Alahärmän Kirkkopakan jättiläiset

Neuvottelusali
Kuva: Samuli Paulaharju - Museovirasto

Alahärmässä on Kirkkopakka niminen kallioinen muodostelma, johon myös liittyy tarinoita peikoista tai jättiläisistä.

Pohjalainen 23.7.1898

Tarina ”Kirkkopakasta”

Pohjalaiselle kertoi K.K.

Alahärmän seurakunnan Heikkilän kylässä noin puolentoista kilometriä Ekolan talosta länteenpäin synkän kuusikkometsän keskellä on monessakin suhteessa kummallinen vuori. Mistä on tämä vuori saanut nimen Kirkkopakka ei kansa tiedä. Luultava on, että paikkaa, siitä johtuvan tarunsa vuoksi on alettu pitää jonkinlaisena pyhimyspaikkana, ja että nimi on siitä johtunut. Voipi olla mahdollista, että se korkeudellaan on myöskin hankkinut isellensä nimen. Ja siitäkin syystä on vuori merkillinen, että se juuresta huippuunsa sakka on kokoonpantu enemmän irtonaisista hirmuisen suurista kivistä kuin kiintonaisesta kalliosta. Itse vuori, joka muuten on jotenkin kivettömällä seudulla, on leveyteensä nähden luonnottoman korkea. Se käsittää tuskin puolta tynnyrin alaa maata, ja kumminkin piisaa se korkeudessa tavalliselle kirkolle torneineen.

Heti ensi silmäyksellä tekee se katsojaan kummallisen melkeinpä pelottavan vaikutuksen. Itäpuolelta on vuori niin jyrkkää, että päälle kiipeeminen tältä sivulta ei tule kysymykseenkään. Se on ladottu satojen hevoskuoramin painavista kivistä, jotka ovat enimmän ulospistävässä kuin pystysuorassa asennossa. Joten siinä juurella seisoessa tuntee ikään kuin halua poistua takaisin. Vaikkapa tietääkin kivien siinä asennossa jo vuosisatoja olleen, melkeinpä tekee mieli uskoa, että ne juuri sillä hetkellä tulevat alas ja hautaavat raunioihinsa ihmisen, joka kaiken tämän suuruuden keskellä tuntee itsensä jotenkin pieneksi ja vähäpätöiseksi.

Länsipuolelta on vuori siksi rappuista ja pitkävierteistä, että sieltä ilman suurempaa ponnistusta voi päästä päälle. Kivien hakeamissa ja onteloissa kasvaa muutamia mäntynäreitä, jotka mullan ja riittävän kosteuden puuttessa viettävät jotenkin kituvaa elämää.

Kummallisia komeroita ja luolia on vuoressa useoita, joista varsinkin yksi luola on merkillinen siitä, että tarun mukaan menee siitä voi vuoren haltijain asunnoille.

Luolan suu on siksi avara, että ihminen voi kontata muutaman metrin päähän jotenkin vaakasuorassa olevaa reikää myöden, kunnes se tekee suorakulman käänteen vuoren sisustaa kohdin, ja itse reikä muuttuu niin kapeaksi, että eteenpäin ryömiminen käy mahdottomaksi. Mutta jos heittää kiven luolaan kuuluu sen liikettä ison aikaa, josta voi päättää, että kyllä siinä on jommonenkin syvyys.

Ennen vanhaan, niin kulkee tarut kansans seassa, pitäisi luolan reikä olleen isompi ja oli sinne erään kerran joku ”hengestänsä huolimaton” antanut itseänsä köydellä laskea. Kun käyttä oli luolaan uponnut jo useoita syliä, oli tämä uhkarohkean teon päähenkilön täytynyt antaa merkin, joten ne, jotka häntä laskivat tiesivät että on aika vetää hänet ylös. Mies luolasta tultuaan oli kertonut miten siellä alkoi kuulua omituista kalinaa, ikään kuin hopeakaluja olisi kiireimmän kaupassa suojaan korjattu. Vieläpä oli ääni luolan periltä huutanut: Jos vielä mittasikin lasket niin palaat päätäsi lyhyempänä.”

Usein kuuluu nähtyjen näitä vuorelaisia liikkuvan maan päälläkin, milloin missäkin toimissa.

Niinpä eräänkin kerran oli vuorenpeikon vaimo tullut Ekolan talosta pyytämään lainalle ”Viipon vaavottimia”. Pyytäjälle oli annettu vyyhdin puut ja niihin hän olikin ollut tyytyväinen. Sama muija oli joskus nähty Ekolan luomassa Sahan torpan läheisyydessä pesemässä lapsen vaatteita y. m.

Että vuoren asujaimilla oli ollut karjan hoitoakin, tiedetään siitä, että joskus iltasilla oli kuultu kun ne huhuilivat lehmiänsä kotiin. Tapa millä he niitä kutsuivat on myöskin kansa suussa säilynyt. Se kuuluu näin: ”Sipu treppua, sipu trellua, sipu haikiaa haluna lemmeä.”

Olipa erään kerran Heikkilän ja Ekolan kyläin välillä seisonut vuoren peikko tiellä siten, että toinen jalka oli toisella ja toinen toisella puolen tietä. Tervan kuljettajat, jotka juuri sattuivat siitä kuormineen kulkemaan ajoivat hänen koipiensa välistä kuni portista ainakin. Sivuun päästyään olivat tervamiehet kummeksuneet peikon suuruutta. Mutta silloin oli metsästä kuulunut ääni, ”Sehän on vaan kolmevuotias lapsi.”

Varsinaista pahaa ei vuorelaisten kerrota tehneen. Ainoastaan väärin saatuja hopeoita ja muita arvotavaroita olivat he ihmisiltä anastaneet ja luolaansa kätkeneet, missä ne vielä tänäkin päivänä ovat yhtä hyvässä kuin tarpeellisessakin kätkössä.

Muuten on luonto tehnyt vuoreen niin kummallisia onteloita ja solia että paikkaa paremman puutteessa kannatta kyllä käydä katsomassa. Niinpä eräskin kiven tai kallion halkeama, joka on päältä noin kolmen meetrin levyinen. Pohja, eli lattia, joka on vähän soukempi, on pienillä kivillä täytetty umpeen. Kattona solalla on hirmuisen suuri, mutta enemmän laakamoinen kivi. noin 10 meetrin pituudelta on sola avaraa aukkoa, kunnes se suippenee ja viimein päättyy kahteen reikään jotka solan perästä johtavat eri suunnille, ties kuinka kauvas vuoren sisälle.

-----------------------

Toisessa lehtijutussa mainitaan samat jättiläisen lehmät, tosin hiukan eri nimisinä. Erikoisena pisti silmääni näissä tarinoissa mainittu Kirkkopakan jättiläisten naapuritalo, Skotlanti. Seuraavat jutut on Alahärmässä muistiin merkinnyt nimimerkki "Ilkka".

Raahe 8.12.1916

Tarinoita Alahärmän Kirkkopakasta

Alahärmässä talokas Nikolai Ekolan maalla on merkillinen, ajojäiden kulettama rotkoinen vuori, keskellä laajaa alankoa. Juhlallisine piirteineen, suurine ammottavine kitoineen, jylhän kuusimetsän ympäröimänä, on se antanut kansan mielikuvitukselle paljo sommittelun aihetta.

Kerron tässä joitakuita tarinoita joita kuulin eräältä vanhukselta.

Vuoressa asui rikas, mahtava, sangen väkevä jättiläinen Kirkkopakan isäntä emäntineen. Heillä oli myös lapsia. Talo oli kuuluisa rikkauksistaan. Kultaa ja hopeaa oli pöydät, kalliilla jalokivillä koristettuja juoma-astiat. Suuret kristallilamput riippuivat katossa, lattiat olivat silkillä verhotut, seinät kalleilla matoilla ja ryijyillä.

Heillä oli täällä oma kirkkonsakin, he olivat ainakin näennäisesti kristittyjä, sillä paikan nimi oli Kirkkopakka.

Naapurina heillä oli noin 200m. päässä Skotlanti, myös jättiläisen talo, mutta ei niin rikas eikä mahtava kuin Kirkkopakka.

Kirkkopakan poika nai Skotlannin tyttären, mutta häät piti vietettämän kylässä Ekolan talossa. Kirkkopakan isäntä saikin suurilla vuokrarahoilla vuokratuksi häätalon. Ehdoksi sovittiin, ettei kukaan talon väestä ole häissä läsnä, eikä yritäkään katsomaan talon sisään häiden aikana. Jättiläisiä vaan oli kutsuttava häihin. Tavallisia ihmisiä ei päästetty sisään. Mutta kuinka olikaan. Sisältä alkoi kuulua kauhea jyry ja melu sekä tavattoman kaunis, oikein korvia hivelevä soitto. Isäntä ei malttanutkaan pitää lupaustaan. Meni hiipien ovelle ja raotti hiukan sitä. Mutta voi kauhistus. Lattialla ja seinillä mateli suuria käärmeitä, ihana soitto taukosi. Ja siihen ne häät loppuivat. Jättiläiset läksivät kotiinsa.

Kirkkopakan talossa oli vaan kolme lehmää, mutta ne olivatkin tavattoman suuria ja korkealypsyisiä. Kerran eräänä iltana lehmät eksyivät kylän lehmiin ja tulivat Ekolaan. Kun lehmien utaret olivat maitoa kovin täynnä ja ne ynisivät lypsäjää, meni Ekolan emäntä lypsämään niitä. Mutta hän lypsi tavalliseen lypsinkiuluun ja ne lypsivät niin paljo, millainen oli astia. Ennen niitä oli lypsetty suureen saaviin. Ja nyt lehmät pilaantuivat iäksi. Tästä jättiläisen emäntä kantoi kaunaa Ekolan emänälle, mutta ei rikkonut julkisesti hyviä naapuriväliä, sillä Kirkkopakan väki oli yleensä ystävällisissä väleissä kyläläisten kanssa.

Lehmäin nimet olivat Krellu, Hallu ja Haikehaluna. Jättiläistytöt huutelivat iltaisin iitä kotia nimiltään. Ääni oli mahtava, se kuuli yli kylän: trui Hallu, trui Krellu, trui Haikehaluna!

Kirkkopakan jättiläinen oli viinaan menevä mies. Isossa talossa keitettiin viinaa myytäväksikin. Hän kävi sieltä noutamassa viinaa monta hehtolitraa vetävällä nassakalla. Hän maksoi viinasta hyvät hinnat. Mahtavasti hän heitti hintaa kysymättä rahat pöydälle. Kun Isontalon isäntä meni rahoja ottamaan, muttuivat ne haavanlehdiksi. Mutta kun ne vei siunattuun maahan muuttuivat ne jälleen rahoiksi.

Kerran hän matkusti kievarikyydillä ja antoi kyytipojalle suuron tukon puhdasta paperia. Poika oli vähällä heittää paperit ukon silmille, mutta ei tohtinut. Pisti kuitenkin paperitukon taskuunsa. Kun kotona otti sen taskustansa, olivat paperit muuttuneet rahoiksi.

Tein vuoresta havainnoita opastajani johdolla. Laskeuduimme eräässä kohdassa useampia metrejä maan sisään. Se oli valtakäytävä valtaistuinsaliin. Sinne ei kuitenkaan pääse, sillä aukko kapenee ja menee aivan pystysuoraan maan sisään. Köydellä voi sen pituuden mitata useammaksi metriksi. Siellä asuu jättiläinen tänäkin päivänä, siellä hän säilyttää arteensa. Sinne ei ole kukaan kuolevainen uskaltanut mennä. Valtaväylän suun likellä on neuvottelusali, suurien kallioiden ympäröimä aukeama; keskellä salia on valtaistuin jossa jättiläinen istui puhetta johtamassa. Kerran hän oli vihassa ja löi nyrkillään valtaistuimen sivussa olevaan suureen paateen; vieläkin siinä näkyy jättiläisen selvä nyrkin kuva.

Suuri ja mahtava on heidän kärryliiterinsä. Kolmelta puolen ympäröi sitä suuret kalliot ja päällä on irtonaisten kivien päällä jättiläismäinen laakakivi kattona, noin 150m. suuruinen.

Skotlannin väki ei asu enää kotonaan. Se on jätetty autioksi. Naimiskaupan vuoksi heidän välinsä huonontuivat ja skotlantilaiset muuttivat keski-suomeen erääseen suureen vuoreen asumaan. Kun asutus tiheni kylässä, hermostui siitä Kirkkopakan väki ja painuivat vuoren sisuksiin, aarrekamareihin. Joskus lapsille paimenessa näyttäytyy jättiläinen valkohapsiukkona, käyskennellen entisen mahtavan kotinsa hävitetyillä raunioilla.

"Ilkka"

Onnettomat rakastajat

Maamiehen ystävä 20.1.1849

Onnettomat Rakastajat

Tuuloksen kappelissa liki Toivalan (Toivaala) kylää, on eräs kallio eli vuori jota kutsutaan ”Linnakallioksi”. Sen sivuun on haljennut syvä kolo eli luola, jonka suullen oli pudonnut kalliosta iso kiven möhkäle. Tästä kolosta tietää rahvas täällä paljon haastella, ja pelkäävät sitä ehkä samate kuin tuonelan tupia kirkon ympärillä; sillä he tarinoivat sen olevan täynnään kuolleitten ruumiita. 

Lapsuudesta saakka oli minulla kova halu saada tietoa, mitä siellä luolassa muka kuitenkin löytyisi, jos olis mahdollinen päästä sen perään; mutta pelko esti minun aina yrityksistäni. Nyt kuitenkin kerran karkaisin mieleni, otin kimpun päreitä myötäni ja tulitikkuja taskuuni, sitten läksin astumaan erään kumppanin kanssa tähän vuorihautaan. Vaan olen niin hoikka kuin olenkin, sain minä kuitenkin vahvasti ihteeni venyttää, ennen kuin pääsin tästä ahtaasta kiven kolosta luolaan. Viimein kuitenkin kovin rynkättyäni pääsin sinne, vaan lensin yhtä kyytiä pohjaan asti että nenäni tärähti.

Vähän koperoituani, rikottua nenääni ja ohtaani, johon aika kuppi nousi, otin valkian tikkuun, ja sitten viritin aika leimakan käteeni, nähdäkseni muka mitä tässä kuopassa löytyisi.

Ensin näin edessäni suuren kuolleen käärmeen ja toisen vielä isomman luurankon. Sitten loin silmäni ylöspäin, vaan samassa säikähdin vähän, sillä silmiini sattui mustat ihmisen kasvot. Tästä en kumminkaan niin kovasti peljästynyt, vaan menin liki ja näin – lautaan maalatun ihmisen kuvan, rintaansa myöden kuvailtu, taivaasen käännetyillä silmäillyksillä, ja paljon puukkolatinan kirjoitusta ympärillä. Kuvaus joka varmaan satoja vuosia oli täällä seisonut oli vielä niin elävä luontoinen, että kuumat vedet kastelit poskiani monien ajatusten alla, nähdessäni sen surkiaa katsantoa. Tarkoin kahteltua kaikki paikat, eikä miitän muuta löydettyä, läksin tämän kuvan kanssa kompimaan pois luolasta.

Päästyäni kotiin, aloin lukea tätä puukkolatinata taulusuta, mutta en saanut selkoa. Nyt otin käsiini kaikki sana- ja vanhat suomenkirjat, mutta nämä antoivat minulle yhden verran selkoa tässä asiassa, kuin korpin puheet varikselle. Viimein kuitenkin älysin että tässä oli seassa heprean kirjaimia taulun partaalla.

Koko kirjoitus oli seuraava: ”Minä rauka istun täällä vuoren sisäs pimes kun mato. Voi! voi! kuku sin’ käki, kumi mettä hauskutus. Oi lintu laula! Ei minul oo apua! Auta Ukko yli isä minua.”

Nyt oli haluni tietää mitä tämä mahtoi olla, ja sentähden kyselin kaikilta vanhoilta ihmisiltä näillä seuduilla jos muka tietäsivät kuka tämän taulun oli tänne pannut; yksi haasteli nyt yhtä toinen toista. Eräs vanha eukko, joka puheet ovat ehkä peräkkäät, haasteli ennen muinaan suuren sodan aikana erään sulhon tyttönsä kanssa paennen tähän luolaan vihollisen edestä; mutta sulhon tultua pois, lohkesi kivi luolan suullen ja neito jäi sinne. Täällä elätti armaansa häntä, siksi kuin talven pakkaset sulkivat valittavan suunsa ikuiseen uneen. Ei siis suotta käskenyt neito käkeä kukkumaan ja sen synkän mettän puita lintuisten äänen kanssa humisemaan huviksensa. Mahdollista on, niin kuin eukko sanoi, että joku saattoi auttaa kiven putoomista läpeen, kuitenkin on se aina nytkin kulkenut vähän alaspäin; sillä ennen ei siinä ollut kuin kapea rako, josta ehkä taulu lautakin on sisään annettu neitollen, ynnä ruuan kanssa, vaan arvotaan sen maan järäyksen 1846 sitä liikuttaneen, että kolo suureni. 

Katkerat huolet kalvaavat aina minun nuorta rintaani, tätä lautaa kahtellessa, monet muistot muinaisista ajoista tuovat minullen monet mielialat, jonka tähden kyhäisin huonoon kynääni muillekin tätä ilmoittamaan; toivoen ei parempain minua, siitä pahastuvan! 

H. S.

Etsin karttapaikasta Linnakallio-nimistä paikkaa, ja löysinkin sen. Liitin merkitsemäni kartan mukaan juttuun. Kartan alareunassa näkyvä järvi on Suolijärvi. Olisi hauska tietää tämänkin tarinan tausta ja onko siinä perää, vai onko se vain harrastelijakynäilijän sepitelmää.

Edit: Tiedusteltuani tämän tarinan todenperäisyyttää Facebookin Tuulos ennen vanhaan -ryhmässä,
sain kuulla että nimikirjaimet H. S. kuuluvat kirjailija ja kiertokoulunopettaja Heikki Selinille (1824-1882). Hänen Maamiehen Ystävään lähettämänsä tarina saattaa perustua johonkin vanhaan tarinaan, mutta on melko varmasti saanut lisäväriä nuoren kirjailijan mielikuvituksessa.

Hiitten pesä

Kokemäenjoen varressa oleva "Kalmun kallio" on aikoinaan ollut pelätty paikka. Kotiseutulehden juttu kertoo muutamia siihen liittyviä hiisitarinoita. Tarinat on merkinnyt muistiin Kaarlo Kallio.

Kuva: Wikimedia. Theodor Kittelsen

Hiitten pesä (Kotiseutu-lehti 1.11.1910)

Kokemäenjoen varrella Säpilän kylän kohdalla pohjoispuolella jokea on ”Kalmun kallio” jota usein myös nimitetään ”Kohdan kallioksi”. Vuorijono on runsaasti puoli kilometriä pitkä ja noin 150 metriä leveä kulkien aivan joen rantaa. Vuoressa joen puolella on nelikulmainen 2,30 metriä korkea ja 2,45 metriä leveä aivan sileä syvennys, joka monessa suhteessa muistuttaa porttia ja jota aivan yleisesti kutsutaankin joko "Hiitten portiksi” tai myös ”Helvetin portiksi”. Vuoren tausta on hyvin korkea, jylhä ja äkkijyrkkä. Aivan porttia vastapäätä on taustassa noin 3 metrin korkeudella kallionhalkeama, josta alkaa käytävä vuoren sisään. Noin 20 vuotta sitte on kuitenkin ankara ukonilma halkoillut siinä kiviä ja siirrellyt niitä paikoiltaan, muuttaen koko lähiseudun erilaiseksi entisestään, joten mainittua kallionhalkeamaa ja käytävää ei siinä enää ole selvästi havaittavissa.

Tämä paikka on aina näihin aikoihin asti ollut pelätty paikka. Kaikki eivät ole uskaltaneet mennä sitä edes katsomaan. Lapsia on peloiteltu sieltä tulevilla hiisillä ja onpa moni ollut kuulevinaan niiden ”ryskettä” ja ”paukettakin” sieltä. Kansa on luullut täällä ”hiisiä” asuneen ja monta kertomusta liittyy tähän paikkaan, joista tässä muutamia.

Viistoon vuorta vastassa, joen toisella puolen on Upas niminen talo. Monia vuosisatoja sitte oli talo rakennuksen alaisena ja ryhdyttiin ”pakariin” takkaa valmistamaan. Mistään ei tahdottu löytää leveätä, vahvaa laakakiveä takkakiveksi. Silloin isäntä muistaa Kalmun kalliolla sellaisen joskus nähneensä ja ehdottaa miehille, että lähdettäisiin sitä sieltä tuomaan. Miehet vastustelevat pelättyyn paikkaan menoa; lopuksi kuitenkin suostuvat isännän kehotuksiin, isäntä kun lupaa ottaa ”vihat” päällensä. Puolipäivän aikaan lähdetään ja illaksi kivi saadaan talon pihamaalle ja miehet väsyneinä käyvät lepäämään. Mutta ei tule uni miesten silmään, vaan ”painajainen” ahdistaa kaiken yötä ja ulkoa pihamaalta kuuluu kummallista sihinää ja suihkinaa. Lopulta aamu valkenee ja pihalle mentyä nähdään takkakiven tilalla pienoinen kasa mustaa tuhkaa, joksi kivi yön aikana oli muuttunut.

Mutta isäntää yhä ”painajainen” ahdistaa. Ei tule uni silmään öisin ja aina ne aatokset vuorella asustavat. Rauhattomana hän liikkuu ikään kuin unessa kulkien. Eräänä iltana on palvelustyttö kadoksissa. Oli mennyt Kalmun kalliolle karjaa etsimään, ja palaavaksi ei vaan kuulu, vaikka ilta on jo pitkälle ehtinyt. Talossa on taas rauhaton yö. Aamusella isäntä kävelee talonsa pihalla ja kuulee julman äänen: ”Tull piikas lihhaa syömään, tull piikas lihhaa syömään!” Sille tielle palvelustyttö jäi ja ”katumuksen” tehtyään vasta sai isäntä rauhan ja levon.

Noin kolmekymmentä vuotta sitte päätti kaksi kylän rohkeinta miestä mennä katsomaan mitä ”Hiitten pesässä” todella on. Tekivät liiton: Toinen konttaa edellä, ja toinen seuraa jalasta pitäen perässä. Näin he kulkivat pitkän matkaa ja saapuivat lopulta sisälle ja samassa pölähtää joukko annakan (almanakan) lehtiä katsojan kasvoihin. Ukot säikähtävät kovasti ja lähtivät nopeasti pakosalle. Jälestäpäin hyvin salaperäisinä kertoivat niukasti retkestään. ”Pesän” kertoivat kuitenkin kellaria muistuttaneen ja siellä olleen rumia, kammottavia esineitä joita eivät kuitenkaan lähteneet tarkemmin selittelemään. 

Osoitteeksi siitä miten laajalle tieto tästä ”Hiitten pesästä” on levinnyt, on mainittava että noin 40 vuotta sitte eräs vaimo Karkun pitäjästä yksistään kuulemiensa kertomusten johdosta päätti lähteä vuorta katsomaan. Lumisena ja tuiskuisena talvena hän jalkaisin tallustaa tuon matkan Karkusta Kokemäelle ja yöpyy Uppalan taloon. Aamulla lähtee kovasta pyrystä ja isännän vastuksista huolimatta lumikinoksien läpi kahlaamaan päämääräänsä ”Hiitten pesälle”. Talvisen päivän vuorella viipyy, salaperäisenä sieltä palajaa ja lyhyet jättää taloon hyvästit lähtien yön selkään kotiansa kohden astumaan.

Kaarlo Kallio