Näytetään tekstit, joissa on tunniste Outoja tarinoita. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Outoja tarinoita. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Markku Sadelehto (toim.) Outoja tarinoita 3

Kiireiden keskellä olen pitänyt lukemisharrastusta yllä automatkoilla mummolaan, jolloin luen kirjoja ääneen kuskille (Eerolle) silloin kun lapsi on nukahtanut. Outoja tarinoita 3 tuli luettua lähinnä näiden mummolareissujen aikana, sitä onkin kuljetettu kuukausitolkulla Satakunta - Etelä-Pohjanmaa välillä.

Luulisi että näin harvakseltaan lukien ei samantyyppisiin novelleihin kyllästyisi, mutta kyllä tässä nyt vähän niin pääsi käymään.Tämä antologia ei vaan kolahtanut. Kohtaamiset outojen elämänmuotojen kanssa noudattivat samaa kaavaa, hirviö ulkoavaruudesta (tai jostain muualta) tappaa ihmisiä, ihmiset metsästävät hirviötä ja lopulta taistelun jälkeen tappavat sen. Sitten kauhistellaan ja todetaan että ihmiset ovat sentään tuntevia ja rakastavia olentoja, kun taas verenhimoiset alienit eivät tms...

Hyviäkin lukuhetkiä kuitenkin mahtui mukaan. Esimerkiksi Theodore Sturgeonin Se, jossa kuvattiin hienosti olentoa joka tuntui nousseen suoraan metsän sammalista ja mutaisesta maasta. Juuri kuvailu oli tämän novellin parasta antia. Dean R. Koontzin Kova kuori tarjosi pientä variointia edellä kuvattuun novellikaavaan. Tässäkin jahdataan ulkoavaruuden hirviötä jonka epäinhimillisyys kauhistuttaa sitä vastaan joutuvaa lainvartijaa. Lopussa asetelma kuitenkin käännetään päälaelleen.

Kirjan ehdottomasti paras novelli on Michael Shean Ruumiinavaus, jossa hiipivä kauhu koetaan yksinäisen tohtorin näkökulmasta ruumiinavauspöydän ääressä. Tämän novellin loppu oli bodyhorroria jos mikä.

Kirjan ehkä isoin pettymys oli John W. Campbellin Olento. Tähän novelliin perustuu siis Howard Hawksin elokuva 'Se' toisesta maailmasta, ja Carpenterin uusintaversio joka tunnetaan suomessakin paremmin nimellä The Thing. Novellin poukkoileva kerronta ei oikein synnyttänyt sellaista kauhkukokemusta kuin olin odottanut. Tarinassa myös seliteltiin liikaa, dialogi oli kankeaa ja äityi usein pitkiksi monlogeiksi. Kummallinen selittely saattaa johtua siitä että novelli, jossa kuvataan etelänavalla sijaitsevaa tutkimusasemaa, on kirjoitettu ennen kuin tällaisia asemia oli edes olemassa.

Tällä kirjalla nytkäytän novellihaastetta jälleen hiukan eteenpäin.
 Luettuja novelleja: 23

maanantai 23. toukokuuta 2016

Markku Sadelehto (toim.) - Outoja tarinoita 4

Viimeisestä kirjabloggauksesta on kulunut jo hetki. Romaanit roikkuvat edelleen lukulistalla tai lojuvat yöpöydällä keskeneräisinä. Novelleja sen sijaan olen kuluttanut edelleen säännöllisesti. Outoja tarinoita 4 tarttui mukaan kirjaston poistomyynnistä, ja se tuli luettua saman tien.

Tämä novelliantologia oli poikkeuksellisen tasainen, eikä kovin puuduttavia lukuelämyksiä mahtunut joukkoon. Useimmat kirjoittajista ovat Lovecraftin aikalaisia ja ystäviä, ja Lovecraft toimi haamukirjoittajana kahdessa tämän kokoelman tarinassa.

Ensimmäinen niistä on C.M Eddyn Rakkaat vainajat, joka aiheutti skandaalin ilmestyessään. Tarinan päähenkilö ajelehtii dekadentissa synkkämielisyydessä ja on kyllästynyt elämäänsä. Uutta eloa häneen tuo vasta perheenjäsenen kuolema. Synkkä tapahtuma paljastaa uuden intohimon, ja nuorukainen hankkiutuukin viipymättä töihin ruumishuoneelle, missä hän pääsee päivittäin vainajien läheisyyteen. Nekrofiiliset tuntemukset on kuvattu varsin hienovaraisesti, mutta uskon kyllä että tarina on ilmestyessään järkyttänyt lukijoita. Weird Tales lehti perui lopetuspäätöksensä tämän tarinan tuoman julkisuuden myötä.

Zealia Bishopin Yigin lapset on toinen Lovecraftin avustama novelli. Ilmeisesti Lovecraft kirjoitti tarinan lähes kokonaan itse, vaikka se ilmestyikin Bishopin nimellä. Tässä tarinassa länteen vaeltaneet uudisraivaajat kohtaavat alkuperäisväestön kummallisen käärmekultin. Tarina aiheuttaa väristyksiä nykylukijassakin.

 Sadelehto tituleeraa Mearle Proutia 'köyhän miehen Lovecraftiksi', mutta minusta hänen novellinsa Madon temppeli oli kuvaukseltaan ja tunnelmaltaan yksi antologian parhaista teksteistä. Kummallinen kirous leviää syrjäisestä metsästä lähiympäristöön. Kuoleva metsä on ahdistava paikka, ja mädän löyhkän suorastaan haistaa. Ehkä pohdinta tapahtumien syistä ja seurauksista ei ole kovin hääppöinen, mutta tykkäsin novellista yhtä kaikki.

Mary Elizabeth Counselmanin Kirottujen riutta kertoo lohduttoman tarinan haaksirikkoisista. Seitsemän miestä pelastautuu pienelle, laskuveden paljastamalle riutalle. Eloonjäämismahdollisuudet ovat olemattomat ilman varjoa ja suojaa. Nousuveden aikaan miehet joutuvat istumaan kylki kyljessä riutan korkeimmalla kohdalla. Epätoivoinen tilanne muuttuu painajaismaiseksi kun yksi miehistä löydetään kuolleena; murhattuna. Loppuratkaisu jää avoimeksi ja se onkin osa tarinan ahdistavuutta.

Yksi kirjan heikoimmista lenkeistä on Lovecraftin oma Kammottu talo, jonka loputtoman tuntuiset sukuselvitykset alkoivat viedä mielenkiintoa jo tarinan alkuvaiheessa. Providenceen sijoitettu tarina pääsee kunnolla käyntiin vasta loppua kohden kun  kamalia asioita alkaa tapahtua.

Muita mieleen jääneitä novelleja ovat Clark Ashton Smithin Genius loci, sekä Edmond Hamiltonin humoristisiakin sävyjä saava Hän palasi kuolleista. Ihan jokaista novellia en ryhdy tässä ruotimaan, sillä lukemisestakin on kulunut jo jonkin aikaa. Outoja tarinoita 4 on hyvä kokoelma kauhua, ja tiedän palaavani näiden novellien pariin uudestaan.

Tämä antologia sopii jatkoksi Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.