Kauhea ja tavaton murha Tyrväällä

Lehtiä selatessani huomioni osui tällaiseen uutiseen. Tuon ajan murhauutiset ovat yleensä lyhyehköjä ja toteavia pikku-uutisia, mutta tästä murhasta on kerrottu poikkeuksellisen paljon, ehkä sen erityisen järkyttävyyden vuoksi. Isänmurha oli sentään tavaton rikos ja tässä tapauksessa tekijät olivat vieläpä naisia.

Tampereen Sanomat 17.5.1870

Kauhean ja tavattoman murhan sanomia on kuulunut Tyrväältä. Torppari, leskimies Antti Heikinpoika Lähdetkorpi lapsinensa, tyttäret Hilma 24 ja Thilda 21 vuotinen ja 14 vuotias poika Joel, asui Lähdetkorven torpassa Kalliolan kylässä Tyrväällä. Muutamana päivänä huhtikuun alussa kävi vanhempi tytär nimismiehen tykönä ilmoittamassa, että isänsä saman kuun 2. päivänä oli kadonnut tietymättömiin, murheenalaisen näköisenä arvellen, että isä oli jäihin pudonnu ja sinne hukkunut. Miestä tiedusteltiin ja etsittiin, mutta ei saatu hänestä vähintäkään tietoa. Kuitenkin rupesi leviämään kaikenlaisia pahaluuloisia huhuja lähdetkorven katoomisesta, jonka tähden nimismiehen määräämästä torpassa pidettiin tutkintokin, kuitenkaan mitään ilmi saamatta. Vasta huhtikuun 29 p. sattumasta löydettiin muutamasta, torpan lähellä olevasta metsämäestä Lähdetkorven ruumis, mattoon neulottuna ja kaivettuna maahan ja päälle oli levitetty katajanoksia. Ruumiin päässä tavattiin löydettäissä olevan toistakymmentä haavaa, joista moni oli pääkallon särkenyt ja siis yksikin olisi tuottanut surman, kuten lääninlääkärin tekemä ruumiinavauskin on osoittanut. Kohta ruumiin löydön jälestä pidetty poliisitutkinto on jotenkin selvästi saattanut toteen, että molemmat tyttäret yksissä neuvoin olivat tehneet hirveän isänmurhan. Asiaa ei vielä ole oikeudessa tutkittu, mutta saamiemme suusanallisten tietojen mukaan oli asian laita tämä. Vanhempi tytär, jolla oli sulhanen, toivoi kohdakkoin yhdessä vastaisen miehensä kanssa saavansa torpan haltuunsa, mutta kun kuului että isällä niinikään oli naimisen tuumia, pelkäsi tyttö, että torpan hallituksen toiveensa siten arvattavasti menisivät mitättömiin, ja rupesi sen tähden miettimään, miten estäisi isän naimisen, kunnes, houkuteltuaan sisarensa tuumansa osalliseksi, kauhean ja julman isänmurhan päätös vakaantui mielessään. Lauvantaina illalla Huhtikuun 2 p. oli talonväki maarahvaan yleisen tavan mukaan olleet saunassa kylpemässä, jolloin isä poikanensa oli edellä mennyt tupaan, mutta molemmat tytöt vielä joksikin aikaa jääneet saunaan. Ennen kuin tytöt palasivat tupaan, olivat isä ja poika, jotka makasivat samassa sängyssä, jo nukkuneet. Poika heräsi siitä, että toinen tytöistä loi isää kirveellä päähän, joka näkö pojassa nosti kauhistushuudon. Uhattuna pitämään suunsa, teljettiin poika sitten johonkin toiseen huoneeseen, ja kun sieltä pääsi irti, olivat kaikki murhateon jäljet visusti poistetut. Arvattavasti oli pojalle uhattu julmaa kostoa, jos tapauksesta sanaakaan hiiskuisi, josta syystä ei poika tohtinut asiaa ilmoittaa, eikä murhaa tutkittaissakaan ensin tahtonut tunnustaa mitään. Hyvin arvattava on, että tytöillä tässä hirmutyössään oli apulaisia, sillä murhattu oli varsin väkevä ja roteva mies. Murha asia oikeudessa tutkittuna , voimme antaa varmempia ja täydellisempiä tietoja.

-----------------------------

Pikaisella haulla en löytänyt lehdistä muita uutisia oikeudenkäynnistä tai murhaajattarien kohtaloista. Onko perintötorppa todella ollut syynä näin veriseen tekoon, vai onko tyttärillä ollut isäänsä kohtaan jotain muutakin kaunoja?

Tyrvään rippikirjoista löysin kyseisen torpan tiedot. Isä Antti (Anders), sekä tyttäret Hilma ja Mathilda, poika Joel. Perheen äiti Eeva Katariina Johansdotter, kotoisin Kiikasta, oli merkitty kuolleeksi vuonna 1867. Torpan rippikirjan marginaaliin on merkitsijä kirjoittanut pitkät selostukset torpparin kuolemasta, mutta käsiala on niin pientä, että siitä ei tahdo saada selvää.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että torpan tytär Hilma on synnyttänyt aviottoman lapsen, Johan Petterin 16.6 1871. Lapsin on syntynyt kuolleena tai kuollut muutamia tunteja syntymän jälkeen. Sen jälkeen tyttärien kohdalla on rippikirjassa ainoastaan merkintä: Sibirien

Alavuden Penkkivuori ja sen "pirunpesät"

Alavudella sijaitsevasta Penkkivuoresta löytyi sanomalehdistä muutamia mielenkiintoisa juttuja. Mieheni sukuun penkkivuori liittyy läheisemminkin, hänen  iso-iso-isoisänsä Juho Korpinen on ollut kivenlouhimishommissa Penkkivuorella. Löytöretkiä lähelle-blogi esittelee Penkkivuoren ja sieltä löytyvät myös ohjeet paikan löytämiseksi. Kuvat ovat komeita, käykäähän tutustumassa. Itse en ole Penkkivuorella vielä käynyt, mutta eiköhän tänä kesänä retki sinnekin järjesty.

Kuva: Kalle Carlstedt

Penkkivuori on ollut ilmeisesti täynnä "pirunpesiä" ja luolia, mutta paikalla harrastettu kivenlouhinta on varmasti hävittänyt alkuperäisiä muodostelmia. Tarinoita penkkivuoren piruista on kuitenkin säilynyt kansan parissa, kuten näistä katkelmista käy ilmi. Ensimmäisessä tarinassa Penkkivuori toimii enemmänkin mystisen tapahtuman näyttämönä, pyhänä paikkana jossa on mahdollista nähdä tuonpuoleiseen.

Sanomia Turusta 25.3.1869

Hamaassa muinaisuudessa, kertoo satu, kun vielä avara ympäristö oli synkkänä erämaana, eksyi viisi metsämiestä näillä tienoin ja saapuivat, siihen aikaan vielä tuntemattomalle Penkkivuorelle. Miehet kukkulalle noustuaan tekivät valkean ja rupesivat ruokailemaan, samoilla miettien mitä tehdä, mihin kääntyä. Ollen juuri paraassa toimessaan, kuului äkisti lännestä outo suhina heidän korvissaan ja katsottuaan sinnepäin oli näky kovin kummallinen. Vuorta kohden nevalta lähestyi paksu savupatsas, josta eriskummallisia haamuja silloin tällöin loisti. Näky tuli aina likemmä, nousipa vuorellekin ja laski kohden miehiä, jotka taas pelästyneenä astuivat syrjään. Nyt he myös selvään olennot savupatsaasta havaitsivat. Mustan Manalan väkeä siinä oli; muutamat varustetut kolmehaaraisilla rautahangoilla ratsastivat pukilla; toiset taas muilla kummallisilla sota-aseilla ajoivat yksipyörisissä vaunuissa. Nämä viimeiset, joilla oli ainoiastaan yksi silmä otsassa, saattoivat olla päämiehiä, sillä partanen näkönsä oli järeä ja käskeväinen, sitä vastoin kun taas muut tuskalla ja hiellä näkyivät täyttävän tehtäväänsä; tämä tehtävä oli vaunujen vetämisessä ja eriskummaisten aseiden kantamisessa. Tämmöistä seuruetta oli pitkä rivi, joka, ei edes kiertäen valkiatakaan, laski miesten sivuitse. Rivin päätti eräs pahoin ontuva mies. Tämän näkö ei ollut niin julma ja pelättävä kun edellisten, vaan päinvastoin osotti yksinkertaista tyytyväisyyttä oloonsa. Senpä vuoksi rohkenivatkin metsämiehet tämän sivumennen, nauraen sanoa:

”Minnehän tuokin likkaa?”

”Vääksyyn häihin, Vääksyyn häihin, siellä veli veljensä murhaa”, vastasi ontuva, jatkaen hiki otsassa kulkuansa.

Koko seurue laski yli vuoren, toisella puolen olevalle nevalle ja katosi korpeen. Niin kuin jonkun ajan kuluttua sanoma levisi, oli todellakin Vääksyn häissä velimurha tapahtunut sinä iltana.

Ilkassa julkaistussa jutussa kerrotaan Penkkivuoren "pirujen" olleen muuttavaista sorttia.

Ilkka 18.01.1927

Alavudella Pönkälän (Pänkälän?) ja Tusan metsäsarkain latvamailla, on laajalti kuulu Penkkivuori, joka on kuuluisuutensa saavuttanut monella tavalla. Tuo vuori on ollut yleisenä rakennuskivien ottopaikkana. Tuhnansissa, ehkäpä miljoonissa on laskettava ne kivet, joita valtiolle ja yksityisille eri rakenustarkoituksiin on Penkkivuoresta lohottu.
Luonnontuilassa sanotaan tuon Penkkivuoren olleen moniluolaisen, joita ihailemaan monet retkikunnat ovat rientäneet. Olipa lokeroissa, kuten mainitaan, ollut niinkin syviä, ettei tulikaan niiden perässä palanut.

Näissä Penkkivuoren luolissa sanotaan vanhanajan ”pirujen” hyvin viihtyneen, vieläpä siellä toisinaan pitäneen sellaista meteliäkin, ettei kansa uskaltanut kuin suurissa joukoissa noille ”pirujen” asuinsijoille mennä.

Eivätpä tykänneet myöskään Penkkivuoren ”pirut”, kuten taru kertoo, noista ihmisten heidän olinpaikalleen suuntautuvista retkeilyistä, sillä niihin kyllästyneinä olivat ne kerran jättäneet koko Penkkivuoren ja siirtyneet eri pauhinalla 50km. päässä olevaan Virtain Torisevan vuoreen asumaan. Toriseva ei kuitenkaan ollut noita Penkkivuoren piruja miellyttänyt, minkävuoksi pirut tulivat pian takaisin pitäen tullessaan vielä pahempaa elämää kuin mennessään, mistä syystä sanotaan viljakuhilaidenkin pelloilta nousseen ilmaan, puiden kohonneen juurineen maasta ja rakennustenkin pirujen kulkutiellä turmeltuneen. Eräs isäntä oli ollut tuossa myllerryksessä näkevinään rautakärryjäkin, puhumattakaan vähemmästä.

Tuosta Alavuden Penkkivuoren pirujen paluumatkasta pitäisi oleman 50 vuotta vierähtänyt. Sen ajan kuluessa on kansan sivistys Alavudellakin kohonnut siinä määrin, etteivät Penkkivuoren pirut enää peljätä. Eikä ole tuolla Penkkivuorella enää entisiä ”pirunpesiksi” sanottuja luoliakaan, sillä muualaa kivitöihin perehtyneet Alavutelaiset ovat Penkkivuoren arvokasta kalliota jo ehtineet siinä määrin lohkoa, että arkatuntoisinkin huomaa, että vuorella on jyllännyt luomakunnan kruunut eivätkä mitkään mörköjen penikat.

Virtain, Ähtärin, Alavuden ja Töysän Sanomissa on julkaistu nuoren lukijan fantastinen kertomus, joka osoittaa että Penkkivuoren mystiset maisemat ovat kiehtoneet mieliä senkin jälkeen kuin taikausko on jo kansasta karsittu.

Virtain, Ähtärin, Alavuden ja Töysän Sanomat 30.8.1929

Penkkivuoren luola Alavudella

Kuuluisa Penkkivuori sijaitsee Alavudella. Jos tarkemmin mainitsen on se jonkun matkaa Kirkkojärven itäpuolella. Siitä kerron tässä erään kaskun.

Siihen aikaan kun Alavudella ei ollut kuin yksi talo, ja sekin oli ainoastaan pieni mökki, ei Penkkivuorta vielä tunnettu. Mökissä asui vanha isäntä, vaimonsa ja kahdentoistavuoden ikäisen pojan kanssa. Poika oli uljas ja rohkea. Hän samoili mielellään metsiä. Talvella hiihteli hän isänsä tekemillä suksilla ja kesällä jalkaisin.

Kerran kun hän meni pitkin metsäpolkua vuoren juurella, kuuli hän kummallista ääntä vuoresta. Hetken hän kuunteli, mutta ei tiennyt mikä se oli ja mistä se kuului. Hän hiipi lähemmäksi ääntä kohden, pysähtyi ja kuunteli, mutta ei saanut selville mikä se oli. Oli niin pimeäkin jo, ettei hän kovin kauas eteensä nähnytkään. Hän meni kuitenkin eteenpäin, sillä hän oli rohkea. Samassa näki hän kauhukseen vuoresta avautuvan suuren oven ja sieltä tuli esiin ihmisen näköinen, mutta paljon suurempi olento. Sillä oli pikimusta parta, suuret mustat silmät ja kovin kippura nenä, niin että sieraimet olivat suoraan eteenpäin. Siis kovin ilkeän näköinen. Mutta Mikko, joka oli pojan nimi, ei paljoakaan pelännyt, meni vain suuren kiven taakse, kurkistellen sieltä, mitä noita teki. Noita kulki ohi, eikä huomannut Mikkoa laisinkaan, sillä oli jo pimeä ja noita näkyi olevan huononäköinen. Mikko oli jo iloissaan kun näki noidan menevän ohi ja aikoi lähteä luolan aukolle. Mutta samassa silmän räpäyksessä kun hän liikahti, pysähtyi noita, kuunteli ja lähti suoraan Mikkoa kohti. Silloin Mikko vasta pelästyi ja päästi hirveän huudon. Samassa hän pyörtyi.

Kun Mikko virkosi oli hän puoli pimeässä huoneessa, jossa oli paljon hänen ikäisiään ja suurempiakin ihmisiä. He kertoivat Mikolle siitä kauheasta vuorenhaltiasta, jonka alaisia he nyt olivat. He kertoivat vielä, että haltia ei liiku ulkona koskaan muulloin kuin yöllä. Haltia ei heikkojen silmiensä vuoksi kestä päivän valoa. He miettivät miten vapautuisivat vankeudestaan, mutta eivät keksineet mitään kyllin pätevää pakotietä. Keskustelut  ja ajatukset keskeytyivät vuorenhaltian saavuttua huoneeseen. Kaikki nousivat heti seisomaan ja Mikko seurasi esimerkkiä. Haltia viittasi Mikolle ja Mikko seurasi häntä. Haltia vei Mikon kauniisti koristettuun kammioon jossa häntä kuulusteltiin. Ensinnä haltia kysyi: Miksi piilouduit kiven taakse?” Mikko vastasi: ”Minua pelotti.” Haltia kysyi jälleen: ”Miksi pelkäsit?” Mikko vastasi: ”Olit niin ruma.” Silloin haltia ihmetteli hänen rohkeuttaan ja sanoi: ”Palkitsen rehellisyytesi ja päästän sinut vapaaksi, lisäksi annan sinulle taikakirjan jonka avulla saat mitä haluat.

Seuraavana aamuna oli Mikko kotona, posket ilosta hehkuen. Tämän jälkeen menestyi Mikko kaikissa toimissaan ja hänestä tuli rikas ja toimelias mies. Hän kävi kauppaa ruotsalaisten kanssa hyvällä menestyksellä, niin että kaikki naapurit uskoivat aina asiansa hänelle. Niinpä kertoi eräskin mies kuinka ihmeellisellä tavalla hänen lapsensa oli kadonnut. Mikko osti tällöin saksalaisilta viikinkiretkeilijöiltä ruutia ja meni vuorelle samaan paikkaan jossa oli noidan luolan oven nähnyt. Hän porasi reiän kallioon, laittoi ruudit ja tulilangan sinne, sekä sytytti tulilangan. Tämän jälkeen juoksi hän järven rannalla olevaan veneeseensä ja alkoi soutamaan järven yli, mutta ei ennättänyt ennen kuin kuului suuri pamaus ja valitushuutoja. Suuria kiviä lenteli ilmassa ja koko järvi alkoi aaltoilla niin kovaa, että Mikon vene kaatui ja hän pelastui aivan nääntyneenä uimalla rannalle. Sen jälkeen ei noitaa tavattu. Mutta pelästyneet ihmiset kertovat että kun noita kuuli jyrähdyksen tuli hän kuuroksi ja he pääsivät pakenemaan. Tämän jälkeen kävi Mikko luolalla, mutta noita oli sen jättänyt jo autioksi ja paennut muille maille. Mikostakaan ei enää ole kuulunut mitään, muta kukapa sitä kovin monta sataa vuotta elää.

Ilmo.

(Kirjoittaja on 14v. poikalapsi. Toimit. huomautus.)

Olisipa kiinnostavaa tietää kuka on tämä Ilmo joka sadun Penkkivuoresta on sepittänyt. Mahtoikohan hän jatkaa kirjallisia harrastuksia tämänkin jälkeen?

Suomen kielen vaihtoehtoinen kirjoitustapa 1800-luvulta

Maamiehen ystävässä vuonna 1844 julkaistiin seuraava juttu. Selvennän fraktuuratekstin tähän:

Suomen kielen pukstavista.

Suomen Kirjallisuuden Seura toivoisi saavansa Suomen kielen kirjoitus keinon parannetuksi sillä tavalla, että ne kahdenkertaiset äänikkeet katoaisivat pois Suomesta, kosk'ei niitä muissakaan kielissä löydy ja koska ne vaan suotta tilaa ottavat kirjoittaissa; sen siaan asetettaisiin jokaisen kahdenkertaisen eli pitkän äänikkeen pääll pilku: ' joka osottaa että se on pitkä jonka päällä pilku löytyy. Esimerkiksi M. Y. saapi räntäyttää Maamiehillen tätä Útta látua Suomea kirjoittá, koettéksi:

 

Suomettaressa vuonna 1847 esitettiin vähän vastaava merkistö, tosin pienillä eroavaisuuksilla:

Kyllähän tämä kirjoitustapa tilaa säästäisi, mutta olen silti ihan tyytyväinen että suomalaiset uskalsivat olla rohkeasti erilaisia ja pitivät pitkät vokaalinsa. Tällainen pohdinta suomen kielen kirjoitusasusta ei ole ollut mitenkään poikkeuksellinen. 1800-luvun lehdissä ruodittiin kirjakielen kysymyksiä useasti, tulisiko käyttää itä- vai länsimurteita, fraktuuraa vai latinalaisia aakkosia, millaisilla sanoilla kummallisia ulkomaiden ilmiöitä piti kutsuttaman. Lista on loputon. Näiden kirjakielen kiivaimman kehitysvaiheen väittelyiden ja pohdintojen lukeminen on osoittanut minulle, että kieli ei ole staattinen tai pysyvä asia, se muuttuu ja mukautuu aikakauden mukaan. On aika pitkälle sattumista kiinni, että meidän tuntemamme suomenkieli muotoutui kirjoitusasultaan juuri sellaiseksi kuin se nyt on.

Lupus Scythicus - Carta marinan mystinen peto

Olaus Magnuksen Goottilaisessa kartassa, tai tutummin Carta marinassa on huimaavan paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Luin hiljattain Leena Miekkavaaran mainiota teosta Suomi 1500-luvun kartoissa, ja pääsin tutustumaan moniin Carta marinan merkillisyyksiin. Minua ovat aina kiinnostaneet erityisesti kartan pikkukuvat, sen merihirviöt, eläimet ja kummalliset linnut. Carta marinan merihirviöt ovat kiehtoneet ihmisten mieliä ja niistä on kirjoitettu monesti. Maaeläimistä löytyy tietoa huomattavasti niukemmin, ne ovat toki tutumpia ja tavanomaisempia, mutta on joukossa muutama merkillisyyskin. Olinkin riemuissani kun Miekkavaaran kirjasta löysin tietoa jälleen eräästä kartan mystisestä otuksesta.

Kartan yläosassa seisoo mies pidellen riimukirjoituksin koristeltuja kivitauluja. Tauluissa lukee: Starcaterus pugli sveticus, eli Starkad, ruotsalainen sankari. Starkad on muinaissaagoissa mainittu henkilö, eikä hänen kansallisuutensa varmaankaan ole tarkasti määriteltävissä, mutta Olaus on tässä pelannut kotiin päin ja ilmoittanut hänet ruotsalaiseksi. Starkardin seuralaisena näyttäisi olevan jonkinlainen leijonamainen otus, jolla on pitkät kynnet. Kartassa ei erikseen mainita eläimen nimeä tai merkitystä.

Carta marinan selitysosasta löytyy sentään jotain tietoa. Eläintä kutsutaan nimellä Grimmklau. Se on tarunomainen "skyyttiläinen susi". Olen tutkinut kummallisia eläimiä melkoisen paljon, mutta en ole ikinä kuullut moisesta "skyyttisudesta". Mikä siis on tämä Starcateruksen petomainen seuralainen. Onko kyseessä todella myyttinen hirviö jostain muinaisuuden hämäristä? Siitä oli otettava selko!

Yritin jäljittää Olaus Magnuksen mahdollisia lähteitä kyseistä eläintä koskien. Niitä ei yksinkertaisesti ollut. Carta marinan selitysosan tietoihinkin minun on suhtauduttava hiukan skeptisesti, koska osa näistä tiedoista löytyy vain saksankielisestä käännöksestä Ain kurtze Auslegung. Latinalainen teksti on tiedoiltaan hyvin köyhä. Käännökset eroavat jonkin verran latinalaisesta tekstistä, ja uskon että niitä on koristeltu ja paranneltu kääntämisen yhteydessä. Niinpä termit lupus scythicus ja grimmklau eivät välttämättä edes ole peräisin Olaus Magnukselta.

Ennen Carta marinaa tästä eläimestä tuntuu olevan turha etsiä mainitoja. 1600-luvun eläinkirjoihin se on kuintenkin jo löytänyt tiensä. Informaatio elukan suhteen on kyllä melko köyhää, sekin tuntuu perustuvan kokonaisuudessaan Carta marinaan. Lupus scythicus eli grimmklau (grimklaw, krim-klo, grimklauw) asuu pohjoisessa Skandinaviassa, joskus Norja on mainittu erikseen. Se on julma kuin susi tai leijona ja sillä on hurjat kynnet.

Tällainen elukka Grimmklau on Conrad Gessnerin eläinkirjassa vuodelta 1606.

Yksi kysymys joka nousi jatkuvasti mieleeni oli: Miksi susi oli skyyttiläinen? Skyyteiksi kutsuttiin monia nykyisen venäjän alueella asuvia ihmisiä, ja skyyttiläisen suden luulisi asustelevan ennemmin jossain sillä alueella. Miten se oli päätynyt Norjaan?

Termi 'skyyttiläinen' tuli vastaani aivan omanlaisessaan merkityksessä lueskellessani Topsellin kirjaa History of Four-Footed Beasts. Topsell siteeraa leijonaa käsittelevässä osiossa Plutarkhosta, joka kertoo että vihaista ihmistä voidaan kuvailla sanoilla Niblen eli pilvinen (Nubilare), koska hänen silmiensä yllä roikkuu ikään kuin pilvi. Samoin surullista tai vihaista ilmettä kuvattiin nimellä Scythicus aspectus, koska skyytit näyttivät aina vihaisilta ja valmiilta taisteluun. Ehkä 'scythicus' tässä kuvaakin eläimen melko vihaisen näköistä naamaa, eikä elinpaikkaa ja maantieteellistä sijaintia.

Monissa kirjoissa Grimmklau esiintyy yhdessä Gulon eli ahman kanssa. Ensin ajattelin että Grimmklau sopisi hyvin myös ahman nimitykseksi, eurooppalaisillahan ei ollut juurikaan tietoa millainen elukka kantoi niitä hienoja turkiksia joita ylimystö himoitsi. Ajattelin kuitenkin että tuskin ruotsalaissyntyinen Olaus Magnus olisi keksinyt käyttää ahmasta tällaista nimitystä, saati pirtää sitä kartaansa näin erikoisen näköiseksi. Hän oli sentään matkustanut itse suhteellisen paljon, ristiin rastiin Ruotsia ja käväissyt vähän Suomenkin puolella.

Kaspar Schottin Physica Curiosa vuodelta 1667 esittelee jo tarkemman kuvan Skyyttiläisestä sudesta.

Koko tutkimukseni 1500-lukua vanhempien bestiaarien parissa veti vesiperän, ei mainintaa skyyttisudesta. En löytänyt mytologiasta tai kansanperinteestä oikein mitään joka olisi sopinut grimmklaun esikuvaksi. Ensimmäinen maininta Grimmklausta löytyy Olaus Magnuksen yhteydessä, mutta miksi ihmeessä hän olisi keksinyt tuollaisen otuksen omasta päästään? Mitä tarkoitusta se palvelee Carta marinassa?

Lopulta löysin erään selityksen joka vei minut aivan eri suuntaan. Kirjassa Conceptualizing the World: An Exploration across Disciplines professori Erling Sandmo pohtii Starcatheruksen ja skyyttisuden ongelmaa puhtaasti symbolisesta näkökulmasta. Koko kuvakokoelma Starkadin läheisyydessä liittyy uskontoon, ja niitä on tulkittava uskonnollisena koodina. Kartassa Starkardin ympärillä on kaksi kuvaa pakanauskontoaan harjoittavista saamelaisista. Starkad kivitauluineen on kuin laintauluja kantava Mooses, joka tarjoaa pelastusta Pohjolalle. Lupus Scythicus hänen jalkojensa juuressa ei ole mikään oikea, olemassaoleva peto, vaan Jeremian kirjassakin mainittu Pohjolan Leijona:

"6 .Kohottakaa näkyviin viiri,

joka opastaa Siionin vuorelle.

Paetkaa sinne, älkää viivytelkö!

Herra tuo pohjoisesta onnettomuuden,

tuhon ja hävityksen.

7. Leijona tulee esiin tiheiköstään,

kansojen surmaaja lähtee liikkeelle olinpaikastaan.

Se tulee ja tekee Juudan autioksi,

hävittää sen kaupungit,

niin ettei niihin jää yhtään asukasta. (Jer. 4:6-7)"

Olen siis tehnty asiasta seuraavanlaisia johtopäätöksiä: Olaus Magnus oli koko ikänsä katolinen ja joutui maanpakoon kun Ruotsin valtakunnassa pantiin toimeen uskonpuhdistus. Lupus Scythicus on sijoitettu karttaan kuvakoodiksi, varoituksena väärän uskon leviämisestä. Starkard seisoo oikean uskon symbolina tämän pedon yllä, sen voittajana ja hallitsijana.

Minusta on melko selvää että Starkadin eläinseuralainen on Olaus Magnuksen luomus, joka sittemmin levisi karttakuvasta myös eläintieteellisten julkaisujen sivuille, nimillä Lupus Scythicus. Kovin kuuluisa peto Skyyttisusi ei koskaan ollut, siitä ei tullut fantastisten tarinoitten vakiokuvastoa kuten monista Carta marinan merihirviöistä. 1600-luvun jälkeen sitä ei paljonkaan enää kirjoen sivuilta löydy.

Täytyy tunnustaa että olin hiukan pettynyt, kun tämä oma tutkimukseni ei lopulta paljastanutkaan minulle jotain unohdettua tarua hurjasta jättisudesta. Mutta olihan tämä jälleen mielenkiintoinen matka, jonka aikana opin hurjasti uutta.


Lähteitä:
Leena Miekkavaara : Suomi 1500-luvun kartoissa
Gaspar Schott : Physica curiosa
Edward Topsell : History of Four-Footed Beasts and Serpents 
Conrad Gessner : Historia animalium