Shakespearea sarjakuvamuodossa

Petri Hanninin käsikirjoittama ja Petri Hiltusen piirtämä Macbeth, kertoo Shakespearen verisimmän näytelmän tapahtumat sarjakuvana. Näytelmä on mahdutettu tyydyttävästi 52 sarjakuvasivuun, joten juonesta pääsee hyvin kiinni vaikka alkuperäisteksti olisikin tuntematon. Hiltusen tyyli on omaan silmääni hiukan jäykän oloista, mutta yksityiskohtia on pakko ihailla. Synkän mustat sivut ovat parhaimmillaan hyvin tunnelmallisia, ja saavat toivomaan että tätä näytelmää olisi käsitelty hiukan laajemminkin kuin vain albumillisen verran. Nyt tarina jää hiukan hätäisen oloiseksi Veri roiskuu pitkin matkaa, ja mukana on muutaman turhan ruudun verran seksiä ja alastomuutta, joten kovin nuorille sarjakuvan ystäville tätä ei voi suositella, vaikka tarina olisikin yleissivistävä.

Shakespearen ystäville tämä sopii hyväksi kertausharjoitukseksi, ja niille jotka eivät jaksa lukea paksuja kirjoja, sarjakuva on hyvä tapa tutustua tähänkin klassikkoon.

Macbeth
Shakespearen näytelmän mukaan sajakuvaksi sovittanut p. Hannini
Piirtäjä: Petri Hiltunen
Jalava 1999

Markku Sadelehto - Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia

Markku Sadelehdon toimittama Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia tarjoaa jälleen aimo kattauksen vanhempaa kauhunovellistiikkaa suomeksi käännettynä. Kirjan aloittaa Algernon Blacwoodin Wendigo, jossa Kanadan erämaissa hirviä jahtaava metsästäjäporukka kohtaa karun luonnon oudot voimat. Avaustarina oli mielestäni mainio, yksi kirjan parhaista. Luontokuvaus on kaunista ja samalla pelottavaa, yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne on paikoitellen käsinkosketeltava.

"...Simpson tunsi nahoissaan alkumetsän ainoalaatuisen ja syvän hiljaisuuden, kun tuuli ei värähdäkään... ja kuinka yöllä on oma painonsa ja olemuksensa, joka työntyy ihmisen sieluun sitomaan verhojaan sen ympärille..."

L. P. Hartleyn novelli Vieras maan ääristä, on tunnelmallinen mutta ennalta arvattava kostotarina. Lukuisat novellissa mainitut anglosaksisen maailman lastenlorut ja -leikit menivät ainakin minulta suurelta osin yli hilseen. John Buchanin Vihreä villieläin vie lukijan Etelä-Afrikkaan, jossa malminetsijät päätyvät alkuasukkaiden maille. Nuori Andrew loukkaa pienen kyläyhteisön pyhää lehtoa, ja ilmeisesti vapauttaa kirouksen joka alkaa vainota häntä. Novelli on siitä merkillinen, että se kertoo hyvin vähän, ja selittelee vielä vähemmän. Tarinassa pahuuden laatu jää mysteeriksi, mutta novelli on kuitenkin erittäin tunnelmallinen, ehkä sen takia että se sijoittuu juuri Afrikkaan.

E. F Bensonin Hornansarvi oli mielestäni kauhutarinaksi melko mitäänsanomaton. Alkukantainen luminainen ei herätä suurempia väristyksiä, vaikka novellin ympäristö onkin melko hyinen. Walter de la Maren Erakko ei myöskään kuulunut suosikkeihini. Osuvasta henkilökuvaksestaan ja hienosta tunnelmastaan huolimatta novellin lopetus jää epämääräiseksi ja kauhu etäiseksi.

Myös M. P. Shielin tarina Xélucha jätti minut kylmäksi. Teksti oli merkillisen melodramaattista. Henkilöiden pistävän dialogin pitäisi kai olla nokkelaa ja dekadenttia, mutta koin sen lähinnä ärsyttäväksi. Juonikin oli melkoisen ennalta arvattava. Kokoelman taso nousee uudelleen loppua kohti. Montague R. Jamesin Apotti Thomasin aarre on taas ihan mukiinmenevä kauhutarina, jossa aarretta etsivät henkilöt törmäävät yllättäviin ja kammottaviin esteisiin.

Arthur Machenin Suuri Jumala Pan, on Lovecraftin ylistämä klassikko. Repaleisen oloinen kerrota ja hyppely melko monen henkilön näkökulmien välillä teki lukukokemuksesta hiukan sekavan, varsinkin kun jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan kertaan. Tyylillisesti tämä novelli on yksi Lovecraftin esikuvista. Kauhu tulee jostain arkitodellisuuden tuolla puolen olevasta, ihmisten silmille näkymättömästä, uhkaavasta maailmasta. Ihan hieno novelli, tosin odotukseni taisivat olla vähän turhan korkealla.

Päiväkirjamaisesti etenevä Hanns Heinz Ewersin Hämähäkki, oli yksi suosikeistani. Kerronta on hyvin eloisaa ja vaikka lukijalle on alusta asti melko selvää millainen loppu tässä tarinassa tulee olemaan, ahdistus kasvaa tasaisesti onnettomien päiväkirjamerkintöjen myötä. Tarina on myös kirjan ainoa ei-anglosaksisen kirjailijan novelli.

Antologiana Wendigo on ehkä valjun puoleinen, sillä mukaan mahtui monta tarinaa josta en ihmeemmin pitänyt. Mutta jo pelkästään nimitarinan takia kirja kannattaa hankkia käsiisnsä. Pienenä miinuksena täytyy vielä todeta, että kokoelman kansikuva on melko muovisen oloinen.

Tällä kirjalla aloittelen Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen suunnittelemaani kauhunovellien luku-urakkaa. Tästä eteenpäin pyrin tosin lukemaan kotimaista kauhua.

Wendigo on luettu muun muassa seuraavissa blogeissa:
Vinttikamarin ikkunasta
 Kalaksikukko