Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lovecraft. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lovecraft. Näytä kaikki tekstit

maanantai 23. toukokuuta 2016

Markku Sadelehto (toim.) - Outoja tarinoita 4

Viimeisestä kirjabloggauksesta on kulunut jo hetki. Romaanit roikkuvat edelleen lukulistalla tai lojuvat yöpöydällä keskeneräisinä. Novelleja sen sijaan olen kuluttanut edelleen säännöllisesti. Outoja tarinoita 4 tarttui mukaan kirjaston poistomyynnistä, ja se tuli luettua saman tien.

Tämä novelliantologia oli poikkeuksellisen tasainen, eikä kovin puuduttavia lukuelämyksiä mahtunut joukkoon. Useimmat kirjoittajista ovat Lovecraftin aikalaisia ja ystäviä, ja Lovecraft toimi haamukirjoittajana kahdessa tämän kokoelman tarinassa.

Ensimmäinen niistä on C.M Eddyn Rakkaat vainajat, joka aiheutti skandaalin ilmestyessään. Tarinan päähenkilö ajelehtii dekadentissa synkkämielisyydessä ja on kyllästynyt elämäänsä. Uutta eloa häneen tuo vasta perheenjäsenen kuolema. Synkkä tapahtuma paljastaa uuden intohimon, ja nuorukainen hankkiutuukin viipymättä töihin ruumishuoneelle, missä hän pääsee päivittäin vainajien läheisyyteen. Nekrofiiliset tuntemukset on kuvattu varsin hienovaraisesti, mutta uskon kyllä että tarina on ilmestyessään järkyttänyt lukijoita. Weird Tales lehti perui lopetuspäätöksensä tämän tarinan tuoman julkisuuden myötä.

Zealia Bishopin Yigin lapset on toinen Lovecraftin avustama novelli. Ilmeisesti Lovecraft kirjoitti tarinan lähes kokonaan itse, vaikka se ilmestyikin Bishopin nimellä. Tässä tarinassa länteen vaeltaneet uudisraivaajat kohtaavat alkuperäisväestön kummallisen käärmekultin. Tarina aiheuttaa väristyksiä nykylukijassakin.

 Sadelehto tituleeraa Mearle Proutia 'köyhän miehen Lovecraftiksi', mutta minusta hänen novellinsa Madon temppeli oli kuvaukseltaan ja tunnelmaltaan yksi antologian parhaista teksteistä. Kummallinen kirous leviää syrjäisestä metsästä lähiympäristöön. Kuoleva metsä on ahdistava paikka, ja mädän löyhkän suorastaan haistaa. Ehkä pohdinta tapahtumien syistä ja seurauksista ei ole kovin hääppöinen, mutta tykkäsin novellista yhtä kaikki.

Mary Elizabeth Counselmanin Kirottujen riutta kertoo lohduttoman tarinan haaksirikkoisista. Seitsemän miestä pelastautuu pienelle, laskuveden paljastamalle riutalle. Eloonjäämismahdollisuudet ovat olemattomat ilman varjoa ja suojaa. Nousuveden aikaan miehet joutuvat istumaan kylki kyljessä riutan korkeimmalla kohdalla. Epätoivoinen tilanne muuttuu painajaismaiseksi kun yksi miehistä löydetään kuolleena; murhattuna. Loppuratkaisu jää avoimeksi ja se onkin osa tarinan ahdistavuutta.

Yksi kirjan heikoimmista lenkeistä on Lovecraftin oma Kammottu talo, jonka loputtoman tuntuiset sukuselvitykset alkoivat viedä mielenkiintoa jo tarinan alkuvaiheessa. Providenceen sijoitettu tarina pääsee kunnolla käyntiin vasta loppua kohden kun  kamalia asioita alkaa tapahtua.

Muita mieleen jääneitä novelleja ovat Clark Ashton Smithin Genius loci, sekä Edmond Hamiltonin humoristisiakin sävyjä saava Hän palasi kuolleista. Ihan jokaista novellia en ryhdy tässä ruotimaan, sillä lukemisestakin on kulunut jo jonkin aikaa. Outoja tarinoita 4 on hyvä kokoelma kauhua, ja tiedän palaavani näiden novellien pariin uudestaan.

Tämä antologia sopii jatkoksi Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.

torstai 31. maaliskuuta 2016

Noitamainen pääsiäinen

Pääsiäisenä pakkasimme lapsen autoon, ja lähdimme Kuortaneelle mummolaan. Kaikenlaista touhua ilmaantui sitten sopivasti, ja pyhät tuli käytettyä novellin korjailuun, ja piirtämiseen. Jätin pojan ilman suurempia tunnontuskia mummun ja papan hoitoon, ja linnoittauduin vinttikammariin. Sain minä jotain aikaankin. Yksi kuva tulevaan kirjaan tuli melkein valmiiksi, ja novellikin pääsi syyniin.


Ihanaa välillä omistaa useampikin tunti tällaiselle luovalle työskentelylle, etenkin piirtämiselle, kotona kun tuppaa olemaan kaikenlaisia keskeytyksiä ja hasardeja. Lapsi syö kynät ja kumit, ja kissa piirustuspaperit, ym...

Ei koko pääsiäinen sentään kulunut vintissä istuskellen, ehdimme omalta osaltamme katsomaan kokkoa, ja karkottamaan noitia. Poika alkoi olla kokon sytyttämisen aikoihin jo aika väsynyt, joten melko nopeasti palasimme takaisin tupaan. Kokko paloi huonosti, luultavasti muutama noita jäi maisemiin.

Mukana oli perinteisesti matkalukemista, tällä kertaa Lovecraftin Siivekäs kuolema, josta Eero luki minulle ääneen samalla kun piirsin. Sain kuulla tarinat Alonzo Typerin päiväkirjasta, Martinin kylpylärannalla, sekä Kaksi mustaa pulloa.

Noidat ja lähestyvä valpurinyö olivat Alonzo Typerin päiväkirjasta-novellin aiheena, ja taisin vähän innostua tarinasta, sillä oma editoitava novellimme pyörii samojen teemojen parissa. Jalavan julkaisema Lovecraft-sarja tuntuu kärsivän kankeasta käännöksestä. Lovecraftin alkuperäinen teksti on toki sekin kankeaa, mutta olisin toivonut käännökseltä kielellistä selkeyttä. Joistakin lauseista ei meinannut saada tolkkua. Luultavasti lukaisen Siivekkään kuoleman loput novellit joskus myöhemmin Hämärän jälkeen-lukuhaastetta varten.

Tekstin korjailu jatkui päikkärin mittaisissa pätkissä kotiin palattua, ja tänään novelli alkoi näyttää jo vähän valmiimmalta. Ehkä se valmistuu joskus. Huhtikuu pitäisi omistaa taas ihan uusille jutuille, sillä toinen novelli Nova-kirjoituskilpailua varten odottaa käsittelyä.

Eero maalasi kirjastohuoneen keväisen keltaiseksi. Siirrän työpöytäni takaisin heti kun mahdollista. Keltainen on inspiroiva väri.