Ihana Edith

Kohtaamisia
Toimittanut: Karri Kokko
Kustantaja: WSOY (1982)
ISBN: 951-0-11145-7

Kovin paljon en ole ehtinyt lukemaan viime viikkoina, joten esittelen sen sijaan yhden tärkeän kirjan hyllystäni. Kohtaamisia, on suurikokoinen kuvitettu kirja, jota luin mielelläni lapsena. Kirja kuului äidilleni. Pidin kirjan runoista, vaikka minulla ei ollut silloin selkeää mielikuvaa runoilijasta, eikä taidemaalaristakaan, muistan vain kuvat ja sanat. Vasta myöhemmin ymmärsin että kirjassa esitellään kaksi suomalaisen kulttuurin voimanaista, Edith Södergran ja Helene Schjerfbeck.

Tänään tulee kuluneeksi 124 vuotta Edith Södergranin syntymästä, joten toivotan tässä hyvää Edithin päivää kaikille runon ystäville. Edith Södergran ei ole vain suosikkirunoilijani, hän on esikuva, hengenheimolainen, kissaihminen ja suosikkikirjailija. Hänen sanansa ovat minulle sitä kirjallisuutta, jonka parissa kasvoin. Runoista löytyy fantastisia ja kauhistuttavia elementtejä, niissä on elämänjanoa ja väistämättömän kuoleman hyväksyntää.

"Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä

ja tie synkistä aavistuksista pimeä?

Varjoissa lepää sairas jumala

uneksuen ilkeitä unia -"

Kohtaamisia oli ensikosketukseni Södergranin runoihin. Valikoidut runot ovat kaikki Uuno Kailaan suomentamia. Kirjassa on se kiehtova piirre, että se on polyglotti, ja lopusta löytyvät kaikki suomennetut runot myös alkuperäiskielellä. Opettelin näitä ruotsinkielisiä runoja ulkoa, koska halusin tuntea kielen rytmin samanlaisena kuin Södergran oli sen kirjoittanut. Sen jälkeen olen lukenut useampia eri suomennoksia. Joidenkin runojen alkuperäiskieli on kuitenkin jäljittelmättömän kaunista. Esimerkiksi tämä Dagen svalnar-runon ensimmäinen säkeistö:

"Dagen svalnar mot kvällen...
Drick värmen ur min hand,
min hand har samma blod som våren.
Tag min hand, tag min vita arm,
tag mina smala axlars längtan...
Det vore underligt att känna,
en enda natt, en natt som denna,
ditt tunga huvud mot mitt bröst."

Hyvää syntymäpäivää ihana Edith!

Kirjoittaisiko välillä runoja? Debytoi runoilijana- kilpailu

Nyt kun novelli on saatu kursittua kasaan (Eeron avustuksella), koossa on yli 11 000 sanaa. Teksti on lähetetty eteenpäin luettavaksi, ja on aika ottaa siihen vähän etäisyyttä ennen editointivaihetta. Olo on aika helpottunut, unohdin tekstin deadlinen joka oli jo viime kuussa, joten jouduin pyytämään lisäaikaa. Vaikka olinkin varma että aikaa olisi riittävästi, hermostutti oma saamattomuus. Pitäis olla jo!

Nyt jotain aivan muuta. Bongasin Nuoren Voiman Liiton Debytoi runoilijana -kilpailun facebookista, ja tartuin syöttiin. Jo viime vuoden puolella minun oli tarkoitus koota runoistani käsikirjoitus lähetettäväksi Satakunnan Ateljeekritiikkiin, mutta sekin meni sivu suun. Nyt voisin valikoida parikymmentä runoa lähetettäväksi tähän kilpailuun. Aikaisemmin runojani on julkaistu Runo päivässä-antologiassa, sekä sanomalehdessä.Valmiita runoja on niin sanotusti pöytälaatikollinen. Dedis tähän kisaan olisi vasta huhtikuun lopussa, joten aikaa runojen valikoimiseen ja uusien kirjoittamiseen on vielä runsaasti. Miten on? Lähteekö joku muukin runoilemaan?

Runo päivässä-antologian julkkarit

EX NIHILO

Luominen on hulluutta.

Anteeksi Jumala –

mutta luominen on kipua.



Kynän ja paperin välissä

pyristelee vangittu ajatus.


Sielun ja syntymän,

lupauksen ja teon,

sinun ja itseni välissä

sana odottaa toteutumistaan.

Kirjan kansikuva on kollaasi runoilijoiden lähettämistä omakuvista.

Tällä runolla  alkaa kirja Runo päivässä. Olin otettu, sillä runo on omani. Tämä lyhyt runomuotoon kirjoitettu ajatus ei ole mitenkään uusi, se kuvaa vain sitä aikaansaamisen vaikeutta mikä on usein läsnä kaikessa tekemisessä. Sellaista tekemisen vaikeutta ei tämän runokirjan kohdalla kuitenkaan ollut. Kanttarelli Publishing otti ja päätti antaa äänen pöytälaatikkoon runoileville kirjoittajille, ja niitähän suomenmaassa riittää. Sosiaalisessa mediassa levitettiin sanaa kirjaprojektista, ja kuudessa viikossa runoja kertyi tarvittava määrä. Runoilijoita kirjaan mahdutettiin yhteensä 172. Palkakseen jokainen sai kappaleen kirjaa, ja "tunteen siitä, että on vihdoin runojaan kansissa julkaissut runoilija".  Kirjan julkkareissa Hämeenlinnassa oli aika tiivis tunnelma, kun samaan tilaan yritettiin tunkea noin 90 innostunutta runoilijaa!

 

Poikkeuksellista kirjassa on erilaisten kirjoittajien määrä, lukemattomat tyylit ja ajatukset, pöytälaatikoihin kätketyt aarteet. Kannustimena uusille runoilijoille on kirjaan jätetty muutama tyhjä kohta, otsikolla "Sinun runosi." 

Julkkareissa luettiin paljon runoja, ja tunnelma oli katossa. Kaksi runoilijaa sai myös erityisen kustantajan tunnustutspalkinnon. Kirjan nuorin runoilija, kuusivuotias Siiri Pulkkinen oli toinen onnekkaista. Eräs Eero Korpinen nappasi palkinnoista toisen. Kiitokset vielä kirjan toimittajille, Jani Karlssonille ja Anumari Väistölle. Tilaisuus oli hieno, ja kirja upea.

Eero lukee Nukkumattia. Taustalla Jani Karlsson, toinen kirjan toimittajista.

Jälkeenpäin Eero sanoi että tuli lähdettyä vähän hätäisesti koko tilaisuudesta. Olisihan niitä kehuja pitempäänkin kuunnellut, mutta kun alkoi ujostuttaa. Edellisenä yönä olimme olleet yötä veljeni perheen luona Lammilla, joten matka juhlapaikalle, Hämeenlinnan verkatehtaalle, oli vaivattoman lyhyt. Mutta illalla olikin sitten edessä pitempi ajo kohti kotia, ja siinä körötellessä ehdin lukea loppuun matkalukemiseksi ottamani Sakari Pälsin kirjan.  

Mutta runoista vielä hiukan jorinaa. Kirjoittamisen ohella ihmisiä pitäisi mielestäni kannustaa runojen lukemiseen. Suomessa on lukematon (pun intended) määrä runoilijoita, ja runous on varmasti ylivoimaisesti suosituin kirjallisuuden harrastamisen muoto, mutta silti runokirjoja ostetaan vain vähän. Se on sääli, sillä onhan suomalaisten oma kirjallinen identiteetti rakennettu runouden perustuksille.

Itsestänikin huomaan tämän synnin, vaikka mielestäni olen aina kunnostautunut runojen lukijana. Jos joku pyytäisi minua kertomaan kuka on suosikkini suomalaisista nykyrunoilijoista, en pystyisi heittämään yhtään nimeä. Uusin omistamani runokirja (tätä Runo päivässä kirjaa lukuunottamatta) on Harri Tapperin mystinen Emuu, vuodelta 1992, jossa on vahvan shamanistinen henki. Runous on jäänyt muutenkin proosan varjoon. Esimerkiksi Finlandia-palkintoa ei ole voinut vuoden 1993 jälkeen runoteokselle antaa. Viimeinen joka tämän kunnian sai, oli Arto Mellerin karhea runokokoelma Elävien kirjoissa.

Toivottavasti Runo päivässä pitää omalta osaltaan runoutta elävien kirjoissa. Ainakin se sai minut innostumaan uudestaan runoilusta. Olisikohan niitä pöytälaatikossa jo oman kokoelman verran?

Runo päivässä - Poem a day : Antologia suomalaisesta pöytälaatikkorunoudesta

Kustantaja:Kanttarelli Publishing
Julkaistu: 2014
Sivumäärä: 120
ISBN10:    9527052041
ISBN13:    9789527052044

Runojen Kissa ja puuttuva omistus

Ostin kirpputorilta eurolla kissa-aiheisen kirjan, Jean-Louis Huen Kissanpäiviä. Kirja vaikutti melko mielenkiintoiselta, ja tulin ajatelleeksi että kirjahyllyssäni onkin jo aika monta kissakirjaa. Eikä pelkästään tietokirjoja, vaan proosaa ja runoja. Siinäpä oiva aihe kirjabloggaukseen! Päätin että käyn hiljalleen läpi hyllyni kissakirjat, ja eiköhän siitä aika monta päivitystä saa aikaiseksi.

Halusin aloittaa tärkeimmästä kissakirjastani, ja yritin arvostella sen, mutta huomasin että sen sijaan päällimmäiseksi nousivat aivan muut asiat. Siksi tämä ei oikeastaan ole kirja-arvostelu, vaan henkilökohtainen muistelu, joka liittyy tiettyyn kirjaan. Kyseessä on Satu Marttilan vuonna 1991 toimittama Runojen Kissa. Siihen on kerätty yksiin kansiin kissarunoja, niin kansanperinteestä kuin tuoreemmiltakin kirjoittajilta, Pablo Nerudasta Edith Södergraniin.

Runojen kissan äiti osti minulle koska olin toivonut sitä, mutta sen saamisesta en tuntenut iloa, sillä sinä jouluna eivät lahjat merkinneet mitään. Se oli viimeinen joulu yhdessä, pelon ja epävarmuuden keskellä. Äiti laittoi aina kaikkiin minulle antamiinsa kirjoihin omistuskirjoituksen ja päivämäärän. Tästä viimeisestä lahjasta se puuttuu kokonaan. Äiti oli päässyt sairaalasta ensimmäisen aivokasvaimen aiheuttaman kohtauksen jälkeen, ja olin mukana kun hän osti kirjan minulle. Taisin saada sen suoraan käteen, ilman käärepaperia, ilman omistuskirjoitusta. Jälkeenpäin kirjoitin kirjaan itse, omalla horjuvalla 13-vuotiaan käsialallani yksinkertaisesti: Joulu 1991. Sitäkään ei olisi tarvittu. Muistan ilmankin koska olen kirjan saanut, ja ilman omistuskirjoitustakin muistan keneltä. Sillä pelkkä kirjan katsominen ja sen mustavalkoisten akvarellikissojen näkeminen täyttää minut surumielisyydellä jota silloin tunsin kun elämältä alkoi pudota pohja pois.

Aikaisemmin samana vuonna sain syntymäpäivälahjaksi Tolkienin Hobitin, jossa on omistuskirjoitus ja päivämäärä, kuten pitikin olla. Äiti on kirjoittanut siihen siistillä kirjastonhoitajan käsialallaan, siihen aikaan kun hän ei vielä ollut sairas. Hobitti on aarre, se on viimeinen kirja jonka äiti omisti minulle, ja siihen liittyy haikea, mutta onnellinen muisto. 

Runojen kissasta puuttuva omistuskirjoitus muistuttaa minulle paremmin kuin mikään muu, että kaikki ei ollut silloin hyvin. Silti se on kirjahyllyni tärkein kirja, jotenkin vajavainen ja keskeneräinen lahja, muistutus elämän ohikiitävyydestä ja siitä miten lapsuus loppuu.

Kirjan runoja luin vasta vuosia myöhemmin. Itse kokonaisuutta minun on mahdotonta arvioida objektiivisesti, sillä kirjaan ja sen saamiseen liittyvät tuntemukset sumentavat vieläkin kaiken muun. Suuri osa kirjan runoista oli minulle ennestäät tuttuja, sillä äitini luki minulle pienestä pitäen myös runoja. Kissa runojen aiheena näyttää pakenevan sitä joka yrittää tavoittaa sen, sillä onhan kissa itse kuin runo, notkea ja nopealiikkeinen, sanaton ja symbolinen. Ehkä kissa ei ole runoissa pääosassa, vaan enemmän jonkinlainen runollinen kuva. Siksi Runojen Kissa on ehkä kissakirjaksi pettymys, sillä monissa runoissa kissa vain vilahtaa kuin varjo, on osa maailmaa jossa tapahtuu, tarkkaillen sivullisena. Luulen että uusia kissarunoja olisi parissa vuosikymmennessä syntynyt jo uudenkin kirjan verran. Sitä odotellessa luen tätä kokoelmaa ja muistan joka kerta äitiäni. 

Hassua miten kirjat tallentavat muutakin kuin sen mitä niiden kansien sisään on laitettu...

Kissani käyttää kannabista

Facebookissa vastaani tuli mielenkiintoinen runolinkki: http://suomi.googlepoetics.com/
Itse oli pakko kokeilla tätä ihmeellisyyttä ja voin luvata että kunhan asiaan uppoutuu niin tuloksena on sangen huvittavaa ja (pakko myöntää) usein lyyrillisen syvämietteistä tekstiä.

Googlerunoissa on sellaista sattumanvaraisuutta joka ainakin minua kiehtoo, ja se sattumanvaraisuus tuntuu vetoavan moniin ihmisiin. Googlerunoihin on lähettey sivukaupalla runoja joita selatessa pystyisi kuluttamaan joutoaikaa ellei olisi kiire kokeilemaan runoilua itse:

Ensimmäinen uniin liittyvä tulos oli sangen myytillinen, mutta ei kovin vakuuttava. Googlerunoudessa onkin tärkeää löytää se oikea hakusana. Välillä tulos voi olla väheleisen toteava, kuten yllä, välillä rönsyilevän monisanainen:

Teksti voi olla vakavan masentavaa ja väkivaltaista:

...tai hilpeän surrealistista:

Suosikkini on kuitenkin Minna Keinäsen, Kissojen Suomi-kirjan kirjoittajan facebookiin linkittämä runo jonka näkeminen innosti minutkin testaamaan googleluovuutta:

Huumeisiin sortuneen mirrin elämäntarina on toki surullista luettavaa, mutta todellinen runous on joskus julmaa.