Merikäärme Uudenkaupungin edustalla vuonna 1883

Vuoden 1883 kesäkuussa Uudenkaupungin lähistöllä koettiin kummia. Sanomalehti Auran uutinen kyseisen vuoden kesäkuulta kuuluu seuraavasti:

Kuka 300 markan palkkion on mahtanut luvat, siitä ei ole tietoa. Satiirilehti Pilkkakirves uskalsi kuitenkin luvata vieläkin suuremman summan rahaa merihirviön nappaajalle.

Varmaa kuitenkin on, että mahtavat palkkiot jäivät jakamatta. Uudenkaupungin merihirviö näyttää lipuneen turvallisemmille vesille, pyssymiehiä pakoon.

Confusarius Maris Baltici, Itämeren merihirviö

Luettuani Marko Hautalan kirjan Kuokkamummo, kiinnostuin kirjassa mainitusta Raippaluodon merihirviöstä. Kyseinen luikertelija on Hautalan kirjassa melko pienessä roolissa, eikä siitä nykyään tunnu löytyvän paljonkaan tietoja. Merihirviöllä on kuitenkin ollut sijansa saariston mytologiassa ilmeisesti 1800-luvun alusta alkaen. Raippaluodon kruunun nimismies Olof Reinhold Sjöberg antoi hirviölle jopa tieteellisen nimen, Confusarius Maris Baltici.

Merihirviö ilmestyi myös lehtien palstoille joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen. Nimimerkki Aataminpoika kirjoittaa Kokolan Lehdessä hirviöstä seuraavaa:

Kokkolan Lehti 20.4.1886

Vaasan saaristolaiset ovat kertoneet että Merenkurkun vesillä ja luodoissa olisi useana vuonna, silloin tällöin, nähty outo, suuri eläin, milloin meressä uiskentelevan, milloin maalla vetelehtävän; eikä kukaan ole rohjennut mennä niin lähelle petoa, että olisi saatu tietä minkälainen se oikeastaan on. Näitä kertomuksia pidettiin ensin kauan aikaa lähteneinä vain talonpoikain mielikuvituksesta, ja sanomalehdet tekivät leikiksi koko jutun. Mutta viime kesänä lähetti Raippaluodon nimismies O. R. Sjöberg lääninvirastoon 4 arkkia pitkän kertomuksen, että siellä todellakin oli taas nähty outo peto maata röhöttämässä jollain kalliolla, ja että se oli viimein lähtenyt pois tältä makuusijaltaan, ja mennyt mereen. Tämän kertomuksen johdosta voipi siis luula, että joku meripetojen rotu olisi eksynyt tänne muista maailman osista.

Huhu kertoo, että sotilaamme olisivat äskettäin tavanneet merenrannasta tuntemattoman päällyskalvon, jonka ehkä olisi semmoinen outo peto näin keväällä kesinyt pois päältään. Se pitäisi olleen sen verran karvainen, että sitä voisi käyttää turkkinahaksi; ja onkin tämän keden eräs vääpeli t. k. 7 p:nä myynyt 26 markasta. En tiedä maksettiinko siitä niin paljon sen käytännöllisen vaiko tieteellisen arvon tähden, mutta niin ainakin kerrotaan tapahtuneen. Pedon tieteellinen nimi on kuten kedestä päättäin oli arveltu: Lacunius vinonus; sen rotunimeä ei liene suomennettu.

Olisiko tämä kesi nyt, jos kertomuksessa todellakin on perää, tuohon Raippaluodon petoon kuuluvasta rodusta, en voi päättää. Mutta ylläkerrottu ainakin puoleksi selvittää etteivät nämä jutut olekaan paljaita talonpoikain haaveiluja, vaan osaksi myöskin totta.

Aataminpoika

Viimeisen kerran Raippaluodon merihirviötä on käsitelty lehdissä vuonna 1903, jolloin Tidskrift för jägare och fiskare julkaisi erään herra S:n kirjoittaman jutun merihirviöstä. Lieneekö tämä herra S. se samainen nimismies, en ole saanut selville, mutta ainakin hän väittää itse antaneensa merihirviölle sen tieteellisen nimen. Suomensin otteen Huvudstadsbladetin pakinasta jossa tätä "mätäkuun juttua" on jälleen ruodittu pienen epäuskon saattelemana.

Huvudstadsbladet 5.7.1903

Nyt on ajankohtaan nähden hyvin lämmintä, ihanin kesä jonka saatta kuvitella. Ja kuten tavallista, on lämpö tuonut esille myös suuren merikäärmeen. (den stora sjöormen)

Eräs herra, joka kutsuu itseään S:ksi, on metsästäjien ja kalastajien lehdessä (Tidskrift för jägare och fiskare) kertonut, että kyseessä oleva ihme on asettunut asumaan Raippaluotoon. Siellä se on asustellut jo vuosia ja huvitellut leikittelemällä laivojen kanssa. Näin leikki sujuu herra S:n mukaan:

”Kun merikäärme aikoo hyökätä ohi kulkevan laivan kimppuun, lähestyy se sitä sukelluksissa noin neljänkymmenen metrin päähän laivan sivusta, pitäen päätään vain hiukan vedenpinnan yläpuolella. Sitten se kääntää jokseenkin hitaasti vedenalaista ruumistaan siten, että laiva tulee suoraan kohti sen kuonoa. Sitten se sukeltaa laivan alitse niin että pulpahtaa taas pinnalle toisella puolen, neljänkymmenen metrin päässä. Tätä leikkiä, tai miksi sitä sitten pitäisikään kutsua, saattaa jatkua pitkäänkin. Kahdeksansadan metrin etäisyydeltä saattaa laivassa oleva jonkun kerran nähdä pedon; veden ylle kohotetun pään ja pitkän kaulan, mutta nopeasti se taas vajoaa ja sukeltaa aluksen edessä.”

Joten nyt se on sitten tiedossa, Merikäärme asuu Raippaluodossa. Sieltä käsin se tekee pieniä huviretkiä sinne tänne.

--------

Kuten monet muutkin kotimaamme meri- ja järvihirviöt, Confusarius on kadonnut historian hämäriin. Onneksi tiedonmurusia on vielä jäljellä niitä etsiville, ties mitä merkillisyyksiä saankaan vielä kohdata merikäärmettä metsästäessäni.

Lähteet:

Raippaluodon aluetta esittelevä maailmanperintöhakemus

Kansalliskirjasto digiaineisto

Merikouot ja merikäärme (3. osa)

Artikkeli julkaistu lehdessä Nautisk tidskrift för Finland vuonna 1919.

Sekä merikouot että merikäärmeet olivatkin aikanaan kauhua herättäviä hirviöitä, mutta ne voitti kuitenkin jokin vielä pahempi, nimittäin: 

Meritursas eli haaru.

Tämä kaikkein suurin hirviöistä asui myöskin Skandinavian kulkuvesillä ja oli aikanaan tunnettu eri nimillä, niin kuin meritursas, haaru sekä Ankkurihiisi.

Yhtäpitävien havaintojen mukaan esiintyi meritursas seuraavalla tavalla: Lämpiminä kesäpäivinä, kun kalastajat ovat menneet muutamia peninkulmia ulos merelle, sattuu väliin, että he, kun naara heitetään, aivan odottamatta tapaavat jotakin, joka on tuntemattoman karin kaltainen. Varrotun 80-100 sylen syvyyden sijasta pysähtyy naara ainoastaan 30-20 sylen syvyyteen. Varsin runsas kalansaalis sattuu samaan aikaan ja väen tarvitsee vain vetää ylös niinpian kuin he ovat heittäneet koukut. Kalastajat tietävät nyt heti, että meritursas makaa heidän allaan merenpohjassa ja että se on hänen läsnäolonsa, joka houkuttelee kalaparven paikalle. Yhä useampia veneitä saapuu paikalle ja kaikki koettavat saada hyötyä tästä harvinaisesta ja onnellisesta tilaisuudesta, niin että 20-40 alusta vihdoin makaa aivan vierekkäin kokoontuneina. Varsin tarkka huomio kiinitetään koko aika siihen, pysyykö syvyys veneitten alla yhtäläisenä vai vaihteleeko se. Jos sitte osottautuu, että syvyys äkkiä alkaa vähentyä ja sitte vähenee hiljaa, niin tietävät kalastajat että Tursas aikoo nousta ylös vedenpinnalle. Tämän mahdollisuuden edessä on jäljellä ainoastaan, että niin pian kuin suinkin voi ajatella lopetetaan kalastus ja lähdetään sieltä.

Ensi aluksi näkyy ainoastaan yksinäisiä kiinteitä esineitä pistäytyvän ylös vedenpinnasta, mutta tursaan jatkaessa nousuansa tulee yhä useampia yksityisseikkoja päivän valoon. Pieniä kukkuloita ja salakareja tulee näkyviin ja niillä kasvaa liekoa ja on rikas eläinelämä, - kaikki on kuitenkin epätasaisuuksia tursaan yläosassa eli selässä. Sen jälkeen pistäytyy ylös muutamia kiiltäviä kärkiä eli piikkejä, jotka käyvät sitä paksummiksi alapuolelta, mitä enemmän tursas kohoaa, ja vihdoin nousevat nämä kärjet laivanmaston korkeuteen. Nuo mastonkorkuiset kärjet tursaassa luultiin olevan tuntosarvia tai käsivarsia. Niinkikään luulivat ihmiset havainneensa, että tästä hirviöstä levisi tavattoman vahva haju, jolla se houkutteli luoksensa suuria kalamääriä, jotka sitte syötiin. Tämä selitti meriväen kalaonnen tursaan läheisyydessä. Niinkikään väittivät norjalaiset, että tursaalla oli tapan syödä kokonainen kuukausi yhteen jaksoon, nauttien oikein aimo aterian kalatavaroita, joiden rauhallinen sulattaminen vaati useita kuukausia. 

Se pelko, minkä tursas vaikutti merenkulkijoissa, aikaansai, ettei mitään tutkimuksia sen ulkomuodosta toimitettu, mutta eräässä tilaisuudessa onnistui kuitenkin rannikkoväestön läheltä nähdä pienemmän tursaan ruumis. Niinpä kertoo konsistorinnotario Friis, Bergenistä että vuonna 1680 sellainen merenhirviö oli eksynyt Ulvangenin merivuonoon. Tällöin olivat sen pitkät tuntosarvet takertuneet muutamiin puihin rannalla. Toisen luulon mukaan olivat nämä pyydystyskäsivarret tarttuneet vuorenonkaloihin veden alla. Hirviö menetti henkensä tämän johdosta ja haaska mätäni kyllä pian sekä levitti hirmuisen hajun koko lahden ympärille.

Edelleen kerrottiin aikanaan kahdesta Fredrikstadin kalastajasta, joiden kimppuun ulkona Skagerakilla hyökkäsi tursas, joka yhdellä käsivarsistaan ruhjosi osan heidän veneestään, niin että he töin tuskin pääsivät maihin. 

Fär-saarilla (ja myöskin muilla paikoilla Pohjoismerellä) kerrottiin uivista saarista, jotka nousevat vedestä ja taas katoavat. Meriväki oli sitä mieltä, että nämä ilmiöt olivat perkeleen työtä, mutta oppineet aikanaan selittivät tapauksen tursaan esiintymisenä.

Jos yhdistetään kaikki, mitä on kerrottu sekä merikouosta, merikäärmeestä ja tursaasta, niin lienee varma asia, että jotkut todelliset ja oudot tapaukset aluksi ovat olleet juttujen perustuksena. Tiedottomuus ja vanhemman ajan taikauskoinen pelko outojen luonnontapausten edessä johtivat kuitenkin siihen, että mitä mielikuvituksellisimmat tarut ja laivurihistoriat tekaistiin niistä viattomista merieläimistä, jotka esiintyessään monesti antoivat aihetta paljon kohinaa nostaviin harhanäköihin ja laivurihistorioihin.

Nautisk tidskrift för Finland 01.12. 1919.

Käyttämäni kuvat ovat alkuperäisjulkaisun kuvitusta.

Merikouot ja merikäärme (2. osa)

Artikkeli julkaistu lehdessä Nautisk tidskrift för Finland vuonna 1919.

Suuri merikäärme 

Vaikkakin merkouot olivat aikoinaan kylläkin ihmeellisiä olentoja ja usein herättivät merenkulkijain suurta kauhua, niin voittaa niiden kuuluisuuden kuitenkin melkoisesti se kuuluisuus, joka kaikkina aikoina on sädehtinyt suuren merikäärmeen ympärillä.

On myöskin olemassa melkoinen ero hyväluontoisten merenmiesten, jotka sallivat tarjota itselleen maitoa, ja pelottavien merikäärmeiden välillä, jotka saattoivat pistää kitansa laivanreunuksen yli ja niellä jonkun sen miehistä – sen mukaan kuin Olaus Magnus aikanaan kertoi (v. 1555.)

Merikäärmeen koko ja ulkomuoto olivat myöskin sellaiset, että ne saattoivat pelättää taikauskoisen laivurin saamaan halvauksen; ja aina meidän päiviimme saakka on usko tämän hirviön olemassaolosta jälellä, minkä aika ajoin ilmestyvät luotettavat kertomukset todistavat.

Myöskin merikäärmeitten suhteen on olemassa joukko kertomuksia pohjoisilta kulkuvesiltä ja erityisesti kiinnittää huomiota puoleensa tunnetun tanskalaisen lähetyssaarnajan Hans Egeden, joka toimi monet vuodet Grönlannissa, kertomus niistä.

Egede näet kertoo kesällä 1734 ulkona merellä tavanneensa suuren merikäärmeen, joka oli niin suuri, että kun eläin kohosi ylös vedestä, niin sen pää ulottui korkeammalle kuin laivan syyrmärssy. Lisäksi havaittiin, että merikäärmeellä oli pitkä kärsä ja että se läähkötti niin kuin valaskala. Yhtäpitävien arvostelujen mukaan olitiin sitä mieltä, että merikäärme on noin 100 sylen pituinen, jonka ohessa voitiin selvästi erottaa kookas ruumis sitä seuraavasta pitkästä hännästä. Uidessaan vedessä teki käärme kaartoja selällään, niin että se kaukaa näytti samallaiselta kuin joukko suuria tynnyreitä, jotka olivat liikkeellä vähäisen välimatkan päässä toisistaan. Toinen havainto, joka myöskin on tehty Norjan rannikolla, oli se, että merikääreellä on varsin hyvä hajuaisti ja että se pakeni n. k. majavanhaustan hajua. Merenkulkijat eivtä jättäneetkään ottamatta sellaista mukaansa, kun he kesäaikana matkustivat matalikkolalastukselle, pitääksensä merikäärmeet etäällä.

Mitä tulee tämän merihirviön ulkomuotoon, niin osoittivat havainnot, että ihon väri oli tummanruuni vaaleampine juovineen, silmät olivat suuret ja siniset, kasvot muistuttivat hevosen pään muotoa j. n. e.Eräältä seudulta Bergenin läheisyydessä kerrottiin että suuri merikäärme oli kokonaisen viikon oleskellut eräässä merenlahdessa, jonne se oli tullut nousuveden aikana. Senjälkeen, kuin merihiviö taas oli lähtenyt, oli rannalta löydetty suuri limaisen- ja löyhän laatuinen käärmeennahka.

Eräässä toisessa paikassa oli niinikään merikäärme tullut lahteen ja siellä kuollut, jonka jälkeen oli syntynyt hirmuinen haju.

Muuan kysymys, joka jo aikaisin herätti suurta mielenkiintoa, oli, onko merikäärme vaarallinen merenkululle. Kerrottiin myöskin useita esimerkkejä siitä, mitenkä merikäärmeet olivat saattaneet sekä väet että veneet perikatoon. Erittäin kerrottiin sellaisesta tapauksesta, jolloin suuri merikäärme oli heittäytynyt poikittain yli monen sadan lästin kantoisen laivan ja vetänyt laivan alas syvyyteen.

Niinikään kerrottiin esimerkkejä siitä, että merikäärme oli asettunut renkaaseen veneen ympärille sekä vihdoin kaatanut sen. Kun kalastajat näkevät merikäärmeen pitkän matkan päästä, niin soutavat he myöskin kaikin voimin maata kohti siinä toivossa, että pääsisivät johnkin lahteen, minne hirviö ei voi seurata perässä. Nopeutensa kautta saattaa käärme kuitenkin varsin pian tulla venettä vastaan sekä ehtiä asettua poikittain eteen, niin etteivät kalastajat pääse pakoon. Välttääksensä näitä vaaroja oli Norjan merenkulkijoilla tapana kuljettaa mukanaan joku määrä edellä mainittua majavanhaustaa, jota säilytettiin eräässä aukossa laivan perän yläpuolella, mistä se levitti hajuansa. Niinikään heitettiin haustan palasia laivasta mereen merikäärmeen pelättämiseksi pois. Myöskin tavallisen katajan lastuilla sanottiin olevan sama hyvä vaikutus. Sen ohessa oli merimiehillä tapana merikäärmettä paetessaan ohjata vene niin, että hirviö sai silmiinsä auringonpaisteen, joka häikäisi sen näön. 

Useitten luulon mukaan ei pohjoisilla kulkuvesillä löytyisi ainoastaan suuria merikäärmeitä, sellaisia kuin edellä on kerrottu, vaan myöskin toinen laji, joka on melkoista hoikempi ja enemmän ansaitsee ”merikäärmeen” nimen. Kun näiden käärmeitten kimppuun hyökkäävät kravut, jotka purevat itsensä kiinni niiden nahkaan, niin kärsivät ne siitä niin kovaa tuskaa, että tekevät rajuja kiemurteluja ja sen semmoista, minkä myöskin meriväki ja ranta-asukkaat ovat huomanneet. Olaus Magnus sanoo tästä merikäärmeestä, että se on niin hoikka kuin lapsen käsivarsi, mutta neljäkymmentä kyynärää pitkä. Sen ohessa kertoo sama kynämies että Bergenin seudulla löytyisi eräs 200 jalan pituinen ja 20 jalan paksuinen jättiläiskäärme, joka lähtee saalista hakemaan valoisina öinä, pyytäen sikoja ja lampaita. Sitä paitsi lähtee käärme ulos veteen, missä se syö krapuja ja kaloja sekä kuuluu myöskin hyökkäävän laivojen kimppuun, jolloin se kohoaa ylös niin kuin pylväs sekä iskee kiinni laivassa olevaan väkeen.

Muinoin oltiin sitä mieltä, että Pohjanmeri oli merkäärmeitten erikoinen kulkuvesi (johon kuului myöskin Norjan Atlantinranta), mutta myöskin eteläisemmistä maista kerrottiin samankaltaisista hirviöistä. Nämä jutut näyttävät kuitenkin enemmän tarkoittavan meidän päiviemme jättiläiskäärmeitä, päättäen kertomuksesta niiden hotoisuudesta niellä suuria eläimiä, ja niiltä puuttuu myöskin puhtaasti merenkulullinen mielenkiintoisuus.

Merikouot ja merikäärme (1.osa)

Nautisk tidskrift för Finland julkaisi vuonna 1919 artikkelin jossa kerrotaan merihirviöistä. Tietoa jutun kirjoittajasta en ikävä kyllä löytänyt. Jaan tämän pitkähkön artikkelin blogissani komeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään merenmiehiä.

Merikouot ja merikäärme

Niitä ihmeellisiä näkemisiä, joita meriväellä on vanhoista jaoista saakka ollut kerrottavana matkoiltaan ovat yksinkertaiset maanmoukat niinkuin tunnettua toisinaan katselleet vissillä epäluulolla. Jopa lienee monessa tapauksessa menty niin pitkälle että tämä epäluulo on saattanut mainitut maanmoukat puhumaan ”laivurihistorioista” – ja että vielä rumempiakin asioita on lausuttu niistä varsin uskottavista kertomuksista, joita meren pojilla on ollut puhuttavana uteliaalle yleisölle kotiin tultuaan jotakin pitkältä matkalta.

Teemme seuraavassa pääkohdissaan selkoa tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista asioista, joita muinaisajalta saakka on kerrottu ihmeellisistä merihirviöistä. 

Muinaisajan taruja

Vanhempina aikoina, kun tieto merensyvyyden eläinmaailmasta ei vielä ollut suurestikaan kehittynyt, ja kun niin monet etäisemmät kulkuvedet olivat aivan tuntemattomat, oli kansanmielikuvitus ylen herkkä uskomaan, että ihmeellisiä merenhirviöitä oli olemassa. Aikakaudella, jolloin haltijat ja kummitukset maissa taikauskoisilla kuuluivat jokapäiväisen elämän ilmiöihin ja jolloin poltettiin noitia roviolla, ei myöskään ollut vaikea levittää satuja ja juttuja merikouoista ja uivista hirviöistä.

Sitä paitsi tapahtui usein, kun kalastajaväki ulkona merellä toisinaan sai pyydyksiinsä jonkin oudon näköisen ja suuruisen tai ennen tuntemattoman lajisen kalan, että se heitettiin mereen siinä luulossa, että se muka oli ”koukokala”, joka vahingoittaisi heidän kalastustaan, ellei sitä jälleen laskettu mereen. Kertomukset sellaisista saaleista kasvoivat usein suuriin mittoihin, ja kun kertomus sellaisista ihmeellisistä koukokaloista kernaasti tuli varsin mielikuvitukselliseksi, niin olivat nämä kertomukset omiaan vireilläpitämään taikauskoista luuloa merihirviöistä. 

Esimerkkinä sellaisista kertomuksista voimme mainita Pontoppidanin selostuksen erään kalastajan näkemästä Bergenin seudulla Norjassa. Tämä kalastaja sanoi kerran pyydystäneensä perin kummallisen kalan, joka oli enimmäkseen kissan näköinen; varsinkin oli pää sen muotoinen. Sen ohessa oli eläimellä neljä käpälää. Ruumiin ympärillä oli samankaltainen kuori, kuin meriravun puku ja muuten mörisi ja murisi kala niin kuin kissa ja puri niitä esineitä, joilla sitä kosketeltiin. Ranta-asukkaat uskoivat täytenä totena, että se oli kouko, joka oli tullut maihin, ja koettivat niin pian kuin mahdollista saada eläimen jälleen veteen, ennen kuin mikään onnettomuus sattuisi. 

Sellaisia kertomuksia oli liikkeellä pitkin Norjan rannikkoa 1700-luvulla ja joutuivat ne myöskin tieteellisen tutkimuksen alaisiksi, mutta näistä vievät melkoisesti voiton ne tiedot, jotka muinoin saapuivat merenmiehistä ja muista selväpiirteisistä kouoista, jotka herättivät merimiehissä kauhua.

Vanhempina aikoina lienee norjassa pyydystetty sellainen merenmies, jonka kerrotaan tuoneen epämiellyttävän tiedon kuningas Hjorleifille tai laulaneen laulun kuninkaalle tämän tulevista kohtaloista. Paljoa myöhemmältä historialliselta ajalta on yhtäläinen kertomus, nimittäin, että vuonna 1577 muuan Samsön talonpoika tapasi ”merenvaimon” nimeltä Jäärinne – niin kuin tämä itse ilmoitti nimensä olevan. Niitten asiain joukossa, josta merenvaimo kertoi, oli myöskin ennustus Tanskan kuninkaan Kristian IV:n tulossa olevasta syntymästä, joka myöskin tapahtui vuoden kuluessa, jonka ohessa merikouko pyysi talonpoikaa koettamaan kääntää juopottelevaa Tanskan hoviväkeä y. m.

Tjörnillä on kuitenkin kerrottu vielä ihmeellisempiä taruja eräästä kuuluisasta merikouosta, joka oli monet kerrat ollut näkyvissä rannikon ulkopuolella kaikkien merenkulkijain kauhuksi. Niinpä kertoo rovasti Joh. Oedman selostuksessaan (v.1746), että pelätty merenmies, mikäli kerrotaan, oli kerran pyydystetty koukulla ja viety maihin. Tässä tilaisuudessa kantoi hirviö viljalyhdettä, jonka hän sanoi olevan tarkoitettu isänsä korjaa varten. Merikouko jäi sitten pitkäksi ajaksi Tjörnille ja avusti kalastajaväestöä parhaitten pyyntipaikkojen hakemisessa, kunnes se vihdoin palasi oikeaan elementtiinsä kauhistavan myrskyn aikana. 

On varma, että tällaisia kertomuksia aikoinaan uskottiin ja todistuksena siitä, että sellaisia merenmiehiä löytyy, mainittiin m. m. Afrikan sisäosien metsissä elävät ”bushmanit”, jotka luultiin olevan maissa vastakohtana kerrotuille merenpohjan hirviöille. Jotkut vanhemmat kirjailijat menivät väitteissään vielä pitemmälle kertoen m. m., mitenkä monella taholla sekä Afrikassa, Itä-Intiassa ja Brasilian rannikolla pyydystettiin sellaisia merenmiehiä ja merenvaimoja. Kertomuksen mukaan oli näillä olennoilla pitkähkö ja pyöreä pää niin kuin ihmisellä, korkea otsa, pienet silmät, litteä nenä ja suuri harja. Sitä paitsi oli niillä kädet, joissa oli neljä sormea yhdistettynä uimanahalla. Ruumiin yläosa oli ihmisen kaltainen ja alaosa muistutti kalaa.

Mikäli kerrottiin, pyydystivät alkuasukkaat usein sellaisia merihirviöitä sekä paistoivat niitä vartoissa. Niiden pään sisällä olevista luista valmistivat portugalilaiset erästä lääkepulveria, joka oli hyvin tehokas rakkokiven lääke.

Veisi liian paljon tilaa, jos tähän ottaisi muutamia sananmukaisia selostuksia niiden mielikuvitusrikkaiden kirjailijain kirjoituksista, jotka 1600-luvulla omistivat paljon vaivaa merenmiesten persoonallisuuden ja elämäntapojen sekä hänen merkityksensä selvittämiseen ihmissyöjien ruuanlaitokselle.

Merikäärmeet ja mätäkuu

Olen selaillut taas digiarkistoja taustatutkimuksen nimissä ja poiminut sieltä tarinoita omituisista olennoista. Varsinkin 1900-luvun alussa lehtien palstoilla vilisi mätäkuun juttuina erilaisia uutisia merikäärmeistä ja merihirviöistä.

Mikä sitten on tällainen mätäkuun juttu, ja mistä perinne on saanut alkunsa? Wikipediasaa sanotaan näin: Kansankielessä puhutaan joskus mätäkuun jutuista. Tällöin tarkoitetaan heinä–elokuussa kerrottavia, luotettavuudeltaan epämääräisiä uutisia, jotka saavat uutistilaa, koska kesällä ei tapahdu mitään muutakaan uutisoimisen arvoista.

Mutta miksi nimenomaan (meri)käärmeet? Mätäkuussa kaikki mätäni, haavat märkivät, ruoka pilaantui ja kaikkialla kuhisi matoja. Käärmeet sopivat myös erinomaisesti mätäkuun kuvastoon.
Eräässä artikkelissa Merihirviöiden historiasta vuodelta 1920 väitettiin että alunperin koko merikäärmeuutisten tulva olisi saanut alkunsa vuonna 1913, jolloin uutisoitiin merikäärmeistä Amerikassa. Itse keräsin kuitenkin digiaineistosta monia juttuja joiden mukaan loppukesän merikäärmehavaintoja on tehty jo hyvän matkaa 1800-luvun puolella. Ruotsinkielisissä sanomalehdissä merikäärme ja mätäkuu on yhdistetty toisiinsa jo vuonna 1840. Uutisesta voimme päätellä että mätäkuun merikäärmeperinne on kestänyt elinvoimaisena hyvinkin sata vuotta.

Itä-Karjala lehti kertoo erään merikäärmejutun vuodelta1899, tosin tässä merikäärmeen 'kummittelu' tapahtuu poikkeavana ajankohtana, sillä mätäkuu on jo kauan sitten ohitettu. Otsikossa kerrotaan: Merihirviöt kummitelevat vielä lokakuussakin. Juttu on muutenkin mielenkiintoinen, lähinnä merikäärmeen erikoisen ulkonäon tähden. Juttu kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Merihirviöt kummittelevat vielä lokakuussakin. Laivuri J. Jahnson kertoo, että kun hän sunnnuntaina meni veneellään Uudestakaupungista Tammion luotoon, jossa hänen jahtinsa oli lastattavana, näki hän Kaituvedessä omituisen merihirviön. Se oli noin 50 sylen päässä veneestä, miehen korkeudella veden pinnasta, näöltään hirvittävä, kuten merikummitukset ainakin, vaaleanruskea väriltään  ja niveräkarvainen. Hirviön pää oli suuri ja leveä sekä muistutti jalopeuran päätä. Hetken kuluttua sukelsi hirviö veteen, mutta nousi taas ylös vähän edempänä, vaikka ei niin korkealle kuin edellisellä kerralla. Jahdin kuljettava ei tiennyt, mikä hirviö se oli, joka siinä kummitteli, mutta kiire tuli hänelle soutamaan veneineen jahtiinsa takaisin. Muutkin veneessä olijat näkivät hirviön.

Kun varsinaiset mätäkuun jutut saavuttivat suosionsa huipun alkoi lehdissä ilmaantua myös pilajuttuja joissa merihirviön hyökkäys on jo väritetty niin mielikuvitukselliseksi että sitä tuskin on yksikään lukija uskonut. Paras esimerkki löytyi Eteenpäin-lehdestä, vuodelta 1916, jossa kerrottiin suuren mustekalan (läkkikalan) hyökkäyksestä Saimaalla:

"Läkkikalojako Saimaassa?

Kun Työväen Näyttämön näyttelijät viime sunnuntaina olivat veneretkellä Kivisalmesta Lappi & Sinervon torpalla ja olivat juuri lähteneet uimaan, miehet niemen toiselle puolelle, nousi naisten puolelta järven pohjasta ennen tuntematon läkkikalalta näyttävä merihirviö ojentaen hirveitä raajojaan lähellä uivia naisia kohden. Naiset pakenivat, mutta eräs näyttelijöistä joutui hirviön kammottavaan syleilyyn, kadoten kauheasti huutaen hirviön kanssa syvyyteen. Lähellä olevat miehet, kuultuaan naisten hätähuudon, lähtivät paikalle puukoilla ja kirveillä varustettuna ja sukelsivat paikalle, johon olivat nähneet hirviön uhrineen kadonneeksi. Veden alla syntyi taistelu hirviön kanssa… Puukkojen ja kirveiden kanssa alkoivat miehet katkoa hirviön uhriaan pitelemiä raajoja saaden lopulta hänet pelastettua ja tuotua maihin taintuneessa tilassa; josta hän saatiin henkiin virotetuksi. Hirviö onnistui pääsemään karkuun, punaten vuotavalla verellään koko lahden. Ikävin seuraus tapahtumasta oli se, että kirjapinomme konepainaja Emil Karvinen tätä järkyttävää tapausta katsellessaan menetti järkensä. Hänet vietiin samana iltana ylimääräisellä junalla Niuvanniemen houruinhoitolaitokseen. Tänään saamamme sähkösanoman mukaan on hänen parantumisestaan toivetta. Hirviön kertoivat näyttelijät olleen etelämerissä asuvan läkkikalan, mikä tuntuukin luonnolliselta. Nähtävästi on hirviö kuumien ilmojen vaikutuksesta lähtenyt pohjoista kohden kulkemaan ja tullut Suomenlahteen sekä sitten kanavaa myöten kulkenut Saimaaseen hämmästyttämään ihmisiä esiintymisellään juuri mätäkuun alkaessa, kertoo K. Ä. Mätäkuu alkoi viime sunnuntaina."

Jo vuonna 1919 pakinoitsija Sakeus ihmetteli Karjalan Maa-lehdessä missä viipyivät mätäkuun merikäärmeet? Ilmeiesesti ilmiön aallonharja oli ohitettu. Tässä postauksessa tarjoilin vain nopeasti muutama maistiainen löytämistäni mielenkiintoisista jutuista. Lisää on varmasti luvassa myöhemmin.