Batman: Arkham Origins

Olin aika helvetin pettynyt kun sain pari vuotta sitten kuulla ensimmäiset seuraavaa Batman peliä koskevat tiedot. Peli ei kuulemma jatkaisikaan edellisten osien, Arkham Asylumin ja Arkham Cityn kertomaa loistavaa tarinaa, vaan olisikin Batmanin uran alkuaikoihin keskittyvä esiosa, jossa lepakkomiehen lisäksi tulisivat esiintymään ainakin Teräsmies ja Ihmenainen, eikä peli edes olisi edelliset osat timanteiksi hioneen Rocksteadyn, vaan jonkun aivan muun porukan tekemä. Että se siitä sarjasta sitten, paskan möivät.

Vai möivätkö sittenkään? Ylimääräisten supersankareiden mukana olo osoittautui perättömäksi huhuksi melko pian, mutta muuten puskaradion toitottamat tiedot pitivät paikkansa. On synkkä ja myrskyinen jouluaattoilta kun Batman, jota suurin osa Gothamin asukkaista pitää vielä pelkkänä huhuna, ryntää taltuttamaan Blackgaten vankilassa riehuvaa Black Maskia, kaupungin pelätyintä rikollispomoa. Black Mask pääsee tietenkin karkuun, mutta Batman saa kuitenkin tietää, että roisto on palkannut kahdeksan maailman vaarallisinta palkkatappajaa päästämään sankarista ilmat pihalle aamuun mennessä. Batman ei tietenkään voi jättää assassiineja riehumaan keskenään, ja Black Maskin pitäisi saattaa edesvastuuseen, joten konnajahti voi alkaa.

Batmanin öisille riennoille on tällä kertaa varattu varsin suurisuuntaiset puitteet. Pelialue koostuu Arkham Cityssä kolutun Old Gothamin lisäksi uudesta (kuinkas muuten) New Gothamin kaupunginosasta, joka on pinta-alaltaan suurin piirtein samaa luokkaa. Alue on siis varsin suuri, mutta matkanteko käy kuitenkin vikkelästi edellisessä pelissä opitun viitalla liitelyn avulla. Tämän lisäksi pelaaja saa käyttöönsä myös pikamatkustuksen mahdollistavan Batwingin, mikä nopeuttaa liikkumista entisestään. Viitan varassa lentäminen on sen verran sujuvaa ja hauskaa, että pitäisin pikamatkustusta lähes turhana, ellei kaupunginosia erottaisi toisistaan pirun pitkä silta. Tois’ puol’ jokke mentäessä lentokone tuli kyllä tilattua useampaankin kertaan. 

Juonen lisäksi Arkham Originsissa on tuttuun tapaan iso liuta erilaisia sivutehtäviä rikosten selvittämisestä… no… toisenlaisten rikosten selvittämiseen, minkä lisäksi Arvuuttaja on taas kylvänyt kerättävää ja rikottavaa tavaraa vasemmalle ja oikealle. Osa näistä on kerättävissä suoraan, osan saaminen vaatii pientä aivotyöskentelyä. Arvuuttajan asettamat pulmat ovat Originsissa paljon helpompia kuin Cityssä, eikä omaa suosikkiani, Detective modella räpsittyjä kuva-arvoituksia ole mukana lainkaan. Kerättävää sälpää sitä vastoin on senkin edestä, ja kaupunkia saa kiertää tunnin jos toisenkin ennen kuin kaikki on koottu. Tämä ei ole moite, sillä Gothamia tutkii ihan mielellään. Kaupungin valojen valaisema pilvinen taivas ja tunkkaisen rusehtava likainen lumisade luovat oudon haikean tunnelman, etenkin Old Gothamissa. Arkham Cityssä ulkoilmavankilan rikollisgettohelvetiksi rajatun alueen näkeminen menneessä loistossaan on todella mielenkiintoista, ja hieman surullista.

Mikäli pelaajan aivo pääsee tällä kertaa helpommalla, niin peukaloruuveja sitä vastoin kiristetään. Taistelu on ainakin omasta mielestäni vaikeampaa kuin ennen, hard- vaikeustasolla pelatessani olin vähän väliä turvallani. Olen mies joka kykenee tunnustamaan omat puutteensa ja virheensä, ja epäilemättä suurin osa kömmähdyksistä oli puhtaasti omaa syytäni, mutta hiukan kyllä morkkaisin peliäkin. Lepakkomiehen liikkeet tuntuvat silloin tällöin hieman kankeilta, etenkin rivakka väistöloikka tuntui taipuvan kovin vaivalloisesti, mikä teki tiukkatempoisista pomomatseista välillä turhankin vaikeita. Etenkin ees taas ryntäilevän Banen alta pois ehtiminen tuntui olevan silkkaa onnenkauppaa.

Varusteistaanhan Batman tunnetaan, mutta Origins ei juurikaan uskalla lähteä sooloilemaan niiden kanssa. Mukana ovat aika lailla kaikki mitkä ennenkin, ja kolme pelin neljästä uudesta aseesta vain korvaavat entisiä. Ainoa todella uusi viritelmä ovat sähköhanskat, jotka tuovat lisää potkua käsikähmään. Hanskojen akut latautuvat tapellessa ja tyhjenevät samalla tavalla, tosin paljon nopeammin. Hanskoilla jaeltuja sähköiskuja ei voi torjua, mikä auttaa suuresti isompien rikollisjoukkojen seassa piileviä vahvempia roistoja vastaan. Aseiden ja erilaisten kykyjen päivityksien ostoa kokemuksen karttuessa on rukattu hieman edellisistä osista, ja tässä asiassa Origins ottaa selvää takapakkia. Osa päivityksistä aukeaa automaattisesti juonen edetessä, mutta jotkut ovat sidottuja sivutehtäviin. Esimerkiksi kyky rikkoa roistojen käyttämiä astaloita aukeaa vasta kun on ottanut kiinni erään Banen käskyläisen. Vaikka itse kolusinkin jokaisen sivutehtävän uskollisesti ja ihan mielelläni, niin kaikki eivät suinkaan jaksa paneutua niihin, eikä se että peli periaatteessa pakottaa niihin tuntunut nytkään kivalta.

Teknisesti Arkham Origins on sitä samaa Arkham laatua kuin Asylum ja City, mutta pieniä kauneusvirheitä on kuitenkin havaittavissa siellä ja täällä. Jotkut hahmot näyttävät oudon muovisilta ja viimeistelemättömiltä verrattuina toisiin, kaupungilla kuultujen keskustelujen tekstitykset toimivat harvoin jos niitä ylipäänsä on ja suurimmat lumisateessa käydyt joukkotappelut saivat xboxini aina silloin tällöin haukkomaan henkeään. Viimeinen ongelma tosin saattaisi korjaantua sillä että pelin asentaisi. Muutaman kerran törmäsin myös bugeihin jotka pysäyttivät etenemisen, ja kolme kertaa peli hyytyi täysin. Luotan kuitenkin siihen että nämä ongelmat tullaan korjaamaan päivityksissä. Origins on myös sivumennen sanoen ensimmäinen Arkham jossa on moninpeli, jossa Jokerin ja Banen johtamat joukkueet hakkaavat toisiaan ja Batman ja Robin kaikkia. En ole pätevä sanomaan siitä sitä tai tätä, sillä en ole testannut sitä vastalauseena sille, että se pyörii vain netissä. Taas meitä sohvamoninpelaajia sorretaan. Mikä siinä on, että peliteollisuuden mukaan ei saa olla sosiaalinen kuin netin kautta? Perkele.

Arkham Origins on myös ensimmäinen Arkham‒ sarjan peli jonka juonesta minulla on nipotettavaa. Toisaalta juoni on Originsin suurin vahvuus, ja toisaalta sen heikkous. Pelin mainostettiin perehtyvän Batmanin ja Alfredin väliseen suhteeseen, sekä esittelevän sankarin ensimmäistä kertaa suurelle osaa Gothamin konnia. Juoni tekee minkä lupaa, mutta voi, ei aivan tarpeeksi. Brucen ja Alfredin kädenvääntö siitä onko Batman hengentärkeä osa Gothmanin selviytymistä vai pelkkää pakkomielteisen pojan haihattelua on kiinnostavaa, mutta sitä olisi seurannut paljon pitempäänkin.

Juonen toinen osa-alue, tutustuminen rikollisiin kiikastaa myös. Suhtauduin aluksi varauksella Originsiin, koska mainostetut konnat, Black Mask, Deathstroke, Copperhead ja muut olivat minulle jokseenkin tuntemattomia, eikä Originsin pelaaminen auttanut asiaa. Salamurhaajiin ei tutustuta lyhyitä esittelyjä tarkemmin, he tulevat jossakin vaiheessa vastaan ja heidät lyödään lakoon, siinä se. Kaikki salamurhaajat eivät edes varsinaisesti liity pelin juoneen, vaan heidät on pelattu paitsioon sivutehtäviin. Pelin juoniosuus on siis mahdollista läpäistä ilman että edes näkee kaikkia vastustajiaan. Jännittävästi alkanut juoni saavuttaa muutenkin kliimaksinsa vähän puolen välin jälkeen, minkä jälkeen punaisen langan säikeet hajaantuvat mikä minnekin eikä niitä ehditä loppuun mennessä punoa takaisin aivan yhtä tiukalle kuin alussa.

Tarinassa on myös jonkin verran pieniä epäloogisuuksia jotka jäivät vaivaamaan minua. Originsin sanotaan sijoittuvan ajallisesti viisi vuotta ennen Asylumia, mikä on kyllä paksu vale. Hahmot, etenkin Jokeri ja komisario Gordon ovat niin nuoren näköisiä verrattuna Asylumin hahmoihin, että pelien välissä on täytynyt kulua ainakin viisitoista vuotta. Batmanin puolestaan sanotaan toimineen ennen Originsia kaksi vuotta, joten miten suurin osa ihmisistä voi enää pitää häntä pelkkänä rosvojen keksimänä legendana? Samalla matematiikalla Batman olisi paiskinut sankarinhommia ja roistoja vain seitsemän vuotta ennen Asylumin ja Cityn tapahtumia, mikä ei oikein käy järkeen. Juoneen on mahtunut myös yksi selkeä rikkomus tarinan jatkuvuutta kohtaan, kun Jokeri ja Harleen Quinzel tapaavat ensi kertaa väärässä paikassa kuin yleinen ja Arkhameissakin vallalla oleva kaanon tietää kertoa. Tarina ei myöskään liity mitenkään erityisen vahvasti Asylumissa ja Cityssä meneillään olevaan kertomukseen, mikä tekee Originsista vielä hieman enemmän irrallisen edeltäjiinsä nähden.

Kaikesta huolimatta olen iloinen siitä että kiiruhdin pelikauppaan heti Originsin julkaisupäivänä. Juonen pieniä kummallisuuksia lukuun ottamatta pelissä ei ole mitään mikä ei korjaantuisi pienellä päivityksellä. Tarinan virheetkin sovitetaan sillä, että se mitä hahmoista kerrotaan, kerrotaan hyvin. Jokerin ajatusmaailmaa ja pelin sankareiden suhdetta valottavat osiot ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, ja luovat seikkailulle oikeanlaisen Arkham‒ tunnelman. Batman: Arkham Origins on vähän kuin Sormuksen ritareiden ja Kahden tornin jälkeen joutuisi katsomaan Hobitin ennen kuin saisi jatkaa Kuninkaan paluuseen; hieman hämmentävää kiertelyä eikä sitä mitä odotin, mutta yhtä kaikki korkeatasoista ja viihdyttävää niin että antaa mennä.

Älkääkä huoliko; Roger Craig Smith ja Troy Baker ovat aivan Kevin Conroyn ja Mark Hamillin veroiset Batman ja Jokeri.

Wallace and Gromit's Grand Adventures

Tämän hetken hallitsevaksi seikkailupelikehittäjäksi noussut Telltale Games teki jokseenkin harkitsemattomasti aloittaessaan, ja sitten kahden osan jälkeen lopettaessaan, Jeff Smithin Bone sarjakuvaan perustuvan sarjansa. Tämä ilmeisesti ymmärrettiin Telltalellakin, sillä korvaukseksi tästä firma teki kulttuuriteon ja julkaisi muutama vuosi sitten Wallace and Gromit’s Grand Adventuresin.

Kaikki tietävät varmasti keitä Wallace ja Gromit ovat, joten en käytä aikaa sen selittämiseen. Fanit saattavat hieman oudoksua sitä ettei Wallacea animaatioissa esittänyt herra Peter Sallis syystä tai toisesta ole mukana peleissä, mutta syytä huoleen ei ole. Virallinen vara-Wallace Ben Whitehead hoitaa hommansa oikein mallikkaasti.

Keksijäneron ja hänen uskollisen koiransa Suuria Seikkailuja on neljän osan verran. Ensimmäinen, Fright of the Bumblebees, kertoo mehiläistenhoidon ja sen liian pitkälle menevän kehittelyn vaikeuksista. Tätä seuraavassa The Last Resortissa pyöritetään lomakohdetta, kolmannessa Muzzledissa hyväntekeväisyystivolia orvoille koirille, ja viimeinen osa, The Bogey Man, paljastaa kuinka alas ihminen voi vajota golfin takia. Pituudeltaan episodit ovat pelaajan hoksottimista riippuen muutaman tai useamman tunnin mittaisia kokonaisuuksia. Toisin kuin Telltalen muiden pelien, esimerkiksi loistavien Sam & Maxien tapaan, Grand Adventuresissa ei ole jatkuvaa juonta, vaan jokainen osa muodostaa oman kokonaisuutensa. Yhtenäinen taustajuoni olisi ehkä ollut ihan hyvä juttu, mutta toimii peli toisaalta näinkin, sillä osien välillä ei ole muutenkaan kovin suuria yhtymäkohtia.

 

Hahmot ovat todella onnistuneita ja hyvin samanlaisia kuin animaatioissa. Lähikuvissa voi jopa nähdä "vahaan" painuneita sormenjälkiä.

Pelityyli on tuttua ja hyväksi havaittua osoita ja klikkaa- mallia, maustettuna näppäimillä tapahtuvalla liikkumisella. Tapahtumia seurataan molempien sankareiden näkökulmista, jotka vaihtuvat aina tarinan edettyä tiettyyn kohtaan. Jokaisen osan peliaika menee melko tarkasti puoliksi isännän ja koiran välillä. Tapahtumien hermokeskuksena toimii kaksikon koti, 62 West Wallaby Street, pihoineen ja katuineen. Kodin lisäksi suurin osa tapahtumista keskittyy kylän keskustaan, mutta muuallakin päästään toki käymään.

Vaikeustasoltaan peliä voisi luonnehtia kohtalaiseksi. Asetelma on pyritty pitämään simppelinä; tavaraa tarttuu mukaan tasaiseen tahtiin, muttei koskaan kovin suuria määriä, eikä keskustelukaan ole monivalintaista. Suurin osa pelin pähkinöistä on loogisia, mutta niiden vastapainoksi joukossa on muutamia todella hämäriä aivoituksia. Täytyy tunnustaa että keksin muutamia aivan puhtaasti vahingossa, ihan vain kokeillessani mitä tapahtuu. Joskus inventaarioon päätyy myös täysin hyödytöntä kamaa, joiden tarkoitus on ilmeisesti hämätä. Pelissä on toki vinkkisysteemikin, mutta sen tarjoamat vihjeet olivat jokseenkin ylimalkaisia. Itse en Wallacen jatkuvista kommenteista huolimatta esimerkiksi keksinyt miten poliisin saa alas tivolilaitteesta ennen kuin huusin netin apuun.

Onneksi en ollut ainoa jolla oli pallo hukassa.

Varttuneempana pelaajana joudun moittimaan Grand Adventuresia myös siitä, että pelin tarinat ovat sävyltään hieman kesyjä. Kaksikon tähdittämät animaatiot kun ovat peruselementiltään kauhuelokuvien parodioita, paikoitellen jopa synkkiä, ja jäin hieman kaipaamaan tätä pelissäkin. Sarjamurhaajat ja tappajarobotit ovat vaihtuneet ahneisiin oraviin ja töykeisiin skotteihin, eivätkä jokaisen episodin lopettava toiminnallisempi kohtaus onnistu juurikaan kasvattamaan jännitystä. Lapsiystävällisten juonten lievennetty jännitys tahtoi pitempään pelatessa käydä vähän laimeaksi, ja pidinkin pitkän paussin ennen kuin jaksoin pelata kaksi viimeistä osaa. Viimeinen, The Bogey Man, on sivumennen sanoen paras osa, johtuen hieman nurinkurisesti sen maanläheisimmästä juonesta, jolta ei jännitystä edes kaivannut.

Toisaalta, edelleen kaksipiippuisesti, Grand Adventuresin kiireetön ja leppoisa on selvästi pelin vahvin puoli. Pikku kylän rauhallinen, lähes unelias tunnelma on todellista hermolomaa Gears of Warien ja Left 4 Deadien rinnalla. Hyvän olon kruunaavat peribrittiläiset sivuhahmot, kuten elämänsä puutarhalleen omistanut naapurinneiti, höpsähtänyt majuri ja omasta asemastaan turhankin tietoinen konstaapeli.

Wallace and Gromit’s Grand Adventures on hieman turhan kilteistä juonistaan ja paikoitellen ihan hämäristä ongelmistaan huolimatta rentouttava ja miellyttävä kokemus. 62 West Wallaby Streetille suuntaa aina silloin tällöin hengähtämään ihan mielellään, muttei kovin usein eikä kovin pitkäksi aikaa. Sota ei odota.

J. Pekka Mäkelä - Alshain

Lukukokemukseni ovat viime aikoina rajoittuneet lähes pelkästään omituisempiin tietokirjoihin, mutta kaikenlaista fiktiotakin on vuosien varrella kerääntynyt hyllyihin odottamaan omaa vuoroaan. J. Pekka Mäkelän Alshain tuli hankittua pölyä keräämään joitakin vuosia sitten, mutta tartuin siihen vasta nyt, kun kaikki muut ovat jo sanoneen kirjasta kaiken mahdollisen. 

Evästin itseäni matkalle Mäkelän maailmoihin lukemalla ensin pari novellia, joista jäi mukava maku. Sitten hyppäsin tähtilaivaan. 

Kirjan määräävin piirre on Mäkelän kerrontatapa. Alshainin tarina ei ole lineaarinen vaan tapahtumia tarkastellaan viiden eri kertojan näkökulmasta. Vaihteleva teksti vaatii lukijalta tarkkuutta, sillä jokaisen kertojan osuudesta voi poimia ne tiedonmuruset joista pystyy rakentamaan mielessään kaikkien muiden, erityisesti neljän vallankumouksellisen naisen tarinat. Oma mielikuvitus täydentää tehokkaasti kaiken sen mitä ei kerrota.  Kerroksellinen tarina ei kuitenkaan soveltunut lukutapaani. Luin Alshainia puolen tunnin pätkissä ja välillä laskin kirjan kädestäni jopa viikoksi. Uudelleen kirjaan syventyessäni oli juonen mieleen palauttaminen vaikeaa. Alshain olisi ehkä parhaimmillaan luettuna alusta loppuun yhdellä istumalla.

Kirjan tekstistä välittyy ankeus. Alshainin maisema on karu ja yksinäinen, elämää löytyy ainoastaan planeetan meristä. Maasta siirtolaisina saapuneita ihmisiä on planeetalla vain pieni populaatio ja kertomukset emoplaneetta Maasta kuvailevat sen elämää ja ihmisiä kuhisevaksi ahtaaksi maailmaksi. Kirjan henkilöiden yksinäisyyttä korostaa vähäinen dialogi (vanhan miehen kertomassa osuudessa se puuttuu kokonaan) ja suuri osa kerrontaa tapahtuu kulloisenkin kertojan pään sisässä.

Myös avaruusmatkailun tuomat valtavat etäisyydet niin avaruudellisesti kuin ajallisestikin korostavat hahmojen pienuutta. Matka maasta Alshainiin kestää maan vuosissa yli viisikymmentä vuotta, joten avaruusmatkalta ei palata kotiin perheen ja ystävien luo. Lähellä valon nopeutta kiitävät alukset kuluttavat matkustajan elinvuosia vain murto-osan maassa vierähtävästä ajasta, joten matkustajalle se on kuin hyppy tuntemattomaan tulevaisuuteen. Miehistöt tähtialuksissa elävät eristyksissä planeettojen sivilisaatioista, joista he näkevät vain ohuita väläyksiä kerran vuosisadassa. Kirjan hahmoista kaksi on hypännyt ajassa eteenpäin avaruusmatkan keinoin.

Tähtimatkailua ei kuitenkaan itse kirjassa tapahdu. Siltä osin Alshain ei tarjonnut minulle sitä mitä yleensä odotan tieteiskirjallisuudelta, ei avaruusmatkoja eikä tekoälyjä, ei mielikuvituksellista leikittelyä tieteellisillä visioilla. Kybernetiikkaakin hyödynnettiin vain turvallisuuspalvelun miesten päänsisäisissä yhteysimplanteissa. Aina silloin tällöin ihmisiä kuulustelemaan ilmaantuva turvallisuuspalvelu antaa Alshainin poliittisesta ilmapiiristä lievästi dystooppisen vaikutelman, mutta pahaenteisyyttä ei viedä loppuun asti, ja hämäräksi jää kuka valvoo, ketä ja miksi.

Henkilöhahmojen keskinäiset konfliktit saavat alkunsa planeetan historiasta ja poliittisista valtataisteluista. Välillä tuntuu että kaikilla on toiminnalleen jokin synkeään menneisyyteen pohjaava motiivi. Melkein jokaisen elämää varjostaa salaisuus tai tragedia joka on jollain tavalla kytköksissä suurempaan kokonaisuuteen. Ainoastaan maasta muuttaneen Leonin ongelmat tuntuvat pieniltä ja yhden ihmisen kokoisilta.

En itse päässyt maailmaan sisälle vaikka pidinkin kielestä. Hyppely kertojasta toiseen jätti hahmot minulle jollain tavalla etäisiksi, pelkiksi taidokkaan kerronnan välineiksi, syventämättä niitä niin paljon kuin olisin toivonut. Paljosta olisi voinut kertoa paljon enemmänkin, mutta kirjailijan valitsema kerrontatapa toki itsessään rajoittaa liian selkeän kokonaisuuden rakentamista. ”Alshainissa kaikki tapahtuu siellä, minne yksikään ihminen ei katso,” mainostaa takakansiteksti, ja minä olisin halunnut katsoa juuri sinne. Liian moni kysymys jäi vaille vastausta, ihmissuhteiden sijaan minua olisi kiinnostanut vieras äly joka asuu Alshainin merissä. Saadakseni selville enemmän, minun pitänee lukea jatko-osa (ja tulevat jatko-osat), mikä ei ole sinällään ollenkaan paha juttu.

Moni arvostelu on suositellut Alshainia sellaisille lukijoille jotka eivät yleensä uskalla scifiin tarttua, ja minä liityn samaan kuoroon. Alshain on luonnosmaisen kaunis kuva vieraasta planeetasta, jonka toivoisi tulevan kuitenkin hieman tutummaksi.

Som'muv'velii - F.E.A.R. 3

Sitä yltyy kyllä monenlaiseen kun saa halvalla. Sitä voi ruveta huoltoasemayrittäjäksi Pirkanmaalle tai aloittaa pelitrilogian sen viimeisestä osasta.

F.E.A.R. 3 on kauhuräiskintänä kaupitellun sarjan viimeinen osa, joka saattaa päätökseen tarinan, jonka keskiössä ovat seinähullun Armacham -yhtiön suojista paenneen telekineetikko/astraaliperkele Alma Waden sekä hänen poikansa, Point Manina tunnettu supersotilas sekä Paxton Fettel, niin ikään psyykkisillä kyvyillä siunattu kannibaalikummitus. Paxton auttaa Point Manin pakoon Armachamin kynsistä kesken ”kuulustelun”, minkä jälkeen veljekset räiskivät tiensä takaisin raskaana olevan äitinsä luokse läpi vihamielisiä sotilaita ja mörköjä vilisevän kahdeksanosaisen kampanjan, Silent Hillistä karanneen isonhirmun huohottaessa niskaan. Kuulostaa jännältä, vai mitä?

Käytäntö onkin sitten valitettavasti jotain aivan muuta. Psykologisella kauhulla itseään markkinoivassa pelissä on jokin mennyt vikaan, jos se ei pelota, tai edes jännitä kertaakaan, ja juuri niin on F.E.A.R. kolmosen laita. Aina silloin tällöin ruutu toki täyttyy oudoista näyistä, juoksevista varjoista, verisestä pikku-Almasta ja sen sellaisesta, välillä käväistään parin sekunnin verran jonkinlaisessa mielikuvatodellisuudessa, ja tasaisin väliajoin myös kalpea vaitomäkeläinen paukkaa paikalle ja tarraa pelaajan kraiveliin.

Tällä tavalla.

 Mutta tätä kaikkea on säälittävän vähän. Jokainen jännittäväksi tarkoitettu kohtaus on ohi siinä samassa, eikä niillä tunnu olevan mitään merkitystä, vaikka pelin hahmot ja tapahtumat antavat ymmärtää, että Alman synnytys vastaisi suurin piirtein maailmanloppua. Taivas syöksee tulta, Alman synnytystuskat luhistavat teitä, pudottavat helikoptereita ja ajavat kaupungin verran ihmisiä hulluiksi, mutta Point Man ei ole moksiskaan. Kaikkein useimmiten pulssia yritetään nostattaa tyhjästä esiin pomppaavalla päämöröllä, joka alkaa pelin edetessä vain ärsyttää. Muuten hirviötä, sitä yhtä, ainoaa, kapista koirankuonolaislajia, tavataan ainoastaan kuudennessa ja seitsemännessä osassa.

Mutta se mikä hävitään pelkäämisessä, ”voitetaan” ammuskelussa. Ja sitä meinaan on. Point Man ja Fettel kohtaavat jokaisessa episodissa rekkalasteittain toinen toistaan harmaampiin pukuihin sonnustautuneita sotilaita, minkä jälkeen seuraa pari rekallista lisää. Välillä tusinasotureiden joukossa riehuu vähän kovempia vastuksia, kuten teleporttaavia komentajia sekä erikokoisia taisteluhaarniskoita, joita pääsee ohjastamaan itsekin muutamaan kertaan.

Taistelu on pääosin ihan toimivaa. Point Man kantaa kerrallaan mukanaan kahta asetta sekä kolmenlaisia kranaatteja. Tämän lisäksi hosutaan myös puukolla ja liukutaklataan. Peli kannustaa pelaajaa ampumaan nurkkien ja laatikoiden suojista rivivihollisten tapaan, mutta tämä on toteutettu varsin kömpelösti. Tehokkaat lähitaisteluliikkeet sekä bullet time tekevätkin aggressiivisesta hakkaa päälle metodista paljon tehokkaamman, kuin myös hauskemman.

Yksinpelissä läpipeluun jälkeen avautuva, kaksinpelissä automaattisesti kakkospelaajalle lankeava Fettel on kuitenkin paljon hauskempi pelattava kuin Point Man. Kummitteleva psykopaatti kykenee haamuvoimillaan ampumaan energianuolia, roikottamaan vihollisia, valtaaman näiden ruumiit, räjäyttämään ne sekä viskomaan maastosta harvakseltaan löytyvää irtaimistoa, kuten bensatynnyreitä. Fettel on mukavan erilainen pelattava kuin Point Man, ja tasapainottaa tätä hyvin kaksin pelatessa. Valitettavasti haamumiehellä pelatessa ei hetkeksikään pääse eroon siitä tunteesta, että haamuilusta olisi voitu saada irti paljon enemmänkin.

Taistelun suurin heikkous on kuitenkin se että sitä on niin tavattoman paljon. Harmaissa rakennelmissa harmaiden sotilaiden kanssa käytävä korttelisota alkaa käydä pidemmän päälle todella tylsäksi. Pitkästymistä pahentaa kenttien valju yleisilme sekä niiden pituus. Jokaisen tason olisi saanut huoletta leikata kahdeksi. Tällaisenaan jokaiseen tasoon ennättää kyllästyä jo kauan ennen sen loppua. Peli onkin parhaimmillaan noin puolentunnin paloina.

Kenttien puolustukseksi on kuitenkin sanottava se, että vaikka ne ovatkin putkia, ne ovat melko laajoja, haarautuvia putkia. Jokaisen nurkan nuohoaminen kannattaa, sillä sinne tänne ripotelluista psyykkisistä ruumiista ja artefakteista, kuten taistelussa käytetyistä jipoista, saa kokemuspisteitä, jotka parantavat hahmojen kykyä, mutta myös ratkaisevat miten pelin lopussa tulee käymään. Yksinpelissä pelattava hahmo määrittää loppuratkaisun, mutta kaksin pelatessa suuremman pistepotin korjannut veli sanelee kaapin paikan. Ratkaisu on kesken loppuvideota näytettävää pistetilastoa lukuun ottamatta todella hauska. Vielä kun siitä olisi tiennyt alusta asti…

Mitään tätä pelottavampaa on turha odotella.

Mutta juuri kun peli alkaa seistä tukevasti jaloillaan ja ottaa vakaita askeleita, se kompastuu siihen penteleen juoneen. Myönnän ja tunnustan, että sellainen joka on pelannut kaksi edellistä peliä saa siitä varmasti irti enemmän kuin oma, pelkät Wikipedian juonitiivistelmät lukenut henkilöni, mutta en oikein usko että kovinkaan paljon. Käsittääkseni peli ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta informaatiota suuremman juonen syistä tai seurauksista, vaan ainoastaan vie kahdessa edellisessä osassa aloitetun kertomuksen loppuunsa, lisäämättä mitään omaa.

Tarina kompastuu myös siihen, ettei mitään selitetä. Tilanteet muuttuvat ilman että niitä perustellaan tai avataan millään lailla. Miksi Fettel vapauttaa veljensä? En tiedä. Miksi mennään katsomaan Almaa? En tiedä? Miksi mennään pelastamaan sitä yhtä miestä? En tiedä. Missä ollaan, minne mennään, mitä siellä tehdään ja miksi? EMMINÄ TIIJÄ!!!!

Taivaalla näkyvää tulista pyörrettä ei selitetä millään tavalla.

Kolmas naula tarinan, ja koko pelin, arkkuun ovat hahmot. Koko pelin ajan mykkänä pysyvä Point Man kommunikoi pelkästään kurtistelemalla kulmiaan ja irvistelemällä. Tämä tuntuu riittävän Fettelille, joka ymmärtää veljensä tarkoitusperät virheettömästi. Itseäni ei kuitenkaan ole moisella kyvyllä siunattu, joten Point Maniin ei päässyt muodostumaan pienintäkään tunnesidettä. Jatkuvasti äänessä olevan Fettelin rinnalla tuppisuu sankari vaikuttaa kaiken aikaa tyhmemmältä ja tyhmemmältä, loppujen lopuksi jokseenkin yksinkertaiselta.

Niin, se Fettelin ääni… Aluksi ihan siistiltä vaikuttavan kummajaisen överiksi vedetty pahisääni alkaa naurattaa viimeistään kolmannen kentän aikana. Myös se miten Fettel kutsuu Point Mania veljekseen joka kolmannessa lauseessaan, nauraa niin häijysti kuin osaa ja kertoo sanaleikkejä, muuttaa miehen hyvin nopeasti pelkäksi Bond roiston parodiaksi.

Uskon että olisin saanut pelistä irti paljon enemmän mikäli aikaisemmat osat olisivat tuttuja, mutta tuskin kovin paljoa. Mielikuvituksettomat, yhdellä ainoalla hirviörodulla höystetyt vihollismassat ja mitäänsanomattomat ylipitkät kentät olisivat aivan samanlaisia kuin nytkin. Luvatusta kauhusta ei ole jälkeäkään ja kumpikin ilveksistä on omalla henkilökohtaisella tavallaan puupää.

 Point Man ymmärtää edes näyttää nololta kun Fettel koettaa keksiä uuden syyn sanoa veli.

Mutta, kuten Rehupiikles sanoi että joku sinänsä paskamaanen paalaajankorjauski räntäsatehes vois olla poijjat saatarin mukavaa, käret kontas kaharestaan, on F.E.A.R. 3 puutteistaan huolimatta ihan mukiinmenevä räiskyttely kaverin kanssa pelattuna. Kahden erilaisen hahmon tiimipeli sujuu miellyttävästi, ja paremman pelaajan eduksi ratkeava loppu on hauska. Edellisiin peleihin jääneen juonen takia jatkuva kärryiltä putoaminen alkaa kuitenkin kaivella aika herkästi, ja olisin kyllä aika kettuuntunut ellen olisi saanut tätä niin halvalla.

Jos metsään aivan väen vängällä haluat mennä nyt... - The Jersey Devil

Syystä tahi toisesta olen jo vuosia ollut aivan höpsönä Jerseyn paholaisen legendaan. Onnettomalle rouva Leedsille syntynyt, tavalla tai toisella hirviöksi muuttunut ja pimeään yöhön paennut olento on kummitellut New Jerseyn Pine Barrensin metsissä jo 1800-luvulta asti. Lukuisat silminnäkijähavainnot sekä silloin tällöin löytyvät jäljet tekevät Jerseyn paholaisesta yhden mielenkiintoisimmista kryptozoologisista olennoista, joten kun eteen sattui aiheesta tehty elokuva, niin pakkohan se oli katsoa.

 

The Jersey Devil (The Barrens) kertoo Vineyardin uusioperheestä, joka suuntaa Pine Barrensiin telttailemaan tarkoituksenaan vahvistaa rakoilevia perhesiteitä ja levittää vaarivainaan tuhkat tämän aikoinaan suosimalle kalastuspaikalle. Perille päästyään perhe kuitenkin huomaa että meluisat tusinaturistit ovat vallanneet luonnonpuiston pääleiripaikan. Illalla leiritulen ääressä isot pojat alkavat pelotella perheen poikaa (Peter DaCunha) tarinoilla Jerseyn paholaisesta. Tästä ja tyttäreensä (Allie MacDonald) jatkuvasti kohdistuvista iskuyrityksistä suivaantunut isä (Stephen Moyer) johdattaa väkensä syvemmälle metsään äitipuolen (Mia Kirshner) vastusteluista huolimatta, minkä jälkeen asiat alkavat mennä odotetusti pyllylleen. Metsästä kuuluu ja löytyy kaikenlaista, ja kuumetautisen isän käytös muuttuu kaiken aikaa oudommaksi.

The Jersey Deviliä ei uskoisi kolme Saw leffaa ohjanneen ja yhden käsikirjoittaneen miehen, Darren Lynn Bousnanin, elokuvaksi. Raakuuksia näytetään varsin vähän eikä paljasta vertakaan ole kuin hieman sävyksi metsän vihreää ja ruskeaa vasten. The Jersey Devil on varsin vähäeleinen ja hienovarainen filmi, jopa hieman liikaakin. Elokuvan ensimmäinen puolisko omistetaan isän houreunien ja arvaamattomien tempausten eskaloitumiselle, toinen puoli juostaan ja huudetaan, sitten vähän enemmän, ja sitten vielä vähän, ja siinä se.

The Jersey Devil on enimmäkseen varsin laadukas elokuva. Näyttelijät, jopa yhdeksänvuotias Peter DaCunha, ovat todella hyviä, hahmot ovat uskottavia ja pidettäviä, erityismaininta pitää antaa siitä ettei perusteinityttömäinen teinityttö ole ärsyttävä tai kinaa pikkuveljensä kanssa kertaakaan. Katsojan odotuksilla ja ennakkoluuloilla pelaava tarina on sinällään mielenkiintoinen, mutta loputtomiin jatkuva juokseminen ja huutaminen alkavat tympäistä ennen pitkää todella raskaasti. Tunnelmaa latistaa myös se, ettei elokuvassa ole montaakaan pelottavaa, tai edes jännittävää kohtaa.

Haluaisin pitää The Jersey Devilistä, haluaisin todella, eikä se huono leffa olekaan, ei missään nimessä. Sinällään pätevä elokuva vain kompastuu katteettomiin lupauksiin tarinansa suhteen. Elokuva keskittyy niin tiiviisti juoksemiseen ja isän kuumeeseen, ettei millekään muulle ole jäänyt tilaa. Filmin aikana viitataan moniin mielenkiintoisiin sivujuoniin, kuten alueella asuvaan kummaan erakkoon ja isän väitteisiin siitä mitä hänelle tapahtui lapsena, mutta mitään näistä ei kehitetä mainintaa pidemmälle, mikä on sääli. Ne vaarin tuhkatkin, koko reissun perimmäinen syy, käsitellään kahdella lauseella. Sen sijaan juostaan ja huudetaan vielä vähän lisää. Käsikirjoituksessa on myös muutamia pienempiä tyhmyyksiä, kuten se miksi sairaanhoitajavaimo päästää jatkuvasti sairaammaksi käyvän miehensä telttailemaan. Kai ne tuhkat olisi ennättänyt toistekin viedä?

Suoraan sanottuna The Jersey Devil on yksinkertaisesti tylsä. Mielenkiintoinen aihe kuihtuu liian yksinkertaisen juonen varjoon, ja käteen jää vain mitäänsanomaton Blair Witch Shining.

Harmin paikka.