Project Gutenbergin hyllyistä

Mikäli vanhempi kirjallisuus kiinnostaa, internet on oikea aarreaitta. Monet sivustot tarjoavat ilmaisia e-kirjoja, niitä löytyy mm. Elisa Kirjasta, Google Play-kaupasta sekä monista arkistoista. Itse olen vuosien saatossa käyttänyt eniten Project Gutenbergiä, jossa on tarjolla public-domain kirjoja joka puolelta maailmaa, myös runsaasti suomenkielistä kirjallisuutta.

Muinaisina aikoina latasin kirjoja tietokoneelle selailtavaksi, ja jokusen kirjan jopa luin alusta loppuun. Tietokone ei kuitenkaan ole kovin kätevä laite kirjojen lukemiseen, vasta lukulaitteen hankittuani pääsin toden teolla nauttimaan arkistojen aarteista.

Ilmaisissa kirjoissa on tietysti myös huonot puolensa. Digitoinnista johtuen e-kirjoissa on paljon "painovirheitä", erityisesti suomenkielisissä kirjoissa niitä on runsaasti. Samankaltaiset kirjaimet sekoittuvat helposti prosessissa ja lukijalta vaaditaan välillä hoksottimia että vanhahtavasta tekstistä saa vielä setvittyä virheelliset sanat.

Kirjabloggaus on jäänyt vähemmälle, mutta listaan nyt kumminkin tähän muutamia Project Gutenbergin kirjoja joita olen lukenut.

A.W. Ervasti: Suomalaiset Jäämeren rannalla - Matkamuistelmia
Ervastin kirjassa matkustetaan Kuolan niemimaalle ja sieltä Ruijaan. Hänen matkansa tehtävänä on kartoittaa suomalaisten asukkaiden määrää kulloisessakin pitäjässä. Suomalaiset haaveilivat tuohon aikaan omasta satamasta Jäämeren rannalla, joka toteutui kuitenkin vasta Tarton rauhassa.

Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja Suomen kaartin retkestä Konstatinopolin muurien edustalle vuosina 1877-1878

"Seuraava päiväkirja tarjoo lukijoillensa muutamia tietoja Suomen kaartin matkustuspaikoilta, viime itämaisen sodan aikana, ja sen toiminnoista siellä, niin myös kaikenlaisia hupaisia tapahtumia, päiväkäskyjä ja seikkailuja.

Kertomus on varmoista lähteistä, sen verran kuin sitä yksityisellä soturilla on tilaisuutta nähdä ja taitoa käsittää. Huomautan myös arvoisille lukijoille, että tässä parhaasta päästä puhutaan ainoastaan kolmannesta komppaniasta, syystä että kertoja koko sota-ajan oli mainitun komppanian rivissä, eikä siis voinut tarkoin seurata toisten komppanioin liikkeitä, koska sodassa hyvin usein yhdenkin pataljonan komppaniat toimivat eri paikoilla ja toisinaan eri tavallakin. Luonnollista on, että suuria erilaisuuksia siinä ei voi olla, jonkatähden tämä kertomus jotenkin kuvailee tapahtumia toisissakin komppanioissa. — Kertomus ei ole mitään vakinaista kirjakieltä, onhan vaan semmoista suoranaista soturin juttua, jonkatähden yhdyn tuohon tunnettuun ja virvoittavaan lauseparteen: "Vaikka voimia puuttuu, on tahto kuitenkin kiitettävä."

August Schauman: Kuuden vuosikymmene ajoilta: Muistelmia Suomesta
"Se teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun se noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta mielenkiintoa maassamme. Se oli — ja on vieläkin — ensimmäinen ja ainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee tuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu 1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja vaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa muodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja tunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja vaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta. Kosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin valoisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa historiallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa vertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa senvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen "Kuuden vuosikymmenen ajoilta", jonka on kirjoittanut mies, joka avoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta seurannut."

John Ashton: Curious Creatures in Zoology 
Myyttisten olentojen kattava käsikirja. Runsaasti kuvitettu.

Charles Gould: Mythical Monsters 
Gouldin kirja keskittyy erityisesti lohikäärmeisiin, niin länsimaisiin kuin kiinalaisiin ja japanilaisiinkin. Myös yksisarviselle ja feeniks-linnulle on varattu omat osionsa.

Albert Hämäläinen: Ihmisruumiin substanssi Suomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa
Ruumiinosiin ja -nesteisiin liittyvää taikauskoa. Erittäin mielenkiintoisia taikoja ja uskomuksia liittyen vereen, sylkeen, hikeen, hampaisiin ja irtileikattuihin kynsiin yms.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen: Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta - Yliopistollinen väitöskirja
Yrjö-Koskinen metsästää Suomalaisen suvun mahtavaa muinaista menneisyyttä. Monin paikoin historiallisesti virheellinen, mutta myös runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä kirja.

Arthur Conan Doyle: Kauhun Laakso 
Sherlock Holmes seikkailu joka ainakin minulle oli ennestään uppo outo. Tässä linkki ensimmäiseen osaan. Pitkään uusintapainosta odottanut kirja on muuten nyt jälleen saatavissa paperikirjana nimellä Pelon laakso


K.A. Tavastjerna: Suomenlahden salaisuus
Kirjassa kerrotaan venäläisen sotalaiva Rusalkan katoamisesta ja etsinnöistä. Välillä aika mielikuvituksellinenkin tarina, jossa on vaikea tietää mikä on totta ja mikä ei.

Tässä nyt pieni osa kaikista niistä kirjoista joita PG:n ilmaisista kirjahyllyistä löytyy. Muita hyödyllisiä kirja-tietokantoja Project Gutenbergin lisäksi ovat myös Projekti Lönnrot sekä
Project Runeberg.

Monista arkistoista löytyy myös skannattuja kirjoja joita voi lukea selaimella. Kuvituksien ja vanhojen kirjasinten ystävät löytävät näistä kirjoista paljon katseltavaa. Itse suosin e-pubina ladattavia kirjoja joita voin lukea sängyssä, mutta kuvat eivät tietenkään pääse oikeuksiinsa mustavalkoisen lukulaitteen ruudulla.

Jos joku on hurahtanut vanhaan kirjallisuuteen niin nyt olisi tilaisuus suositella omia suosikkejaan!

Ritva Toivola : Kaislaluodon Pitkäsiipi

Lapsuuden kirjasuosikkeihin tarttuminen on aina hiukan riskialtista. Usein muistojen kultaama tarina on latistunut ja muuttunut... noh, lapselliseksi. Onneksi joskus tulee eteen myös poikkeuksia. Ritva Toivolan Kaislaluodon Pitkäsiipi oli kymmenvuotiaana luettuan jännittävä ja ajatuksia herättävä. Nyt kun luin sen uudelleen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, löysin kirjasta edelleen paljon hyvää ja mielenkiintoista.

Kirja kertoo kahden lokkinuorukaisen seikkailuista. Pitkäsiipi ja Paksunokka syntyvät eräänä keväänä Kaislaluodolla ja muutamien mutkien kautta seikkailunhaluiset lokinpojat päätyvät Rottakaupungin sotatantereille.Tarinassa eletään maailmassa jossa suuri osa ihmiskunnasta on kadonnut ilmeisesti sodan seurauksena. Lähellä lokkien yhdyskuntaa, Kaislaluotoa, on Mäntysaari jossa asuua kaksi ihmisperhettä. Heillä ei ole sähköä eikä koneita ja he elävät maanviljelyksellä. Kauempana mantereella sijaitseva kaupunki on autio, ja lokit kutsuvat sitä Rottakaupungiksi. Muutamien maamerkkien perusteella päättelin Rottakaupungin olevan Helsinki.

Kaislaluodon lokit elävät rauhassa, mutta Rottakaupungissa vallitsee sotatila harmaarottien ja mustarottien välillä. Lokit ja varikset ovat myös ottaneet osaa sotaan, lokit taistelevat harmaarottien puolella, varikset mustarottien. Eläintarinoiden tehtävänä on ollut Aisopoksen saduista alkaen toimia allegoriana ihmiselämän eri ilmiöille. Kirjallisuuden eläinfantasia on jatkanut usein tätä perinnettä, esim Orwellin Eläinten vallankumous. Kaislaluodon pitkäsiivessä tarinan taustalla on ihmisten sota, ja sen jättämät rauniot. Eläimet jatkavat tätä sotaa taistellen tietyllä tapaa ihmisten jättämästä elinympäristöstä. Rotat jopa kokevat että heidän tehtävänään on "jatkaa ihmisten kulttuuriperintöä". Rottakaupungin sodassa taistellaan kaupungin valtavista ruokavaroista, jotka lopussa paljastuvat kuvitteluksi. Ihmisten taakseen jättämä ruoka-aarre on jo aikoja sitten kulutettu loppuun. Sodan päätyttyä molemmat osapuolet ovat häviäjiä.

"-Minusta tuntuu, että olen kasvanut aikuiseksi, sanoi Pitkäsiipi Anselmille niiden valvoessa talon alla ja kuunnellessa pakkasen napsahtelua nurkissa. - Miten typeriä ja lapsellisia Paksunokka ja minä olimmekaan, kun haluttiin lähteä sotaan.

- Te kai luulitte, että siinä noudatetaan joitakin sääntöjä ja ettei kukaan oikeasti vahingoitu ja että paras voittaa."

Kun sota on ohi ja sen tuhoista toivuttu kirjan lopussa päästään jälleen rakentamaan uusia pesiä ja perustamaan perheitä. Kirjan sodanvastainen viesti on selvä, palopuheet on pidetty ja taistelut käyty turhan tähden. Elämässä oleellisinta on sittenkin lennellä meren yllä, kalastella hopeakylkisiä kaloja ja löytää joku jonkka kanssa perustaa perhe.

Johtuu ehkä siitä että luen aivan liian vähän lasten- ja nuortenkirjoja, mutta mielestäni lokkien elämä oli yllättävän raakaa. Nämä sosiaaliset linnut ovat myös kovia riitelemään ja tappeluita ja taisteluita oli paljon. Tapeltiin toisia lokkeja vastaan, kettua vastaan, rottia ja variksia vastaan. Veri lensi ja nokat kalahtelivat. Sodan jäljiltä Rottakaupungin kaduilla oli verta ja ruumiita. Tällaisia yksityiskohtia en muistanut kirjaan uudelleen tarttuessani. Olin näkevinäni kirjassa kahden eläinfantasiakirjan vaikutusta. Ensinnäkin taisteluista ja sotimisesta tuli mieleeni Richard Adamsin Ruohometsän kansa, älykkäät rottatiedemiehet jotka lueskelivat kirjastossa sähköoppia muistuttivat minua Robert C. O'Brianin kirjasta Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat.

Aikuisen näkökulmasta tarina on toki hiukan turhan ylimalkainen. Rottien ja lintujen käymä sota on ohi ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan ja reilut 140 sivua on luettu nopeasti. Kirjassa oli kuitenkin mielenkiintoinen asetelma ja jännittäviä käänteitä. Tärkeintä oli että sain takaisin palan lapsuuttani ilman että tunsin tulleeni petetyksi!

P.S. Tämä kirjabloggaus on luutavasti viimeinen jonka ehdin kirjoittaa ennen syksyä. Olen lukenut tänän vuonna 16 kirjaa ja nyt jonossa olevia kirjoja en mitenkään ehdi lisäämään blogiin. Kaikenlaista muuta tekemistä on vapaa-ajalla niin paljon että vaikka nykyään ehdinkin ihan mukavasti lukemaan, blogin kirjoittamiseen ei yksinkertaisesti riitä aikaa. Siiryn hetkeksi Goodreadsiin ja pyrin kirjoittamaan lukemastani muutaman lauseen edes sinne.

Tuula Rotko - Susi ja surupukuinen nainen

Tuula Rotkon kirja oli mukava lyhyt välipala. Pienoisromaanimittaisen kirjan lukee yhdellä istumalla.
Kirjan alku ei oikein minua vakuuttanut. Dialogi tuntui teennäiseltä ja kolmiodraama ennalta arvattavalta. Takakansiteksti oli myös spoilannut kirjan tapahtumat melko täydellisesti, joten en odottanut suuria yllätyksiä:

"Nainen saapuu saarelle eräänä tuulisena päivänä, kun jäälautat vielä kelluivat merellä, ja settui asumaan vanhaan taloon autiolle rannalle. Hänen nimensä oli Raakel Rantajuola, hän maalasi tauluja, pukeutui aina mustiin ja eleli yhdessä miehensä kanssa joka lienee ollut jonkinlainen muusikko ammatiltaa.
Kerran kuutamoisena kevättalven yönä saarelle ilmaantuu susi, ja tapahtui järkyttävä murhenäytelmä, syrjässä asunut naisopettaja löydettiin pihalta kuoliaaksi raadeltuna. Samaan aikaan katosi Raakel Rantajuola, eikä hänestä kuultu enää koskaan. Suden saivat saaren miehet pois päiviltä."

Loppua kohden kirja parani, varsinkin kun alettiin kertoa sudesta ja Raakelin lapsuudesta. Tuntui hiukan siltä kuin alun ihmissuhdesotkut olisi vain äkkiä kehitelty antamaan tarpeeksi pakottava syy Raakelin muutokselle ja myöhemmille mystisille kokemuksille. Tykkäsin kirjan ihmissudesta, tai susidaimonista, sekä tavasta jolla se lopulta otti Raakelin täysin valtaansa, sulautti itseensä.

Kirjassa käsitellään muun muassa lapsettomuutta ja siihen liittyviä täyttymättömiä odotuksia. Yhtenä teemana on hylätyksi tulemisen pelko, ja miten se saa ihmisestä vallan jo varhaislapsuudessa.

"Vauva tiesi, syvällä vastasyntyyneen tajunnassaan, ettei se koskaan ikävöisi niitä kasvoja jotka kumartuivat ylle, vaikka ne hymyilivät ja kädet tarttuivat varmoin ottein. Vielä pikku kaukalossaan se tavoitteli rintaa ja ehti itkeä omasta mielestään kauan ennen kuin joku tuli paikalle. Se sai suuhunsa maitopullon, mutta siiinä ei ollut oikea tuoksu, eikä siitä saanut oikeaa otetta. Vauva tunsi itsensä hylätyksi. Sen ympärille keitoutui musta vaippa, josta se ei koskaan pääsisi."

Tämä pienen lapsen yksinäisyyttä kuvaileva kohta kosketti itseäni, koska pojan vauva-aika on vielä niin tuoreena mielessä.

Raakel on ollut koko ikänsä hylätty, ei-toivottu lapsi, ja kun hän vihdoin joutuu aviomiehensä hylkäämäksi, susi saa vallan. Kirjassa kauneinta ovat ohikiitävät kuvaukset luonnosta ja sen kutsuvista hengistä, viittaukset Aino Kallaksen Sudenmorsiameen ovat selviä. Kirjassa oli alun kömpelyyden jälkeen oikein kaunista kieltä ja muutama mielenkiintoinen idea. Mutta en usko että tästä jää mieleeni kovin pysyviä muistijälkiä.

Kaksi aikamatkaa

Luin lyhyen ajan sisällä kaksi erilaista aikamatkustustarinaa. Kirjoitan niistä nyt ajanpuutteen vuoksi yhteispostauksen.

Kirjat ovat Sirpa Tabetin Punainen metsä ja Satu Mattila-Laineen Parantola. Molemmat kirjat ovat esikoisteoksia.

Sirpa Tabet, Punainen metsä, Otava 1989

Tutustuin Sirpa Tabetin dekkareihin teini-iässä, jolloin ahmin murhamysteereitä. Punaiseen metsään tartuin vasta kun dekkarit oli jo luettu, sillä en oikein tiennyt mitä tyylilajia kirja edusti. Julkasuajankohtanaan 1989 Punainen metsä oli outo kirja, josta kukaan ei tainnut oikein tietää oliko se lintu vai kala. Nykyään sitä voi sanoa spefiksi. Luin kirjan ensimmäisen kerran 90-luvulla, ja halusin nyt verestää muistojani

Kirja kertoo mainostoimistossa työskentelevästä Anna Routmaasta, joka saa perinnöksi isänsä suvun talon, Wäärälän. Juurettomuuden tunteiden vallassa kamppaileva Anna aikoo perheen ja ystävien vastustuksesta huolimatta pitää talon, sillä se antaa hänelle vihdoin tunteen johonkin kuulumisesta.

Ollessaan ensimmäistä kertaa matkalla Wäärälään Anna joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää tajuntansa. Herätessään hän huomaa olevansa aivan jossain muualla. Poissa ovat tie ja auto. Anna on matkustanut ajassa taaksepäin. Hän on myös siirtynyt jonkun toisen ruumiiseen. Hän on nyt Wäärälän talon tytär Anna. Eletään 1840-lukua.

Kirjan asetelma on kutkuttava. Anna joutuu opettelemaan kädestä pitäen monta sellaista asiaa jotka ovat Wäärälän Annalle arkipäivää. Monet sanat ja tavat ovat hänelle outoja ja väärinkäsityksiä syntyy. Onnekseen Anna saa liittolaisen Wäärälän talon Katriina piiasta, joka opastaa Annaa talon tyttären askareissa. Monet ihmiset suhtautuvat Annan epäillen. Miksi erämaahan eksynyt maatalon tytär osaa yhtäkkiä lukea ja kirjoittaa? Ja miksi hän ei näytä tuntevan edes kaikista lähimpiä sukulaisiaan?

Anna jotuuu elämään toisen ihmisen tekemien valintojen kanssa kun hänelle paljastuu että Wäärälän Anna on kovaa vauhtia menossa naimisiin erään Matiaksen kanssa. Hän kapinoi ajatusta vastaan vain hetken, sillä Matias paljastuu oikein mukavaksi mieheksi ja Anna huomaa pian olevansa päätä pahkaa rakastunut. Kirjan parasta antia ovat vanhat kihla- ja häätavat, joita esitellään runsaasti.

Onni Matiaksen kanssa jää kuitenkin lyhyeksi, sillä onnettomuudet ja kuolema tuntuvat seuraavan Annaa minne hän ikinä meneekin. Susi on tappanut lähistöllä lampaan ja on pian uhka myös karjalle ja hevosille. Lopulta ihmisetkin joutuvat tuntemattoman pedon hampaisiin. Kuoleman varjo leijuu kaiken yllä, ja ihmiset alkavat pelätä Annaa joka on tuonut mukanaan kirouksen.  Punaisen metsän tunnelma muuttuu loppua kohden jatkuvasti ahdistavammaksi. Anna joutuu yhteisönsö hyljeksimäksi ja eristäminen on täydellistä. Vaikka hän saa asua perheensä kanssa ja nukkua vanhassa kamarissaan, hän ei saa syödä perheen kanssa samassa pöydässä. Kukaan ei puhu hänelle, vastaa hänen puheisiinsa, tai edes katso häneen. Hänestä on tullut näkymätön jopa kaikista läheisimille ihmisille.

Koko kirjan ajan Anna pohtii syytä aikamatkaansa. Hänellä tuntuu olevan vankka usko siihen että kaikelle on tarkoitus ja että hän ei ole siirtynyt Wäärälän Annan ruumiiseen sattumalta. Lukijalle on melko pian selvää että kyseessä on murhamysteeri, mutta johtolankoja ei juurikaan jaella. Loppuratkaisu tulee yllätyksenä.

Pidin Punaisesta metsästä todella paljon, vaikka välillä päähenkilön pohdinnat tuntuivat kiertävän turhan pientä kehää.

Punainen metsä on luettu myös näissä blogeissa:
Tahaton lueskelija
Unelmien aika

Satu Mattila-Laine, Parantola, Karisto 2015 

Aikamatkustus tapahtuu tässäkin kirjassa jonkin ulkoisen stressitekijän aikaansaamana. Päähenkilönä on 15-vuotias epilepsiaa sairastava Elisa, joka harrastaa vintagea ja kirjoittaa muotiblogia. Hän siirtyy 1930-luvulle erään rajun kohtauksen aikana, ja joutuu sopeutumaan elämään epileptikoille tarkoitetussa parantolassa.

Tässäkin kirjassa päähenkilö joutuu kohtaamaan outoja tilanteita, joista hän selviää ystävän avulla. Parantolassa asuva Anna ottaa Elisan suojiinsa, ja kertoo lääkäreille tämän olevan hänen serkkunsa. Olin ensin pettynyt kun päähenkilön aikamatka ei heittänytkään häntä toisen ihmisen nahkoihin kuten Punaisessa metsässä. Elisa herää parantolassa omana itsenään, eikä häntä edes alussa ajatella potilaaksi. Elisa katselee parantolan elämää kuin ulkopuolinen tarkkailija, hän ei tunne kuuluvansa siihen aikaan tai paikkaan. Välillä hän jopa miettii tapahtuuko kaikki vain hänen päänsä sisällä.

Elisan aikamatkalla ei tunnu olevan mitään sen suurempaa tarkoitusta tai kohtaloa, hän käy vierailulla menneisyydessä ja oppii ehkä jotain itsestään ja sairaudestaan. Kirjassa on myös pieniä annoksia jännitystä ja romantiikkaa. Suurimman osan ajasta Elisa pohtii miten pääsisi palaamaan nykyhetkeen, ja lopulta keino löytyykin. Annan kohtalo jää siinä vaiheessa hiukan puolitiehen, mutta sekin saa tyydyttävän ratkaisunsa kirjan lopussa.

Parantolan teemoja ovat elämä sairauden kanssa ja itsemääräämisoikeus. Taustalla häälyy ajalle tyypillinen rotupuhtausoppi. Painavia asioita joista on kirjoitettu kevyesti ja viihdyttävästi. Itse olisin kaivannut enemmän yksityiskohtia parantolan elämästä, nyt ajankuva jäi hiukan ohueksi. Monia kiinnostavia asioita kerrottiin, mutta olisin halunnut lukea paljon enemmän. En kuitenkaan koe olevani tämän kirjan kohderyhmää. Nuortenkirjastahan nyt on kysymys, ja Parantola on aivan mainio sellainen.

Parantola on luettu myös näissä blogeissa:
Ullan luetut kirjat
Todella vaiheessa

Kesäkuun kootut

Olen lukenut ison pinon kaikenlaista kirjallisuutta, mutta muiden kiireiden takia en ole ehtinyt niistä bloggaamaan. Tässä kuitenkin lyhyt katsaus kesäkuussa lukemiini kirjoihin.

Juha Vuorela: Sukututkijan aapiskirja ja Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi

Pikaisena välipalana lukaisin Juhan suku-uutiset blogin julkaisemia omakustanteita. Sukututkijan aapiskirja esitteli sukuhistorioiden lisäksi vanhojen asiakirjojen terminologiaa. Tutuiksi tulivat monet vanhahtavat sanat, kuten itsellinen tai hopmanni.

Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi: tarinoita rikoksista menneisyyden Suomessa kokoaa Juhan suku-uutisten rikosaiheisia blogitekstejä samoihin kansiin. Historian pikku-uutisista, paikallishistoriasta ja makaabereista murhista kiinnostuneet löytänevät näistä kirjoista kaikenlaisia aarteita. Pikku kirjojen ainoa puute oli selkeä oikoluvun puute, huolimattomuusvirheitä oli paljon.

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari

Tohtori Moreaun saari oli Eeron valinta. Me molemmat olimme lukeneet kirjan jo aikaisemmin, mutta itse en ainakaan muistanut lukemastani yhtikäs mitään. Tohtori Moreaun saari on tieteis- ja kauhukirjallisuuden klassikko, ja aivan ansaitusti. Haaksirikkoinen Edward Prendick pelastetaan laivaan joka on matkalla salaperäiselle saarelle. Siellä hän tapaa tohtori Moreaun, joka on paennut skandaaleja ja perustanut saarelle tukikohdan lääketieteellisille kokeilleen. Kirjan kauhu syntyy pääosiin tohtorin kokeiden epäinhimillisyydestä ja siitä käsinkosketeltavasta kivusta ja tuskasta joka tekstistä välittyy. Tieteellisten kokeiden tulokset liikkuvat vapaasti saarella, peläten ja palvoen kammottavaa luojaansa. Eläin-ihmiset ovat pääosin sympaattisia, jotkut ovat naurettavia, pelottavia, säälittäviä ja iljettäviä. Kirjan loppuyhteenvedossa voimme aavistella näiden kammottavien otusten edustavan ihmiskuntaa yleensä. Ainoa miinus kirjassa on sekava taitto. Usein tekstissä oli sama rivi kahteen kertaan, ja toisaalta sanoja puuttui. Näitä virheitä oli luokattoman paljon, ja ne haittasivat lukuelämystä huomattavasti.

Suvi Niinisalo: Äisin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Taidehistorioitsija Suvi Niinisalo on aikaisemmin julkaissut kirjoja muun muassa vedenneidoista ja keijukaisista. Äidin sylissä esittelee äitiyttä taidehistorian näkökulmasta. Äitimyytti paljastuu kalliopiirrosten ja katolisen Maria-kultin takaa. Kirjassa käsitellään myös äitiyteen liittyviä ennakkokäsityksiä. Millainen on hyvä äiti, ja miten käsitys äitiydestä ja sen ihanteista on muuttunut vuosien varrella. Kirja oli mielenkiintoinen ja antoi uutta ajattelemisen aihetta, vaikka olenkin pohtinut äitiyttä ja naisen roolia paljon viime aikoina. Suosittelen kirjaa kaikille äideille tai äideiksi aikoville, mutta myös niille jotka ovat kiinnostuneita kulttuuri- ja taidehistoriasta, naisen asemasta ja sukupuolirooleista. 

Vesa Sisättö, Jukka Halme, Toni Jerrman: Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 

Kirjassa esitellään 2000-luvulla suomennettuja fantasiakirjailijoita. Mukana on sellaisia nimiä kuin George R. R. Martin ja Jeff VanderMeer. Luin kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi, sillä uudempaa fantasiaa on tullut luettua luokattoman vähän. Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 päivitti tietojani, ja tarjosi lukuvinkkejä. Artikkelit olivat melko vaihtelevia. Toisissa kerrottiin ihan mielenkiintoisia juttuja kirjailijoista ja heidän elämästään, toiset tyytyivät lähinnä puuduttavasti referoimaan tuotantoa. Suuri osa bibliografioista oli vanhentunut, sillä lähes kaikilta kirjailijoilta on ehtinyt tulla uutta tuotantoa ja suomennoksia. Ihan pätevä opus joka tapauksessa. Jatkankin tästä epäkronologisesti lukemalla kirjan Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (osa1).

Markku Sadelehto (toim.) - Outoja tarinoita 4

Viimeisestä kirjabloggauksesta on kulunut jo hetki. Romaanit roikkuvat edelleen lukulistalla tai lojuvat yöpöydällä keskeneräisinä. Novelleja sen sijaan olen kuluttanut edelleen säännöllisesti. Outoja tarinoita 4 tarttui mukaan kirjaston poistomyynnistä, ja se tuli luettua saman tien.

Tämä novelliantologia oli poikkeuksellisen tasainen, eikä kovin puuduttavia lukuelämyksiä mahtunut joukkoon. Useimmat kirjoittajista ovat Lovecraftin aikalaisia ja ystäviä, ja Lovecraft toimi haamukirjoittajana kahdessa tämän kokoelman tarinassa.

Ensimmäinen niistä on C.M Eddyn Rakkaat vainajat, joka aiheutti skandaalin ilmestyessään. Tarinan päähenkilö ajelehtii dekadentissa synkkämielisyydessä ja on kyllästynyt elämäänsä. Uutta eloa häneen tuo vasta perheenjäsenen kuolema. Synkkä tapahtuma paljastaa uuden intohimon, ja nuorukainen hankkiutuukin viipymättä töihin ruumishuoneelle, missä hän pääsee päivittäin vainajien läheisyyteen. Nekrofiiliset tuntemukset on kuvattu varsin hienovaraisesti, mutta uskon kyllä että tarina on ilmestyessään järkyttänyt lukijoita. Weird Tales lehti perui lopetuspäätöksensä tämän tarinan tuoman julkisuuden myötä.

Zealia Bishopin Yigin lapset on toinen Lovecraftin avustama novelli. Ilmeisesti Lovecraft kirjoitti tarinan lähes kokonaan itse, vaikka se ilmestyikin Bishopin nimellä. Tässä tarinassa länteen vaeltaneet uudisraivaajat kohtaavat alkuperäisväestön kummallisen käärmekultin. Tarina aiheuttaa väristyksiä nykylukijassakin.

 Sadelehto tituleeraa Mearle Proutia 'köyhän miehen Lovecraftiksi', mutta minusta hänen novellinsa Madon temppeli oli kuvaukseltaan ja tunnelmaltaan yksi antologian parhaista teksteistä. Kummallinen kirous leviää syrjäisestä metsästä lähiympäristöön. Kuoleva metsä on ahdistava paikka, ja mädän löyhkän suorastaan haistaa. Ehkä pohdinta tapahtumien syistä ja seurauksista ei ole kovin hääppöinen, mutta tykkäsin novellista yhtä kaikki.

Mary Elizabeth Counselmanin Kirottujen riutta kertoo lohduttoman tarinan haaksirikkoisista. Seitsemän miestä pelastautuu pienelle, laskuveden paljastamalle riutalle. Eloonjäämismahdollisuudet ovat olemattomat ilman varjoa ja suojaa. Nousuveden aikaan miehet joutuvat istumaan kylki kyljessä riutan korkeimmalla kohdalla. Epätoivoinen tilanne muuttuu painajaismaiseksi kun yksi miehistä löydetään kuolleena; murhattuna. Loppuratkaisu jää avoimeksi ja se onkin osa tarinan ahdistavuutta.

Yksi kirjan heikoimmista lenkeistä on Lovecraftin oma Kammottu talo, jonka loputtoman tuntuiset sukuselvitykset alkoivat viedä mielenkiintoa jo tarinan alkuvaiheessa. Providenceen sijoitettu tarina pääsee kunnolla käyntiin vasta loppua kohden kun  kamalia asioita alkaa tapahtua.

Muita mieleen jääneitä novelleja ovat Clark Ashton Smithin Genius loci, sekä Edmond Hamiltonin humoristisiakin sävyjä saava Hän palasi kuolleista. Ihan jokaista novellia en ryhdy tässä ruotimaan, sillä lukemisestakin on kulunut jo jonkin aikaa. Outoja tarinoita 4 on hyvä kokoelma kauhua, ja tiedän palaavani näiden novellien pariin uudestaan.

Tämä antologia sopii jatkoksi Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.

Antti Salminen - Lomonosovin moottori

Antti Salmisen Lomonosovin moottori voitti viime vuoden Tähtivaeltaja-palkinnon. Poesia-kustantamo keskittyy julkaisemaan runoutta. Onko Lomonosovin moottori siis runokirja? Mielenkiintoinen valinta Tähtivaeltaja-palkinnon saajaksi. Jo pelkästään kirjan nimi kiehtoi sen verran, että laitoin sen luettavien listalle. Kesken minulla on useampikin kirja, ja muutakin luettavaa olisi. Ehkä oli virhe tarttua näin merkilliseen kirjaan muiden kiireiden keskellä, sillä Lomonosovin moottori ei ole mikään helppo kirja. Se on runoutta, science fictionia, fantasiaa.

Kirja on sarja merkintöjä, jotka koostuvat muistiinpanoista, päiväkirjoista, filminauhoista, unista, ja todellisesta sekä kuvitellusta historiasta. Merkinnät ovat Novaja Zemljassa sijaitsevan oudon yhteisön kirjallinen ja kuvallinen jäämistö.

Minua kiehtoi kirjan kokeellinen tyyli. En ollut aivan varma miten olisin lukenut kirjan, sillä jokaisen merkinnän lopussa on ristiviitteitä, joiden opastamana voi lukea siihen liittyvät sivut. Olisin halunnut hypellä näiden viittausten perässä ja harhailla kirjan sivuilla, mutta koska aikaa lukemiseen on melko rajallisesti, päädyin lukemaan kirjan kronologisesti läpi. Lomonosovin mootoria lukee nopeasti, sillä merkinnät ovat lyhyitä, yleensä vain vajaan sivun mittaisia tekstikappaleita. Kirjaa voi lukea nopeasti, mutta tuskin kukaan haluaa niin tehdä.

Alkemistinen, astrologinen ja luonnontieteellinen termistö sekoittuu kiehtovaksi sopaksi, joka kiehuu, käy, mätänee ja höyryää. Viittaukset Hieronymus Boschiin ovat selkeitä. Välillä mieleeni vilahti mielikuvia Peter Greenawayn visuaalisesta tyylistä.

"Etanat kiinnostuvat tarjoamastin lampaanjuustosta. Tämä yksi Opisthobranchioihin kuuluva nilviäinen, Aplysia, on minun sankarini. Sen hermoston koko kytkentäkaavio on nyt ullakon seinällä kolme metriä korkeana ja seitsemän metriä leveänä mallipiiroksena. Olen kaivanut esiin labyrintin nilviäisen imuputkesta. Se on muinasempi kuin mikään helleeninen murju.

[...]

On kolmenlaisia sokkeloita. Ensinnäkin niitä joissa on vain yksi sisään- ja ulospääsy, eikä lainkaan haarautumia. Sellaisen suunnitteli Daidalos. Sitten toisia, jotka haarautuvat loputtomiin reittehin, mutta sisältävät ulospääsyn. Niihin eksyvät barokkiruhtinaiden lapset ennen lounasaikaa ja parfymoituja peruukkimeriä. Kolmannen tyypin labyrinteista ei tunneta ulospääsyä. Niissä voi oppia asumaan."

Luin kirjan loppuun väsyneenä, nautin vain kielestä, mutta Lomonosovin moottorin tarkoitus jäi hämäräksi. Söikö se elämää, vai loiko se sitä? Luultavasti molempia. 

Tämän kirjan lukemiseen pitää varata loputtomasti kesäisiä iltapäiviä, tai syksyisiä öitä.  Kirjalle pitää antaa aikaa, ja sitä pitää lukea hypähdellen sanojen ja viitteiden johdattamana sivulta toiselle. Täytyy palata omia jälkiään ja löytää jotain jonka oli jo kadottanut.

Kyllä tämä kirja on Tähtivaeltaja-palkinnon ansainnut, vaikka ei aivan perinteisintä scifiä edustakaan. Jos kokeellinen kirjallisuus ja nykyrunous eivät sytytä intohimojasi, niin älä tartu Lomonosovin moottoriin. Jos taas olet kiinnostunut kummallisuuksista, labyrinteistä, homunculeista, kalmarin silmistä, ja N. Teslan pyhyydestä, lue Lomonosovin moottori.

Tuomas Saloranta - Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Kuoriaiskirjojen lukeminen jatkuu tällä kertaa Tuomas Salorannan novellikokoelmalla. Kaikenlaiset muut kiireet ovat vieneet aikaa kirjallisuudelta mutta novelleja olen edelleen ehtinyt melko säännöllisesti lukemaan.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia kerää yhteen Tuomas Salorannan kauhunovelleja. En ihan joka tarinaa ala tässä tarkemmin ruotimaan, mutta kerron muutamista suosikeistani. Kirjan ensimmäinen novelli, Keväistä kauhua lenkkipolulla, aloittaa ryminällä. Pidin tästä tarinasta tosi paljon, siinä oli letkeää tarinointia, mutta samalla aidosti hyytäviä kohtia. 

Kirjan pelottavimpiin novelleihin kuuluu  Pyörätuolimummo, jonka aikaisemman version olin lukenut jo URS:n Valkoisesta antologiasta. Novellin päähenkilön huomio kiinnittyy puistossa kuljeskelevaan mummoon ja tämän työntämään tyhjään pyörätuoliin. Mystisen mummon puuhailujen selvittämisestä tulee pakkomielteinen missio, joka päättyy karmaisevalla tavalla.

Rillumapunkin ensimmäisiä uranuurtajia puolestaan on novelli Sammakkoprinssi. Pidin novellin vanhahtavasta tyylistä, ja siinä esiintyvistä sammakkomaisista olennoista.

 Äidin talossa on selviytymistarina, jonka pääosassa on keski-ikää lähestyvä Marjatta. Zombiekauhun näyttämönä on tällä kertaa nimettömäksi jäävä pikkukaupunki, jossa Marjatta elää äitinsä kanssa. Kaupungin asukkaat joutuvat merkillisen sairauden uhreiksi, vain harvat selviävät. Marjatan on opeteltava tulemaan toimeen täysin uudessa maailmassa. Äidin talo on edelleen hänen elämänsä kiintopiste, ja se on sitä loppuun asti. Tarinassa on jännällä tavalla myös lämminhenkisyyttä, ja tulevaisuudentoivoa.

Tämän kokoelman novellit ovat konstailematonta viihdettä, jonka juuret ovat syvällä kauhukirjallisuuden perinteissä. Jos pidät lovecraftiaanisista tunnelmista, tai zombeista, tämä novellikokoelma on kuin tehty sinua varten. Tarinoissa on välillä mukana huumoriakin, ihan sopivassa määrin ilman että kauhun tunne pääsee kärsimään.

Kirjan lopussa on mukavana lisänä kirjailijan selvityksiä novellien vaiheista, kirjoittamisesta, ja aikaisemmista julkaisuista. Tällaisia pieniä selontekoja on mukava lueskella, varsinkin jos itse harrastaa kirjoittamista.

Mahtavat Ammoiset on hyvä lisä Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen. Tähän väliin täytyy myös vinkata kaikille sähkökirjojen lukijoille, että tämän kirjan sähköinen versio on ilmaiseksi ladattavissa Aavetaajuuden e-kirjakaupasta!

Mahtavia Ammoisia on luettu myös seuraavissa blogeissa:
Routakoto
Kannesta kanteen, sivuista sivuille

Ihana Edith

Kohtaamisia
Toimittanut: Karri Kokko
Kustantaja: WSOY (1982)
ISBN: 951-0-11145-7

Kovin paljon en ole ehtinyt lukemaan viime viikkoina, joten esittelen sen sijaan yhden tärkeän kirjan hyllystäni. Kohtaamisia, on suurikokoinen kuvitettu kirja, jota luin mielelläni lapsena. Kirja kuului äidilleni. Pidin kirjan runoista, vaikka minulla ei ollut silloin selkeää mielikuvaa runoilijasta, eikä taidemaalaristakaan, muistan vain kuvat ja sanat. Vasta myöhemmin ymmärsin että kirjassa esitellään kaksi suomalaisen kulttuurin voimanaista, Edith Södergran ja Helene Schjerfbeck.

Tänään tulee kuluneeksi 124 vuotta Edith Södergranin syntymästä, joten toivotan tässä hyvää Edithin päivää kaikille runon ystäville. Edith Södergran ei ole vain suosikkirunoilijani, hän on esikuva, hengenheimolainen, kissaihminen ja suosikkikirjailija. Hänen sanansa ovat minulle sitä kirjallisuutta, jonka parissa kasvoin. Runoista löytyy fantastisia ja kauhistuttavia elementtejä, niissä on elämänjanoa ja väistämättömän kuoleman hyväksyntää.

"Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä

ja tie synkistä aavistuksista pimeä?

Varjoissa lepää sairas jumala

uneksuen ilkeitä unia -"

Kohtaamisia oli ensikosketukseni Södergranin runoihin. Valikoidut runot ovat kaikki Uuno Kailaan suomentamia. Kirjassa on se kiehtova piirre, että se on polyglotti, ja lopusta löytyvät kaikki suomennetut runot myös alkuperäiskielellä. Opettelin näitä ruotsinkielisiä runoja ulkoa, koska halusin tuntea kielen rytmin samanlaisena kuin Södergran oli sen kirjoittanut. Sen jälkeen olen lukenut useampia eri suomennoksia. Joidenkin runojen alkuperäiskieli on kuitenkin jäljittelmättömän kaunista. Esimerkiksi tämä Dagen svalnar-runon ensimmäinen säkeistö:

"Dagen svalnar mot kvällen...
Drick värmen ur min hand,
min hand har samma blod som våren.
Tag min hand, tag min vita arm,
tag mina smala axlars längtan...
Det vore underligt att känna,
en enda natt, en natt som denna,
ditt tunga huvud mot mitt bröst."

Hyvää syntymäpäivää ihana Edith!

Juri Nummelin (toim.) - Luurankomies

Populaarikulttuuriin ja pulp-kirjallisuuteen syväluotaavalla asiantuntemuksella suhtautuva Juri Nummelin, on koonnut teema-antologioita ihmissusista, vampyyreista ja zombeista. Luurankomiehessä aiheena on kauhuwestern. Kirja sopi kuin nenä päähän Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.

Tämä kahdestoista Kuoriaiskirja on jäänyt lukulistalleni roikkumaan, ja nyt urakoin sen parissa päivässä. Ehkä tämä oli virhe, sillä tarinat olisivat ansainneet enemmän sulatteluaikaa. Pötköön luettuna Luurankomiehen tarinoita vaivaa pieni toisto, jo pari ensimmäistä novellia tuntuivat rakenteeltaan ja teemoiltaan melko samankaltaisilta, loppua kohti variointia oli enemmän. Monessa tarinassa viitataan päähenkilön suomalaisiin sukujuuriin, mutta nämä maininnat eivät useimmiten anna itse tarinalle mitään suurempaa sisältöä. Antologiaa lukiessa tulee vain mielikuva että villissä lännessä ei voinut heittää tyhjää viskipulloa, osumatta johonkin Anselmi Virtaseen tai Hannes Jokiseen. Suurimmassa osassa tarinoita kauhun lähteenä on uuden mantereen muinaisuus, ja intiaanilegendat.

Kerron tässä muutamasta mieleen parhaiten jäänestä novellista. Markus Harjun Petojen sukua oli alusta saakka jännittävä tarina, jossa vihjataan wendigo-myyttiin. Novelli olisi saanut mielestäni kehitellä kissa ja hiiri-leikkiä pitemmäksikin, nyt jännittävä juttu loppui liian lyhyeen. Kuitenkin ehdottomasti yksi antologian parhaista novelleista.
Samuli Antilan Aavikon hopea yhdistelee länkkäriä Stepanin koodeksiin. Ihan mehevä keitos näistä aineksista syntyykin. Vesa Sisätön tarinassa Kaksi kirjettä Texiltä liikutaan sarjakuvien maisemissa, Coconinon pikkukaupungissa. Lovecraftiaanisiin tunnelmiin yhdistellyt sarjakuvaviittaukset ovat merkillinen kokonaisuus, ja mielestäni hyvin rakenneltu kauhuasetelma kärsin jonkin verran sarjakuvamaisesta huumorista.
Sami Myllymäen Tuhannen luodin mies on lyhyt tarina, joka erottui joukosta. Novellissa ei ole yliluonnollisia hirviöitä, eikä intiaanikirouksia. Pääosassa on vanha invalidi, veteraani, joka on oudossa räjähdyksessä saanut yliluonnollisia kykyjä.
Shimo Suntilan Verinaamio oli hieno lopetus antologialle. Tässä tarinassa viha intiaanien ja uudisasukkaiden välillä leimahtaa ilmiliekkiin. Intiaanikapinan kauhistuttava johtaja Punainen naamio ottaa valtaansa yhtä lailla intiaanin kuin valkoisen miehenkin.

Kirjan lopussa on Juri Nummelinin artikkeli kauhun ja länkkärin liitosta. Artikkelissa keskitytään nimenomaan kirjallisuuteen, ja siitä voi poimia itselleen lukuvinkkejä, jos antologia sytytti kauhuwestern innostuksen.

Luurankomies ei ole Kuoriaiskirjojen parhaita, mutta ihan kelpo antologia kaikesta huolimatta. Novelleja kannattanee lueskella pitemmän ajan kuluessa, aina kun tekee mieli länkkäriä.

Luurankomies on luettu myös Morren maailmassa. 

Ja sitten vielä sananen Kuoriaiskirjoista

Viime vuonna otin tehtäväkseni lukea koko Kuoriaiskirjojen tuotannon. Alussa luin ahkerasti, sitten muut luettavat kiilasivat väliin. Kevään mittaan on odotettavissa ihan uusia julkaisuja, joten tartuin itseäni niskasta kiinni. Ihan järjestyksessä en ole näitä lukenut, vaan fiiliksien mukaan. Bloggaaminen oli pitkään tauolla vauvakiireiden takia, mutta Goodreadsiin olen kuitenkin pyrkinyt kirjoittamaan kaikesta lukemastani muutaman sanan. Linkitän tähän vielä omat Goodreads-arvioni jokaisesta tähän mennessä luetusta Kuoriaiskirjasta.

Tuomas Saloranta - Juuri sellainen yö
Tuomas Saloranta - Hopea-arkun metsästäjät
Shimo Suntila (toim.) - Sillanrakentaja
Tuomas Saloranta (toim.) - Stepanin koodeksi
Shimo Suntila - Sata kummaa kertomusta
Lucilla Lin - Kuolema on ikuista unta
Samuli Antila - Rajat ja muita kauheita tarinoita
Shimo Suntila (toim.) - Hopeoitu vainaja

Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen (toim.) - Käärmeenliekit

Osuuskumman lohikäärme-teemainen novelliantologia Käärmeenliekit on ollut lukulistallani pitkään, mutta tartuin siihen vasta nyt, kun Atorox-äänestyksen deadline alkoi uhkaavasti lähestyä. 

Luimme antologian yhdessä Eeron kanssa. Juttuja tuli luettua ääneen yleensä iltaisin, ja niistä oli sitten mukava keskustella tuoreeltaan. Olin jo etukäteen sen verran tietoinen antologian laadusta, että en odottanutkaan ihan perinteisiä fantasiamaailmoja. Novelleissa liikuttiin toisten todellisuuksen lisäksi vaihtoehtohistorioissa, osa tarinoista sijoittui nykypäivän Suomeen. Monissa tarinoissa oli mukana slaavilaisestakin tarustosta tuttu lohikäärmeen muodonmuutos ihmiseksi. Näitä ihmislohikäärmeitä oli mukana hyvin monta, melkein puolet tarinoista liikkui jonkinlaisen muodonmuutoksen, joko henkisen tai fyysisen, ympärillä.

Jonkin verran mieltymykset menivät ristiin, mutta J.S. Meresmaan Hyvä emo oli meidän molempien mielestä hieno tarina; 1800-luvun Tampere, kartanomiljöö, lohikäärme sekä ripaus romantiikkaa. Hyvä emo onkin yksi omista suosikeistani. Sen lisäksi tykkäsin Katja Salmisen lyhyitä lohikäärmetarinoita sisältävästä novellista Lohikäärmefragmentteja. Kokoelman päätösnovelli Janos Honkosen Itse ilma syttyi tuleen, oli kuitenkin mielestäni antologian paras. Kun lohikäärmeen munaa kuvailtiin ensimmäisen kerran, aavistin jo mihin historian hetkeen novelli meidät lopulta kuljettaisi. Harvoin on täydellistä tuhoa kuvailtu yhtä kauniisti.

Eero huomasi pitävänsä erityisesti niistä antologian tarinoista, joissa oli perinteisempi fantasiamiljöö, tai sitten lohikäärmeiden koko idea oli viety aivan uusille urille. Eeron suosikki tästä antologiasta olikin Heikki Nevalan Rungot kuin siivekkäät käärmeet. Itsekin pidin tästä tarinasta, jonka maailma oli synkeä, ja lohikäärmeolennot olivat vieraita, ja muinaisia. Muita Eeron suosikkeja olivat Erkka Leppäsen Praedor-tarina Legendojen hautausmaa, sekä Tomi Jänkälän Uralin sininen, jossa lähdetään etsimään viimeistä lohikäärmettä Siperian kylmyydestä. Legendojen hautausmaa oli meille molemmille ensimmäinen kosketus Praedor-maailmaan, joka vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että sinne tulee varmaan palattua muiden kirjojen kautta.

Aivan kaikki tarinat eivät minuun tehneet vaikutusta, mutta niinhän antologioiden kohdalla yleensä tuppaa olemaan. Kirjoittajia tässä kirjassa on 17, ja jokaisella on oma, selkeä näkemyksensä lohikäärmeestä, ja sen olemuksesta. Jokainen fantasian ystävä löytää tämän kirjan sivuilta varmasti itselleen rakkaan lohikäärmeen, se saattaa olla asfalttiin piirretty kuva, tai maailmoja tuhoava mahtava käärme. Käärmeenliekit on vaikuttava kokoelma myyttisiä olentoja.

Käärmeenliekit on luettu myös näissä blogeissa:
Kirjahilla
Kannesta kanteen, sivuista sivulle
Todella vaiheessa
Lukupino
Kalaksikukko

Shakespearea sarjakuvamuodossa

Petri Hanninin käsikirjoittama ja Petri Hiltusen piirtämä Macbeth, kertoo Shakespearen verisimmän näytelmän tapahtumat sarjakuvana. Näytelmä on mahdutettu tyydyttävästi 52 sarjakuvasivuun, joten juonesta pääsee hyvin kiinni vaikka alkuperäisteksti olisikin tuntematon. Hiltusen tyyli on omaan silmääni hiukan jäykän oloista, mutta yksityiskohtia on pakko ihailla. Synkän mustat sivut ovat parhaimmillaan hyvin tunnelmallisia, ja saavat toivomaan että tätä näytelmää olisi käsitelty hiukan laajemminkin kuin vain albumillisen verran. Nyt tarina jää hiukan hätäisen oloiseksi Veri roiskuu pitkin matkaa, ja mukana on muutaman turhan ruudun verran seksiä ja alastomuutta, joten kovin nuorille sarjakuvan ystäville tätä ei voi suositella, vaikka tarina olisikin yleissivistävä.

Shakespearen ystäville tämä sopii hyväksi kertausharjoitukseksi, ja niille jotka eivät jaksa lukea paksuja kirjoja, sarjakuva on hyvä tapa tutustua tähänkin klassikkoon.

Macbeth
Shakespearen näytelmän mukaan sajakuvaksi sovittanut p. Hannini
Piirtäjä: Petri Hiltunen
Jalava 1999

Markku Sadelehto - Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia

Markku Sadelehdon toimittama Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia tarjoaa jälleen aimo kattauksen vanhempaa kauhunovellistiikkaa suomeksi käännettynä. Kirjan aloittaa Algernon Blacwoodin Wendigo, jossa Kanadan erämaissa hirviä jahtaava metsästäjäporukka kohtaa karun luonnon oudot voimat. Avaustarina oli mielestäni mainio, yksi kirjan parhaista. Luontokuvaus on kaunista ja samalla pelottavaa, yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne on paikoitellen käsinkosketeltava.

"...Simpson tunsi nahoissaan alkumetsän ainoalaatuisen ja syvän hiljaisuuden, kun tuuli ei värähdäkään... ja kuinka yöllä on oma painonsa ja olemuksensa, joka työntyy ihmisen sieluun sitomaan verhojaan sen ympärille..."

L. P. Hartleyn novelli Vieras maan ääristä, on tunnelmallinen mutta ennalta arvattava kostotarina. Lukuisat novellissa mainitut anglosaksisen maailman lastenlorut ja -leikit menivät ainakin minulta suurelta osin yli hilseen. John Buchanin Vihreä villieläin vie lukijan Etelä-Afrikkaan, jossa malminetsijät päätyvät alkuasukkaiden maille. Nuori Andrew loukkaa pienen kyläyhteisön pyhää lehtoa, ja ilmeisesti vapauttaa kirouksen joka alkaa vainota häntä. Novelli on siitä merkillinen, että se kertoo hyvin vähän, ja selittelee vielä vähemmän. Tarinassa pahuuden laatu jää mysteeriksi, mutta novelli on kuitenkin erittäin tunnelmallinen, ehkä sen takia että se sijoittuu juuri Afrikkaan.

E. F Bensonin Hornansarvi oli mielestäni kauhutarinaksi melko mitäänsanomaton. Alkukantainen luminainen ei herätä suurempia väristyksiä, vaikka novellin ympäristö onkin melko hyinen. Walter de la Maren Erakko ei myöskään kuulunut suosikkeihini. Osuvasta henkilökuvaksestaan ja hienosta tunnelmastaan huolimatta novellin lopetus jää epämääräiseksi ja kauhu etäiseksi.

Myös M. P. Shielin tarina Xélucha jätti minut kylmäksi. Teksti oli merkillisen melodramaattista. Henkilöiden pistävän dialogin pitäisi kai olla nokkelaa ja dekadenttia, mutta koin sen lähinnä ärsyttäväksi. Juonikin oli melkoisen ennalta arvattava. Kokoelman taso nousee uudelleen loppua kohti. Montague R. Jamesin Apotti Thomasin aarre on taas ihan mukiinmenevä kauhutarina, jossa aarretta etsivät henkilöt törmäävät yllättäviin ja kammottaviin esteisiin.

Arthur Machenin Suuri Jumala Pan, on Lovecraftin ylistämä klassikko. Repaleisen oloinen kerrota ja hyppely melko monen henkilön näkökulmien välillä teki lukukokemuksesta hiukan sekavan, varsinkin kun jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan kertaan. Tyylillisesti tämä novelli on yksi Lovecraftin esikuvista. Kauhu tulee jostain arkitodellisuuden tuolla puolen olevasta, ihmisten silmille näkymättömästä, uhkaavasta maailmasta. Ihan hieno novelli, tosin odotukseni taisivat olla vähän turhan korkealla.

Päiväkirjamaisesti etenevä Hanns Heinz Ewersin Hämähäkki, oli yksi suosikeistani. Kerronta on hyvin eloisaa ja vaikka lukijalle on alusta asti melko selvää millainen loppu tässä tarinassa tulee olemaan, ahdistus kasvaa tasaisesti onnettomien päiväkirjamerkintöjen myötä. Tarina on myös kirjan ainoa ei-anglosaksisen kirjailijan novelli.

Antologiana Wendigo on ehkä valjun puoleinen, sillä mukaan mahtui monta tarinaa josta en ihmeemmin pitänyt. Mutta jo pelkästään nimitarinan takia kirja kannattaa hankkia käsiisnsä. Pienenä miinuksena täytyy vielä todeta, että kokoelman kansikuva on melko muovisen oloinen.

Tällä kirjalla aloittelen Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen suunnittelemaani kauhunovellien luku-urakkaa. Tästä eteenpäin pyrin tosin lukemaan kotimaista kauhua.

Wendigo on luettu muun muassa seuraavissa blogeissa:
Vinttikamarin ikkunasta
 Kalaksikukko

Merja Leppälahti - Vahvaa väkeä: Kotimaisia uskomus- ja fantasiaolentoja

"Ei tarvitse olla erityisen syvällisesti perehtynyt sen paremmin fantasiakirjallisuuteen kuin kansanperinteeseenkään huomatakseen, että niistä löytyy paljon yhteistä."

Tämän Merja Leppälahden tietokirjan lukaisin jo viime vuoden puolella, mutta ehdin kirjoittaa siitä vasta nyt. Kirjassa esitellään perustietoa kansanperinteen tutkimuksesta, sekä fantasiakirjallisuudesta. Kantavana ajatuksena on vertailla suomalaisen kansanperinteen olentoja fantasia- ja kauhukirjallisuuden popularisoimiin hahmoihin. Kirjassa käsitellään haltiat, peikot, elävät kuolleet, ihmissudet, vampyyrit ja lohikäärmeet, sekä millaisia kotimaisia vastineita niille voisi löytyä. Lukujen lopussa on myös listattu muutamia esimerkkejä koti- ja ulkomaisesta fantasiakirjallisuudesta.

Olin nähnyt kirjasta aikaisemmin vain kansikuvan, joten olin hiukan pettynyt kun sain sen käteeni. Kirja on ohut, noin 170 sivua. Aiheesta olisi saanut paljon paksummankin kirjan. Teksti on mielenkiintoista ja helppotajuista, joten tämä tietokirja sopii nuoremmallekin fantasian ystävälle.

Vertailu populaarikulttuurin olentojen ja suomalaisen kansanperinteen välillä on ehkä hiukan väkinäinen, sillä suoraa vastaavuuttaa ei löydy. Toisaalta esimerkiksi vampyyrin olemus on teräviä hampaita ja verenjuontia syvemmällä. Vainaja voi riistää elinvoimaa eläviltä myös suomalaisella hautuumaalla. 

Kansanperinteen osalta kirja ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Hyvän pintaraapaisun se kuitenkin tarjoaa aiheesta kiinnostuneille. Jos fantasiakirjallisuuden peruspalikat ovat hallussa, ja haluaa perehdyttää itsensä myös suomalaiseen kansanperinteeseen, tästä kirjasta on hyvä aloittaa.

Juho Kuorikoski - Suuret seikkailupelit, ja mitä sitten tulikaan pelattua...

Eeron mesenoima, kirjailijan nimmarilla varustettu kirja, tipahti postilaatikkoomme sopivasti pimenevien iltojen ratoksi. Vauvavuoden kiireiden keskellä tietokirjat ovat paljastuneet helpoksi luettavaksi kaunokirjallisuuteen verrattuna. Suuret seikkailupelit sopi lyhytjännitteisiin lukutuokioihin kuin nenä päähän. Tämäkin kirja on siis luettu jo viime vuoden puolella.

Juho Kuorikoski on toimittaja, joka kirjoittelee Pelit-lehteen, ja häneltä on aikaisemmin ilmestynyt muun muassa Sinivalkoinen pelikirja.  Suuret seikkailupelit-kirjassa käydään läpi pelinteon historiaa vuosikymmenestä toiseen, esitellään pelifirmat, alustat sekä vallalla olevat trendit, sen jälkeen lyhyet artikkelit summaavat kunkin vuosikymmenen tärkeimmät naksuseikkailut. Itselleni tuli yllätyksenä, että eräät tärkeimmät vaikuttajat peliviihteen alkutaipaleella, ovat olleet naisia. Kirja on asiantuntevasti kirjoitettu, ja vaikka suuri osa peleistä oli minulle ennestään tuntemattomia, esittelyt sytyttivät sielussani nostalgiannälän ja halun päästä kokeilemaan jo unohdettuja klassisia seikkailuja. Vanhoja tuttuja tuli pelattua uudestaan. Lukemisen aikana pyörähti käyntiin muun muassa Monkey Islandien uusintaversio xboxille.

Ainoa miinuspuoli kirjassa on kuvitus, sillä screenshotit ovat sen verran pienikokoisia että kaunis pikseligrafiikka ei pääse oikeuksiinsa. Kuvien koko on pidetty pienenä, sillä joka pelistä on pyritty tarjoamaan edes yksi pelikuva.

Seikkailupelit ovat kokeneet uuden tulemisen 2010-luvulla, ja pelityyppi on erityisesti indie-pelinkehittäjien suosiossa. Joukkorahoituskampanjat ovat avanneet tekijöille uusia mahdollisuuksia, ja netin avustuksella fanit löytävät kiinnostavat peliprojektit. Seikkailupelien ystäville onkin nykyään runsaasti pelattavaa, vaikka koko genren kohtalo näytti 90-luvun jälkeen melko synkältä. Monta mielenkiintoista peliä kirjasta on jäänyt poiskin, siinä ei ole esitelty esimerkiksi omia suosikkejani, Frogwaresin kehittäämää Sherlock Holmes-pelisarjaa. Suosittelen Suuria seikkailupelejä kaikille peleistä, pelinkehittämisestä ja pelien historiasta kiinnostuneille. Ja vasinkin niille, jotka ovat pelanneet seikkailupelejä jo tekstiseikkailu Zorkista alkaen.

Tänä vuonna en saanut joululahjaksi yhtään kirjaa, mikä on poikkeuksellista. Sen sijaan sain jo pitkään metsästämäni naksuseikkailun A Vampyre Storyn.  Vuonna 2008 julkaistua peliä on melkein mahdoton löytää mistään, joten Eero luultavasti osti vihoviimeisen kappaleen.

Pelin alkuasetelma on seuraava. Kaunis, nuori oopperalaulajatar Mona De Lafitte, on joutunut meko säälittävän vampyyrin, Shrowdy von Kiefferin, vangiksi Draxylvaniaan, Wargin linnaan. Kun Shrowdy eräällä retkellään joutuu vampyyrintappajien käsiin, on tullut Monan aika paeta ja etsiä tiensä takaisin kotiin Pariisiin. Pelkästään linnasta pois pääsy vaatii paljon pulmienratkaisua ja pähkintää. Kuorikoski ylistää Vampyre Storyn maasta taivaisiin, ja itsellänikin odotukset olivat korkealla. 

Petyin, mutta vain hiukan. Varsinkin päähenkilö Monan ääninäyttely on ärsyttävää kimitystä, ja tekstittämättömien välivideoiden aikana monien hahmojen hillitön aksentti (Monan ranskalainen ja muiden hahmojen itäeurooppalaista imitoiva) tekee dialogin seuraamisesta mahdotonta. Osat pulmista eivät ole loogisuudella pilattuja, ja vinkkejä tuli metsästettyä netistä useampaan kertaan. Vampyre Story on nätti kuin piparkakkutalo, ja tunnelmaakin löytyy. Huumori on astetta roisimpaa, tai huonompaa, kuin esimerkiksi LucAsartsin peleissä. Trilogiaksi suunniteltu peli päättyy cliffhangeriin, mutta jatko-osaa ei ainakaan näillä näkymillä ole tulossa.   

En usko että A Vampyre Storya tulee pelattua uudestaan, ellei nyt ihmettä tapahdu, ja jatko-osa Monan seikkailuille putkahda markkinoille.

Kimmo Saneri - Valon takana

Kimmo Saneri on Atorox-voittaja vuodelta 1987, ja hänen novellikokoelmansa Avaruussirkus (1988) valittiin Tähtivaeltajan äänestyksessä 80-luvun parhaaksi kotimaiseksi science fiction kirjaksi. Avaruussirkusta en ole lukenut, mutta silkasta mielenkiinnosta kotimaisen scifin historiaa kohtaan, hommasin Sanerin toisen novellikokoelman Valon takana.

Tämäkin kirja on julkaistu Kariston Scifin Parhaita-sarjassa, joita on hyllyssäni aimo liuta. Kansi on aika ruma, vaikka idea metron seinällä komeilevista kalliomaalauksista on hauska. Tällä kirjalla voisin siis merkata Helmet-lukuhaasteen kohdan 15. Kansi on mielestäsi ruma.

Ensimmäinen novelli Laite, oli idealtaan ihan kiva, pulpahtava agenttiseikkailu. Aloitus ei suorastaan hurmannut minua tyylillisesti. Teksti oli liian lyhyt että tarinalle olisi tullut tarpeeksi tilaa. Pitemmälle ehtiessäni huomasin että sama päti kaikkiin novelleihin. Suuri osa kirjan tunnelmoivista katkelmista ei edes mielestäni täytä novellin määritelmää. Kokeellinen kerronta, lyhyys, sekä selkeän juonen puute tuovat mieleen enemmän proosarunouden. Monet teksteistä pyrkivät selvästi enemmän luomaan lukijalle voimakkaan tunnetilan, kuin kertomaan selkeän tarinan. Siinäkin mielessä monet kirjan tekstit muistuttavat runoutta, ja monissa teksteissä on runonkatkelmia mukana.

"kaupunki on yksinäinen kuin kivinen perhonen

minä laskeudun lumisen kummun laelle lepäämään"

Toisissa teksteissä kerronta oli suorasanaisempaa, ja löysin jopa jonkinlaisen juonenpoikasen. Näistä mieleeni jäi tarina Kun Odrek ottaa esiin piippunsa, jossa joukko merimiehiä etsii salaperäistä velhoa tuntemattomalta saarelta. Nämä kertovammat novellit kärsivät mielestäni selkeästi juonen puuttesta, ne ovat katkelmia fantasiamaailmoista tai futuristisia välähdyksiä, mutta eivät oikeastaan kerro tarinoita. Puolessa välissä kokoelmaan koin jonkinlaista kyllästymistä, kun aloitin uuden jutun lukemisen. Parin ensimmäisen lauseen jälkeen ajattelin että tämähän vaikuttaa ihan hyvältä, mutta hetken päästä totesin itselleni että koko juttu kaatui hätiköivään kerrontaan.

Ajattelin että juttujen täytyy olla joko täysin nerokkaita, tai sitten paskaa, sen verran hämmentynyt olo joistakin jutuista jäi. Uskoisin että kokoelmaan mahtuu molempia. Joissakin Sanerin epänovelleissa on kaunista kieltä ja hienoja visioita, toisissa tahattoman töksähtelevää tekstiä, ja täyteen toimintaa ahdettua sekoilua. Henkilöhahmot huudahtelevat melodramaattisesti ja dialogista puuttuu kaikki luontevuus.

"Ällöttävän punaisen keskeltä Anu juoksenteli orientaalisen, kasvitieteellisenomaisen metsän uumeniin ja alkoi huutaa löydettyään kirnun. Hän hyppäsi sinne ja ryömi käytävää, kunnes saapui nojatuolihuoneeseen, jossa oli suuri puhuva taulu. Minä sukelsin myös massaan, ja ryömin ja menin istumaan Anun syliin nojatuoliin. Taulussa oli käärme, joka oli ahdistettu muurahaispesään, ja muurahaisissa oli numeroita ja punerva aurinko paistoi, sillä tauluun sen eteen oli ympätty ihan tavallinen punainen hehkulamppu. Ja silloin liukuovet liukuivat syrjään ja paljastivat valtavan naaman joka alkoi karjua olevansa Pluton perhosen toukka."

Nopeastihan tämä oli luettu, sillä novellien keskimääräinen pituus oli vain kymmenisen sivua. En tiedä uskallanko tarttua Avaruussirkukseen ihan heti, mutta toivon että sen sisältö on vähän laadukkaampaa. Tässä kirjassa tekstit tuntuivat huonosti kustannustoimitetuilta, kokoelmaan oli mahdutettu niin erilaisia laatikon pohjalta kaavittuja tekstejä että niistä on vaikea löytää mitään yhteistä teemaa. Kimmo Saneri on ennen novellikokoelmiaan julkaissut muutaman kirjallisen verran runoja. Runoilija näkyy kyllä novellien tyylissä, mutta mielestäni Saneri kaatuu näissä tarinoissaan silkkaan erikoisuudentavoitteluun.  

David Suchet - Hercule Poirot ja minä

Tunnustaudun faniksi. En muista olenko ensin lukenut kirjoja, vai katsellut sarjaa. Oli sen asian laita miten hyvänsä, kuvittelen Poirotin juuri sellaiseksi kuin miten Suchet hänet esittää. Peter Ustinovin ja muiden nimekkäiden näyttelijöiden tulkitsema belgialainen etsivä oli ennen Suchetin roolisuoritusta vain jonkinlainen karikatyyri itsestään. Tarvittiin oikeanlainen näyttelijä, oikeanlainen näkökulma ja omistautuminen roolille, ennen kuin Agatha Christien kuuluisin henkilöhahmo saatettiin herättää uskottavasti henkiin televisossa. David Suchet kertoo omaelämäkerrassaan tarinan siitä, miten hän astui pikku belgialaisen kiiltonahkakenkiin.

Tämä elämäkerta kiilasi juuri lukemieni kirjojen ohi, ja, nykyisen lukuvauhtini huomioon ottaen, sain sen loppuun ennätysajassa. Loppuun päästyäni olin kuitenkin hiukan pettynyt. Kirja ei ole mitenkään loisteliaasti kirjoitettu, varsinkin pari ensimmäistä lukua tuntui toistavan itseään, melkein kuin sanottavaa ei olisi ollut tarpeeksi. Poirotin ensimmäiset kaudet käydään läpi, jaksot ja niissä mukana olevat näyttelijät listataan, luetellaan hyviä ja vielä parempia arvosteluja eri lehdistä, ja lopuksi mietitään mahtaako seuraava tuotantokausi pyörähtää enää käyntiin. Suurin osa näissä luvuissa listatuista brittinäyttelijöistä oli minulle tuntemattomia, joten en saanut paljonkaan irti varhaisten kausien esittelyistä. Olisin kaivannut enemmän juttuja sarjan kestonäyttelijöistä mm. Hugh Fraserista, joka esittää kapteeni Hastingsia. Poirotin hahmon luominen aina puvustusta ja viiksiä myöten on kuitenkin kiinnostavaa luettavaa.

Kirjan puoliväliä lähestyttäessä mielenkiintoisten anekdoottien määrä lisäntyy, ja Suchet kertoilee kokemuksistaan teatterissa sekä Hollywoodin kulissien takana. Nämä teatterimuistelukset kiinnostivat minua, sillä pidän teatterista kovasti. Suchet korostaa joka käänteessä olevansa luonnenäyttelijä, ja kaipaavansa aina takaisin teatterilavoille, vaikka työ televisiossa ja varsinkin Hercule Poirotin hahmo on muodostunut hänelle rakkaaksi. Myös televisionkatsojille Suchetin esittämä hahmo muuttui lähes todelliseksi. Kohtaamiset Agatha Christien fanien, ja erityisesti televisiosarjan Poirotin fanien kanssa ovat koskettavia. 

Tämä kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä. Mainiona asiana voisin sanoa, että Suchet ei missään vaiheessa spoilaa yhtäkään sarjan jaksoa. Kirjaa lukiessa tuli into katsoa kaikki ne jaksot, joiden loppuratkaisu alkoi jälleen uudestaan kutkuttaa.

Kirjasta ovat bloganneet myös Leena Lumi  sekä Jokke

Eurooppa-lukuhaaste osa 2. Albania, Ismail Kadare, The Ghost Rider

Albanialaiselta Ismail Kadarelta on suomennettu monta  kirjaa. Kuolleen armeijan kenraali (Gummerus, 1972), Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976), Särkynyt huhtikuu (Gummerus, 2006), Kolme surulaulua Kosovolle (Faros, 2009) ja Seuraaja (Into Kustannus, 2012).  Harkitsin ensin lukevani Seuraajan joka sijoittuu albanian diktatuurin hajoamisen vuosiin, mutta mieltäni kiehtoi yliluonnollisia elementtejä sisältävä The Ghost Rider, joka perustuu Albanialaiseen kansanballadiin. 

Esipuheen kirjoittaja kertoo ylpeänä Konstantinen ja Doruntinen balladista, ja hänen mukaansa itse August Bürger on saanut siitä innoituksensa Lenoreen.  Samassa hän menee hämilleen ja tunnustaa huomaavansa itsessään mahtipontisen kansallismielisyyden joka niin usein vaivaa euroopan pikkuvaltioiden kansalaisia. Saman voisin suomalaisena tunnistaa itsessäni.

Konstantinen ja Doruntinen tarina on tuttu kaikkialla missä albaniaa puhutaan. se on eri versioissaan tunnettu ympäri eurooppaa, kotosuomalainen kummitustarinamme kertoo sulhasesta joka talviyönä tulee noutamaan morsiantaan. Matka päättyy kirkon portaille ja neito ymmärtää vasta sulhasen ja hevosen kadotessa istuneensa kuolleen kyydittävänä. Albanialaisessa versiossa ei kuitenkaan kerrota rakastavaisten tarinaa, vaan kyseessä ovat veli ja sisar. 

The Ghost Rider on käännetty englanniksi ranskasta, eikä alkukielestä albaniasta, tosin Kadare on itse tarkistanut ja täydentänyt käännöstä. Alkuperäinen kirja on kirjoitettu vuonna 1979 ja julkaistu 1980, Albanian diktaattorin, Enver Hoxhan hallituskaudella. Uuteen laitokseen on esipuheen mukaan lisätty elementtejä joita ei diktatuurissa olisi hyväksytty. Ehkä kirja on menettänyt jotain matkallaan ranskan kautta englanninkieliseksi, sillä teksti oli paikoin hyvin jankkaavaa, tosin hyvin selkeää ja helppolukuista. Turhaa runollisuutta ei kielestä välittynyt. 

Kirja keskittyy erääseen hyvin tärkeään Albanialaisen kulttuurin erikoisuuteen. Kyseessä on Besa. Besa-sanaa on vaikea kääntää, mutta se voisi tarkoittaa lupausta tai kunniasanaa, ja se juontaa juurensa vanhaan albanialaiseen lakijärjestelmään Kanuniin.  Besa-kunnian takia Albanian muslimit pelastivat juutalaisia toisessa maailmansodassa, sillä Besa tarkoittaa myös heikommassa asemassa olevien auttamista. Besa on myös vahvempi kuin verikosto, joka on Albaniassa yhä voimissaan. Tappouhkauksen saanut ihminen voi liikkua turvallisesti muun muassa juhlapyhinä, sillä besa turvaa hänenkin juhlintansa. Hiukan nettiä selaillessani sain sellaisen käsityksen että besa on albanialaisille kuin se kuuluisa sisu suomalaisille. Se määrittelee albanialaista identiteettiä ja on heille yhteisönä ylpeyden aihe. 

Tarina alkaa kaupungin virkamiehen, Stresin näkökulmasta. Hän joutuu todistamaan kahden naisen, Doruntinen ja tämän äidin äkillistä sairastumista ja kuolemaa.  Alkaa käydä selväksi että molemmat naiset ovat kuolleet järkytyksestä. Kaikki myös tietävät että Doruntine on ollut kauan poissa mentyään naimisiin toiselle puolelle eurooppaa. Hän ei pystynyt edes tulemaan veljiensä hautajaisiin. Doruntinen yhdeksän veljeä kaatuivat sodassa pian tämän lähdön jälkeen, ja sen jälkeen surun murtamaa äitiä on kutsuttu Rouva Äidiksi (Lady Mother). Miniät lähtivät lapsineen ”kuoleman merkitsemästä talosta”, ja kolmen vuoden kuluttua Rouva Äiti asui täysin yksin rappeutuvassa talossa.  

Kukaan ei tiedä miten Doruntine on päässyt takaisin ja kuka hänet on tuonut. Ilmeisen selvää on että nainen ei ole voinut tehdä yksin vaarallista matkaa kotikyläänsä.

Stresin ja tämän apulaisen kesken tätä asiaa pohditaan ja ruoditaan ehkä liiaksikin, mutta selville saadaan että Doruntine on väittänyt nuorimman veljensä Kostandinin käyneen hänet hakemassa. Drountine osaa kertoa pitkästä, kahden viikon matkasta vain sen, että se tehtiin kokonaan yöllä, tähtien valossa, eikä hän muista pysähtyikö häntä hakenut ratsastaja kertaakaan pimeän matkan aikana. Doruntine ei  myöskään uskaltanut suudella veljeään, vaikka olisi halunnut, eikä koko matkan aikana nähnyt tämän kasvoja. Matkan lopuksi ratsastaja on jättänyt Doruntinen kotiovelleen ja lähtenyt itse kohti kylän hautausmaata.

Stres ei suostu millään uskomaan haamuihin edes silloin kun paljastuu että Kostandinin hautakiviä on siirrelty, ja hautausmaan vahti tunnustaa kuulleensa miten Rouva Äiti on kironnut poikansa Kostandinin koska tämä on jotunut rikkomaan besan, lupauksen tuoda Doruntine kotiin aina kun perhettä kohtaisi jokin surun tai ilon aihe. 

Doruntinen äkillinen paluu ja kuolema saavat paikkakunnan sekaisin. Huhut alkavat liikkua ja vaikka Stres yrittää vakuutella kaikille että tapaukseen ei liity mitään yliluonnollista, hän joutuu itse todistamaan legendan syntyä doruntinen hautajaisissa, jossa itkijänaiset laulavat koko doruntinen ja kostandinen tarinan balladiksi. Esivalta ei ole mielissään äkillisestä ylösnousemuksesta. Jopa arkkipiispa kutsuu kapteeni Stresin puhutteluun ja määrää että sellaisista jumalattomista tarinoista on tultava loppu. Haudasta on noussut ainoastaan Jeesus Kristus, eikä sen pitäisi olla kenellekään muulle mahdollista. 

Perheen merkitys korostuu koko kirjan ajan. Doruntinen avioliitto vie hänet kauas kotoa, ja etäisyys estää häntä olemassa mukana perheensä elämässä. Aviomies ei kirjassa esiinny, eikä koskaan kerrota ovatko he mahdollisesti saaneet lapsia kolmen avioliittovuotensa aikana. Kun aave ilmestyy noutamaan Doruntinea kotiin, tämä lähtee kyselemättä. Myös aave joka hänet käy hakemassa on veli, ei rakastettu, kuten monissa muissa tarinan versioissa. Insestisuhteeseen viitataankin paikoitellen. Stres seisoo kirjan neljännessä luvussa perheen hautojen ääressä, ja pohtii sitä miten he kaikki ovat nyt lopulta yhdessä, oli Doruntinen hakenut henkilö tämän velivainaja tai ei. Noutajan henkilöllisyydellä ei tunnu olevan lopputuloksen kannalta mitään merkitystä. 

Kirja on lyhyt, vain noin 160 sivua pitkä, mutta välillä tuntuu että loputon sisäinen monologi ja asioiden ruotiminen olisi voitu jättää vähemmälle. Joka kerta kun Doruntinen mysteeri saa uusia todistajia, heidän kanssaan käydään läpi samat asiat kuin aikaisemmin, toisto alkaa käydä puuduttavaksi. Ehkä koko tarina olisi toiminut loppukoukkuineen paremmin novellina. Itse en erityisemmin pitänyt kirjasta, tarinan on tarkoitus lopulta vedota tunteisiin besa-käsitteen kautta, joka ei välttämättä täysin avaudu ulkomaalaiselle lukijalle.