Kesäkuun kootut

Olen lukenut ison pinon kaikenlaista kirjallisuutta, mutta muiden kiireiden takia en ole ehtinyt niistä bloggaamaan. Tässä kuitenkin lyhyt katsaus kesäkuussa lukemiini kirjoihin.

Juha Vuorela: Sukututkijan aapiskirja ja Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi

Pikaisena välipalana lukaisin Juhan suku-uutiset blogin julkaisemia omakustanteita. Sukututkijan aapiskirja esitteli sukuhistorioiden lisäksi vanhojen asiakirjojen terminologiaa. Tutuiksi tulivat monet vanhahtavat sanat, kuten itsellinen tai hopmanni.

Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi: tarinoita rikoksista menneisyyden Suomessa kokoaa Juhan suku-uutisten rikosaiheisia blogitekstejä samoihin kansiin. Historian pikku-uutisista, paikallishistoriasta ja makaabereista murhista kiinnostuneet löytänevät näistä kirjoista kaikenlaisia aarteita. Pikku kirjojen ainoa puute oli selkeä oikoluvun puute, huolimattomuusvirheitä oli paljon.

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari

Tohtori Moreaun saari oli Eeron valinta. Me molemmat olimme lukeneet kirjan jo aikaisemmin, mutta itse en ainakaan muistanut lukemastani yhtikäs mitään. Tohtori Moreaun saari on tieteis- ja kauhukirjallisuuden klassikko, ja aivan ansaitusti. Haaksirikkoinen Edward Prendick pelastetaan laivaan joka on matkalla salaperäiselle saarelle. Siellä hän tapaa tohtori Moreaun, joka on paennut skandaaleja ja perustanut saarelle tukikohdan lääketieteellisille kokeilleen. Kirjan kauhu syntyy pääosiin tohtorin kokeiden epäinhimillisyydestä ja siitä käsinkosketeltavasta kivusta ja tuskasta joka tekstistä välittyy. Tieteellisten kokeiden tulokset liikkuvat vapaasti saarella, peläten ja palvoen kammottavaa luojaansa. Eläin-ihmiset ovat pääosin sympaattisia, jotkut ovat naurettavia, pelottavia, säälittäviä ja iljettäviä. Kirjan loppuyhteenvedossa voimme aavistella näiden kammottavien otusten edustavan ihmiskuntaa yleensä. Ainoa miinus kirjassa on sekava taitto. Usein tekstissä oli sama rivi kahteen kertaan, ja toisaalta sanoja puuttui. Näitä virheitä oli luokattoman paljon, ja ne haittasivat lukuelämystä huomattavasti.

Suvi Niinisalo: Äisin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Taidehistorioitsija Suvi Niinisalo on aikaisemmin julkaissut kirjoja muun muassa vedenneidoista ja keijukaisista. Äidin sylissä esittelee äitiyttä taidehistorian näkökulmasta. Äitimyytti paljastuu kalliopiirrosten ja katolisen Maria-kultin takaa. Kirjassa käsitellään myös äitiyteen liittyviä ennakkokäsityksiä. Millainen on hyvä äiti, ja miten käsitys äitiydestä ja sen ihanteista on muuttunut vuosien varrella. Kirja oli mielenkiintoinen ja antoi uutta ajattelemisen aihetta, vaikka olenkin pohtinut äitiyttä ja naisen roolia paljon viime aikoina. Suosittelen kirjaa kaikille äideille tai äideiksi aikoville, mutta myös niille jotka ovat kiinnostuneita kulttuuri- ja taidehistoriasta, naisen asemasta ja sukupuolirooleista. 

Vesa Sisättö, Jukka Halme, Toni Jerrman: Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 

Kirjassa esitellään 2000-luvulla suomennettuja fantasiakirjailijoita. Mukana on sellaisia nimiä kuin George R. R. Martin ja Jeff VanderMeer. Luin kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi, sillä uudempaa fantasiaa on tullut luettua luokattoman vähän. Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 päivitti tietojani, ja tarjosi lukuvinkkejä. Artikkelit olivat melko vaihtelevia. Toisissa kerrottiin ihan mielenkiintoisia juttuja kirjailijoista ja heidän elämästään, toiset tyytyivät lähinnä puuduttavasti referoimaan tuotantoa. Suuri osa bibliografioista oli vanhentunut, sillä lähes kaikilta kirjailijoilta on ehtinyt tulla uutta tuotantoa ja suomennoksia. Ihan pätevä opus joka tapauksessa. Jatkankin tästä epäkronologisesti lukemalla kirjan Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (osa1).

Leffailta: Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame

Olen ollut höpsönä kung-fu elokuviin vuodesta 1996 lähtien. Silloin näin R&A festareilla ison läjän Jackie Chanin toimintaelokuvia, aina Drunken Masterista Project A 2:een.

Vaikka leffafestarit ovat jääneet viime vuosina vähemmälle, itämainen elokuva on edelleen lähellä sydäntäni. Kotoisen leffaillan elokuvaksi valikoitui jo pitkään hyllyssä pyörinyt Detective Dee: Mystery of the Phantom Flame. Konkariohjaaja Tsui Hark on vastuussa muun muassa sellaisesta kestosuosikista kuin Peking Opera Blues.

Tuomari Dee on historiallinen hahmo Di Renjie, joka on länsimaiselle dekkarilukijalle tuttu Robert van Gulikin salapoliisiromaaneista. Itsekin olen lukenut melkein kaikki van Gulikin Dee-dekkarit, joten odotin tältä elokuvalta paljon.

En tosin ollut aivan varma mitä odottaa, sillä olin varma ettei elokuvalla tulisi olemaan paljonkaan yhteistä lukemieni dekkarien kanssa. The Mystery of the Phantom Flame heittää tuomari Deen keskelle hovijuonitteluja. Keisarillisen palatsin edustalle rakennetaan juuri jättimäistä Buddhapatsasta, jonka on määrä valmistua ensimmäisen naiskeisarin kruunajaisiin. Työmaalla tapahtuu kuitenkin kammottava kuolemantapaus, kun eräs virkamiehistä näyttää syttyvän spontaanisti tuleen. Toinenkin vastaava kuolema antaa aihetta epäillä että kyseessä on salaliitto, ja merkillisiä murhia selvittämään tarvitaan pystyvä mies.

Tuomari Dee viruu vankilassa, jonne hänet on heitetty maanpetoksesta syytettynä. Hän on vastustanut tulevan keisarinnan, Wu Zetianin, hallitusvaltaa, ja päätynyt turvasäilöön. Nyt Dee kuitenkin armahdetaan, ja hän alkaa tutkia rikoksia Wu Zetianin hovinaisen Jing'erin kanssa. Mukana tutkimuksissa häärii myös albiinovirkamies Pei Donglai.

Pääosassa tuomari Deenä on eräs 90-luvun Hong Kong-elokuvan komistuksista, laulaja, näyttelijä ja tuottaja, Andy Lau. Keisarinnaa esittää kylmän viileä Carina Lau, joka on minulle tuttu myös Jackie Chanin elokuvista. Nuorempi näyttelijäkaarti olikin minulle tuntemattomampaa porukka, mutta erityisesti Pei Donglaita esittäneen Chao Dengin roolisuoritus jäi mieleen.

Elokuva on nautittava sekoitus historiallista spektaakkelia, fantasiaelokuvaa, ja taisteluakrobatiaa. Tietysti mukana on rippunen romantiikkaa, ja suuria tunteita. Sekä Di Renjie että keisarinna Wu Zetian ovat historiallisia henkilöitä, ja ohjaaja perehtyi historiaan tarkoin. Historialliset tosiseikat eivät kuitenkaan nouse hyvän tarinan tielle, sillä Phantom Flame on silkkaa fantasiaa. Merkilliset myrkyt, muodonmuutokset, puhuvat eläimet ja maanalaiset kaupungit ovat osa tätä tarkasti rekonstruoitua Tang-dynastian aikaista pukudraamaa. Tekstitykset kulkivat kiinalaisista elokuvista tuttuun tapaan pikajunan vauhtia, joten välillä dialogi jäi hämäräksi, mutta se ei vauhtia haitannut.
Viimeistään toisella katselukerralla tämänkin junan kyydissä pysyy koko matkan. Viihdyin.

Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen (toim.) - Käärmeenliekit

Osuuskumman lohikäärme-teemainen novelliantologia Käärmeenliekit on ollut lukulistallani pitkään, mutta tartuin siihen vasta nyt, kun Atorox-äänestyksen deadline alkoi uhkaavasti lähestyä. 

Luimme antologian yhdessä Eeron kanssa. Juttuja tuli luettua ääneen yleensä iltaisin, ja niistä oli sitten mukava keskustella tuoreeltaan. Olin jo etukäteen sen verran tietoinen antologian laadusta, että en odottanutkaan ihan perinteisiä fantasiamaailmoja. Novelleissa liikuttiin toisten todellisuuksen lisäksi vaihtoehtohistorioissa, osa tarinoista sijoittui nykypäivän Suomeen. Monissa tarinoissa oli mukana slaavilaisestakin tarustosta tuttu lohikäärmeen muodonmuutos ihmiseksi. Näitä ihmislohikäärmeitä oli mukana hyvin monta, melkein puolet tarinoista liikkui jonkinlaisen muodonmuutoksen, joko henkisen tai fyysisen, ympärillä.

Jonkin verran mieltymykset menivät ristiin, mutta J.S. Meresmaan Hyvä emo oli meidän molempien mielestä hieno tarina; 1800-luvun Tampere, kartanomiljöö, lohikäärme sekä ripaus romantiikkaa. Hyvä emo onkin yksi omista suosikeistani. Sen lisäksi tykkäsin Katja Salmisen lyhyitä lohikäärmetarinoita sisältävästä novellista Lohikäärmefragmentteja. Kokoelman päätösnovelli Janos Honkosen Itse ilma syttyi tuleen, oli kuitenkin mielestäni antologian paras. Kun lohikäärmeen munaa kuvailtiin ensimmäisen kerran, aavistin jo mihin historian hetkeen novelli meidät lopulta kuljettaisi. Harvoin on täydellistä tuhoa kuvailtu yhtä kauniisti.

Eero huomasi pitävänsä erityisesti niistä antologian tarinoista, joissa oli perinteisempi fantasiamiljöö, tai sitten lohikäärmeiden koko idea oli viety aivan uusille urille. Eeron suosikki tästä antologiasta olikin Heikki Nevalan Rungot kuin siivekkäät käärmeet. Itsekin pidin tästä tarinasta, jonka maailma oli synkeä, ja lohikäärmeolennot olivat vieraita, ja muinaisia. Muita Eeron suosikkeja olivat Erkka Leppäsen Praedor-tarina Legendojen hautausmaa, sekä Tomi Jänkälän Uralin sininen, jossa lähdetään etsimään viimeistä lohikäärmettä Siperian kylmyydestä. Legendojen hautausmaa oli meille molemmille ensimmäinen kosketus Praedor-maailmaan, joka vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että sinne tulee varmaan palattua muiden kirjojen kautta.

Aivan kaikki tarinat eivät minuun tehneet vaikutusta, mutta niinhän antologioiden kohdalla yleensä tuppaa olemaan. Kirjoittajia tässä kirjassa on 17, ja jokaisella on oma, selkeä näkemyksensä lohikäärmeestä, ja sen olemuksesta. Jokainen fantasian ystävä löytää tämän kirjan sivuilta varmasti itselleen rakkaan lohikäärmeen, se saattaa olla asfalttiin piirretty kuva, tai maailmoja tuhoava mahtava käärme. Käärmeenliekit on vaikuttava kokoelma myyttisiä olentoja.

Käärmeenliekit on luettu myös näissä blogeissa:
Kirjahilla
Kannesta kanteen, sivuista sivulle
Todella vaiheessa
Lukupino
Kalaksikukko

Armoton määrä scifiä ja fantasiaa

Olen kuukauden sisään lukenut noin 60 spefinovellia. Se tuntuu aika huimalta määrältä, ja itsekin yllätyin kun aloin summaamaan lukusaldoani. 48 lukemistani novelleista oli viime vuonna ilmestyneitä, ja ne siis ovat mukana kisaamassa Atorox-pystistä. Keskityin luku-urakassani lähinnä viime vuoden sf-seurojen lehtiin, luin Kosmoskynää, Tähtivaeltajaa ja Spiniä. Antologioista ehdin lukemaan Osuuskumman Käärmeenliekit (joka on vielä vähän kesken), sekä STK:n Supernovan. Suuri määrä novelleja, ja erityisesti spefinovelleja, on pistänyt pääni hiukan pyörälle, enkä ole enää ihan varma kuka on kirjoittanut minkäkin tarinan, joten nyt pitäisi selvittää ajatuksia, kirjoittaa suosikit ylös, ja laittaa äänestyslomake lähetyskuntoon. Maanantaina on viimeinen päivä ehdotella suosikkeja, tähän mennessä olenkin jo valikoinut noin 8 novellia, jotka mielestäni ansaitsevan jatkoon pääsy mahdollisuuden. Oikeastaan varsinainen jännääminen alkaa vasta kun lyhytlista julkistetaan. Silloin saan tietää onko omia suosikkejani päätynyt ehdokaslistalle. 

Viimeisen Atorox-postauksen jälkeen olen lukenut kaksi Kosmoskynää. Kosmarin 3/15 aiheena on tiede ja tieteelliset faktat scifissä. Teemana liittyen lehden ensimmäinen novelli, Inkeri Kontron Välitilassa, on scifitarina, jossa paljon tapahtuu näennäisesti lyhyessä ajassa. Novellissa seurataan Marsissa työskentelevää pilottia Alinaa, joka joutuu tekemään vaikean pakkolaskun. Toisessa aikatasossa käsitellään Alinan lapsuutta, ja sen vaikutuksta hänen tekemiinsä valintoihin. Novellin tieteelliset faktat ovat kohdillaan, erot Marsin ja Maan välillä tuodaan hyvin konkreettisesti esille. Novelli on sijoittunut kymmenenneksi vuoden 2014 Nova-kirjoituskilpailussa.
Lehden toinen novelli on tyylilajiltaan fantasiaa. Camilla Kantolan Sydämetön kertoo suljetusta velhojen palatsista, ja sen orjuutetuista palvelijoista. Kolmas novelli, Mikko Isomäen Tuomiopäivä, kertoo miehestä joka on rakentanut itselleen sangen omituisen vankisellin. Tämän viimeisen novellin spekulatiivisuudesta en ollut varma, mutta näyttäähän se löytyvän TSFS:n viime vuonna ilmestyneiden novellien listalta.

Kosmoskynä 4/15 käsittelee kansanperinnettä ja eläimiä. Lehdessä on peräti viisi lyhyempää novellia. Eeva-Liisa Tenhusen Mull' on kourat kontiolta - Tarina karhusta lapsille ja lapsenmielisille, on sadun muotoon kerrottua kansanunoutta, joka nimensä mukaan kertoo karhun synnystä, ja elämästä ihmisten mailla. Taru Hautalan Jo joutui amas eilinen kertoo naisesta, jolla on poikkeuksellinen suhde aikaan. Jyry Soinisen Muurahaisia tarjoilee tiiviin ja runollisen tarinan elämän kiertokulusta. Mixu Laurosen novelli Autiotalo kertoo sokean samaani Kontiaisen oppipoikavuosista ja henkieläimen etsinnästä.

Suosikkini lehdissä julkaistuista novelleista löytyivät Turun Science Fiction seuran julkaisemasta Spinistä. Maarit Leijonin Pyytävä tyttö, on tarina Annasta, joka hoitaa väkivaltaista ja voimakastahtoista Sonjaa. Pyytävä tyttö on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tarina, se sijoittui kuudenneksi Nova-kirjoituskilpailussa vuonna 2014.

Maiju Ihalaisen Maan mahlaa on mukaansa tempaava scifitarina, jossa ihmisten maailma on tuhoutunut ja outo tuuli puhaltaa vaarallisia, tartuttavia itiöitä. Novellissa on vahva visuaalinen tunnelma, ja se jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa (pyörii vieläkin). Novelli sijoittui Novassa yhdeksänneksi vuonna 2014.

Samassa lehdessä ilmestyi myös oma novellini, Tähden hauta. Sitä en kehdannut lukea. En oikein ole pystynyt lukemaan jo julkaistuja tekstejäni, luultavasti pelottaa huomata että olisihan tämänkin voinut paremmin tehdä. Ainakin lukemieni novellien rinnalla omat tekstit tuntuvat välillä kalpenevan.

Vielä olisi pari päivää aikaa lukea viime vuoden novellitarjontaa, ja huomenna teenkin loppukirin. Luen loppuun Käärmeenliekit-antologian, sekä joitakin valikoituja novelleja Usvasta. Sen jälkeen päästän aivot tauolle, ja jään jännittämään tuloksia.

Merja Leppälahti - Vahvaa väkeä: Kotimaisia uskomus- ja fantasiaolentoja

"Ei tarvitse olla erityisen syvällisesti perehtynyt sen paremmin fantasiakirjallisuuteen kuin kansanperinteeseenkään huomatakseen, että niistä löytyy paljon yhteistä."

Tämän Merja Leppälahden tietokirjan lukaisin jo viime vuoden puolella, mutta ehdin kirjoittaa siitä vasta nyt. Kirjassa esitellään perustietoa kansanperinteen tutkimuksesta, sekä fantasiakirjallisuudesta. Kantavana ajatuksena on vertailla suomalaisen kansanperinteen olentoja fantasia- ja kauhukirjallisuuden popularisoimiin hahmoihin. Kirjassa käsitellään haltiat, peikot, elävät kuolleet, ihmissudet, vampyyrit ja lohikäärmeet, sekä millaisia kotimaisia vastineita niille voisi löytyä. Lukujen lopussa on myös listattu muutamia esimerkkejä koti- ja ulkomaisesta fantasiakirjallisuudesta.

Olin nähnyt kirjasta aikaisemmin vain kansikuvan, joten olin hiukan pettynyt kun sain sen käteeni. Kirja on ohut, noin 170 sivua. Aiheesta olisi saanut paljon paksummankin kirjan. Teksti on mielenkiintoista ja helppotajuista, joten tämä tietokirja sopii nuoremmallekin fantasian ystävälle.

Vertailu populaarikulttuurin olentojen ja suomalaisen kansanperinteen välillä on ehkä hiukan väkinäinen, sillä suoraa vastaavuuttaa ei löydy. Toisaalta esimerkiksi vampyyrin olemus on teräviä hampaita ja verenjuontia syvemmällä. Vainaja voi riistää elinvoimaa eläviltä myös suomalaisella hautuumaalla. 

Kansanperinteen osalta kirja ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Hyvän pintaraapaisun se kuitenkin tarjoaa aiheesta kiinnostuneille. Jos fantasiakirjallisuuden peruspalikat ovat hallussa, ja haluaa perehdyttää itsensä myös suomalaiseen kansanperinteeseen, tästä kirjasta on hyvä aloittaa.

Stefan Spjut - Staalo

Innostuin kovasti kun luin ensimmäiset kuvaukset Stefan Spjutin Staalosta. Jännittävä kirja pohjoisten metsien peikoista. Ja vielä staalosta, vähemmän tunnetusta saamelaisen mytologian hahmosta. Odotin saavani uutta ja ihmeellistä tietoa pohjoisen perinteistä ja jännittävän fantasiaelämyksen. Kansikin oli hieno ja vakuuttava, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä Ruotsin Lapin kanssa. Kirjan avattuani kuitenkin tylsistyin.

Saamelaista mytologiaa ei kirjasta löydy; staalo on vain yksi synonyymi peikolle ja sana on päässyt mukaan ilmeisesti vain tuomaan pohjoista eksotiikkaa. Kuitenkin peikot ovat kirjan parasta antia. Niiden hahmoissa on hienoja ja omaleimaisia ideoita, mutta kirja keskittyy välillä liiaksi ihmisiin joista lukija ei kiinnostu pätkän vertaa. Luin kirjaa melkein sata sivua ennen kuin sain selville että päähenkilö on nainen, ja vasta seitsemänsadan sivun loppupuolella minulle kerrottiin että hänellä on silmälasit. Henkilöistä ei kerrota oikeastaan mitään vaikka heistä puhutaan ja heidän annetaan puhua koko ajan.

Realismia on tekstiin yritetty saada luonnollisilla toiminnoilla. Ihmiset niistävät, raapivat kutisevaa kohtaa ja käyvät vähän väliä vessassa. Nuuskaa henkilöt käyttävät kirjan aikana autolastillisen. Joka toisella sivulla kuvattu eritteiden virtaus jää itseisarvoksi eikä onnistu lisäämään mitään merkittävää tarinaan eikä uskottavuuteen. Myös joissain kohdissa käytetty äärettömän pikkutarkka ympäristön kuvaus muuttuu paikoitellen listaukseksi jossa sivuntäytteenä on luettelo auton lattialta löytyvistä roskista ja pikkutavaroista. Tuntuu kuin kirjasta olisi väkisin venytetty Stephen King tyylinen tiiliskivi. Kolmanneksen kirjasta luettuani toiminta alkoi hiljalleen käynnistyä, mutta siinä vaiheessa aloin toivoa että koko touhu olisi jo ohitse.

Tekstin hivenen kalsea ja realistinen ote on kaikesta huolimatta hieno kontrasti merkilliselle tarinalle. Kirjoittajalla on toteava tyyli joka sopii mainiosti pohjoisen tunnelmiin. Tarinaan on riemastuttavasti sotkettu mukaan myös itse peikkomestari John Bauer, jonka elämästä kerrotaan muutama mielenkiintoinen fakta. Tämäkin juonenkäänne olisi ansainnut mielestäni enemmän käsittelyä. Välillä tarina imaisee mukaansa mutta palauttaa sitten taas keskelle kalseaa nuuskanmakuista arkea jossa kellään ei ole järkevää sanottavaa. Henkilöt ovat tylsiä, dialogi huonoa ja kirja on noin 500 sivua liian pitkä. Loppuun, viimeiselle sivulle on säästetty juonenkäänne jonka lukija on jo osannut kuvitella mielessään monta kertaa. Hienoista ideoista ja mielenkiintoisesta aiheesta on onnistuttu keittämään harvinaisen haalea soppa.

Harmittaa että ostin.

Staalo
Kirjoittaja: Stefan Spjut
Julkaisija: Like kustannus

ISBN: 978-952-01-0873-1

Kumman rakas

Novellikokoelman arvosteleminen on vaikeaa, varsinkin jos kirjoittajia on useita ja aihepiiri vähemmän tarkasti rajattu. Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen julkaisu, Kumman rakas-antologia, keskittyy ruotimaan rakkauden vaikeutta, mitä omituisimmissa kohtaamisissa ja ympäristöissä. Teemana on ’erilainen rakkaus’ ja aihepiiriin mahtuu niin vampyyreitä kuin vetehisiäkin, pulp-henkistä scifistelyä ja taiteellisella otteella kirjoitettua kummittelua. Kumman rakas siis tarjoaa jotain jokaiselle. Jos luettu tarina ei miellytä, voi hypätä huoletta seuraavaan, kirja kun ei tuomitse. Muutama heikompi novelli ei horjuta mielenkiintoista kokonaisuutta.

Antologian ainoa käännösnovelli, Jeff VanderMeerin Kannettu, on kaksi World Fantasy Awardia voittaneen kirjailijan taattua tyyliä. Omituinen, määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuva, surrealistisilla elementeillä kuorrutettu novelli, viehättää outoudellaan ja tarinallaan. Jussi Katajalan Katarsis, on historiallinen kertomus, jossa mies rakastuu kaupunkinsa agathodaimoniin eli suojelushenkeen. Dramaattinen tarina käyttää hyväkseen kreikkalaista sanastoa, mutta on silti tunnelmaltaan modernia fantasiaa. Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle- novellin rakkaustarina ei ole idealtaan mitenkään uusi, mutta elävästi kuvattu rakastumisen tunne siitä välittyy. Fyysiseksikin yltyvä lonkeroromanssi oli paikoitellen hiukan liian liukas minun makuuni, mutta kielen kauneuden takia sen luki mielellään. Antti Riimuvuoren Nettideitti tarjoaa ajateltavaa nykyteknologian osuudesta ihmisten elämässä ja kuolemassa. Tarinan idea oli hieno, mutta juonen jippo paljastettiin liian pian. Ainoa huono puoli oli novellin lyhyys. Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus pisti silmään antologian huumoripitoisimpana osuutena. Vaikka tarina ei suoranaisesti keskittynyt ruotimaan rakkaustarinaa, kevyttä romattista jännitettä aistin tässä rymistelyssä kuitenkin enemmän kuin monessa muussa novellissa. Onhan huumori seksikästä.

 

Tarinat siis liikkuvat sulavasti ajasta, paikasta ja maailmasta toiseen. Suosittelen Kumman rakas-antologiaa rohkealle lukijalle joka ei erikoista kerrontaa kavahda.

Kumman rakas, Toim:  Taru Luojola, Tarja Sipiläinen
Osuuskumma-kustannus 2012