tutuksi, ja hän on maalattuine viiksineen, sikareineen ja kulmakarvoineen veljessarjan tunnistettavin hahmo. Hänen omaelämäkertaansa tartuin vasta nyt, tai oikeastaan kuuntelin sen vasta nyt, sillä Eero luki sen minulle ääneen. Liiallisesta järjestelmällisyydestä tätä eeposta ei voida syyttää, se on ennemminkin kokoelma anekdootteja Marxin veljesten elämän varrelta. Rönsyilevää tajunnanvirtaa joka poukkoilee yhdestä hassusta jutusta toiseen. Siihen mahtuu kertomuksia siirtolaistaustaisista vanhemmista, sedistä ja tädeistä, naisseikkailuista ja perheen taistelusta rahapulaa vastaan. En tiennyt Marxin veljeksistä oikeastaan mitään. Lähinnä vain koheltavat elokuvat. Muutamista näyttelijäkollegoista ja tuottajista kerrotaan tarinoita mutta oman menestyksensä valkokankaalla Groucho sivuuttaa lähes täysin, paria pikku tarinaa lukuunottamatta. Kirjasta opin, että elokuvat olivat vain osa mielenkiintoista esiintyjänuraa, johon kuuluivat niin teatteri, radio, kuin televisiokin.

"Mikään ei ole tylsempää kuin kuunnella tyypillisen näyttelijän loputtomia tarinoita menestyksistään. Säästän teidät tarkoituksellisesti niiltä ja toivon että jos te jonakin päivänä kirjoitatte kirjan, teette saman palveluksen minulle."

 Kirjassa vilahtelee kuuluisia nimiä. Osa on nykylukijalle tuntemattomia, 10- ja 20-luvun tähtiä, mutta mukana on tunnetumpiakin henkilöitä. Muun muassa Charlie Chaplinin näyttelijänuran alkuvuosista kerrotaan muutama herttainen juttu. Aika ennen äänielokuvan läpimurtoa on kuvattu huolettoman nostalgisesti. Vaudevillekiertueet veivät Marx-veljekset ympäri Yhdysvaltoja ja lopulta Broadwaylle asti. Jopa maalattujen viiksien historia vaudevillesta valkokankaalle kerrotaan. Ainoastaan Groucho-nimen tarina ei selvinnyt.

Groucho ja Harpo. Koiran nimeä ei Wikimedia kerro, mutta Groucho väittää kirjassaan sen olevan varastettu palokunnalta.

Henkilökohtaisesta elämästään Groucho ei halua paljon paljastaa. Hän jutustelee autoilusta, golfista, kalastuksesta ja sikarinpoltosta. Ainoa myönnytys ilmeisesti kustantajan vaatimukselle paljastaa intiimejä yksityiskohtia perhe-elämästä, on luku jossa Groucho kertoo tyttärestään Melindasta. Käy ilmi että Melinda kietoo isänsä pikkusormen ympärille ja hänen sanansa on laki. Varhaisteinien vaatimukset ja elämänmeno tuntuvat kirjan perusteella olevan melko samanlaista nykyään, kuin viisikymmentäluvun yhdysvalloissa.

Groucho vähättelee jatkuvasti omaa kirjoitustyötään ja kirjaansa, sanoen sitä joutavuuksien kronikaksi, mikä toisaalta tekee siitä helpommin lähestyttävän. Se ei ole suurta taidetta, eikä sitä sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Elokuvista tuttu huulenheitto jatkuu kirjan alusta loppuun asti. Voin vilpittömästi sanoa toivoneeni että sivuja olisi ollut vielä muutaman luvun verran.

Jos blogissani olisi tähtiä, antaisin tälle elämäkerralle neljä tähteä viidestä. Se on helposti luettava ja tavattoman viihdyttävä. Sellainen kirja jonka voi vain avata ja lukaista jos kaipaa piristystä tai on tekemisen puute. Pilke tarttuu lukijankin silmäkulmaan. Voisinkin seuraavaksi etsiä käsiini Harpo Marxin omaelämäkerran Harpo puhuu.

Groucho ja Minä, kustantaja: WSOY, kirjoittanut: Groucho Marx, ISBN 978-951-0-34894-9