Kaksi tarinaa Hyrsystä

Mielenkiintoinen katkelma Hämeen sanomien vuonna 1887 julkaisemasta tekstisarjasta Matkailijan havaintoja Etelä-Hämestä. Tapahtumapaikkana mainitaan Hyrsy, sen lisäksi tekstissä tulee ilmi muitakin paikannimiä. Näistä ei tosin ollut minulle mitään hyötyä. Paikansi yhden Hyrsynsuo-nimisen suokaistaleen lähelle Urjalaa ja oletan että kyse on samasta Hyrsystä. Mutta ehkä saan tällekin vahvistuksen myöhemmin. Mielenkiintoisia kansankertomuksia tähän Hyrsyyn liittyy kaksin kappalein, ensimmäinen kertoo jättiläisestä joka yrittää niittää koko valtavaa suoheinälakeutta, toisessa tarinassa sudenmetsästäjä surmaa jättiläismäisen liskon yhdellä luodikon laukauksella.

Hämeen sanomat 9.8.1887 

Matkailijan havaintoja Etelä-Hämeestä

Kuvaelma Hyrsystä

Mikäpä tuokin lienee, kysynee ehkä nimeä oudoksuen, arvoisa lukija. Hyrsy on eräs suuri niitty Etelä-Hämeessä, Tammelan pitäjässä, - siinä lyhyesti esitettynä selitys oudolle nimelle.

Etelä-Hämeessä alkaa näet pitkänlainen niittyjakso, joka ulettuu lähes kymmenen peninkulman pituudelta Tammelan pitäjästä lähelle Turun kaupunkia. Tämän niittyjakson varsinaisena alkupaikkana pidetään Tammelan pitäjässä sijaitseva ”Torron suoksi” nimitetty, hyvin avara ja vetelä suo, jota tottumaton kulkija ei saata pahaan pulaan joutumatta kulkea, sillä sieltä rimpipaikkojen välistä ei aina hevillä selkiäkään. Valkeat kalalokit ja kurjet ovat kesällä ainoat suon asukkaat. Ennen vanhaan kerrotaan löydetyn tuon suon rannoilta palaneita veneen jäännöksiä, laitoja, keuloja, airojen kappaleita y. m. s., joka saattaa arveluun, että suo on ennen ollut yhtenä vetenä, jossa on saattanut veneellä kulkea. Ympäri mitaten ei sanota sen suon olevan enempää kuin viisi peninkulmaa, mutta onhan sitä siinäkin. 

Niin kuin jo mainittu, alkaa tuosta suosta niittysarja, johon kuuluu monta eri nimityksillä tunnettavia niittyjä, niin kuin Hyrsy, Pillinsuo, Murittu, Rahkio, y.m.s. Nämä kaikki ovat varsin avaroita niittymaita, joista useammat tuhannet pikkutilusten omistajat heinänsä ammentavat. Syystä saattaakin tuota niittyjaksoa, joka on ikään kuin pikkuinen vesistö, sanoa yhdeksi Lounais-Suomen heinäaitoista. Ja koska nuo niityt yleensä ovat suomaita, niin kasvavat ne kuivinakin vuosina melkoisen heinän, sillä suoperä maa pysyy kauan kosteana. Kuivuutta pahempi vihollinen on useinkin tuo ”pohjolan halliparta-ukko”, joka kenties lappalaisten poroille täältä käy varkaisilla Juhannus herkkuja. Hyvin vaarallisia ovat myös noilla tilavilla alueilla vuosittain, niin kutsutut heinä-madot, jotka järjestään syövät nurmen ruskeaksi, ikään kuin etelämaiden vitsauksena peuhaavat heinäsirkat. Tarkkaa silmälläpitoa kysyy siis niitty heinän kasvunajalla, jotta jos matoja ilmestyy, ehditään niiden hävityskeinoihin käsiksi käydä.

Olen ajatellut että, kenties ovat kaikki nuo muhkeat, puheena olevaan niittyjaksoon kuuluvat niityt ennen levänneet Torronsuon kaltaisina hyödyttämättä ketään, vahingoittaen ympäristöä, sillä muotoa näetsen, että vesiperät maat ja etenkin nevat aina nostavat myrkyllisiä kylmiä hallakaasuja. Mutta sitten on jonkun Korpi-Jaakon ehdotuksesta valtio ryhtynyt kuivaus- ja perkaustöihin, ja nyt nuo sangen avarat, etäällä asutuilta seuduilta sijaitsevat lakeudet tuottavat jälkeisille ihmispolville arvaamattoman hyödyn. Samaa mieltä eivät ole sentään kanssa noilta niityiltä liikkuvat kansan tarinat. Ne tahtovat väittää että niityt ovat jo jättiläisten aikoina olleet nykyisessä suurudessaan, koska nuo ”voimapojatkin! ovat siellä niittäessään hikoilla saaneet. Tarina kertoileepi kerkein kielin – kuinka jättiläinen kerran niittää huhki Rahkion avaralla ”pustalla”. Ainoastaan yhden lakisen ennätti hän ponnistaa niityn poikki aamiaispäiviin, vaikka viikatteensa aina niin laajalta heinää pyyhkäisi kuin edellisen iskun kahaus kuului. Arvattavasti piti peikolla olla useamman kymmentä syltä pitkä viikatekin. Toiseen rantaan ehdittyään oli hän nostanut hattuaa ja pyyhkäissyt hikeä otsaltaan, virkkaen: Tuli vähän lämpönen, mutta on sitä parille vasikalle vuotuinen eläke tiedossa, eikä milloinkaan pidä tämän niity heinät kaikki korjuusen tuleman” Ja niin se on käynytkin; aina jää joitakin kohtia joko niittämättä, tai myöhäiset syyssateet mädännyttävät viimeiset heinät, tuolla Rahkiossa.

Isoja käärmeitä kertoo tarina myöskin olostelleen noiden niittyjen rannoilla ylenevissä mäissä, jotka monessa kohden, ikään kuin metsäiset saaret järvillä, erottavat suuremmat aukea toisistansa. Kerran oli suden ampuja käyskellyt Hyrsyn rannassa. Silloin kuuli hän etäältä kamalaa riusketta metsästä. Hiljaa vaanien pujotteli metsästäjä melua kohden ja erään mäen rinteessä keksi hän äärettömän paksun vertaisen matelian, joka antoi auringon säteiden lämmittää välkkyvää, lihakasta kylkeänsä. Hyys hiljaa! Metsästäjä kohotti luodikkonsa oikean silmänsä kohdalle… ampui jättiläisolentoa päähän ja samosi kepeästi tiehensä, pidemmin tarkastelematta, tekikö kuula vaikutusta eläimessä vai ei. Useamman kuuman kevätviikon vierittyä asteli sama metsämies jällensä näillä tienoin ja päähänsä pisti käydä katsomassa, näkyisikö mitään jälkiä enää tuosta otuksesta. Paikalle tultuansa keksi hän kuolleen lohikäärmeen luurankona. Korpit ja muut raatolinnut olivat tuolla erämaassa popsineet lihan käärmeraukasta, jonka pääluista metsästäjän kuula oli tehnyt tekosensa. Risukasan kaltaisena mureni siinä matelian kauhea luuranko, mutta pirstaantuneet ja kuivuneet puut useamman kymmenen sylen avaruudelta todistivat selvästi, että kuolinkamppaus oli ollut hirveä.

Kurun Traaki

Kuva: Wikimedia; basiliski

Kotiseutu-lehdessä vuonna 1915 julkaistu tarina Kurun Traakista, kirjoittajana Arvo Isberg:

Kurun Traaki

Rymättylän pitäjässä, Ison-Poikon talon alueella on niin sanottu ”Kurun haikka”. Se on kahden

pienen lahden poukaman välille jäänyt kapea kannas. Läpi kannaksen kulkee maantie, sen poikki on aita ja siinä veräjä, jota sanotaan ”Kurun krintinksi”. Keskellä haikkaa on äkkijyrkkä halennut kallio ”Halkkemavaha” (vaha = kivi). Kansantarina kertoo, että tässä kallion halkeamassa asusti joskus hämärässä muinaisuudessa merkillinen hirviö, jota sanottiin Traakiksi. Toiset sanovat sen olleen kuin käärmeen, toiset kuvailevat sitä kananmuotoiseksi. Kun joku tahtoi kulkea läpi haikan ja aukaisi veräjän, niin silloin aina tuli hirviö esiin kallion kolosta ja myrkkyä puhaltamalla tappoi uhrinsa. Poikon talossa asui siihen aikaan urhoollinen ja rohkea sotilas nimeltä Rättäri. Hän päätti vapauttaa paikkakunnan tästä hirviöstä. Pitkät ajat valmisti hän itseään tähän toimeen rukouksella ja käytyään Herran ehtoollisella hän lähti ratsun selässä Kurun haikalle. Hänen onnistuikin ampua hirviö. Mutta ryhtyessään korjaamaan raatoa sai hän myrkkyä niin paljon, että jonkun ajan kuluttua kuoli. 

Rymättylän kirkossa on vielä tänäpäivänä puukuva tuosta Kurun Traakista ja on se siinä kuvattu kananmuotoiseksi hirviöksi.  

Myrkkyä sylkevä ja kanaa muistuttava traakki tuo mieleeni basiliskin (wikimediakuva yllä). Olisipa hauska tietää onko tuollainen puukuva edelleen olemassa Rymättylän kirkossa? 

Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen (toim.) - Käärmeenliekit

Osuuskumman lohikäärme-teemainen novelliantologia Käärmeenliekit on ollut lukulistallani pitkään, mutta tartuin siihen vasta nyt, kun Atorox-äänestyksen deadline alkoi uhkaavasti lähestyä. 

Luimme antologian yhdessä Eeron kanssa. Juttuja tuli luettua ääneen yleensä iltaisin, ja niistä oli sitten mukava keskustella tuoreeltaan. Olin jo etukäteen sen verran tietoinen antologian laadusta, että en odottanutkaan ihan perinteisiä fantasiamaailmoja. Novelleissa liikuttiin toisten todellisuuksen lisäksi vaihtoehtohistorioissa, osa tarinoista sijoittui nykypäivän Suomeen. Monissa tarinoissa oli mukana slaavilaisestakin tarustosta tuttu lohikäärmeen muodonmuutos ihmiseksi. Näitä ihmislohikäärmeitä oli mukana hyvin monta, melkein puolet tarinoista liikkui jonkinlaisen muodonmuutoksen, joko henkisen tai fyysisen, ympärillä.

Jonkin verran mieltymykset menivät ristiin, mutta J.S. Meresmaan Hyvä emo oli meidän molempien mielestä hieno tarina; 1800-luvun Tampere, kartanomiljöö, lohikäärme sekä ripaus romantiikkaa. Hyvä emo onkin yksi omista suosikeistani. Sen lisäksi tykkäsin Katja Salmisen lyhyitä lohikäärmetarinoita sisältävästä novellista Lohikäärmefragmentteja. Kokoelman päätösnovelli Janos Honkosen Itse ilma syttyi tuleen, oli kuitenkin mielestäni antologian paras. Kun lohikäärmeen munaa kuvailtiin ensimmäisen kerran, aavistin jo mihin historian hetkeen novelli meidät lopulta kuljettaisi. Harvoin on täydellistä tuhoa kuvailtu yhtä kauniisti.

Eero huomasi pitävänsä erityisesti niistä antologian tarinoista, joissa oli perinteisempi fantasiamiljöö, tai sitten lohikäärmeiden koko idea oli viety aivan uusille urille. Eeron suosikki tästä antologiasta olikin Heikki Nevalan Rungot kuin siivekkäät käärmeet. Itsekin pidin tästä tarinasta, jonka maailma oli synkeä, ja lohikäärmeolennot olivat vieraita, ja muinaisia. Muita Eeron suosikkeja olivat Erkka Leppäsen Praedor-tarina Legendojen hautausmaa, sekä Tomi Jänkälän Uralin sininen, jossa lähdetään etsimään viimeistä lohikäärmettä Siperian kylmyydestä. Legendojen hautausmaa oli meille molemmille ensimmäinen kosketus Praedor-maailmaan, joka vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että sinne tulee varmaan palattua muiden kirjojen kautta.

Aivan kaikki tarinat eivät minuun tehneet vaikutusta, mutta niinhän antologioiden kohdalla yleensä tuppaa olemaan. Kirjoittajia tässä kirjassa on 17, ja jokaisella on oma, selkeä näkemyksensä lohikäärmeestä, ja sen olemuksesta. Jokainen fantasian ystävä löytää tämän kirjan sivuilta varmasti itselleen rakkaan lohikäärmeen, se saattaa olla asfalttiin piirretty kuva, tai maailmoja tuhoava mahtava käärme. Käärmeenliekit on vaikuttava kokoelma myyttisiä olentoja.

Käärmeenliekit on luettu myös näissä blogeissa:
Kirjahilla
Kannesta kanteen, sivuista sivulle
Todella vaiheessa
Lukupino
Kalaksikukko